Lue keskustelun säännöt.
Miten tätä solmua saisi avattua? Mies ei tykkääkään(?) lapsiperhe-elämästä
19.03.2021 |
Me molemmat haluttiin perhe, mies ehkä jopa enemmän kuin minä. Ja saatiin yhdessä toivottu ja suunniteltu lapsi. Ennen raskautta mies ääneen haaveili miten viettäisi lapsen kanssa paljon aikaa, mitä kaikkea tekisivät (jo vauva-aikana) jne. Ja viihtyi hyvin ystäväperheidemme pienten lasten kanssa. Hän teki paljon kotitöitä eikä muutenkaan ollut mitenkään menevä esim. baareissa juokseva mies. Joten luulin, että hänestä tulisi ns. hyvä isä.
No kun lapsemme syntyi, niin alusta asti kävi selväksi, että mies ei kestäkään yhtään eikä koskaan mitään meteliä, ei kestä sitä että vauva sitoo tiettyihin aikatauluihin, sotkua, sitä että minä en ehdi tekemään samoja asioita kuin ennen lasta (koska jompi kumpi meistä oli tietenkin koko ajan sidottu vauvaan eli jos vaikka imetin niin en voinut olla samaan aikaan keittiössä tekemässä ruokaa). Ei kestä sitä, että vauva herättää öisin eikä sitä että minä olen väsynyt niiden yöherätysten takia. Oltiin tietenkin etukäteen puhuttu, että tällaista vauva-arki on, mutta silloin ei mitenkään tullut ilmi että asiassa voisi olla ongelma.
Lapsi on jo neljä. Ja samat ongelmat jatkuu. Mies ei edelleenkään kestä mitään meteliä tai sitä että lapsen takia on tiettyjä aikatauluja eikä mitään sotkua. Hän välttelee kotona olemista siksi. Suostuu viettämään aikaa lapsen kanssa vain pakotettuna ja silloinkin vaatii, että mahdollisimman lyhyen ajan (koska ei kuulemma kestä pidempään).
Alan olla aivan loppu. Olen kuin yksihuoltaja parisuhteessa. Tai kuin äiti kahdelle lapselle. Hän kyllä edelleen tekee puolet kotitöistä kuten ennenkin lasta eikä edelleenkään juokse baareissa tms, eli monen meidän kaverin mielestä hän on täydellinen isä. Vielä mitä. Ihan kuin ei olisi mikään isä ollenkaan vaan kuin minun joku uusiokumppani, joka koko ajan ärsyyntyisi edellisestä suhteestani olevan lapsen melusta ja läsnäolosta ja siitä että lapsi vie aikaani ja huomiotani. Eikä haluaisi sitoutua sen lapsen hoitamiseen yhtään. Olen lapsen takia yrittänyt sietää tilannetta, koska olen useammalta taholta saanut neuvon, että odota ja tilanne kyllä muuttuu paremmaksi. Ollaan käyty juttelemassa asioista ammattilaisen luona, mutta minun mielestä siinä ei ole mitään järkeä, koska mies ei siellä myönnä mitään näistä asioista ja esittää täydellistä ja osallistuvaa isää. Ja antaa vaikka mitä lupauksia olla lapsen kanssa jotta minä vaikka pääsisin säännölliseen harrastukseeni, mutta kotona mikään ei toteudu.
Joten miten tätä solmua lähtisi avaamaan?
Kommentit (186)
Myöntääkö mies siis sinulle ongelmansa, mutta terapiassa valehtelee/teeskentelee jotain muuta?
Pitääkö hän lapsesta yhtään? Siis että näkeekö lapsessa jotain hyvää tai mukavaa? Kuulostaa kovin oudolta tilanteelta, jossa jotenkin tuntuu että se terapia olisi silti paras vaihtoehto. Jos mies oikeasti suhtautuu kylmästi lapseensa, niin sitten tuntuisi että miehellä omat traumat tai ongelmat aika pahoja.
