Mikä oli suurta luksusta sinulle lapsena?

Uusimmat mäkkärin lelut äidin palkkapäivinä ja uusin Barbie figuuri Mäkkäristä 7-vuotiaana syksyllä kun saatiin kolmen pekkaan kaikki kolme lasta haravoitua meijän pihan alapihan (lapsuudenkodin takapiha on rinteessä, jonka alapuolelta pääsee valaistulle pururadalle), joten hommaa riitti tässä. Muistan kun laistoin vähän tosta jutusta sillä vihasin tuohon haravontia.

Ainiin ja matkat Pariisin Disneylandiin ja Kyprokselle.

T: edellisen viestin kirjoittaja

Käyttäjä2108 kirjoitti:

Käyttäjä7437 kirjoitti:

Kun sain jouluna yhden Budapest suklaanamin. Sitä nakertelin monta päivää. Niin hyvää. Niin hyvää.

Onko niitäkään enään myynnissä.En ole nähnyt pitkään aikaan. 

Niitä oli ruokakaupoissa vielä joulukuussa 2021. Yleensä niitä näkee vain joulun aikoihin.

Miten jotkut sanoo että jugurtti oli luksusta? En usko että se oli kovin kallista ennenkään, meillä on ollut köyhää mutta en muista että äiti olisi koskaan sanonut että ei osteta jugurttia että se on kallista. Tosin kyllä silloin syötiin jäätelöäkin, ei sekään älyttömiä maksanut. Äitini oli köyhä kun kirkonrotta kun minua odotti, ja hänellä oli raskausaikana himo banaanijugurttiin ja maksamakkaraan, niitä veti litran purkin päivässä jugurttia ja varmaan pötkön maksamakkaraa (anemia hänellä kyllä oli) En usko että äidilläni olisi 70-luvun alkupuoliskolla ollut varaa mihikään kalliiseen.

Luulen että niillä jotka sanoo että jugurtti oli luksusta, eivät vanhemmat vaan ole halunneet sitä ostaa, syystä tai toisesta, ehkä eivät tykänneet itse tai pitivät sitä muuten turhuutena. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

80-luvun alussa syntyneenä ihmetyttää muiden saman ikäisten tai nuorempien materiaalinen köyhyys. Lähiössä asuvana duunariperheen lapsena oli kuitenkin varaa käydä laivalla Ruotsissa, Saksassa ja Virossa. Etelänmatkoja tehtiin pari ennen 90-luvun lamaa ja kotoa löytyi VHS-videot, väri TV ja sateliittikanavat. Kämppä oli ahdas ja mitään luksusta ei ollut, mutta mistään appelsiinin lohkosta ei tarttenut tapella.

Luulen että osa perheistä ei itse asiassa ollut niin köyhiä etteivät olisi halutessaan voineet ostaa lapselle niitä yksiä muotifarkkuja kerran vuodessa tai käydä edes kerran kesässä Ruotsissa ja syödä laivassa eväiden sijaan buffa-ateria. Kyse oli enemmänkin siitä ettei haluttu panostaa tuollaisiin asioihin ja varsinkin lapsiin piti käyttää niin vähän rahaa kuin mahdollista. Halvalla vaan kaikki, viis siitä miten lapsi sen koki, se ei ollut siihen aikaan vanhemmille tärkeää. Sen ajan vanhemmat eivät ilmeisesti kokeneet mitään iloa ainakaan omien lastensa ilahduttamisesta, sellainen oli "turhuutta", ostakoot mukulat sitten omilla rahoillaan itselleen mitä haluavat kun ovat aikuisia ja menevät töihin.

Se köyhyys oli monessa perheessä enemmänkin tunteen ja empatian köyhyyttä  ja tunnekylmyyttä kuin varsinaista materiaalista köyhyyttä.

Näin on. Suuret ikäluokat ovat pääosin sotien traumatisoimien isovanhempien lapsia, jotka ovat jääneet vaille lämpöä ja rakkautta omassa lapsuudessaan. Perhekoot ovat olleet suuria ja suunta on ollut kaupunkeihin jo nuorena. Sitä en ymmärrä miksi ovat edes tehneet sen 1-2 lasta kun tuntuu, että suurelle osalle kulmakuppilat, kalja, rööki ja rock'n'roll tai iskelmärillumarei on ollut tärkeämpää kuin oma jälkikasvu, jolle on riittänyt ruoaksi markan mikropizza ja päälle tarjoustalon paskavaatteet.

