Miksi avioehto on joillekin niin iso mörkö?

Meillä puoliso olisi laittanut niin hulluja vaateita avioehtoon, että kieltäydyin. Hän olisi eron hetkellä vaatinut minulta muun muassa oman autonsa ostohinnan. Auto on ollut romuttamollakin varmaan jo vuosia tähän mennessä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukko38 kirjoitti:

Meillä ei todellakaan ole yhteiset rahat.

Molemmat käy töissä, maksavat omat menonsa ja osansa suhteutettuna nettotuloihin.

En ymmärrä miksi minulla pitäisi olla oikeus puolisoni tienaamiin rahoihin tai hänellä minun?

Tällä sapluunalla menty jo 20 vuotta, on lapsia ja autoja ja taloja ja velkaa ja hyvin menee.

Muuten sama, mutta meillä ei ole mitään syytä, miksi pitäisi jakaa suhteessa nettotuloihin. Ei ne kulutkaan mene suhteessa vaan puoliksi.

Eli yhteinen taloustili, jolle laitetaan rahaa 50/50 aina tarpeen mukaan. Sieltä maksetaan asumiskulut, ruoka ja yhteisen auton kulut.

Mutta usein se, jolla isommat tulot, haluaa valita vähän kalliimpaa kuin se, jonka tulot ovat pienemmät, ja kun yhdessä maksellaan niin balanssi luisuu kalliimmaksi jolloin pienituloisempi päätyy maksamaan jostain suhteessa enemmän kuin mitä yksin valitessaan maksaisi.

Silloin se, joka haluaa kalliimpaa tai haluaa jotain, mitä toinen ei halua, maksaa sen itse. Minä halusin kasvihuoneen, joten maksoin sen itse; minä haluan ensi kesänä terassin, joten maksan sen itse; minä haluan uudet verhot, joten maksan ne itse. Jos puoliso haluaa esimerkiksi uuden television, hän puolestaan maksaa sen, koska minulle se ei ole tärkeä.

No tässäkin varmaan näkemys muuttuu sitä mukaa kun ympärille asiat muuttuu ja käsitys perheestä ja parisuhteesta muovautuu. Nykyään varmoja pareja ei enää ole. Se on vaan fakta. Ihan kuka vaan voi erota, mihinkään pysyvyyteen ei voi luottaa samalla tavalla kuin ennen. Eri asia onko naimisiin menty 40 v sitten vai mennäänkö huomenna

Muilla foorumeilla  avioehto ihan tavallinen asia vaan,  mutta johtuu siitä että täällä suurin osa naisia.

Avioliitto on sopimus, jolla päätetään tietyistä perheoikeuden alaisista asioista kuten lasten huoltajuudesta, elatusvelvollisuudesta, perintöoikeudesta jne. Jos ei halua sopia asioista kuten aviosopimuksessa tehdään, kummastuttaa miksi mennään avioliittoon ylipäätään. Ehkä se perusturvallisuus olisi parempi avoliitossa. Jos sitten kuitenkin mennään avioliittoon ja väkerretään sen lisäksi avoliiton mukaisia avioehtoja ja testamentteja, niin hyvä on. Mutta me kaikki emme halua tehdä moninkertaisia sopimuksia. Me olemme menneet avioliitton saadaksemme avioliiton mukaiset asiat sovittua siten kun avioliitto ne säätelee. Mikä tässä on niin vaikeaa toisten ymmärtää?

Vierailija kirjoitti:

Useimmat ehdottomat avioehdon kannattajat ovat täysin kuutamolla siitä, miten ositus oikeasti tehdään eron tai kuoleman sattuessa.

Surullista kyllä, moni tässäkin ketjussa tuntuu luulevan, että avioehto on joko-tai, kun se oikeasti voi olla sekä-että. Siis tarkoittaen, että jos osaa laskea, miten ositus tehdään, pystyy kyllä saamaan omaan tilanteeseen sopivan ehdon, esim. sulkemalla vain ne perinnöt pois, tai vain Pirkon sukumökin.

Mutta jos luuloja on enemmän kuin oikeaa asiantuntemusta, kannattaa siinäkin turvautua ammattilaiseen ja oikeasti kuunnella, mistä on kyse. Tuossa tekee helposti ajatusvirheitä. Moni esimerkiksi ihan oikeasti luulee, että erossa tai kuoleman jälkeen ”miehen omaisuus laitetaan puoliksi”, jos avioehtoa ei ole, tai ”pitää antaa puolet eksälle”. Ei todellakaan.

Myös jonkin tietyn ison omaisuuden (vaikka firman tai maatilan) sulkeminen pois avio-oikeuden piiristä voi aiheuttaa sen, että se oikeasti paljon rikkaampi osapuoli on jäljelle jäävän omaisuuden suhteen ”köyhempi”. Jos sille oikeasti köyhemmälle ei myös suljeta pois jotain ikiomaa (vaikka mökki tai asunto tai hänen osuutensa asunnosta), hän voi joutua maksamaan tasinkoa todella epäreilusti sille rikkaammalle.

