Voiko joku anoreksiasta kärsinyt selittää miksi se syöminen on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisko joku lihavuudesta selvinnyt selittää, mikä siinä syömättä jättämisessä on niin vaikeaa? Mielummin kuolee aiemmin ja sairastelee, kuin vaihtaa suklaalevyn porkkanaan. Miksi ei halua olla normaalin ja hyvän näköinen, mielummin hyllyy ja muistuttaa lumiukkoa.

Niinpä, varmaan osittain samasta asiasta kyse kuin anoreksiassa.

Itselläni se nautinto makeiden herkkujen syömisestä vaan oli/on jotain todella ihanaa ja sen saa heti. Siksi normaalipainossa pysyminen on koko ajan jonkinlainen taistelu, mitä joidenkin on vaikea uskoa.

Siitähän on ihan tutkimuksiakin, että jotkut saa sokerista todella paljon vahvemman nautinnon kuin toiset. Eikä mäysäämistä pysäytä edes sydäninfarkti.

Tiedän ton tunteen. Olin tosi pahasti koukussa sokeriin, tupakoinnin lopettaminen oli niin helppoa siihen verrattuna, etten muista edes vuotta. Lapsesta asti olin oppinut syömään väärin (paljon hiilaria) ja lohdutettu ruualla plus karkkipäivät, niin jatkoin aikuisenakin itseni lohduttamista ruualla aina kun oli rankka päivä, jotain meni pieleen ja mässilin urakalla jos oli juhlat, joulu tai muu hyvä tekosyy. Sokerin syönti meni kerrasta poikki ja vhh:n kautta omaksutun uudet ruokailutavat.

Sairastuin anoreksiaan vuosia jatkuneen koulukiusaamisen jälkeen n. 15 vuotiaana. Olin hyvin yksinäinen ja ahdistunut tilanteestani. Sain kuulla haukkuja, että olisin esim. lihava. Päätin, että laihdutan jotta kelpaisin koulukavereille ja kiusaaminen loppuisi. Kiusaaminen väheni kun paino alkoi putoamaan. Lopulta en uskaltanut/pystynyt enää syömään, koska pelkäsin että lihoisin ja kiusaaminen taas alkaisi.

Lakukissa kirjoitti:

Se on tapa säilyttää jonkinlainen hallinnan tunne kun pelottaa, on yksin ja on muitakin tunteita joita ei ymmärrä tai osaa hallita. Kuten se että ensimmäinen poikaystävä jätti ja nuoruuden naiviudessasi olit antanut suhteelle ihan kaikkesi.

T. 171 cm joka painoi 47kg

Sitä hallintaa se mullakin oli. Olin 150cm ja 39kg. Syöminen ja mun paino oli ainoat mun hallinnassa olevat asiat. Mun vanhemmat oli suoraan sanottuna hulluja ja uskonnollisia. Isä ratsasi mun huoneen ja puhelimen päivittäin, en saanut käyttää kuin tiettyjä äidin hyväksymiä vaatteita, hiukset oli oltava tietyn mittaiset, keskiarvon oli oltava vähintään 8,5. Mun piti soittaa kun olin lähdössä koulusta ja kun olin kotona ja oli tietty aika ehtiä kotiin. Harrastuksina oli äidin mulle valitsema viulun soitto. Paino oli ainoa asia, joka oli mun hallinnassa. Sain siellä huoneessani tehdä illalla "mitä halusin" (kunhan se ei vaatinut nettiä tai puhelinta) joten mä treenasin. Äiti koetti pakottaa mut syömään ja sain ihan hillittömiä kiksejä siitä, että hän ei saanut mua syömään enemmän kuin muutaman haarukallisen.

Vierailija kirjoitti:

Syöminen ei ole se ongelman alkujuuri vaan turvattomuudentunne. Maailma on turvaton ja syömisellä voi hallita sitä. Ei sitä syömistä vaan voi aloittaa kun elämän perusasia eli turvallisuudentunne ei ole kunnossa. Siihen ei vaan pysty. Sitä vihaa ja rakastaa itseään, pitää itsestään enemmän kun pystyy olemaan syömättä, mutta samalla myös vihaa itseään entistä enemmän. Se syö ihmisen sisältä päin. Kaikki on vaan täynnä tuskaa. Anoreksia on todella todella monimutkainen sairaus johon ei ole mitään taikasanoja olemassa. Itse paranin kaikista syömishäiriöistä kun turvallisuudentunne saatiin rakennettua hyväksi.

