Voisitko ryhtyä parisuhteeseen sellaisen henkilön kanssa, joka ei puhu suomea?

Joo ulkomailla asuessa, pidettiin yhteisenä kielenä englantia. 

Ymmärrän tavallaan tuota että kieli on tärkeää. Mutta kyllä vielä tärkeämpää ovat muut asiat, kuten yhteiset arvot ja yhteinen jaettu ymmärrys parisuhteestaan ja yhteisestä elämän suunnasta. 

Tässä olen itse elellyt jo kohta 17 vuotta espanjankielisen lattarimieheni kanssa, eikä meillä ole koskaan ollut kielen suhteen ongelmia - paremmin meillä huumori toimii ja paremmin olemme toistemme ajatuksenjuoksusta kartalla kuin koskaan aiemmin muiden ihmisten kanssa (heistäkin suurin osa suomenkielisiä).

Ironista että itse koen englannin jopa tunnekielekseni enemmän kuin suomen tai kotikielemme espanjan. Esimerkiksi englanninkielinen runous iskee minuun paljon paremmin kuin suomenkielinen runous. 

Vierailija kirjoitti:

Katso muutama klippi 90 day fiancé -ohjelmasta Youtubesta niin näet, miten hyvin menee, kun ei ole yhteistä kieltä :D esim Anna ja Mursel, Paul ja Karini ja vaikka ketä löytyy.

Mutta siis oikeasti, kyllä sitä sitten oppii kommunikoimaan, vaikka kielitaito ei olisikaan täydellinen. Itsekin seurustelen ulkomaalaisen kanssa, ja hänen englantinsa on todella huono :D mutta olen jo oppinut ymmärtämään mitä hän tarkoittaa, vaikka kukaan muu ei varmaan ymmärtäisi :D Toisaalta välillä on kyllä ihan oikeasti turhauttavaa ja riippuu tietenkin aika paljon persoonista. Jos esimerkiksi huumori perustuu paljon sanaleikeille tms, voi se vähän harmittaa kun toinen ei välttämättä koskaan saa tietää, kuinka hauska olisit omalla äidinkielelläsi. 

Kysyn ihan uteliaisuuttani, mutta miten voi oppia tuntemaan toisen, jos toisen kielitaito on huono? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt tuota asiaa aika usein, teorian kannalta kuitenkin, koska olen viisikymppisenä edelleen sinkku.

Nuorempana olisin varmasti ollut avoin parisuhteelle, jossa toinen osapuoli ei puhu suomea, mutta vuosien myötä olen arvostanut yhä enemmän sitä, että kummallakin osapuolella on samankaltainen tausta. Minun tapauksessani siis 60-70-lukujen lapsuus, nuoruus 80-luvun Suomessa ja aikuistuminen (joka muuten on yhä kesken) samassa, hurjaa vauhtia muuttuneessa kulttuuripiirissä. Erilaisuus ei enää viehätä minua yhtä paljon kuin ennen.

Kielitaidosta tämä ei ole kiinni, koska olen kouluttautunut perinpohjaisesti ja toiminut työelämän kieltenopena jo kaksikymmentäviisi vuotta. Pääkieltäni taidan niin hyvin, ettei minua erota syntyperäisistä mitenkään, mutta silti en haluaisi olla sen varassa kumppanin kanssa juuri yhteisen taustan puuttumisen vuoksi. Kahta muuta kieltä puhun erittäin hyvin, mutta ajatuskin siitä, että joutuisin parisuhteeseen, jossa puhuttaisiin vain niitä, ei ole mukava. Suomen kieli on minulle niin tärkeä, ja se kantaa mukanaan niin valtavan määrän muuta "olennaista sälää", että haluan kumppanini jakavan sekä kiinnostukseni kieleen että taidon käyttää sitä.

Osaan auttavasti kahta muuta kieltä, mutta parisuhteen rakentaminen niiden varaan ei onnistuisi. Olen niin vanha ja niin mieltynyt suomen kieleen, että rakkauden kielellä ei enää tilkitä sitä, mikä puhekielellä jää ilmaisematta.