Nykypolven vanhemmat olivat ehkä vähän traumatisoituneita omasta lapsuudesta johtuen ja kohtelivat myöhemmin omia lapsiaan hieman kylmäkiskoisesti.  Ei kuitenkaan tahallisesti.  Ei tiedetty paremmasta . Se, että lapsille oli pöydässä tarpeeksii ruokaa ja ehjät vaatteet päällä, katsottiin huolenpidoksi. Tunteita ei juurikaan kuulunut näyttää. Naisten ei kuulunut valittaa, vaikka aviomies olisi hakannut tai kieltäytynyt antamasta rahaa perheen tarpeisiin. Miehillä, myös nykyaikana, tuntuu olevan kummallinen  vastenmielisyys käyttää rahaa ja erityisesti käyttää rahaa  toisen ihmisen (jopa oman pienen lapsen) tarpeisiin.  Vielä nykyäänkin mies voi pitää vaimonsa pieniä toivomuksia täysin turhina.  Tarkoitan pienehköjä toiveita.  Vielä 50-60 vuotta sitten seksielämä aviossa oli joillekin naisille  aika karua. Miehille tietysti oli ikävää heillekin,  jos vaimo ei ollut kiinnostunut elämän tästä puolesta. Ja tietenkään ei asioista kehdattu tuohon aikaan puhua ääneen. Mistä sellaista tietoa olisi edes saanut?

Limsa saunan jälkeen.

Meillä ei ollut mitään luksusta koko ikänä. Lämmin suihku ja amme olisivat olleet luksusta, mutta raanasta tuli vain kylmää vettä. Ruoka oli pahaa, mitään huvituksia ei ollut. Ei edes ovellista lasten huonetta.

Semmoinen yö kun vanhemmat ei riitelyllään herättäneet, että jaksoi paremmin herätä kouluun seuraavana päivänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

80-luvun alussa syntyneenä ihmetyttää muiden saman ikäisten tai nuorempien materiaalinen köyhyys. Lähiössä asuvana duunariperheen lapsena oli kuitenkin varaa käydä laivalla Ruotsissa, Saksassa ja Virossa. Etelänmatkoja tehtiin pari ennen 90-luvun lamaa ja kotoa löytyi VHS-videot, väri TV ja sateliittikanavat. Kämppä oli ahdas ja mitään luksusta ei ollut, mutta mistään appelsiinin lohkosta ei tarttenut tapella.

Luulen että osa perheistä ei itse asiassa ollut niin köyhiä etteivät olisi halutessaan voineet ostaa lapselle niitä yksiä muotifarkkuja kerran vuodessa tai käydä edes kerran kesässä Ruotsissa ja syödä laivassa eväiden sijaan buffa-ateria. Kyse oli enemmänkin siitä ettei haluttu panostaa tuollaisiin asioihin ja varsinkin lapsiin piti käyttää niin vähän rahaa kuin mahdollista. Halvalla vaan kaikki, viis siitä miten lapsi sen koki, se ei ollut siihen aikaan vanhemmille tärkeää. Sen ajan vanhemmat eivät ilmeisesti kokeneet mitään iloa ainakaan omien lastensa ilahduttamisesta, sellainen oli "turhuutta", ostakoot mukulat sitten omilla rahoillaan itselleen mitä haluavat kun ovat aikuisia ja menevät töihin.

Se köyhyys oli monessa perheessä enemmänkin tunteen ja empatian köyhyyttä  ja tunnekylmyyttä kuin varsinaista materiaalista köyhyyttä.

Näin on. Suuret ikäluokat ovat pääosin sotien traumatisoimien isovanhempien lapsia, jotka ovat jääneet vaille lämpöä ja rakkautta omassa lapsuudessaan. Perhekoot ovat olleet suuria ja suunta on ollut kaupunkeihin jo nuorena. Sitä en ymmärrä miksi ovat edes tehneet sen 1-2 lasta kun tuntuu, että suurelle osalle kulmakuppilat, kalja, rööki ja rock'n'roll tai iskelmärillumarei on ollut tärkeämpää kuin oma jälkikasvu, jolle on riittänyt ruoaksi markan mikropizza ja päälle tarjoustalon paskavaatteet.

Nykypolven vanhemmat olivat ehkä vähän traumatisoituneita omasta lapsuudesta johtuen ja kohtelivat myöhemmin omia lapsiaan hieman kylmäkiskoisesti.  Ei kuitenkaan tahallisesti.  Ei tiedetty paremmasta . Se, että lapsille oli pöydässä tarpeeksii ruokaa ja ehjät vaatteet päällä, katsottiin huolenpidoksi. Tunteita ei juurikaan kuulunut näyttää. Naisten ei kuulunut valittaa, vaikka aviomies olisi hakannut tai kieltäytynyt antamasta rahaa perheen tarpeisiin. Miehillä, myös nykyaikana, tuntuu olevan kummallinen  vastenmielisyys käyttää rahaa ja erityisesti käyttää rahaa  toisen ihmisen (jopa oman pienen lapsen) tarpeisiin.  Vielä nykyäänkin mies voi pitää vaimonsa pieniä toivomuksia täysin turhina.  Tarkoitan pienehköjä toiveita.  Vielä 50-60 vuotta sitten seksielämä aviossa oli joillekin naisille  aika karua. Miehille tietysti oli ikävää heillekin,  jos vaimo ei ollut kiinnostunut elämän tästä puolesta. Ja tietenkään ei asioista kehdattu tuohon aikaan puhua ääneen. Mistä sellaista tietoa olisi edes saanut?