Yksi vaihtoehto on myös se, että teillä on homma mennyt vaan tosi pahasti raitelle äiti+lapsi ja sitten isä erikseen, eikä kumpikaan teistä osaa ratkoa ongelmaa. Millainen teidän parisuhteenne on? Jotenkin sekin tuntuu oudolta, että sinä et tuo esille huolta isän ja lapsen suhteesta tai kuvaile sitä mitenkään, vaan enemmänkin sen, että miten isä auttaa tai auta sinua, tai että mies ei kestä, että lapsi vie sinun aikaasi ja huomiotasi. Samoin pohdin, että kuinka tarkat ne teidän rytmit sitten on? Ymmärsin että olette käynyt terapiassa, mutta sinä et halunnut jatkaa sitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos tämä oli selvää ensimmäisen lapsen jälkeen, miten niitä on nyt sitten jo neljä?
Luetun ymmärtäminen on hiukan hakusessa.
Vierailija kirjoitti:
Myöntääkö mies siis sinulle ongelmansa, mutta terapiassa valehtelee/teeskentelee jotain muuta?
Pitääkö hän lapsesta yhtään? Siis että näkeekö lapsessa jotain hyvää tai mukavaa? Kuulostaa kovin oudolta tilanteelta, jossa jotenkin tuntuu että se terapia olisi silti paras vaihtoehto. Jos mies oikeasti suhtautuu kylmästi lapseensa, niin sitten tuntuisi että miehellä omat traumat tai ongelmat aika pahoja.
Yksi vaihtoehto on myös se, että teillä on homma mennyt vaan tosi pahasti raitelle äiti+lapsi ja sitten isä erikseen, eikä kumpikaan teistä osaa ratkoa ongelmaa. Millainen teidän parisuhteenne on? Jotenkin sekin tuntuu oudolta, että sinä et tuo esille huolta isän ja lapsen suhteesta tai kuvaile sitä mitenkään, vaan enemmänkin sen, että miten isä auttaa tai auta sinua, tai että mies ei kestä, että lapsi vie sinun aikaasi ja huomiotasi. Samoin pohdin, että kuinka tarkat ne teidän rytmit sitten on? Ymmärsin että olette käynyt terapiassa, mutta sinä et halunnut jatkaa sitä?
Koska tämä onkin provo.
Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh. Taas se sama tarinatäti vauhdissa pitkine ja keksittyineen tarinoineen.
Täyttä moskaa koko aloitus, alusta loppuun asti. Tuon provoilijan tunnistaa vaikka unissaan.
Hänellä on aina hyvin pitkä teksti monien selostusten kanssa. Ja lopuksi hän esittää jonkin kysymyksen tai pyytää vinkkejä, jotta saisi ketjun käyntiin.
Olet sairas ap. Fanaatikko tällä palstalla.
Jaa.. Tai sitten on ihan normaalia ensin esitellä ongelma ja sitten pyytää näkemyksiä ongelmaansa. En oikein tiedä toimisiko keskustelu yhtä hyvin jos aloitus olisi "mies ei jaksa perhe-elämää, älkää kertoko näkemyksiänne". ohis
Tämän trollin tunnistaa juuri tästä pitkään jaarittelusta, kertoo pikkutarkasti ja ylitsevuotavan uhriutuvasti ”kunnon” miehestä, joka ei lopulta olekaan kunnollinen.
Lopuksi kysyy aina: miten tästä eteenpäin, mitä tekisitte tilanteessani, neuvoja, onko muilla kokemusta ym.
-ohis
Vierailija kirjoitti:
Huh. Taas se sama tarinatäti vauhdissa pitkine ja keksittyineen tarinoineen.
Täyttä moskaa koko aloitus, alusta loppuun asti. Tuon provoilijan tunnistaa vaikka unissaan.
Hänellä on aina hyvin pitkä teksti monien selostusten kanssa. Ja lopuksi hän esittää jonkin kysymyksen tai pyytää vinkkejä, jotta saisi ketjun käyntiin.
Olet sairas ap. Fanaatikko tällä palstalla.
Apn tarina voi olla keksitty, mutta sinun mielenterveytesi ei ole kunnossa. Kannatta nyt laittaa kone kiinni jos tämä paskapalsta saa noin tuohtumaan.
Sinun kaltainen on tuo tarinan isä, ei älliä päässä eikä aikuisuutta missään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että se tuosta muuksi muuttuisi. Mies haluaa vain rusinat pullasta. Aika perinteinen kuvio, jossa mies ei vain tajua missään olevan vikaa, tai jos on, niin se on muualla kuin hänessä itsessään.