Minä luulen, että yksinkertaisuuden vuoksi monet puhuvat joko-tai -tyyliin, vaikka ymmärtävät ihan hyvin että täysin poissulkevan avioehdon ja täyden ajo-oikeuden väliin mahtuu lukemattomia erilaisia vaihtoehtoja. Meilläkin on aiemmin ollut ennen avioliittoa saadun omaisuuden poissulkeva ehto ja nykyisin on täysin poissulkeva joka pätee vain erossa eikä kuollessa, mutta olen vastannut muiden kommentteihin yhtä kärjistetysti kuin ne on esitettykin.

Mikäli halutaan siirtää omaisuutta puolisolta toiselle, se on verotuksen kannalta fiksuinta tehdä osituksen kautta. Tämä ei kuitenkaan onnistu jos on täysi avioehto tai mikäli osittainen avioehto jättää joko siirrettävän omaisuuden tai sen vastikkeeksi annettavan omaisuuden täysin tai kokonaan osituksen ulkopuolelle. Eli molempien pitää olla osituksen alaisia eli avio-oikeuden piirissä verovapauden toteutumiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma avioehtonäkemykseni riippuu ihan tilanteesta. Kokisin sen ehdottamisen jopa loukkaavana, jos perhettä olisi tarkoitus perustaa, se kun puree yleensä nimenomaan naisen urakehitykseen ja tuloihin. Lisäksi kun lapset tulee kuvioihin, valintoja on yleesä pakko tehdä sillä perusteella, mikä on lapsille ja meille perheenä parasta. Tähän kuvioon ei avioehto istu. Poikkeuksena, jos toinen jo lähtökohtaisesti huomattavasti varakkaampi. Tällöin voisin suostua avioehtoon, joka rajaisi tuon jo olemassa olevan omaisuuden (esim. kiinteistö tmv.) avio-oikeuden ulkopuolelle.

Jos taas lapset ei ole yhteisiä, avioehto on mielestäni melkeinpä välttämättömyys. Siinäkin olisi mentävä ne lapset edellä, ja turvattava ensisijaisesti sen oman pesueen elintaso.

Lapsettoman parin osalta mielestäni tilanteen ratkaisee varallisuuserot. Jos toinen on huomattavasti varakkaampi, avioehto on hyvä idea. Jos molemmilla on suunnilleen sama tulotaso ja saman verran omaisuutta, niin sitten mielestäni avioehto ei ole niin merkityksellinen, että itse sitä vaatisin, mutta voisin sen silti mukisematta allekirjoittaa, jos toinen niin haluaisi.

Jos taas yhteisymmärrykseen ei päästä, avioon ei kannata astua ollenkaan.

Millä tapaa avioehto ei istu lapsiperhe-elämään? Avioehtohan ei vaikuta yhtään mitenkään avioliiton aikaisiin raha-asioihin, vaan sillä on vaikutusta ainoastaan avioeron tai puolison kuoleman kohdalla. Lain mukaan avioliitossakin kummankin puolison omaisuus on tämän oma, ositus tapahtuu vain avioliiton päättyessä, päättyi se sitten eroon tai kuolemaan. 

 

Tähän nyt on ehtinyt tulla paljon keskustelua väliin, mutta tarkennan nyt silti, että se avioehto ei istu lapsiperhe-elämään kuten sanoin siksi, että valintoja saattaa joutua tekemään sillä perusteella, mikä on meille perheenä parasta. Esimerkiksi vaikka niin, että toinen jää lasten kanssa kotiin kouluikään asti, kun tarpeisiin sopivaa päivähoitopaikkaa ei ole sopivalla etäisyydellä. Jos tämä tarkoittaa vaikka vuosikymmentä, ja avioero tulee sitten 3v töihin paluun jälkeen, niin olisihan se vähän epäreilua, että tässä kohtaa se toinen vetäisi avioehdon esiin ja toteaisi että hähää, kaikki omaisuus onkin minun kun päätimme yhdessä silloin 13 vuotta sitten, että minä teen rahaa ja sinä hoidat lapset! Eikö?

Sivistys valtiossa kukaan ei voi olla niin tyhmä että menee naimisiin ilman avioehtoa,jos siihen ei suostu on onnen onkia PISTE!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma avioehtonäkemykseni riippuu ihan tilanteesta. Kokisin sen ehdottamisen jopa loukkaavana, jos perhettä olisi tarkoitus perustaa, se kun puree yleensä nimenomaan naisen urakehitykseen ja tuloihin. Lisäksi kun lapset tulee kuvioihin, valintoja on yleesä pakko tehdä sillä perusteella, mikä on lapsille ja meille perheenä parasta. Tähän kuvioon ei avioehto istu. Poikkeuksena, jos toinen jo lähtökohtaisesti huomattavasti varakkaampi. Tällöin voisin suostua avioehtoon, joka rajaisi tuon jo olemassa olevan omaisuuden (esim. kiinteistö tmv.) avio-oikeuden ulkopuolelle.

Jos taas lapset ei ole yhteisiä, avioehto on mielestäni melkeinpä välttämättömyys. Siinäkin olisi mentävä ne lapset edellä, ja turvattava ensisijaisesti sen oman pesueen elintaso.