Olen ikätoverisi ilmeisesti ja mietin onko todella se, että se kasvu tapahtui suomenkielisessä kontekstissa jotenkin niin erityistä. Oma mies on saman ikäinen ja kasvoi toisessa länsimaassa. Ihan samanlaisia juttuja hänen nuoruuteensa ja kasvuunsa kuului kuin omaanikin vaikka maa ja kieli olivatkin toiset. 

Oli se erityistä. Suomi on minulle erityinen maa, suomen kieli taas niin perusteellisen erityinen, etten edes sanotuksi saa.

Kieli ja kielet ovat ammattini, johon päädyin jo lapsuudessani syntyneen kiinnostuksen vuoksi. Jatkuvasti huomaan, että kieli ja sen vaikutukset eivät kerta kaikkiaan kiinnosta useimpia muita ihmisiä yhtä paljon kuin minua, ja selittäminen vain pahentaa asiaa. Olen kerran ollut rakastunut ihmiseen, jolla sattumoisin oli sama asenne ja tausta (ja pääaine) kuin minulla, ja oloni oli kuin paratiisissa. Emme me kielestä puhuneet, mutta jonkinlainen laajempi, sanaton ymmärrys oli olemassa. Sitä en ole kokenut ennen, enkä varmaan tule kokemaankaan.

Korjaan vastaustani ap:n kysymykseen: varmasti voisin ryhtyä, mutta ryhtyisin kuitenkin mieluummin suomenkielisen kanssa.

Kiitos, kirjoitit juuri minun ajatukseni.

Kai tässäkin sitten on ihmisillä eroja. Sanotaanhan, että "rakkauden kieli" on jokaisella erilainen. Toisille se on puhuttua kieltä, toisille kosketusta, toisille lahjoja ja kodin remontointia toisen iloksi. Minulle se todellakin on kieli itsessään. Ilman yhteistä rakkautta sanoihin ja elämistä kielen kautta tuntuu vuorovaikutus todella pinnalliselta ja etäiseltä.

Uskoisin että ei ole kovin helppoa löytää suomenkielistä miestä jolla olisi "rakkaus sanoihin ja joka eläisi kielen kautta". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt tuota asiaa aika usein, teorian kannalta kuitenkin, koska olen viisikymppisenä edelleen sinkku.

Nuorempana olisin varmasti ollut avoin parisuhteelle, jossa toinen osapuoli ei puhu suomea, mutta vuosien myötä olen arvostanut yhä enemmän sitä, että kummallakin osapuolella on samankaltainen tausta. Minun tapauksessani siis 60-70-lukujen lapsuus, nuoruus 80-luvun Suomessa ja aikuistuminen (joka muuten on yhä kesken) samassa, hurjaa vauhtia muuttuneessa kulttuuripiirissä. Erilaisuus ei enää viehätä minua yhtä paljon kuin ennen.

Kielitaidosta tämä ei ole kiinni, koska olen kouluttautunut perinpohjaisesti ja toiminut työelämän kieltenopena jo kaksikymmentäviisi vuotta. Pääkieltäni taidan niin hyvin, ettei minua erota syntyperäisistä mitenkään, mutta silti en haluaisi olla sen varassa kumppanin kanssa juuri yhteisen taustan puuttumisen vuoksi. Kahta muuta kieltä puhun erittäin hyvin, mutta ajatuskin siitä, että joutuisin parisuhteeseen, jossa puhuttaisiin vain niitä, ei ole mukava. Suomen kieli on minulle niin tärkeä, ja se kantaa mukanaan niin valtavan määrän muuta "olennaista sälää", että haluan kumppanini jakavan sekä kiinnostukseni kieleen että taidon käyttää sitä.

Osaan auttavasti kahta muuta kieltä, mutta parisuhteen rakentaminen niiden varaan ei onnistuisi. Olen niin vanha ja niin mieltynyt suomen kieleen, että rakkauden kielellä ei enää tilkitä sitä, mikä puhekielellä jää ilmaisematta.

