Voiko joku anoreksiasta kärsinyt selittää miksi se syöminen on niin vaikeaa?

He ihannoivat laihuutta ja inhoavat läskejä, joita pitävät holtittomina, joilla ei ole tahdonvoimaa.

Se on eräs narsismin muoto.

Itse pidin sitä syömättömyyttä ja kieltäytymistä onnistumisena; oli jotain mitä osasin tehdä ja missä olin hyvä. Mielessäni kaikki ruoat olivat lihottavia ja merkki epäonnistumisesta. Jos jokin ruoka oli iso, esimerkiksi banaani, en osannut ajatella sen olevan lihottamatta. Tuntui siltä, että kykeni mihin vain, kun kykeni olemaan syömättä.

Näihin viesteihin on ehkä parempi olla laittamatta painoja.

Itselläni alipainoisuus oli jatkumo laihduttamisesta, mutta myös tapa käsitellä samoihin aikoihin tapahtunutta läheisen kuolemaa. Olin 33kg kun otin kokopäiväisen hoidon vastaan, ja kävin läpi fyysisesti sekä henkisesti hyvin raskaan prosessin. Syömishäiriö muuttaa muotoaan ja rehellisesti sanoen ”normaali ja terve” ulkomuoto ei oikeastaan tarkoita mitään silloin kun oma minäkuva on riippuvainen mm. keveyden tunteesta ja siitä että voi konkreettisesti tuntea kehon ääriviivat. Muistijälki on hyvin voimakas ja uusi (terveen mielen näkökulmasta ns. normaali) keho ei tunnu omalta tai hyvältä. Sitä ei voi selittää, ja esim. tasapainoilu läheisten odotusten ja oman syvän tuntemuksen kanssa on hyvin vaikeaa.

Tunsin kerran yhden anorektikon. Oli luurangon laiha, mutta näki itsensä lihavana.

Joskus hän kauhisteli omia jalkojaan ja sanoi:

”kattokkaa nyt näitä mun läskejä reisiä!”

Oma ruuminkuva voi olla siis tosi vääristynyt.

Joillekin se luuranko look on ihanne. 🤷🏼‍♀️

Vierailija kirjoitti:

Katsoin tuon dokkarin valokuvaajasta. Sympatiani menivät vanhemmille. Kokonaan. Sairas ihminen tuottaa enemmän tuskaa läheisilleen kuin paatuneinkaan hyväksikäyttäjä psykososiopaatti pystyisi. Let the shit rain.

Kerrottiinko ohjelmassa syytä Lenan sairauteen?

Ei syömishäiriössä ole se syöminen se pääongelma.

Vaan pää.

Jos esim. 175 cm pitkä nainen painaa 39 kg ja katsoessaan peiliin pitää itseään lihavana, hänellä on päässä vikaa. Joko näkökyvyssä tai sitten aivojen ja mielen toiminnassa. Yleensä jälkimmäisessä.

Mulla oli murrosiän alkuvaiheessa anoreksia, en halunnut, että mulle kasvaa rinnat ja muut naiselliset ominaisuudet, kasvoin perheessä, jossa äitiäni pahoinpideltiiin isäni toimesta. Olin vähän päälle 150 cm ja painoin 36 kg (12-vuotiaana). Tuo vaihe meni ohi, kävin mä kyllä juttelemassa psykologille, kasvoin vielä vajaa 20 cm aikuispituuteen.

Vierailija kirjoitti:

Itse pidin sitä syömättömyyttä ja kieltäytymistä onnistumisena; oli jotain mitä osasin tehdä ja missä olin hyvä. Mielessäni kaikki ruoat olivat lihottavia ja merkki epäonnistumisesta. Jos jokin ruoka oli iso, esimerkiksi banaani, en osannut ajatella sen olevan lihottamatta. Tuntui siltä, että kykeni mihin vain, kun kykeni olemaan syömättä.

Näihin viesteihin on ehkä parempi olla laittamatta painoja.

Niin, eli kyse on pohjimmiltaan narsismista ja itsekkyydestä. Viis muista, kunhan itse saan tuntea onnistumisia (joskin vääristyneen)

Mistä sen Lenan turvattomuus johtui?

https://areena.yle.fi/1-50591762

Voisiko joku läski (jolla on painoindeksi yli 30) kertoa miksi se syömisen vähentäminen on niin vaikeaa? Miksi joku syö itsensä läskiksi ja sitten vielä ylläpitää tuota sairasta olotilaa jatkuvalla ylensyönnillä?

Ylensyöjä on pahin ekoterroristi. Hän kuluttaa joka päivä paljon enemmän ruokaa kuin mitä tarvitsee hengissä pysymiseen ja terveen ruumiinpainoin säilyttämiseen. Anorektikko syö hyvin vähän, joten hän ei kuormita ekosysteemiä.

Painostako ja ulkonäöstäkö tässäkin on siis pohjimmiltaan vain kysymys? Ääripäät kaikissa asioissa on aina övereitä.