Lapsettoman parin osalta mielestäni tilanteen ratkaisee varallisuuserot. Jos toinen on huomattavasti varakkaampi, avioehto on hyvä idea. Jos molemmilla on suunnilleen sama tulotaso ja saman verran omaisuutta, niin sitten mielestäni avioehto ei ole niin merkityksellinen, että itse sitä vaatisin, mutta voisin sen silti mukisematta allekirjoittaa, jos toinen niin haluaisi.

Jos taas yhteisymmärrykseen ei päästä, avioon ei kannata astua ollenkaan.

Millä tapaa avioehto ei istu lapsiperhe-elämään? Avioehtohan ei vaikuta yhtään mitenkään avioliiton aikaisiin raha-asioihin, vaan sillä on vaikutusta ainoastaan avioeron tai puolison kuoleman kohdalla. Lain mukaan avioliitossakin kummankin puolison omaisuus on tämän oma, ositus tapahtuu vain avioliiton päättyessä, päättyi se sitten eroon tai kuolemaan. 

 

Tähän nyt on ehtinyt tulla paljon keskustelua väliin, mutta tarkennan nyt silti, että se avioehto ei istu lapsiperhe-elämään kuten sanoin siksi, että valintoja saattaa joutua tekemään sillä perusteella, mikä on meille perheenä parasta. Esimerkiksi vaikka niin, että toinen jää lasten kanssa kotiin kouluikään asti, kun tarpeisiin sopivaa päivähoitopaikkaa ei ole sopivalla etäisyydellä. Jos tämä tarkoittaa vaikka vuosikymmentä, ja avioero tulee sitten 3v töihin paluun jälkeen, niin olisihan se vähän epäreilua, että tässä kohtaa se toinen vetäisi avioehdon esiin ja toteaisi että hähää, kaikki omaisuus onkin minun kun päätimme yhdessä silloin 13 vuotta sitten, että minä teen rahaa ja sinä hoidat lapset! Eikö?

Olisi hyvä että ne raha-asiat, kotihoitovastuut ja parisuhteen sisäinen tulontasaus sovitaan jo ennen sen lapsen syntymää. Äidillä (tilastollisesti se kotiin jäävä osapuoli) on hyvä olla oma sijoitustili, jonne säästetään rahaa kotivuosina, kun eläke ei kerry. Jos pari pysyy yhdessä, niin tili on oiva pesämuna vanhuuden turvaksi ja jos ero taas tulee, niin rahoilla pysyy jaloillaan. 

Olen nainen ja haluan avioehdon. Asumme mieheni kanssa asunnossa, joka on minun. Minä olen tätä varten säästänyt ja lainan ottanut. Minä käyn töissä ja olen niissä kohtuullisesti menestynyt. Maksan jo nyt suurimman osan kuluista miehen opiskellessa uutta alaa työttömäksi jäätyään. Jos meille avioliiton ja pari lapsen jälkeen tulisi ero, en todellakaan haluaisi luopua puolesta asunnosta ihan vaan koska ositus sitä vaatii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma avioehtonäkemykseni riippuu ihan tilanteesta. Kokisin sen ehdottamisen jopa loukkaavana, jos perhettä olisi tarkoitus perustaa, se kun puree yleensä nimenomaan naisen urakehitykseen ja tuloihin. Lisäksi kun lapset tulee kuvioihin, valintoja on yleesä pakko tehdä sillä perusteella, mikä on lapsille ja meille perheenä parasta. Tähän kuvioon ei avioehto istu. Poikkeuksena, jos toinen jo lähtökohtaisesti huomattavasti varakkaampi. Tällöin voisin suostua avioehtoon, joka rajaisi tuon jo olemassa olevan omaisuuden (esim. kiinteistö tmv.) avio-oikeuden ulkopuolelle.

Jos taas lapset ei ole yhteisiä, avioehto on mielestäni melkeinpä välttämättömyys. Siinäkin olisi mentävä ne lapset edellä, ja turvattava ensisijaisesti sen oman pesueen elintaso.

Lapsettoman parin osalta mielestäni tilanteen ratkaisee varallisuuserot. Jos toinen on huomattavasti varakkaampi, avioehto on hyvä idea. Jos molemmilla on suunnilleen sama tulotaso ja saman verran omaisuutta, niin sitten mielestäni avioehto ei ole niin merkityksellinen, että itse sitä vaatisin, mutta voisin sen silti mukisematta allekirjoittaa, jos toinen niin haluaisi.

Jos taas yhteisymmärrykseen ei päästä, avioon ei kannata astua ollenkaan.

Millä tapaa avioehto ei istu lapsiperhe-elämään? Avioehtohan ei vaikuta yhtään mitenkään avioliiton aikaisiin raha-asioihin, vaan sillä on vaikutusta ainoastaan avioeron tai puolison kuoleman kohdalla. Lain mukaan avioliitossakin kummankin puolison omaisuus on tämän oma, ositus tapahtuu vain avioliiton päättyessä, päättyi se sitten eroon tai kuolemaan. 