Olen ikätoverisi ilmeisesti ja mietin onko todella se, että se kasvu tapahtui suomenkielisessä kontekstissa jotenkin niin erityistä. Oma mies on saman ikäinen ja kasvoi toisessa länsimaassa. Ihan samanlaisia juttuja hänen nuoruuteensa ja kasvuunsa kuului kuin omaanikin vaikka maa ja kieli olivatkin toiset. 

Oli se erityistä. Suomi on minulle erityinen maa, suomen kieli taas niin perusteellisen erityinen, etten edes sanotuksi saa.

Kieli ja kielet ovat ammattini, johon päädyin jo lapsuudessani syntyneen kiinnostuksen vuoksi. Jatkuvasti huomaan, että kieli ja sen vaikutukset eivät kerta kaikkiaan kiinnosta useimpia muita ihmisiä yhtä paljon kuin minua, ja selittäminen vain pahentaa asiaa. Olen kerran ollut rakastunut ihmiseen, jolla sattumoisin oli sama asenne ja tausta (ja pääaine) kuin minulla, ja oloni oli kuin paratiisissa. Emme me kielestä puhuneet, mutta jonkinlainen laajempi, sanaton ymmärrys oli olemassa. Sitä en ole kokenut ennen, enkä varmaan tule kokemaankaan.

Korjaan vastaustani ap:n kysymykseen: varmasti voisin ryhtyä, mutta ryhtyisin kuitenkin mieluummin suomenkielisen kanssa.

Kiitos, kirjoitit juuri minun ajatukseni.

Kai tässäkin sitten on ihmisillä eroja. Sanotaanhan, että "rakkauden kieli" on jokaisella erilainen. Toisille se on puhuttua kieltä, toisille kosketusta, toisille lahjoja ja kodin remontointia toisen iloksi. Minulle se todellakin on kieli itsessään. Ilman yhteistä rakkautta sanoihin ja elämistä kielen kautta tuntuu vuorovaikutus todella pinnalliselta ja etäiseltä.

Uskoisin että ei ole kovin helppoa löytää suomenkielistä miestä jolla olisi "rakkaus sanoihin ja joka eläisi kielen kautta". 

Yliopistolla niitä pörrää, ja muuallakin on harrastuneisuutta. Ihan vaikka joku Aku Ankan kielimaailmasta pitävä mies jo uhkuu poten...tiaalia. Eipä silti, kyllähän seksi ja lätkä ovat yleisempiä kiinnostuksen kohteita kuin lingvistiikan aarteet.

Tuo ylempänä kirjoitellut kieltenope

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt tuota asiaa aika usein, teorian kannalta kuitenkin, koska olen viisikymppisenä edelleen sinkku.

Nuorempana olisin varmasti ollut avoin parisuhteelle, jossa toinen osapuoli ei puhu suomea, mutta vuosien myötä olen arvostanut yhä enemmän sitä, että kummallakin osapuolella on samankaltainen tausta. Minun tapauksessani siis 60-70-lukujen lapsuus, nuoruus 80-luvun Suomessa ja aikuistuminen (joka muuten on yhä kesken) samassa, hurjaa vauhtia muuttuneessa kulttuuripiirissä. Erilaisuus ei enää viehätä minua yhtä paljon kuin ennen.

Kielitaidosta tämä ei ole kiinni, koska olen kouluttautunut perinpohjaisesti ja toiminut työelämän kieltenopena jo kaksikymmentäviisi vuotta. Pääkieltäni taidan niin hyvin, ettei minua erota syntyperäisistä mitenkään, mutta silti en haluaisi olla sen varassa kumppanin kanssa juuri yhteisen taustan puuttumisen vuoksi. Kahta muuta kieltä puhun erittäin hyvin, mutta ajatuskin siitä, että joutuisin parisuhteeseen, jossa puhuttaisiin vain niitä, ei ole mukava. Suomen kieli on minulle niin tärkeä, ja se kantaa mukanaan niin valtavan määrän muuta "olennaista sälää", että haluan kumppanini jakavan sekä kiinnostukseni kieleen että taidon käyttää sitä.

Osaan auttavasti kahta muuta kieltä, mutta parisuhteen rakentaminen niiden varaan ei onnistuisi. Olen niin vanha ja niin mieltynyt suomen kieleen, että rakkauden kielellä ei enää tilkitä sitä, mikä puhekielellä jää ilmaisematta.