Mieheni kyllä tajuaa että asiat on pielessä. Hän myöntää ihan suoraan, että arki ja meidän elämä on hänen mielestä kamalaa, sanoo suoraan että ei kestä olla lapsen kanssa koska se on niin stressaavaa ja sanoo suoraan että sen takia välttelee kotonaoloa eikä halua yhdessä tehdä mitään perheenä koska lapsen tietyt rytmit tekee siitä tekemisestä niin rasittavaa hänen mielestä. Kun kysyn syytä niin sanoo, että ei ole sellainen ihminen joka tykkäisi melusta tai tiukoista arkirytmeistä. Ap
Jos miettii tätä puhtaasti lapsen kannalta, niin onko muuta vaihtoehtoa kuin erota? Kyllähän lapsikin jo aistii sen, että isä inhoaa olla kotona ja inhoaa kaikkea mitä lapsi tekee. Lapsella pitää olla turvallinen kotiympäristö. Sellainen jossa uskaltaa olla oma itsensä, eikä tarvi pelätä sitä, että isä ahdistuu tai hermostuu lapsen tekemisistä.
Ensimmäinen kerta, kun olen eroa suosittelevan kanssa samaa mieltä. Miehesi suhtautuminen lapseensa on lapsesi henkisen kasvun kannalta erittäin negatiivinen asia, ja asia jota tämä tulee aikuistuttaan käymään terapiassa läpi. En aistinyt kirjoituksessasi mitään rakkauden ja positiivisuuden tunnetta, jota tämä isä lastaan kohtaan tuntisi.
Tämän isän tulisi kasvaa ihmisenä ihan rauhassa itsekseen siellä omassa rauhassaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että se tuosta muuksi muuttuisi. Mies haluaa vain rusinat pullasta. Aika perinteinen kuvio, jossa mies ei vain tajua missään olevan vikaa, tai jos on, niin se on muualla kuin hänessä itsessään.
Mieheni kyllä tajuaa että asiat on pielessä. Hän myöntää ihan suoraan, että arki ja meidän elämä on hänen mielestä kamalaa, sanoo suoraan että ei kestä olla lapsen kanssa koska se on niin stressaavaa ja sanoo suoraan että sen takia välttelee kotonaoloa eikä halua yhdessä tehdä mitään perheenä koska lapsen tietyt rytmit tekee siitä tekemisestä niin rasittavaa hänen mielestä. Kun kysyn syytä niin sanoo, että ei ole sellainen ihminen joka tykkäisi melusta tai tiukoista arkirytmeistä. Ap
Miksi ei myönnä ammattilaisen luona noita asioita, kun kuitenkin olette jostakin syystä ammattilaisen puoleensa kääntyneet?
Niin siis mikä pointti ylipäätään on käydä ammattialisen luona, jos menee sinne puhumaan potaskaa?
Ap:na ottaisin tämän nimenomaisen asian puheeksi siellä vastaanotolla - jos sinne vielä menevät.
Ja jolleivat mene ja /tai tilanne muutoin etene, niin suosittelen eroa; yksin ja yh:na on parempi, kuin kaksinyksin ja yh:na.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että se tuosta muuksi muuttuisi. Mies haluaa vain rusinat pullasta. Aika perinteinen kuvio, jossa mies ei vain tajua missään olevan vikaa, tai jos on, niin se on muualla kuin hänessä itsessään.
Mies voi olla erityisherkkä tms. Ei sille voi mitään, jos normaali lapsiperhe-elämä menee yli sietokyvyn. Toki voi ja kannattaa yrittää siedättämistä.
Minäkään en aluksi ollut äitinä kummoinen, mutta kun oli pakko vaan jaksaa ja kestää, totuin siihen. En kylä koskaan palannut enää omaksi itsekseni, vaikka lapsi on jo aikuinen. Oli se niin rankkaa.Mikä on erityisherkkä? Olen googlannut, olen yrittänyt ymmärtää, mutta en vain tajua tätä määritelmää. Ihmistyyppi, joka ahdistuu jostain (melusta, ihmisistä, stressistä, mistä?) ja jonka tarpeet pitää ottaa huomioon. Jota pitää ymmärtää. Ihan sama, vaikka itseäkin ottaa joku tilanne päähän, ei jaksaisi, väsyttää, mutta erityisherkkä ei nyt vaan voi itselleen mitään. Ihan vain tiedoksi, monilla ihmisillä on rankkaa eikä se auta, että osa ihmisistä kaataa kaiken vastuun toisen päälle ja kuormittaa muita vielä enemmän.