 

Tähän nyt on ehtinyt tulla paljon keskustelua väliin, mutta tarkennan nyt silti, että se avioehto ei istu lapsiperhe-elämään kuten sanoin siksi, että valintoja saattaa joutua tekemään sillä perusteella, mikä on meille perheenä parasta. Esimerkiksi vaikka niin, että toinen jää lasten kanssa kotiin kouluikään asti, kun tarpeisiin sopivaa päivähoitopaikkaa ei ole sopivalla etäisyydellä. Jos tämä tarkoittaa vaikka vuosikymmentä, ja avioero tulee sitten 3v töihin paluun jälkeen, niin olisihan se vähän epäreilua, että tässä kohtaa se toinen vetäisi avioehdon esiin ja toteaisi että hähää, kaikki omaisuus onkin minun kun päätimme yhdessä silloin 13 vuotta sitten, että minä teen rahaa ja sinä hoidat lapset! Eikö?

Lapsiperheitäkin on erilaisia ja kouluikään asti jatkuva kotihoito on kyllä Suomessa hyvin harvinainen ratkaisu. Useimmilla se on se 1-3 vuotta kotona. Silloin on ihan mahdollista, että se kotona lapsia hoitanut on silti paremmin tienaava ja/tai varakkaampi. Meilläkin on niin päin, että minä olen ollut 3 vuotta kotona vrt. puoliso vain n. 2 kk, ja silti avioehto on nimenomaan minulle edullisempi ratkaisu.

LAAGIMIEES kirjoitti:

Sivistys valtiossa kukaan ei voi olla niin tyhmä että menee naimisiin ilman avioehtoa,jos siihen ei suostu on onnen onkia PISTE!

Miten molemmat voivat olla onnenonkijoita yhtaikaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma avioehtonäkemykseni riippuu ihan tilanteesta. Kokisin sen ehdottamisen jopa loukkaavana, jos perhettä olisi tarkoitus perustaa, se kun puree yleensä nimenomaan naisen urakehitykseen ja tuloihin. Lisäksi kun lapset tulee kuvioihin, valintoja on yleesä pakko tehdä sillä perusteella, mikä on lapsille ja meille perheenä parasta. Tähän kuvioon ei avioehto istu. Poikkeuksena, jos toinen jo lähtökohtaisesti huomattavasti varakkaampi. Tällöin voisin suostua avioehtoon, joka rajaisi tuon jo olemassa olevan omaisuuden (esim. kiinteistö tmv.) avio-oikeuden ulkopuolelle.

Jos taas lapset ei ole yhteisiä, avioehto on mielestäni melkeinpä välttämättömyys. Siinäkin olisi mentävä ne lapset edellä, ja turvattava ensisijaisesti sen oman pesueen elintaso.

Lapsettoman parin osalta mielestäni tilanteen ratkaisee varallisuuserot. Jos toinen on huomattavasti varakkaampi, avioehto on hyvä idea. Jos molemmilla on suunnilleen sama tulotaso ja saman verran omaisuutta, niin sitten mielestäni avioehto ei ole niin merkityksellinen, että itse sitä vaatisin, mutta voisin sen silti mukisematta allekirjoittaa, jos toinen niin haluaisi.

Jos taas yhteisymmärrykseen ei päästä, avioon ei kannata astua ollenkaan.

Millä tapaa avioehto ei istu lapsiperhe-elämään? Avioehtohan ei vaikuta yhtään mitenkään avioliiton aikaisiin raha-asioihin, vaan sillä on vaikutusta ainoastaan avioeron tai puolison kuoleman kohdalla. Lain mukaan avioliitossakin kummankin puolison omaisuus on tämän oma, ositus tapahtuu vain avioliiton päättyessä, päättyi se sitten eroon tai kuolemaan. 

 

Tähän nyt on ehtinyt tulla paljon keskustelua väliin, mutta tarkennan nyt silti, että se avioehto ei istu lapsiperhe-elämään kuten sanoin siksi, että valintoja saattaa joutua tekemään sillä perusteella, mikä on meille perheenä parasta. Esimerkiksi vaikka niin, että toinen jää lasten kanssa kotiin kouluikään asti, kun tarpeisiin sopivaa päivähoitopaikkaa ei ole sopivalla etäisyydellä. Jos tämä tarkoittaa vaikka vuosikymmentä, ja avioero tulee sitten 3v töihin paluun jälkeen, niin olisihan se vähän epäreilua, että tässä kohtaa se toinen vetäisi avioehdon esiin ja toteaisi että hähää, kaikki omaisuus onkin minun kun päätimme yhdessä silloin 13 vuotta sitten, että minä teen rahaa ja sinä hoidat lapset! Eikö?

Olisi hyvä että ne raha-asiat, kotihoitovastuut ja parisuhteen sisäinen tulontasaus sovitaan jo ennen sen lapsen syntymää. Äidillä (tilastollisesti se kotiin jäävä osapuoli) on hyvä olla oma sijoitustili, jonne säästetään rahaa kotivuosina, kun eläke ei kerry. Jos pari pysyy yhdessä, niin tili on oiva pesämuna vanhuuden turvaksi ja jos ero taas tulee, niin rahoilla pysyy jaloillaan. 

Olen nainen ja haluan avioehdon. Asumme mieheni kanssa asunnossa, joka on minun. Minä olen tätä varten säästänyt ja lainan ottanut. Minä käyn töissä ja olen niissä kohtuullisesti menestynyt. Maksan jo nyt suurimman osan kuluista miehen opiskellessa uutta alaa työttömäksi jäätyään. Jos meille avioliiton ja pari lapsen jälkeen tulisi ero, en todellakaan haluaisi luopua puolesta asunnosta ihan vaan koska ositus sitä vaatii.