Olen ikätoverisi ilmeisesti ja mietin onko todella se, että se kasvu tapahtui suomenkielisessä kontekstissa jotenkin niin erityistä. Oma mies on saman ikäinen ja kasvoi toisessa länsimaassa. Ihan samanlaisia juttuja hänen nuoruuteensa ja kasvuunsa kuului kuin omaanikin vaikka maa ja kieli olivatkin toiset. 

Oli se erityistä. Suomi on minulle erityinen maa, suomen kieli taas niin perusteellisen erityinen, etten edes sanotuksi saa.

Kieli ja kielet ovat ammattini, johon päädyin jo lapsuudessani syntyneen kiinnostuksen vuoksi. Jatkuvasti huomaan, että kieli ja sen vaikutukset eivät kerta kaikkiaan kiinnosta useimpia muita ihmisiä yhtä paljon kuin minua, ja selittäminen vain pahentaa asiaa. Olen kerran ollut rakastunut ihmiseen, jolla sattumoisin oli sama asenne ja tausta (ja pääaine) kuin minulla, ja oloni oli kuin paratiisissa. Emme me kielestä puhuneet, mutta jonkinlainen laajempi, sanaton ymmärrys oli olemassa. Sitä en ole kokenut ennen, enkä varmaan tule kokemaankaan.

Korjaan vastaustani ap:n kysymykseen: varmasti voisin ryhtyä, mutta ryhtyisin kuitenkin mieluummin suomenkielisen kanssa.

Kiitos, kirjoitit juuri minun ajatukseni.

Kai tässäkin sitten on ihmisillä eroja. Sanotaanhan, että "rakkauden kieli" on jokaisella erilainen. Toisille se on puhuttua kieltä, toisille kosketusta, toisille lahjoja ja kodin remontointia toisen iloksi. Minulle se todellakin on kieli itsessään. Ilman yhteistä rakkautta sanoihin ja elämistä kielen kautta tuntuu vuorovaikutus todella pinnalliselta ja etäiseltä.

Uskoisin että ei ole kovin helppoa löytää suomenkielistä miestä jolla olisi "rakkaus sanoihin ja joka eläisi kielen kautta". 

Yliopistolla niitä pörrää, ja muuallakin on harrastuneisuutta. Ihan vaikka joku Aku Ankan kielimaailmasta pitävä mies jo uhkuu poten...tiaalia. Eipä silti, kyllähän seksi ja lätkä ovat yleisempiä kiinnostuksen kohteita kuin lingvistiikan aarteet.

Tuo ylempänä kirjoitellut kieltenope

Totta. On onneksi Suomessa myös kielistä kiinnostuneita miehiä! Sitä juuri tarkoitinkin tuolla että ei niitä ihan helpolla löydy. Onneksi kuitenkin löytyy joitakin. Toivon että kieltenope löytää tai on jo löytänyt itselleen kielellisesti lahjakkaan kumppanin!! :)  

T: Tuo sinulle kieli poskella vastannut tyyppi. 

Hyviä kommentteja, kiitos! Ketjun aloittaja siis täällä.

Mies on tehnyt paljon matkustamista sisältävää työtä jo kauan, mutta hänen "tukikohtansa" on ollut Suomessa pitkään. Osaa kieltä muutamien sanojen verran, mutta koska puhuu englantia töissä ja kavereidensa kanssa, ei hänen suomensa ole kehittynyt kovin kummoiseksi. Englanti ei ole hänenkään äidinkielensä, mutta on käyttänyt sitä jo vuosikausia päivittäin niin paljon, että kertoo jo ihan ajattelevansakin englanniksi. Hän on kotoisin maasta jonka kulttuuri ei mitenkään valtavasti eroa omastani ja hän on juurikin esimerkiksi luonnon vuoksi aikanaan ihastunut Suomeen ja nyt työnkuvansa muututtua vähemmän matkustelua vaativaksi, hän on päättänyt juurruttautua tänne vielä hieman eri tavalla ja suunnitellut aloittavansa opiskelemaankin suomen kieltä.