Mulla se oli psykoottista, syöminen aiheutti niin inhottavia pakkoajatuksia ja voimakasta ahdistusta että oli helpompaa olla syömättä vaikka oli nälkä. Kun oli ruokaa kädessä niin halusin syödä ja samalla halusin heittää ruuan seinään raivoissani. Ei liittynyt ulkonäköön eikä mulla ollut edes vaakaa tai mitään. Olin aidosti yllättynyt sitten kun terveydenhoitajalla menin puntarille. Syömishäiriön laukaisi ihmisuhde jossa toinen osapuoli kyseenalaisti mun syömisiä ja tekemisiä koko ajan ja sitten kun jätti minut niin jäi mun päähän kummittelemaan. Voi kuinka halusin syödä ja haaveilin että voisin joskus syödä rauhassa yhden lautasellisen ruokaa kokonaan. Onneksi hain apua ja nykyään suht ok.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin tuon dokkarin valokuvaajasta. Sympatiani menivät vanhemmille. Kokonaan. Sairas ihminen tuottaa enemmän tuskaa läheisilleen kuin paatuneinkaan hyväksikäyttäjä psykososiopaatti pystyisi. Let the shit rain.

Kerrottiinko ohjelmassa syytä Lenan sairauteen?

No epäsuorasti jotenkin niin että hän halusi olla lapsi ja äidin hoivassa eikä aikuinen julmassa maailmassa.

Mun sympatiat on myös vanhempien puolella, vaikka olen toki pahoillani Lenen puolesta. Mutta tuo ihminen roikkui äidissään, kieltäytyi ottamasta vastuuta, kieltäytyi olemasta aikuinen ja leikki taaperoa ja rasitti vanhempiaan kaikin tavoin.

Vierailija kirjoitti:

Lakukissa kirjoitti:

T. 171 cm joka painoi 47kg

Olen saman pituinen ja painoin parikymppisenä pitkään tuon verran. Ei minulla mitään syömishäiriötä ollut, pelkästään nopea aineenvaihdunta mielestäni. Vanhemmiten painankin parikymmentä kiloa enemmän

Mulla oli kans nuo mitat 18-20-vuotiaana mutta se oli ihan vaan nopeasta kasvusta, ehkä vähän jälkijunassa kasvoin luokan lyhyimmästä tytöstä luokan pisimmäksi. Voi olla pelkkä ikäkausijuttukin tuossa kohtaa.

Sitten taas kun 32-vuotiaana painoin 57kg niin näytti jo liian luiselta.

Tässä kun hitaasti pätkäpaastolla sulattelen kiloja niin melkein toivoisin jonkinlaista kääntymää päähän, ettei haluaisi syödä.

Voisko joku lihavuudesta selvinnyt selittää, mikä siinä syömättä jättämisessä on niin vaikeaa? Mielummin kuolee aiemmin ja sairastelee, kuin vaihtaa suklaalevyn porkkanaan. Miksi ei halua olla normaalin ja hyvän näköinen, mielummin hyllyy ja muistuttaa lumiukkoa.

Vierailija kirjoitti:

Voisko joku lihavuudesta selvinnyt selittää, mikä siinä syömättä jättämisessä on niin vaikeaa? Mielummin kuolee aiemmin ja sairastelee, kuin vaihtaa suklaalevyn porkkanaan. Miksi ei halua olla normaalin ja hyvän näköinen, mielummin hyllyy ja muistuttaa lumiukkoa.

No ohis, mutta kaikkien elämänsisältö ei ole ”olla hyvän näköinen”. Olen itse normipainossa mutta ulkonäkö on tärkeysjärjetyksessäni jossain sijalla 2587.

Sen kyllä tiedän että monilla se on järjestyksessä ekana.

Vierailija kirjoitti:

Voisko joku lihavuudesta selvinnyt selittää, mikä siinä syömättä jättämisessä on niin vaikeaa? Mielummin kuolee aiemmin ja sairastelee, kuin vaihtaa suklaalevyn porkkanaan. Miksi ei halua olla normaalin ja hyvän näköinen, mielummin hyllyy ja muistuttaa lumiukkoa.

Niinpä, varmaan osittain samasta asiasta kyse kuin anoreksiassa.

Itselläni se nautinto makeiden herkkujen syömisestä vaan oli/on jotain todella ihanaa ja sen saa heti. Siksi normaalipainossa pysyminen on koko ajan jonkinlainen taistelu, mitä joidenkin on vaikea uskoa.

Siitähän on ihan tutkimuksiakin, että jotkut saa sokerista todella paljon vahvemman nautinnon kuin toiset. Eikä mäysäämistä pysäytä edes sydäninfarkti.

Tuttu anorektikko ei pahimmassa vaiheessa suostunut juomaan edes vettä. Pelkäsi senkin lihottavan. Hän onneksi toipui.