Ymmärrän täysin. Tuo "avioehto ei sovi lapsiperheeseen" lähtenee siitä ajatuksesta, että se lasten kanssa kotiin jäänyt on se joka ottaisi avioehdosta enemmän takkiinsa. Usein se varmaan onkin näin. Kuitenkin nykyisin on lisääntyvästi pareja, joissa nainen on se varakkaampi ja/tai paremmin tienaava. Silloin saattaa olla, että lastenhankinnasta jo valmiiksi enemmän takkiinsa ottanut joutuisi erotilanteessa maksamaan vielä tasinkoakin. Se on tietysti täysin kohtuuton tilanne.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma avioehtonäkemykseni riippuu ihan tilanteesta. Kokisin sen ehdottamisen jopa loukkaavana, jos perhettä olisi tarkoitus perustaa, se kun puree yleensä nimenomaan naisen urakehitykseen ja tuloihin. Lisäksi kun lapset tulee kuvioihin, valintoja on yleesä pakko tehdä sillä perusteella, mikä on lapsille ja meille perheenä parasta. Tähän kuvioon ei avioehto istu. Poikkeuksena, jos toinen jo lähtökohtaisesti huomattavasti varakkaampi. Tällöin voisin suostua avioehtoon, joka rajaisi tuon jo olemassa olevan omaisuuden (esim. kiinteistö tmv.) avio-oikeuden ulkopuolelle.

Jos taas lapset ei ole yhteisiä, avioehto on mielestäni melkeinpä välttämättömyys. Siinäkin olisi mentävä ne lapset edellä, ja turvattava ensisijaisesti sen oman pesueen elintaso.

Lapsettoman parin osalta mielestäni tilanteen ratkaisee varallisuuserot. Jos toinen on huomattavasti varakkaampi, avioehto on hyvä idea. Jos molemmilla on suunnilleen sama tulotaso ja saman verran omaisuutta, niin sitten mielestäni avioehto ei ole niin merkityksellinen, että itse sitä vaatisin, mutta voisin sen silti mukisematta allekirjoittaa, jos toinen niin haluaisi.

Jos taas yhteisymmärrykseen ei päästä, avioon ei kannata astua ollenkaan.

Millä tapaa avioehto ei istu lapsiperhe-elämään? Avioehtohan ei vaikuta yhtään mitenkään avioliiton aikaisiin raha-asioihin, vaan sillä on vaikutusta ainoastaan avioeron tai puolison kuoleman kohdalla. Lain mukaan avioliitossakin kummankin puolison omaisuus on tämän oma, ositus tapahtuu vain avioliiton päättyessä, päättyi se sitten eroon tai kuolemaan. 

 

Tähän nyt on ehtinyt tulla paljon keskustelua väliin, mutta tarkennan nyt silti, että se avioehto ei istu lapsiperhe-elämään kuten sanoin siksi, että valintoja saattaa joutua tekemään sillä perusteella, mikä on meille perheenä parasta. Esimerkiksi vaikka niin, että toinen jää lasten kanssa kotiin kouluikään asti, kun tarpeisiin sopivaa päivähoitopaikkaa ei ole sopivalla etäisyydellä. Jos tämä tarkoittaa vaikka vuosikymmentä, ja avioero tulee sitten 3v töihin paluun jälkeen, niin olisihan se vähän epäreilua, että tässä kohtaa se toinen vetäisi avioehdon esiin ja toteaisi että hähää, kaikki omaisuus onkin minun kun päätimme yhdessä silloin 13 vuotta sitten, että minä teen rahaa ja sinä hoidat lapset! Eikö?

Olisi hyvä että ne raha-asiat, kotihoitovastuut ja parisuhteen sisäinen tulontasaus sovitaan jo ennen sen lapsen syntymää. Äidillä (tilastollisesti se kotiin jäävä osapuoli) on hyvä olla oma sijoitustili, jonne säästetään rahaa kotivuosina, kun eläke ei kerry. Jos pari pysyy yhdessä, niin tili on oiva pesämuna vanhuuden turvaksi ja jos ero taas tulee, niin rahoilla pysyy jaloillaan. 

Olen nainen ja haluan avioehdon. Asumme mieheni kanssa asunnossa, joka on minun. Minä olen tätä varten säästänyt ja lainan ottanut. Minä käyn töissä ja olen niissä kohtuullisesti menestynyt. Maksan jo nyt suurimman osan kuluista miehen opiskellessa uutta alaa työttömäksi jäätyään. Jos meille avioliiton ja pari lapsen jälkeen tulisi ero, en todellakaan haluaisi luopua puolesta asunnosta ihan vaan koska ositus sitä vaatii.

Voihan sen asunnon sulkea pois. Tuo sijoitustili kotivuosina on naurettava ehdotus. Suomessa on todella vaikea muutenkin elää nuorena perheenä yhden tuloilla, ei siinä riitä rahaa sijoitustilille juuri kellään. Eikä se ole ihan oikeinkaan, jos lapset elävät köyhyydessä, koska juuri noina poikkeusvuosina kerätään perhettä elättävän miehen palkasta vielä sitä sijoitustiliä, siis sitä ”oivaa pesämunaa”...