Mutta joo, itse rakastan omaa äidinkieltäni. Ymmärrän hyvin, mitä tässä ketjussa tarkoittavat ne, jotka puhuvat niin suuresta rakkaudesta äidinkieleensä etteivät voisi kuvitellakaan seurustelevansa sellaisen ihmisen kanssa, joka ei jaa samaa kieltä. En itse ole mikään vitsiniekka tai hauskuuttaja noin muutoin, mutta kielellä kyllä leikittelen. Luen ja kirjoitan paljon ja nimenomaan kirjoittamalla ilmaisenkin itseäni aivan valtavan paljon. Miellän tietynlaisen kielenkäytön erittäin vahvasti osaksi identiteettiäni ja minua vaivaa kovasti se, miten minusta tuntuu siltä, että pystyn välittämään toiselle vain pienen murun siitä kaikesta, mitä oikeasti ajattelen ja haluan sanoa. Tietenkin kehitystä voisi tapahtua ja varmasti tapahtuisikin, olen tässä jo hieman opiskellut englantia tämän tapailuvaiheen ohessa... Mutta enpä tiedä. Aika näyttää kuinka käy. Noh, ilman tätä ongelmaa kaikki olisikin kai liian täydellistä... Muutoin vaikuttaa siis siltä, että sopisimme yhteen erittäin hyvin. Emme malttaisi pitää näppejämme erossa toisistamme hetkeäkään. Tiedän kuitenkin, että tämä alkuvaiheen intohimo tulisi mitä todennäköisimmin laantumaan jossain vaiheessa ja suhde tasaantumaan. Kuinka paljon minua sitten harmittaisi se, kuinka työlästä tietynlainen keskustelu olisi... Vai olisiko se!

Vierailija kirjoitti:

Hyviä kommentteja, kiitos! Ketjun aloittaja siis täällä.

Mies on tehnyt paljon matkustamista sisältävää työtä jo kauan, mutta hänen "tukikohtansa" on ollut Suomessa pitkään. Osaa kieltä muutamien sanojen verran, mutta koska puhuu englantia töissä ja kavereidensa kanssa, ei hänen suomensa ole kehittynyt kovin kummoiseksi. Englanti ei ole hänenkään äidinkielensä, mutta on käyttänyt sitä jo vuosikausia päivittäin niin paljon, että kertoo jo ihan ajattelevansakin englanniksi. Hän on kotoisin maasta jonka kulttuuri ei mitenkään valtavasti eroa omastani ja hän on juurikin esimerkiksi luonnon vuoksi aikanaan ihastunut Suomeen ja nyt työnkuvansa muututtua vähemmän matkustelua vaativaksi, hän on päättänyt juurruttautua tänne vielä hieman eri tavalla ja suunnitellut aloittavansa opiskelemaankin suomen kieltä.

Mutta joo, itse rakastan omaa äidinkieltäni. Ymmärrän hyvin, mitä tässä ketjussa tarkoittavat ne, jotka puhuvat niin suuresta rakkaudesta äidinkieleensä etteivät voisi kuvitellakaan seurustelevansa sellaisen ihmisen kanssa, joka ei jaa samaa kieltä. En itse ole mikään vitsiniekka tai hauskuuttaja noin muutoin, mutta kielellä kyllä leikittelen. Luen ja kirjoitan paljon ja nimenomaan kirjoittamalla ilmaisenkin itseäni aivan valtavan paljon. Miellän tietynlaisen kielenkäytön erittäin vahvasti osaksi identiteettiäni ja minua vaivaa kovasti se, miten minusta tuntuu siltä, että pystyn välittämään toiselle vain pienen murun siitä kaikesta, mitä oikeasti ajattelen ja haluan sanoa. Tietenkin kehitystä voisi tapahtua ja varmasti tapahtuisikin, olen tässä jo hieman opiskellut englantia tämän tapailuvaiheen ohessa... Mutta enpä tiedä. Aika näyttää kuinka käy. Noh, ilman tätä ongelmaa kaikki olisikin kai liian täydellistä... Muutoin vaikuttaa siis siltä, että sopisimme yhteen erittäin hyvin. Emme malttaisi pitää näppejämme erossa toisistamme hetkeäkään. Tiedän kuitenkin, että tämä alkuvaiheen intohimo tulisi mitä todennäköisimmin laantumaan jossain vaiheessa ja suhde tasaantumaan. Kuinka paljon minua sitten harmittaisi se, kuinka työlästä tietynlainen keskustelu olisi... Vai olisiko se!