Eli kun anorektikko saa manipuloituun ympäristönsä antamaan kaiken mitä haluaa hän heti paranee. Kuulostaa narsistiselta ongelmalta.

Vierailija kirjoitti:

Itse pidin sitä syömättömyyttä ja kieltäytymistä onnistumisena; oli jotain mitä osasin tehdä ja missä olin hyvä. Mielessäni kaikki ruoat olivat lihottavia ja merkki epäonnistumisesta. Jos jokin ruoka oli iso, esimerkiksi banaani, en osannut ajatella sen olevan lihottamatta. Tuntui siltä, että kykeni mihin vain, kun kykeni olemaan syömättä.

Näihin viesteihin on ehkä parempi olla laittamatta painoja.

Ja just narsku haluaa kyetä mitä vaan. Jokainen anorektikko jonka olen tavannut on ollut erittäin luihu ja manipuloiva luonne. Se on se pääongelma. He manipuloivat ympäristöään sillä syömättömyydellään.

Vierailija kirjoitti:

Voisiko joku läski (jolla on painoindeksi yli 30) kertoa miksi se syömisen vähentäminen on niin vaikeaa? Miksi joku syö itsensä läskiksi ja sitten vielä ylläpitää tuota sairasta olotilaa jatkuvalla ylensyönnillä?

Ylensyöjä on pahin ekoterroristi. Hän kuluttaa joka päivä paljon enemmän ruokaa kuin mitä tarvitsee hengissä pysymiseen ja terveen ruumiinpainoin säilyttämiseen. Anorektikko syö hyvin vähän, joten hän ei kuormita ekosysteemiä.

Kyllä siellä nyt taas greta kakkkonen manipuloi oikein olantakaa. Vai ekosysteemikin vielä. No vähintään.

Anorektikko ei parane koskaan se on kuin alkoholismi rakenteissa.

Vierailija kirjoitti:

Koska sillä sairaudella saa huomiota ja kehuja laihtumisesta ja voi olla keskipisteenä ja olla ottamasta vastuuta omasta elämästään.

Tämä sai alapeukkuja vaikka on minusta osittain totta. Siis tuo ettei tarvitse sairaana elää normaalia elämää kovine vaatimuksineen. Minulla ei ole ollut anoreksiaa joten puhun ihan vain näkemien dokkareiden pohjalta.

Vierailija kirjoitti:

Tuttu anorektikko ei pahimmassa vaiheessa suostunut juomaan edes vettä. Pelkäsi senkin lihottavan. Hän onneksi toipui.

. Itse en myöskään pystynyt juomaan vettä mutta se johtui niistä pakkoajatuksista mitä myös vedenjuonti aiheutti. T. Se psykoosista kärsinyt

Ei todellakaan ollut kyse kehuista tai siitä että pitää itseään parempana. Alkuun oli tuli kyllä kehuja ja se lämmitti mieltä, vaikkei niihin voinut uskoa. Sitten alkoi ihmiset katsomaan iljetyksen vallassa ja perhe haukkumaan kuinka nolaan heidätkin. Ystävät tai koko elämä jäi ja tilalle tuli itsehillintä tai itsensä hallinta. Tai sekin on sitä jättää joka päivä salaattia syömättä, koska muka ei tarvitse sitä. Istuminen sattui, koska ei yhtäkkiä ollut pehmikettä. Jokainen hetki menee siihen itsensä haukkumiseen ja toivoon siitä että on joskus hyvännäköinen. Porukka haukkui mua ja kehui vieressä kuinka siskoni oli täydellisen kokoinen. Mua isompi. Tuntuu vieläkin pahalle se kuinka asiat oli sekaisin päässä ja kuinka se oli niiltä muilta väärin. Lynkkaus. Tämä kaikki vaan pahensi asiaa. Näin jälkeenpäin ajattelen ettei sitä ei vaan osannut käsitellä sitä kaikkea mitä silloin tapahtui. Silleen kodin sisällä. Kun aloin lihoamaan lopulta, mut jätettiin oman onneni nojaan. Ikäänkuin paranin saman tien 2009.. oikeasti minusta tuli bulimikko, mistä en parane koskaan.

Näkee itsensä lihava vaikka on laiha

On vakava psykiatrinen sairaus. Kroonistuessaan yhtä vaikea kuin hankala skitsofrenia. Linkittyy usein myös autismiin. 

Anoreksiaa on romantisoitu, sillä yksi sen näkyvimmistä oireista on laihuus, jota yhteiskunnassamme on yli-ihannoitu ja romantisoitu pitkään. 

Myös yhteiskunnan arvot ovat sairastuneet, eikä nekään ole parantuneet.