Kyllä avio-oikeus vaan on parempi ja realistisempi vaihtoehto kuin nämä ihme viritykset.

Tämän kirjoittajallekin voi käydä niin, että hän on itse 15v kuluttua työtön, kun lasten saaminen katkaisi työssä menestymisen, ja mies vuorostaan tienaa tosi hyvin. Silloin voi avioehto kalahtaa omaan nilkkaan.

Vierailija kirjoitti:

Meillä puoliso olisi laittanut niin hulluja vaateita avioehtoon, että kieltäydyin. Hän olisi eron hetkellä vaatinut minulta muun muassa oman autonsa ostohinnan. Auto on ollut romuttamollakin varmaan jo vuosia tähän mennessä...

Siis voiko tuollaisia ehtoja laittaa avioehtoon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma avioehtonäkemykseni riippuu ihan tilanteesta. Kokisin sen ehdottamisen jopa loukkaavana, jos perhettä olisi tarkoitus perustaa, se kun puree yleensä nimenomaan naisen urakehitykseen ja tuloihin. Lisäksi kun lapset tulee kuvioihin, valintoja on yleesä pakko tehdä sillä perusteella, mikä on lapsille ja meille perheenä parasta. Tähän kuvioon ei avioehto istu. Poikkeuksena, jos toinen jo lähtökohtaisesti huomattavasti varakkaampi. Tällöin voisin suostua avioehtoon, joka rajaisi tuon jo olemassa olevan omaisuuden (esim. kiinteistö tmv.) avio-oikeuden ulkopuolelle.

Jos taas lapset ei ole yhteisiä, avioehto on mielestäni melkeinpä välttämättömyys. Siinäkin olisi mentävä ne lapset edellä, ja turvattava ensisijaisesti sen oman pesueen elintaso.

Lapsettoman parin osalta mielestäni tilanteen ratkaisee varallisuuserot. Jos toinen on huomattavasti varakkaampi, avioehto on hyvä idea. Jos molemmilla on suunnilleen sama tulotaso ja saman verran omaisuutta, niin sitten mielestäni avioehto ei ole niin merkityksellinen, että itse sitä vaatisin, mutta voisin sen silti mukisematta allekirjoittaa, jos toinen niin haluaisi.

Jos taas yhteisymmärrykseen ei päästä, avioon ei kannata astua ollenkaan.

Millä tapaa avioehto ei istu lapsiperhe-elämään? Avioehtohan ei vaikuta yhtään mitenkään avioliiton aikaisiin raha-asioihin, vaan sillä on vaikutusta ainoastaan avioeron tai puolison kuoleman kohdalla. Lain mukaan avioliitossakin kummankin puolison omaisuus on tämän oma, ositus tapahtuu vain avioliiton päättyessä, päättyi se sitten eroon tai kuolemaan. 

 

Tähän nyt on ehtinyt tulla paljon keskustelua väliin, mutta tarkennan nyt silti, että se avioehto ei istu lapsiperhe-elämään kuten sanoin siksi, että valintoja saattaa joutua tekemään sillä perusteella, mikä on meille perheenä parasta. Esimerkiksi vaikka niin, että toinen jää lasten kanssa kotiin kouluikään asti, kun tarpeisiin sopivaa päivähoitopaikkaa ei ole sopivalla etäisyydellä. Jos tämä tarkoittaa vaikka vuosikymmentä, ja avioero tulee sitten 3v töihin paluun jälkeen, niin olisihan se vähän epäreilua, että tässä kohtaa se toinen vetäisi avioehdon esiin ja toteaisi että hähää, kaikki omaisuus onkin minun kun päätimme yhdessä silloin 13 vuotta sitten, että minä teen rahaa ja sinä hoidat lapset! Eikö?

Olisi hyvä että ne raha-asiat, kotihoitovastuut ja parisuhteen sisäinen tulontasaus sovitaan jo ennen sen lapsen syntymää. Äidillä (tilastollisesti se kotiin jäävä osapuoli) on hyvä olla oma sijoitustili, jonne säästetään rahaa kotivuosina, kun eläke ei kerry. Jos pari pysyy yhdessä, niin tili on oiva pesämuna vanhuuden turvaksi ja jos ero taas tulee, niin rahoilla pysyy jaloillaan. 

Olen nainen ja haluan avioehdon. Asumme mieheni kanssa asunnossa, joka on minun. Minä olen tätä varten säästänyt ja lainan ottanut. Minä käyn töissä ja olen niissä kohtuullisesti menestynyt. Maksan jo nyt suurimman osan kuluista miehen opiskellessa uutta alaa työttömäksi jäätyään. Jos meille avioliiton ja pari lapsen jälkeen tulisi ero, en todellakaan haluaisi luopua puolesta asunnosta ihan vaan koska ositus sitä vaatii.