Sanoisin että paljon tulee riippumaan myös itsestäsi. Suomalaisilla on oikeasti todella hyvä pohja sujuvaan englantiin, jopa niin sujuvaan että sillä kykenee leikittelemään ja ilmaisemaan itseään yhtä syvällisesti kuin suomen kielelläkin. 

Jos olisin sinä niin en odottelisi miehen suomen oppimista vaan tosissani petraisin nyt omaan englanninkielen taitooni, ottaisin netflixistä tekstityksen pois, lukisin englanninkielistä kirjallisuutta jne. Hyvässä tapauksessa saat parisuhteen ja uuden kielen jolla laajentaa ilmaisukykyäsi. Huonossa tapauksessakin tuon jälkimmäisen. 

T: Se 17 vuotta lattarimiehen kanssa ollut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katso muutama klippi 90 day fiancé -ohjelmasta Youtubesta niin näet, miten hyvin menee, kun ei ole yhteistä kieltä :D esim Anna ja Mursel, Paul ja Karini ja vaikka ketä löytyy.

Mutta siis oikeasti, kyllä sitä sitten oppii kommunikoimaan, vaikka kielitaito ei olisikaan täydellinen. Itsekin seurustelen ulkomaalaisen kanssa, ja hänen englantinsa on todella huono :D mutta olen jo oppinut ymmärtämään mitä hän tarkoittaa, vaikka kukaan muu ei varmaan ymmärtäisi :D Toisaalta välillä on kyllä ihan oikeasti turhauttavaa ja riippuu tietenkin aika paljon persoonista. Jos esimerkiksi huumori perustuu paljon sanaleikeille tms, voi se vähän harmittaa kun toinen ei välttämättä koskaan saa tietää, kuinka hauska olisit omalla äidinkielelläsi. 

Kysyn ihan uteliaisuuttani, mutta miten voi oppia tuntemaan toisen, jos toisen kielitaito on huono? 

Onhan se haastavaa ja turhauttavaa, mutta toiseen tutustuminen on kuitenkin paljon muutakin kuin sanallinen viestintä. Ja tarkennan tässä vielä, että käsitteeseen huono kielitaito mahtuu monta eri tasoa huonoa. Jotkut eivät osaa kuin tyyliin tervehdykset, minun miehelläni nyt on kuitenkin vähän enemmän osaamista. Ja kuten sanoin, olen oppinut ymmärtämään, mitä hän tarkoittaa, vaikka kielellisesti hän sanoisikin väärin. Tässä auttaa tosin oma kielitaitoni, kun osaan monia eri kieliä ja ymmärrän, miten eri tavalla lauseet voivat rakentua. Olen myös itse ollut tilanteessa, jossa minun täytyy ilmaista itseäni kielellä, jota en niin hyvin osaa, sekin on lisännyt ymmärrystäni. Kaikkea ei pysty monimutkaisesti ilmaisemaan, mutta kyllä tuntemaan voi oppia. Ja kyllä niitä suht syvällisiäkin asioita voi puhua huonollakin kielellä. Eleistä voi oppia, kuinka huomaavainen toinen on, millaisia asenteita hänellä on, kuinka toimelias on, kuinka tunteellinen on, fyysinen vetovoima jne. Ne kertovat jo aika paljon, ehkä jopa enemmän kuin sanat... Yhdessä voi tehdä vaikka mitä vaikka ei olisikaan yhteistä kieltä, jos on yhteiset kiinnostuksen kohteet.  Ei se yhteinen kielikään aina takaa ymmärrystä. Sitten on myös ihmisiä, jotka puhuvat mitä sattuu ja tekevät toista. 