Ei tämä mies ole erityisherkkä, vaan itsekeskeinen ihminen, joka ei ota vastuuta omasta elämästä. Ja ap mahdollistaa tämän tekemällä kaiken, viemällä miestä terapiaan ja yrittämällä ymmärtää. Aikuinen ihminen, joka on halunnut lapsen, niin ei siinä mitään ymmärtämistä ole. Ei sitä omaa ahdistusta voi jättää vain toisen ihmisen harteille ja paeta itse töihin. Kyllä se lapsi siitä kasvaa, kymmenen vuoden päästä tilanne on ihan eri ja sitten helpottaa.
Niin, ja luulisi sen erityisherkän ahdistuneen jo niistä muista lapsista, joiden kanssa ap kertoo miehen aiemmin viettäneen aikaa. Ja lisäksi erityisherkkä luultavasti olisi jo etukäteen ollut ahdistunut oman lapsen aiheuttamasta kuormituksesta eikä olisi vain antanut kuvaa, että hänestä tulee hirmuisen osallistuva isä. En siis ihan heti usko tätä ajatusta miehen erityisherkkyydestä tässä tapauksessa.
Kuulostaa todella karulta siksikin, että mieheni ei ole lasteni biologinen isä, mutta on silti omasta halustaan ottanut isän paikan ja sen hoitaakin hienosti.
Mutta miten solmua siis saisi avattua?
Keskustelkaa keskenänne, tai jonkun ulkopuolisen avulla. Puhuttua tuosta täytyy saada ja asioita täytyy järkeistää niin, ettei ne kaikki kaadu sinun niskaan. Raskasta on varmasti myös kantaa sitä kuormaa, että on parisuhteessa, mutta silti yksin, kun ei toiselle voi heittää palloa pideltäväksi juuri lainkaan.
Miten mies edes voi kieltäytyä viettämästä aikaa oman lapsensa kanssa? Miksi sinä mahdollistat tämän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että se tuosta muuksi muuttuisi. Mies haluaa vain rusinat pullasta. Aika perinteinen kuvio, jossa mies ei vain tajua missään olevan vikaa, tai jos on, niin se on muualla kuin hänessä itsessään.
Mieheni kyllä tajuaa että asiat on pielessä. Hän myöntää ihan suoraan, että arki ja meidän elämä on hänen mielestä kamalaa, sanoo suoraan että ei kestä olla lapsen kanssa koska se on niin stressaavaa ja sanoo suoraan että sen takia välttelee kotonaoloa eikä halua yhdessä tehdä mitään perheenä koska lapsen tietyt rytmit tekee siitä tekemisestä niin rasittavaa hänen mielestä. Kun kysyn syytä niin sanoo, että ei ole sellainen ihminen joka tykkäisi melusta tai tiukoista arkirytmeistä. Ap
Miksi ei myönnä ammattilaisen luona noita asioita, kun kuitenkin olette jostakin syystä ammattilaisen puoleensa kääntyneet?
Hän tuli mukaan koska vaadin, ei itse siis halunnut ulkopuolisen kanssa keskustella. Eikä siitä sitten mitään tullut koska ei ollut halukas asioista niiden nimillä puhumaan. Vaan esitti että mitään ongelmia ei ole, lähinnä kai todistaakseen että käynneille ei ole tarvetta. Kun otin esille että hänen sanomat asiat ei pidä paikkaansa esim arkeen osallistumisen osalta niin kun se amnattilainen sitten kysyi että eikö pidä niin mies vain loppuajan lupaili miten hatkossa osallistuu enemmän. Ja sanoi kotona että ei enää tule kodka häntä vain siellä syyllistetään. Vaikka minusta ei, se ammattilainen oli minusta kohtelias ja tasapuolinen. Ap
Meillä kävi samoin, mutta tilanne muuttui miehen saadessaan uskon. Olen itse ateisti edelleen, mutta mies sattumalta sai valon voiman korkealta taivaista läpi kehonsa.
