Voiko joku anoreksiasta kärsinyt selittää miksi se syöminen on niin vaikeaa?

Samasta syystä kun pakko-oireinen henkilö ei voi vaan lopettaa pakko-oireitaan tai masentunut henkilö olla iloinen ja onnellinen.. tai psykoottinen henkilö ei pysty olemaan näkemättä ja kuulematta harhoja.

Koska sillä sairaudella saa huomiota ja kehuja laihtumisesta ja voi olla keskipisteenä ja olla ottamasta vastuuta omasta elämästään.

Syöminen ei ole se ongelman alkujuuri vaan turvattomuudentunne. Maailma on turvaton ja syömisellä voi hallita sitä. Ei sitä syömistä vaan voi aloittaa kun elämän perusasia eli turvallisuudentunne ei ole kunnossa. Siihen ei vaan pysty. Sitä vihaa ja rakastaa itseään, pitää itsestään enemmän kun pystyy olemaan syömättä, mutta samalla myös vihaa itseään entistä enemmän. Se syö ihmisen sisältä päin. Kaikki on vaan täynnä tuskaa. Anoreksia on todella todella monimutkainen sairaus johon ei ole mitään taikasanoja olemassa. Itse paranin kaikista syömishäiriöistä kun turvallisuudentunne saatiin rakennettua hyväksi.

Eilen oli koskettava dokumentti telkkarissa anoreksiaan kuolleesta valokuvaajasta. Upeita kuvia hän otti. Lene Marie.

Mikään mielenterveysongelma ei ole looginen, eikä sitä voi pelastaa sanomalla sairaalle ihmiselle, että mikset tavoittele vaan tervettä vartaloa ja normaalia ulkonäköä. Tai että syömättömyys on vaarallista ja voit kuolla siihen. Kyse on monimutkaisesta ja vakavasta sairaudesta. Empatiakyky olisi tärkeä tässä kohtaa.

Vierailija kirjoitti:

Koska sillä sairaudella saa huomiota ja kehuja laihtumisesta ja voi olla keskipisteenä ja olla ottamasta vastuuta omasta elämästään.

Tuo ei pidä ollenkaan paikkaansa. Pari kaveriani on sairastanut anoreksian, ja he vihasivat sitä kun toiset kiinnittivät huomiota heidän syömiseensä. Esim. juhlissa saattoivat ottaa lautaselle normaalin annoksen ruokaa, josta sitten pipersivät pienen palan ja vievät lautasen vaivihkaa pois. Samoin jotkut anorektikot pitävät liian isoja vaatteita, etteivät ihmiset huomaisi rajua laihtumista. 

Laihtumisesta saa kehuja vain tiettyyn rajaan asti. Sen jälkeen ihmiset sanovat yleensä, että olet jo liian laiha ja miksi ihmeessä et syö enemmän. 

Vierailija kirjoitti:

Koska sillä sairaudella saa huomiota ja kehuja laihtumisesta ja voi olla keskipisteenä ja olla ottamasta vastuuta omasta elämästään.

Kyllä he useimmiten pyrkivät piilottelemaan sairauttaan. Treenataan salaa, oksennetaan salaa, käytetään löysiä ja paksuja vaatteita, valehdellaan syömistä, esitetään muille että voidaan hyvin ja syödään normaalisti. Kaikenlainen painon ja ulkonäön kommentointi on heille äärimmäisen kiusallista ja tuntuu pahalta.

Jossain dokumentissa, yksi anorektikko ei syönyt, koska ei kokenut ansaitsevansa ruokaa.

Se on tapa säilyttää jonkinlainen hallinnan tunne kun pelottaa, on yksin ja on muitakin tunteita joita ei ymmärrä tai osaa hallita. Kuten se että ensimmäinen poikaystävä jätti ja nuoruuden naiviudessasi olit antanut suhteelle ihan kaikkesi.

T. 171 cm joka painoi 47kg

Etkö sä ap ymmärrä muitakaan mielenterveysongelmia? Olet niitä, joiden mielestä masennus paranee kun ottaa itseään niskasta kiinni ja lähtee lenkille? Toivon todella ettei sulle tai sun läheisille tule koskaan psyykkisiä sairauksia. Ne on tarpeeksi raskaita jo muutenkin, saati jos läheiset ja tutut vielä kieltää koko sairauden olemassaolon.

Päässä on se ainoa raja.

Vierailija kirjoitti:

Koska sillä sairaudella saa huomiota ja kehuja laihtumisesta ja voi olla keskipisteenä ja olla ottamasta vastuuta omasta elämästään.

Oikeesti!?

HV

Lakukissa kirjoitti:

Se on tapa säilyttää jonkinlainen hallinnan tunne kun pelottaa, on yksin ja on muitakin tunteita joita ei ymmärrä tai osaa hallita. Kuten se että ensimmäinen poikaystävä jätti ja nuoruuden naiviudessasi olit antanut suhteelle ihan kaikkesi.