Voihan sen asunnon sulkea pois. Tuo sijoitustili kotivuosina on naurettava ehdotus. Suomessa on todella vaikea muutenkin elää nuorena perheenä yhden tuloilla, ei siinä riitä rahaa sijoitustilille juuri kellään. Eikä se ole ihan oikeinkaan, jos lapset elävät köyhyydessä, koska juuri noina poikkeusvuosina kerätään perhettä elättävän miehen palkasta vielä sitä sijoitustiliä, siis sitä ”oivaa pesämunaa”...

Kyllä avio-oikeus vaan on parempi ja realistisempi vaihtoehto kuin nämä ihme viritykset.

Tämän kirjoittajallekin voi käydä niin, että hän on itse 15v kuluttua työtön, kun lasten saaminen katkaisi työssä menestymisen, ja mies vuorostaan tienaa tosi hyvin. Silloin voi avioehto kalahtaa omaan nilkkaan.

Olen eri, mutta sinä lähdet taas jostain ihme oletuksista ja ajattelet kaikkien perheiden olevan samanlaisia. Kaikki lapsiperheet ei ole köyhiä tai nuoria eikä kaikissa eletä yhden ihmisen palkalla päivääkään. Äitiys-, isyys- ja vanhempainpäiväraha on usein tuhansia ja niiden päälle molemmat pitää vielä pitämättömät lomat, niin päästään jo yli vuoden ja tässä iässä monet lapset menee jo hoitoon. Tai sitten on jo seuraava äitiysloma käsillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa että eroavilla puolisoilla on usein lapsia, joiden elämä voi mennä hyvinkin vaikeaksi kun vanhemmat tappelee kaikesta. Aviehto on lupaus siitä että kunnioittaa toisen omaisuutta ja haluaa siistin eron. Kaikkien kuuluisi olla realisteja naimisiin mennessä ja tietää että ihmiset muuttuvat, elämät muuttuvat ja toinen saa jatkaa elämäänsä jos siltä tuntuu. Itse en edes omista juurikaan mitään mutta en haluaisi häpäistä itseäni tai ketään muuta tappelemalla rahasta.

Rakastuminen tekee sokeaksi ja typeräksi, samaten eroaminen.

Eipä se avioehto mitään siistiä ja sopuisaa eroa takaa. Sitten voidaan riidellä vaikka verisesti oikeudessa lasten huoltajuudesta, jos vanhempien välit ovat riitaisat.

Tärkeämpää on lopulta sen kumppanin valinta alun perin.

Kumppani voi muuttua siinä ajan myötä vaikka alun perin oli niin ihana. Veljestäni tuli ihan hirvitys, ja kaikki sympatiat hänen eksälleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma avioehtonäkemykseni riippuu ihan tilanteesta. Kokisin sen ehdottamisen jopa loukkaavana, jos perhettä olisi tarkoitus perustaa, se kun puree yleensä nimenomaan naisen urakehitykseen ja tuloihin. Lisäksi kun lapset tulee kuvioihin, valintoja on yleesä pakko tehdä sillä perusteella, mikä on lapsille ja meille perheenä parasta. Tähän kuvioon ei avioehto istu. Poikkeuksena, jos toinen jo lähtökohtaisesti huomattavasti varakkaampi. Tällöin voisin suostua avioehtoon, joka rajaisi tuon jo olemassa olevan omaisuuden (esim. kiinteistö tmv.) avio-oikeuden ulkopuolelle.

Jos taas lapset ei ole yhteisiä, avioehto on mielestäni melkeinpä välttämättömyys. Siinäkin olisi mentävä ne lapset edellä, ja turvattava ensisijaisesti sen oman pesueen elintaso.

Lapsettoman parin osalta mielestäni tilanteen ratkaisee varallisuuserot. Jos toinen on huomattavasti varakkaampi, avioehto on hyvä idea. Jos molemmilla on suunnilleen sama tulotaso ja saman verran omaisuutta, niin sitten mielestäni avioehto ei ole niin merkityksellinen, että itse sitä vaatisin, mutta voisin sen silti mukisematta allekirjoittaa, jos toinen niin haluaisi.

Jos taas yhteisymmärrykseen ei päästä, avioon ei kannata astua ollenkaan.

Millä tapaa avioehto ei istu lapsiperhe-elämään? Avioehtohan ei vaikuta yhtään mitenkään avioliiton aikaisiin raha-asioihin, vaan sillä on vaikutusta ainoastaan avioeron tai puolison kuoleman kohdalla. Lain mukaan avioliitossakin kummankin puolison omaisuus on tämän oma, ositus tapahtuu vain avioliiton päättyessä, päättyi se sitten eroon tai kuolemaan. 

 

Tähän nyt on ehtinyt tulla paljon keskustelua väliin, mutta tarkennan nyt silti, että se avioehto ei istu lapsiperhe-elämään kuten sanoin siksi, että valintoja saattaa joutua tekemään sillä perusteella, mikä on meille perheenä parasta. Esimerkiksi vaikka niin, että toinen jää lasten kanssa kotiin kouluikään asti, kun tarpeisiin sopivaa päivähoitopaikkaa ei ole sopivalla etäisyydellä. Jos tämä tarkoittaa vaikka vuosikymmentä, ja avioero tulee sitten 3v töihin paluun jälkeen, niin olisihan se vähän epäreilua, että tässä kohtaa se toinen vetäisi avioehdon esiin ja toteaisi että hähää, kaikki omaisuus onkin minun kun päätimme yhdessä silloin 13 vuotta sitten, että minä teen rahaa ja sinä hoidat lapset! Eikö?