Hän täyttyi valosta ja ymmärsi että lapsi on meistä kaikista tärkein.
Siitä lähtien hän on meistä ollut se suurempi ja mahtavampi vanhempi. Joka päivä hän viettää lapsen kanssa neljä tuntia illasta töiden jälkeen. He opiskelevat ja urheilevat yhdessä.
Olin aikoinaan hyvin skeptinen uskovaisia ihmisiä kohtaan, en nyt.
Mieheni on 70% parempi näin. Hän pisti syrjään turhan ison egonsa ja otti poikansa elämäänsä. Ehkä se on se liian suuri itserakkaus mikä miehistä tekee niin huonoja vanhempia. Miehillä itserakkaus on suurempaa kuin naisilla koskaan on. Naiset luontaisesti aina huolehtii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Myöntääkö mies siis sinulle ongelmansa, mutta terapiassa valehtelee/teeskentelee jotain muuta?
Pitääkö hän lapsesta yhtään? Siis että näkeekö lapsessa jotain hyvää tai mukavaa? Kuulostaa kovin oudolta tilanteelta, jossa jotenkin tuntuu että se terapia olisi silti paras vaihtoehto. Jos mies oikeasti suhtautuu kylmästi lapseensa, niin sitten tuntuisi että miehellä omat traumat tai ongelmat aika pahoja.
Yksi vaihtoehto on myös se, että teillä on homma mennyt vaan tosi pahasti raitelle äiti+lapsi ja sitten isä erikseen, eikä kumpikaan teistä osaa ratkoa ongelmaa. Millainen teidän parisuhteenne on? Jotenkin sekin tuntuu oudolta, että sinä et tuo esille huolta isän ja lapsen suhteesta tai kuvaile sitä mitenkään, vaan enemmänkin sen, että miten isä auttaa tai auta sinua, tai että mies ei kestä, että lapsi vie sinun aikaasi ja huomiotasi. Samoin pohdin, että kuinka tarkat ne teidän rytmit sitten on? Ymmärsin että olette käynyt terapiassa, mutta sinä et halunnut jatkaa sitä?
Mies ei suostunut jatkamaan terapiassa, minä olisin halunnut vaikka en ehtinyt siitä mitään hyötyä nähdä kun mies ei siellä suostunut myöntämään mitään ongelmia. Kaksin kun olemme niin myöntää kyllä ongelmat.
Olen hyvinkin huolissani lapsen ja isänsä etäisestä suhteesta. Ja surullinen, itkenkin sitä öusin yksin joskus. Mies tietää kyllä nämä ajatukseni myös. On kuulemma itsekin asiasta surullinen mutta ei kuulemma pysty muuhun. En kirjoittanut tätä (enkä monta muutakaan asiaa) aloitukseen ihan siksi, että siitä tuli muutenkin liian pitkä jo ja päällimmäisenä ongelmana on nyt ihan arjen sujuminen. Ap
Vierailija kirjoitti:
Tää kuulostaa ehkä vähän kliseiseltä, mutta onko mahdollista, että mies toteuttaa samaa kaavaa, jolla häntä itseään on kohdeltu lapsena? Ennen raskautta oli siis unelmat siitä, kuinka oman lapsen kanssa osaisi olla toisin. Lapsen syntymän jälkeen omat kipupisteet aktivoituvat ja opitut käyttäymismallit tulevat niin automaattisina selkärangasta, että mies ei osaa nyt estää sitä. Jos on kyse tästä, asiaan ei auta, että mies käsittelee suhdetta omaan lapseensa. Ratkaisu on silloin siinä, että mies käsittelee suhdettaan omaan lapsuuteensa (muistelee totuudenmukaisesti millaista se oli, suree menetyksiään, lohduttaa itseään/sisäistä lastaan jne.). Sitten kun mies on käsitellyt nämä, hän pystyy kohtaamaan oman lapsensa ilman, että lapsi muistuttaa kipeästi omista vaillejäämisistä.
