Pala sydämestä - lasun sossut kommentoi sarjaa

Vierailija kirjoitti:

Miksei muuten nuori ja vielä kokematon sossu voisi epävarmuuttaan kysyä poliisilta kiireellisen huostaanoton tarpeesta? Kun on tunnollinen ja haluaisi tehdä oikean päätöksen. Ei ole käytäntö, tiedän, mutta kai tuolla kenttätyössä tapahtuu ihmeellisempiäkin asioita. 

Tämä taitaa olla niitä asioita, joita vain sossut voivat ymmärtää eikä ulkopuolisille osaa selittää. Ehkäpä se, että kun työ on muutoin niin kaoottista ja kentällä tosiaan tulee aivan ihmeellisiä asioita vastaan, niin silloin ne ohjeennuorat ja lakipykälät ovat entistä tärkeämpiä. Kun kaikki muu on epävarmaa ja sekavaa, niin sovittuihin pelisääntöihin täytyy luottaa ja nojautua. Ei siitä muuten ole kovin montaa vuosikymmentä, kun poliisitkin tekivät ns. kiireellisiä sijoituksia. Paljon on muuttunut lastensuojelua koskevat lait vuosien saatossa. Ihmisten oikeusturvaan ja itsemääräämisoikeuteen suhtaudutaan nykypäivänä aivan eri tavalla kuin ennen 2000-lukua. Nykyään on hyvin tarkkaan määritelty, mitä päätöksiä vain sosiaalityöntekijä saa tehdä ja millä perustein. Sen lisäksi, että on kirjoitettu sääntö, että kiireellisen sijoituksen arvion sekä päätöksen tekee vain sosiaalityöntekijä, lienee myös viranomaisten keskuudessa kirjoittamaton sääntö, että sitä päätöstä ei todellakaan tee poliisi tai mikään muu taho - ja vähintääkin tämä kaikkien kokemattomienkin sossujen tulisi tietää. Tässä on ehkä enemmän kyse symboliikasta, etiikasta ja ammatti-identiteetistä, kuin mistään nuoren ja kokemattoman sossun epävarmuudesta ja tunnollisuudesta.

Muutamia huomioita näin tavallisen sossun näkökulmasta:

Tunnelma ekassa jaksossa oli autenttinen. Kyllä sossut pelkää tosissaan että asiakaslapsille sattuu jotain (ja niin sattuukin) ja että tekee työssä virheen tai ei huomaa jotain. (Mitä tietysti erityisesti kiireessä ja paineessa sattuukin).

Varmasti moni näkee painajaisia että joku Erika-casen tapainen osuu omalle kohdalle. Jollekin se osuu ja kova ammattitaitokaan ei auta kun sitä kristallipalloa ei ole.

Rajojen vetäminen voi olla vaikeaa. Uupumusta on paljon. Vaihtuvuus on kovaa työntekijöissä.

Sosiaalityöntekijät ovat akateemisia ja hyvin kouluttautuneita: kenttätyössä on väitelleitä, tuplamaistereita, sosionomista sosiaalityöntekijöiksi jatkaneita. Se sarjassa mainittu ’hieno valtiotieteen maisterin tutkinto’ (pääaine sosiaalityö) on minimivaade että voi saada vakiviran. Hyvä niin, koska työ on erittäin vastuullista ja vaativaa.

Asiakkaat ovat hyvin tarvitsevia usein ja he voivat olla mieleltään järkkyneitä, väsyneitä, aggressiivisia, valehdella ja manipuloida. Sossun pitäisi kyetä ottamaan tämä kaikki vastaan ystävällisesti ja samalla säilyttää arviointi- ja päätöksentekokyky ja tehdä loputtomat raportit ja kirjalliset selvitykset aikapaineessa tarkasti ja lainmukaisesti. Lastensuojelun sosiaalityö on byrokraattista ja paperihommiin menee paljon aikaa.

Yllättävänkin (?) paljon on ihan tavallisen oloisia keskiluokkaisia ja varakkaitakin ihmisiä lastensuojelun asiakkaina: lähisuhdeväkivalta, koulukiusaaminen (niin tekijät kuin uhrit) alkoholismi, huumeet, uupumus, vakavat huoltajuusriidan, persoonallisuushäiriöt jne ei ole köyhien yksinoikeus. Ns menestyneiden vanhempien lapset voi oireilla monistakin syistä; ns hieno työelämä on eri kuin yksityiselämän onni. Toki köyhyys kuormittaa ja on sidoksissa muihinkin sosiaalisiin ongelmiin. Joskus sitä työuraa ja uusperhekuvioita tehdään kuitenkin lasten kustannuksella ja jossain vaiheessa ongelmat tulee näkyviin ja kulissit murtuu. Aina ei ajoissa.