T. 171 cm joka painoi 47kg

Olen saman pituinen ja painoin parikymppisenä pitkään tuon verran. Ei minulla mitään syömishäiriötä ollut, pelkästään nopea aineenvaihdunta mielestäni. Vanhemmiten painankin parikymmentä kiloa enemmän

Minulla oli jonkinlainen syömishäiriö kolmekymmentä vuotta sitten, kun vaihdoin asuinmaata, ryhdyin opiskelemaan ja sain ankaran stressin. Tykkään syömisestä, mutta muistan nuo ajat, joina en pystynyt syömään edes väkisin. Se oli outoa.

Yritin syödä, mutta se tuntui äärimmäisen vastenmieliseltä. Olin aikaisemmin pitänyt kovasti all bran -kuitumuroista, ja muistan, kuinka istuin pöydän ääressä yksi pitkä ja kapea muro sormissa ja yritin siirtää sitä suuhuni. Vaikka murot olivat herkkuani ja halusin syödä, tuntui siltä kuin olisin työntänyt suuhuni jotain mädäntynyttä toukkaa tai vastaavaa.

Kun stressi helpotti, kyky syödä palasi hiljalleen. Olin nuori ja terve urheilija, joten palauduin entisellen, mutta minulle kuitenkin jäi taito unohtaa syöminen pariksi kolmeksi päiväksi kerrallaan. En pysty tuomitsemaan niitä, joilla syömishäiriö vie hautaankin asti, koska sain pienen käsityksen siitä, miten valtavasta voimasta on kysymys. Sitä vastaan on hirveän vaikea tapella.

Sanni16kerava kirjoitti:

Mä olen ihmetellyt samaa analiseksistä.

Miksi toisille se on ehdoton no-go?

Senkun menet mahallesi, rentoudut ja annat toisen tehdä työt..

Siksi, kun se tuntuu paskalta. Siis kirjaimellisesti siltä, kuin se olisi tulossa. En mä nauti paskahädän tunteesta.

Vierailija kirjoitti:

Lakukissa kirjoitti:

Se on tapa säilyttää jonkinlainen hallinnan tunne kun pelottaa, on yksin ja on muitakin tunteita joita ei ymmärrä tai osaa hallita. Kuten se että ensimmäinen poikaystävä jätti ja nuoruuden naiviudessasi olit antanut suhteelle ihan kaikkesi.

T. 171 cm joka painoi 47kg

Olen saman pituinen ja painoin parikymppisenä pitkään tuon verran. Ei minulla mitään syömishäiriötä ollut, pelkästään nopea aineenvaihdunta mielestäni. Vanhemmiten painankin parikymmentä kiloa enemmän

Ruumiinrakenne on erilainen?

Aika tunteetonta väheksyä tällaisessa asiassa.

Minusta on yksi kuva noilta ajoilta ja näytän pelottavalta, erittäin sairaalta.

Nyt painan 59 kg, käyn salilla ja syön hyvin.

Samalla voi ajatella mikset vaan voi olla polttamatta/juomatta/käyttämättä huumeita/tähän joku terveydelle vaarallinen asia....Jonkin tyyppisen syömistähäiriön sairastaneena voin sanoa että kaikki tapahtuu niin hiljalleen, menee pitkä aika ennenkuin alkaa näyttämään sairaalloiselta, ruoka vähenee myös hiljalleen- ( itsellä oli esim vaihe että wetabix murokkeen- sen yhden sai vielä syödä veden kanssa, siitä vielä hetki eteenpäin niin jotain pureksin, mutta syljin pois, tässä vaiheessa oli takana jo yli puolivuotta sairaalloista suhtautumista ruokaan). SItten kun sitä pitäisi aloittaan uudelleen syömään- on siinä yhdessä annoksessa taas se koko entinen maailma- se maailma mitä häiriöllä pakeni. Järki sanoo ettei siitä tule ylipainoiseksi, mutta on helpompaa olla syömättä kuin syödä. Syödä pysyy ehkä muutaman päivän- kunnes jättää jotain väliin, ja taas jotain. Tätä kun kiertää niin luovuttaa. 

Katsoin tuon dokkarin valokuvaajasta. Sympatiani menivät vanhemmille. Kokonaan. Sairas ihminen tuottaa enemmän tuskaa läheisilleen kuin paatuneinkaan hyväksikäyttäjä psykososiopaatti pystyisi. Let the shit rain.

Pitkään sairastaneena kun pitäis aloittaa syöminen ”uudelleen” se vatsan täyttyminen aiheuttaa valtavan ahdistuksen. Siis pienikin ruoka määrä saa vatsan tuntumaan kylläiseltä ja se kylläisyyden tunne on ainakin itselle ollut se pahin, eli täysi vatsa=paino nousee hallitsemattomasti. Se jarruttaa paranemisprosessia plus tietysti kaikki muut häiriintyneet pakko ajatukset.

Pelottaa olla ulkona ja muiden nähtävänä jos olen edes normaalipainon alarajassa, joten minun täytyy olla alipainoinen viihtyäkseni ihmisten ilmoilla. Ihan helvettiä.