Tulipahan vaan mieleen. Voi olla toki kyse jostain muustakin. Joka tapauksessa kuulostaa tosi raskaalta tilanteelta ap:lle. Voimia siis ap:lle, miten ikinä lähdetkin tätä asiaa käsittelemään!
On tuo tietenkin mahdollista mutta mitään tuon suuntaista mies ei ole koskaan sanonut ja kun olen noita asioita kysellyt niin kieltää ehdottomasti että mitään tuollaista voisi olla. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myöntääkö mies siis sinulle ongelmansa, mutta terapiassa valehtelee/teeskentelee jotain muuta?
Pitääkö hän lapsesta yhtään? Siis että näkeekö lapsessa jotain hyvää tai mukavaa? Kuulostaa kovin oudolta tilanteelta, jossa jotenkin tuntuu että se terapia olisi silti paras vaihtoehto. Jos mies oikeasti suhtautuu kylmästi lapseensa, niin sitten tuntuisi että miehellä omat traumat tai ongelmat aika pahoja.
Yksi vaihtoehto on myös se, että teillä on homma mennyt vaan tosi pahasti raitelle äiti+lapsi ja sitten isä erikseen, eikä kumpikaan teistä osaa ratkoa ongelmaa. Millainen teidän parisuhteenne on? Jotenkin sekin tuntuu oudolta, että sinä et tuo esille huolta isän ja lapsen suhteesta tai kuvaile sitä mitenkään, vaan enemmänkin sen, että miten isä auttaa tai auta sinua, tai että mies ei kestä, että lapsi vie sinun aikaasi ja huomiotasi. Samoin pohdin, että kuinka tarkat ne teidän rytmit sitten on? Ymmärsin että olette käynyt terapiassa, mutta sinä et halunnut jatkaa sitä?
Mies ei suostunut jatkamaan terapiassa, minä olisin halunnut vaikka en ehtinyt siitä mitään hyötyä nähdä kun mies ei siellä suostunut myöntämään mitään ongelmia. Kaksin kun olemme niin myöntää kyllä ongelmat.
Olen hyvinkin huolissani lapsen ja isänsä etäisestä suhteesta. Ja surullinen, itkenkin sitä öusin yksin joskus. Mies tietää kyllä nämä ajatukseni myös. On kuulemma itsekin asiasta surullinen mutta ei kuulemma pysty muuhun. En kirjoittanut tätä (enkä monta muutakaan asiaa) aloitukseen ihan siksi, että siitä tuli muutenkin liian pitkä jo ja päällimmäisenä ongelmana on nyt ihan arjen sujuminen. Ap
Ymmärrän, että arjen käytännön asiat vievät paljon aikaa ja ajatusta, mutta kyllä vähintään yhtä vakava tilanne on tuo lapsen ja isän välinen suhde. Sillä voi olla isoja vaikutuksia lapseen. Haluaisinkin kysyä, miten lapsi suhtautuu isäänsä? Pyrkiikö hän isän seuraan, vältteleekö isää tai onko välinpitämätön? Muuttuuko lapsen käytös isän ollessa paikalla?
Vierailija kirjoitti:
Aivan älytön juttu, minkä ihmeen takia siedät tota äijää, sehän valehteli sulle päin naamaa ja huolella ennen lasta.Keskenkasvuinen teini.
En minä nyt välttämättä usko että tarkoituksella valehteli, vaikuttaa enemmän siltä että ei olisi itsekään arvannut ennalta että tässä käy näin. Elätteli kai jotain haavekuvia hienosta perhe-elämästä ja hienosta isyydestä, uskoi niihin vahvasti ja sitten tulikin ryminällä pilvilinnoista alas kun perhe-elämä olikin rasittavaa. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myöntääkö mies siis sinulle ongelmansa, mutta terapiassa valehtelee/teeskentelee jotain muuta?
Pitääkö hän lapsesta yhtään? Siis että näkeekö lapsessa jotain hyvää tai mukavaa? Kuulostaa kovin oudolta tilanteelta, jossa jotenkin tuntuu että se terapia olisi silti paras vaihtoehto. Jos mies oikeasti suhtautuu kylmästi lapseensa, niin sitten tuntuisi että miehellä omat traumat tai ongelmat aika pahoja.