Olisi hyvä että ne raha-asiat, kotihoitovastuut ja parisuhteen sisäinen tulontasaus sovitaan jo ennen sen lapsen syntymää. Äidillä (tilastollisesti se kotiin jäävä osapuoli) on hyvä olla oma sijoitustili, jonne säästetään rahaa kotivuosina, kun eläke ei kerry. Jos pari pysyy yhdessä, niin tili on oiva pesämuna vanhuuden turvaksi ja jos ero taas tulee, niin rahoilla pysyy jaloillaan. 

Olen nainen ja haluan avioehdon. Asumme mieheni kanssa asunnossa, joka on minun. Minä olen tätä varten säästänyt ja lainan ottanut. Minä käyn töissä ja olen niissä kohtuullisesti menestynyt. Maksan jo nyt suurimman osan kuluista miehen opiskellessa uutta alaa työttömäksi jäätyään. Jos meille avioliiton ja pari lapsen jälkeen tulisi ero, en todellakaan haluaisi luopua puolesta asunnosta ihan vaan koska ositus sitä vaatii.

Voihan sen asunnon sulkea pois. Tuo sijoitustili kotivuosina on naurettava ehdotus. Suomessa on todella vaikea muutenkin elää nuorena perheenä yhden tuloilla, ei siinä riitä rahaa sijoitustilille juuri kellään. Eikä se ole ihan oikeinkaan, jos lapset elävät köyhyydessä, koska juuri noina poikkeusvuosina kerätään perhettä elättävän miehen palkasta vielä sitä sijoitustiliä, siis sitä ”oivaa pesämunaa”...

Kyllä avio-oikeus vaan on parempi ja realistisempi vaihtoehto kuin nämä ihme viritykset.

Tämän kirjoittajallekin voi käydä niin, että hän on itse 15v kuluttua työtön, kun lasten saaminen katkaisi työssä menestymisen, ja mies vuorostaan tienaa tosi hyvin. Silloin voi avioehto kalahtaa omaan nilkkaan.

Ihan yhtä lailla se avioehdon puutekin voi kalahtaa omaan nilkkaan, jos toinen vaikka sekoaa ja tekee massiiviset velat. Tai voitat lotossa ja puoliso lähtee seuraavana päivänä lätkimään. Ei sellaista sopimusta olekaan, joka olisi kaikissa mahdollisissa tilanteissa juuri samalle osapuolelle erityisen edullinen, eikä se toki ole avioehdon tarkoituskaan vaan sopia omaisuuden jaosta molempien osapuolten reiluksi kokemalla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa että eroavilla puolisoilla on usein lapsia, joiden elämä voi mennä hyvinkin vaikeaksi kun vanhemmat tappelee kaikesta. Aviehto on lupaus siitä että kunnioittaa toisen omaisuutta ja haluaa siistin eron. Kaikkien kuuluisi olla realisteja naimisiin mennessä ja tietää että ihmiset muuttuvat, elämät muuttuvat ja toinen saa jatkaa elämäänsä jos siltä tuntuu. Itse en edes omista juurikaan mitään mutta en haluaisi häpäistä itseäni tai ketään muuta tappelemalla rahasta.

Rakastuminen tekee sokeaksi ja typeräksi, samaten eroaminen.

Eipä se avioehto mitään siistiä ja sopuisaa eroa takaa. Sitten voidaan riidellä vaikka verisesti oikeudessa lasten huoltajuudesta, jos vanhempien välit ovat riitaisat.

Tärkeämpää on lopulta sen kumppanin valinta alun perin.

Kumppani voi muuttua siinä ajan myötä vaikka alun perin oli niin ihana. Veljestäni tuli ihan hirvitys, ja kaikki sympatiat hänen eksälleen. 

Niinpä. Tai kuvioihin voi tulla päihdeongelmia tai riippuvuuksia. Osa vaikeista mielenterveysongelmista ilmenee vasta myöhemmällä iällä, esimerkiksi skitsofrenia puhkeaa usein vasta 30+ iässä. (En toki tarkoita että mt-ongelmainen pitäisi aina jättää, mutta vaikeimmat ongelmat voivat tehdä perhe-elämästä mahdotonta, etenkin jos sairaudentunto puuttuu.) Ei sitä aina tiedä elämä tuo tullessaan ja eroon voi johtaa moni muukin seikka, kuin vain se että toinen tai molemmat on pahoja ihmisiä.

Onko vielä olemassa ihmisiä joiden mielestä avioehto ei ole itsestäänselvyys??

Olen paljon pienituloisempi kuin mieheni ja halusin ilman muuta avioehdon. En kestäisi puheita siitä että olen mieheni kanssa vaan rahasta ja eron tullessa nettoamassa. Käyn töissä, ei mieheni tarvitse mua elättää jos erotaan. Jotenkin toi toisen siivellä eläminen ja erolla nettoaminen on niin vastenmielinen ajatus et hyi olkoon! Eri asia tietysti jos on sairauden tai työttömyyden vuoksi hetkellisesti ilman tuloja.