Joissain kunnissa lastensuojelun avohuollon sossut tekee myös päivystystä virka-aikaan. Joissain kunnissa sossu tekee ihan kaikkea.

Työpuhelinta ei kuitenkaan pitäisi säilyttää yöpöydällä eikä siihen pitäisi vastata silloin kuin ei olla töissä. Esimiehet ei aina kannusta pitämään rajoista kiinni.

Erilaisia todellisuudesta vieraantuneita ’kehityshankkeita’ pukkaa joka tuutista alkaen THL:stä. Tavalliset sossut vihaa niitä koska ne vähintään yleensä vain lisäävät kohtuutonta työkuormaa ja joskus ovat suoraan haitallisia asiakastyölle.

Kiireellistä sijoitusta ei viisi viikkoa töissä ollut sossu tee yksin, eikä kysy siihen kriteeristöä poliiseilta (LOL ! Tosin tuleehan sitä sammakkoja itse kullakin) vaan keskustelee työparinsa ja todnäk myös esimiehensä kanssa. Sossut inhoaa erityisesti lääkäreitä jotka ovat ehdottamassa sijoittamista milloin mistäkin syystä.

Tosin olen joskus itsekin ollut yksin kotikäynneillä kun työpari esim sairastunut. Tyhmää mutta näin on käynyt.

Mutta kokemattomatkin sossut joutuu todella vaikeisiin paikkoihin ihan yllättäen tosielämässä. Siinäkin mielessä sarja on totta. Oma turvallisuuskin saattaa unohtua.

Kotikäyntejä ei tehdä etukäteen sopimatta ellei ole hälytyskeikka tms.

Mutta poikkeuksellisia ja kummallisia tilanteita syntyy ja sossulla pitää olla hoksottimet kunnossa.

Omaan kotiinsa tai mökilleen kukaan sosiaalityöntekijä ei veisi asiakastaan ellei kyseinen sosiaalityöntekijä ole sekaisin pahasti. Monet ls sossut salaa kaikki yhteystietonsa koska pelkää aiheellisestikin että joutuu uhkailun kohteeksi. Asiakkaille ei haluta kertoa omasta yksityiselämästä mitään noin lähtökohtaisesti. Pienissä kunnissa on vaikeaa jos itse asuu samalla paikkakunnalla kuin on töissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Arvasin, että on jotain tuollaista ja siksi en edes katsonut. Oma mielipiteeni on, että tätä työtä ei ymmärrä kuin vasta 5 työvuoden jälkeen.

T: lastensuojelussa 20 vuotta töitä tehneenä.

Minä luin äsken kommentteja ihan omalla nimellään kommentoivilta ammattilaisilta ja he pitivät enimmäkseen sarjaa hyvinkin onnistuneena. 

Pitääpä sitten katsoa itse kyseinen sarja.

-sama-

Hyvä että tehty sarja jossa käsitellään lastensuojelua kokonaisuutena myös alan työntekijöiden näkökulmasta.

Alan arvostuksen puute nykypäivänä on outoa.

Luulen että ap:n harmistus liittyy siihen, että lastensuojelutyö on niin väärinymmärrettyä ja huonosti sekä taitamattomasti mediassa käsiteltyä että kerrankin kun tuli ison panostuksen draama niin odotukset oli ammattilaisilla liiankin korkealla. Ei sarja silti huono ole.

Kyllä tuo ’Auttajan varjo ja auttajan oma pahuus’ tai siis wounded healer -teema on ihan oleellinen kaikessa auttamistyössä. Omille ongelmilleen on usein sokea ja kaikki tässä ovat ihmisiä.

Suomalaiseksi sarjaksi yllättävän hyvä! Mutta minusta olisi ollut kiva, jos olisi enemmän keskitytty lastensuojelun arkeen ja asiakaskohtaamisiin. Ja jätetty työntekijöiden henkilökohtainen elämä ja menneisyys vähemmälle. Lastensuojelu on kiinnostava aihe ja siitä varmasti saisi paremman, totuudenmukaisemman sarjan aikaiseksi.