Yksi vaihtoehto on myös se, että teillä on homma mennyt vaan tosi pahasti raitelle äiti+lapsi ja sitten isä erikseen, eikä kumpikaan teistä osaa ratkoa ongelmaa. Millainen teidän parisuhteenne on? Jotenkin sekin tuntuu oudolta, että sinä et tuo esille huolta isän ja lapsen suhteesta tai kuvaile sitä mitenkään, vaan enemmänkin sen, että miten isä auttaa tai auta sinua, tai että mies ei kestä, että lapsi vie sinun aikaasi ja huomiotasi. Samoin pohdin, että kuinka tarkat ne teidän rytmit sitten on? Ymmärsin että olette käynyt terapiassa, mutta sinä et halunnut jatkaa sitä?
Mies ei suostunut jatkamaan terapiassa, minä olisin halunnut vaikka en ehtinyt siitä mitään hyötyä nähdä kun mies ei siellä suostunut myöntämään mitään ongelmia. Kaksin kun olemme niin myöntää kyllä ongelmat.
Olen hyvinkin huolissani lapsen ja isänsä etäisestä suhteesta. Ja surullinen, itkenkin sitä öusin yksin joskus. Mies tietää kyllä nämä ajatukseni myös. On kuulemma itsekin asiasta surullinen mutta ei kuulemma pysty muuhun. En kirjoittanut tätä (enkä monta muutakaan asiaa) aloitukseen ihan siksi, että siitä tuli muutenkin liian pitkä jo ja päällimmäisenä ongelmana on nyt ihan arjen sujuminen. Ap
Ymmärrän, että arjen käytännön asiat vievät paljon aikaa ja ajatusta, mutta kyllä vähintään yhtä vakava tilanne on tuo lapsen ja isän välinen suhde. Sillä voi olla isoja vaikutuksia lapseen. Haluaisinkin kysyä, miten lapsi suhtautuu isäänsä? Pyrkiikö hän isän seuraan, vältteleekö isää tai onko välinpitämätön? Muuttuuko lapsen käytös isän ollessa paikalla?
Joo olen samaa mieltä että asia on tärkeä ja ehkä jopa tärkein, mutta se ehkä vaatisi oman aloituksensa. Tänään nyt hain sattui mieleni päällä olemaan oma parisuhdeharmistukseni siitä että mies ei tykkää perhe-elämästä / arjestamme ja siksi nyt aloituksessa se näkökulma.
Lapsen näkökulmasta isä on aina ollut etäinen, siis jo vauva-aikana, eli lapsi ei tiedä muusta. Välillä pyrkii isän seuraan mutta ei toisaalta oikein kelpuuta isää mihinkään asiaan mukaan. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää kuulostaa ehkä vähän kliseiseltä, mutta onko mahdollista, että mies toteuttaa samaa kaavaa, jolla häntä itseään on kohdeltu lapsena? Ennen raskautta oli siis unelmat siitä, kuinka oman lapsen kanssa osaisi olla toisin. Lapsen syntymän jälkeen omat kipupisteet aktivoituvat ja opitut käyttäymismallit tulevat niin automaattisina selkärangasta, että mies ei osaa nyt estää sitä. Jos on kyse tästä, asiaan ei auta, että mies käsittelee suhdetta omaan lapseensa. Ratkaisu on silloin siinä, että mies käsittelee suhdettaan omaan lapsuuteensa (muistelee totuudenmukaisesti millaista se oli, suree menetyksiään, lohduttaa itseään/sisäistä lastaan jne.). Sitten kun mies on käsitellyt nämä, hän pystyy kohtaamaan oman lapsensa ilman, että lapsi muistuttaa kipeästi omista vaillejäämisistä.
Tulipahan vaan mieleen. Voi olla toki kyse jostain muustakin. Joka tapauksessa kuulostaa tosi raskaalta tilanteelta ap:lle. Voimia siis ap:lle, miten ikinä lähdetkin tätä asiaa käsittelemään!