Mistä vuosisadasta sinä oikein puhut?

50 vuotta sitten elettiin 1970-lukua, 60 vuotta sitten 1960-lukua.

Hei nyt vähän jotain järkeä noihin myyttien levittelyihin.

Vierailija kirjoitti:

Ekat työpaikat tietysti kirjoitti:

Minä vuonna tuli ekat appelsiinit banaanit mutta limsat oli punainen ja pommac sekä jive ja viinerit niitä ainakin oli ja purkkijäätelöt hopeatoffeet ja joku tyhmä Kuusamon telttaretki tai Lapin reissut autolla. Joku espanjan matkat.

En tiedä tarkkaa vuotta, mutta meidän kotiin joskus 50-luvun lopussa oli ostettu mutama appelsiini, jotka olivatkin ihan mätiä.

Pääkaupungissa varmaan oli aikaisemmin, koska yksi sukulainen toi reissuillaan banskuja ja appelsiineja ja ekoja suklaakarkkeja 50-luvun puolessa välissä.

Tässä varmaan tarkoitetaan aikaa sodan jälkeen. Sodan aikana ja sen jälkeen on ollut pulaa kaikesta.  Hedelmät, kahvi, tupakka, monet ruokatarvikkeet, kengät jne. Helsingin sanomissa kerrottiin kerran kuinka sodan jälkeen oli salakuljetettu kahvia (!) Ruotsin puolelta meren jäätä pitkin. Tullimiehet olivat jahdanneet salakuljettajia! Jotain hedelmiä varmaan oli jo 1900-luvun alkupuolella, mutta luullakseni ne olivat kalliita ja niitä oli saatavilla vain osan vuotta. Omassa lapsuudessani kauppaan tuli mandariineja muutama viikko ennen joulua, tämä oli 60-lukua. Kun näki mandariineja, tiesi, että joulu lähestyy. Jouluun kuului myös erilaisia pähkinöitä ja taatelipakkauksia.

Jotenkin tunteisiin käyvä ketju. En osaa paremmin pukea tätä sanoiksi. Samalla lohdullinen, kuinka pienistä asioista ihminen voi olla onnellinen. Ehkä ne pienet asiat eivät olekaan pieniä?

Hunaja. Pääsin lastenkodista viisikymmentä vuotta sitten yhdeksän vuotiaana kasvatuskotiin. En ollut sitä ennen saanut mitään makeaa, ehkä joskus joku hedelmä. Sitten kasvatusvanhemmilla oli hunajaa, jota söin salaa. Sain kyllä heiltä kaikkea makeisia muutenkin, ja huolenpitoa. Ei olisi tarvinnut syödä salaa.

Saloran Viptronic väri-tv. Siinä ei ollut kaukosäädintä mutta siinä oli hipaisunäppäimet.

Se että sai haistella herkku pierua, kun oli saanut syödäkseen stryroksia,.

Kun pääsi äidin kanssa kahdestaan Tampereelle. Oltiin äidin siskolla yökylässä ja siellä sai aina jotain herkkuruokaa. Kesällä käytiin Pyynikin kesäteatterissa.

Ja käytiin kahvilassa!

Lapsuudenkotini oli köyhä, mutta jostain äiti aina sai säästettyä noihin reissuihin, pari kertaa vuodessa.

Espanjan matkat. Ensimmäisen kerran olin 9-vuotiaana Marbellassa, vuosi oli 1985. Myöhemmin 80-luvulla käytiin Torremolinoksessa ja kolmannella kerralla Mallorcalla. Kaikkein eksoottisin oli kuitenkin Sevillan kiertomatka, vuosi oli 1989 tai 1990.

Limpparit ja karkit. Limpparia saatiin oksennustaudissa ja karkkeja todella harvoin. Toisaalta positiivista on, että en ole oppinut niitä enää sitten vanhemmalla iällä käyttämäänkään usein.

Aika vanhemmilta, jos heillä oli joskus aikaa leikkiä tai pelata meidän kanssa.

Kun ruokana oli välillä muutakin kuin jauhelikastiketta ja kuorineen keitettyjä perunoita, mummolan turva kun narsisti ja psyko isä riehui, aina tekosyyn varjolla pääsin mummolaan joka sijaitsi 16 kilsan päästä, siellä oli aina puhdas koti, herkku ruokaa, turvaa ja lämpöä vaikka mummi olikin omanlaisensa eli ns vanhan kansan ihminen tiukka kuri ja kolerikko luonne mutta silti turvallinen ja lämmin samalla. Pappakin oli,lempeä ja ihana,kuoli kun olin 12,ikävä jäi.

Äitini leikki kerran kanssani leegoilla muutaman minuutin kun olin noin 4-vuotias. Muistan sen elävästi vieläkin.

M51