On tuo tietenkin mahdollista mutta mitään tuon suuntaista mies ei ole koskaan sanonut ja kun olen noita asioita kysellyt niin kieltää ehdottomasti että mitään tuollaista voisi olla. Ap
Okei, siinä tapauksessa miehen asenne lasta kohtaan lienee paljon vaikeammin muutettavissa. Vaikuttaa melkein siltä, että mies haluaa pitää yllä kuvaa hyvästä isyydestä ulospäin (puheet ennen raskautta ja puheet terapeutilla), mutta ei ole oikeasti omassa sisimmässään sitoutunut läsnäolevaan isyyteen. Jos hän olisi sitoutunut, hän yrittäisi tosissaan hakea apua ongelmiinsa! Onko mies edes ilmaissut olevansa huolissaan, miten hänen käytöksensä vaikuttaa lapsen psyykkiseen kehitykseen..?
Jos siis mies ei ole oikeasti sitotunut isyyteen ja perhe-elämään, niin sinulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin tehdä omat johtopäätökset asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehdotan miehelle mahdollisuutta polyamoriseen suhteeseen.
Jos hänellä olisi useampi vaimo, hän voisi rentoutua parikymppisen lapsettoman vaimonsa luona osan ajasta ja pystyisi palaamaan luoksesi muutaman päivän kuluttua rentoutuneena ja täynnä virtaa imurointiin ja pyykin pesemiseen.
Miehesi jaksaisi muistojensa voimalla kuunnella lapsen rääkymistä hymyhuulin esim. viikonlopun ajan, kun hän tietäisi viimeistään sunnuntai-iltana palaavansa toiseen kotiinsa punaviinin ja "harrastuksensa" pariin.
Ja jos vaimolla olisi useampi mies, niin hän saisi aikuisen ihmisen jakamaan lapsiarkea kanssaan ja jaksaisi taas paremmin lapsimiestään, kun tämä hiippailisi kotiin harrastustensa parista.
Ymmärtääkseni perheen nainen on terve, eivätkä terveet tarvitse parantavaa hoitoa.
Mies on ilmiselvästi aistiyliherkkä ja tarvitsisi parannuskeinoja vähentääkseen sairautensa aiheuttamia ristiriitoja perhe-elämässään.
Jo perhe pääsisi tilanteeseen jossa hyvää perhe-elämää voitaisiin elää edes viikonloppujen aikana, kaikkien perheessä on tehtävä pieniä uhrauksia yhteiseksi hyväksi.
Mies jäisi polyamorisessa suhteessa vaille rakastavan vaimon ja lapsen tukea viikolla, mutta voisi saada ja antaa sitä viikonlopun aikana yllinkyllin palatessaan ykkös/kakkospesältään yhteiseen kotiin.
Vierailija kirjoitti:
No lasten kanssa sitä sotkua ja meteliä on pakko sietää jonkin verran.
Lähtisin ehkä purkamaan tuosta aikatauluasiasta, sillä se on sellainen mihin voisi ainakin osittain vaikuttaa. Mikä niissä hiertää? Säännölliset ruoka-ajat, päiväunet? Lapsi myös kasvaa koko ajan, jolloin vapautta aikatauluihin tulee lisää.
Löytyisikö isälle ja lapselle jokin yhteinen harrastus, josta molemmat nauttisivat ja joka antaisi sinulle vapaa-aikaa?
Ei ne aikataulut sen kummempia ole kuin esim että pitkällä automatkalla on pakko pysähdellä monta kertaa lapsen vessataukoa tai välipalaa varten tai että lapsen pitää päästä ajoissa nukkumaan jotta ei lle seuraavana päivänä kamalan kiukkuinen ja siksi ei voida olla myöhään missään retkillä jne.
Varmaan harrastuksia löytyisi mutta ei mies sellasia halua tehdä, ehdotellut olen. Ap
Emmä ainakaan meinaa millään tajuta. Mulla itselläni oli maailman paras isä, jonka kanssa olen läheisempi kuin äitini kanssa. Omakin mies on aika huippu ja jaksaa touhuta lasten kanssa melkein kaiken vapaa-aikansa kun itse odottelen, että vähän jo kasvaisivat. Ja mieheni haluaisi lapsia enemmänkin vaikka on jo useampi, mutta valitettavasti ei ole yksin hänen päätettävissään ja voi onneksi keskittää energiansa näihin jo uunista tulleisiin.