Juu kyllä, itse asiassa se on niin päin etten enää pysty kuvittelemaan parisuhdetta suomalaisen kanssa. Muutin ulkomaille 19-vuotiaana (nyt olen 37) ja siitä lähtien olen elänyt elämäni englanniksi, ja englanti on tunnekieleni. Ei suomi tietenkään mihinkään unohdu, mutta olisi todella tönkköä puhua esim. tunteista seurustelukumppania kohtaan suomeksi kun ei sitä ole koskaan tehnyt. Englanniksi taas merkitykset löytyvät helpommin, ja olen kyllä oppinut huumorin, kielellä leikittelyn jne tässä vuosien varrella.

Kuvittelin, etten voisi, mutta tässä ollaan ja tänä vuonna tulee 10 vuotta täyteen.

Asiassa on monia puolia. Jotain puuttuu, koska olen suomeksi hyvin kielellisesti nokkela ja samanlaista kielellä leikkimistä en osaa englanniksi, vaikka todella hyvin englantia puhunkin ja myös sanaleikit onnistuvat. Toisaalta en osannut suomeksi puhua tunteistani, kotona ei sitä tehty, sen opetteleminen englanniksi oli ehkä jollain tapaa jopa helpompaa, ei mene niin automaattisesti ihon alle. Mies puhuu vähän suomea, mutta ei tarpeeksi hyvin, ja englanti on yhteisenä kielenä minulle parempi kuin selkosuomi.

Suurin kulttuuriero välillämme on tuo jonkun toisenkin mainitsema luontosuhde, joka itselläni on vanhemmiten vain vahvistunut. Mies kyllä nauttii metsässä kävelystä tms. Mutta hänellä ei ole luonnossa liikkumiseen ja ajanviettoon samanlaista, lähes fyysistä tarvetta kuin itselläni. Tämä on kuitenkin myös yksilöllistä, koska tunnen saksalaisia ja kanadalaisia, joilla on supisuomalaisen kaltainen luontosuhde ja suomalaisia, sisarusksissanikin, joilla tätä tarvetta ei ole.

Kyllä, jos hänen englanninkielensä olisi yhtä hyvällä tai paremmalla (natiivi) tasolla kuin omani.

En kestäisi esim. Mustin suomea kun pitäisi arvailla mitä hän tarkoittaa. Sama en jaksaisi arvailla englantia mitä tyyppi tarkoittaa kun se on itselleni vieras kieli. Eli en.

Heti jos tapaisin sen joka säväyttää. 

Vierailija kirjoitti:

Taas ketju jossa halveksitaan suomimiehiä ja ihaillaan ah niin ihanaa rikkautta mitä tummat miehet antaa! Muuttakaa sinne lähi itään myös miestenne perässä älkää tänne tuoko

Itse tarkoitan tyyppi australialaista tai Kanadalaista esim. Vaihtoehtoisesti eurooppalaista. 

Kyllä, jos kommunikointi onnistuisi englanniksi. Muita kieliä en puhu enkä ymmärrä sujuvasti enkä jaksa enää opetellakaan.

Voisin. Yrittäisin tosin myös pitää mielessä sen, että jos toinen vaikkapa sanoo jotain loukkaavaa tai kummallista, niin varmistaisin, että tarkoititko nyt oikeasti näin. Olen kuullut aika kammottavistakin väärinymmärryksistä, jotka ovat pahimmillaan johtaneet eroon. Esimerkiksi tapaus, jossa toinen pariskunnasta käsitti toisen pettäneen, vaikka kyse oli kaverillisista tekstiviesteistä. Eli kun tämän pitää mielessä, niin miksei. Kielitaito kehittyy kyllä. :)

Olen ollut nyt 8 vuotta suhteessa saksalaisen kanssa ja puhutaan englantia kotona, mies ei puhu suomea. Me tavattiin englanninkielisessä koulutusohjelmassa, joten molemmilla englanti sujuu kyllä tosi hyvin ja voidaan leikitellä kielellä yms. Silti on välillä turhauttavaa, kun en meinaa löytää oikeita sanoja. Tähän on vaikuttanut viime aikoina myös se, että muutettiin Saksaan ja nyt yritän parantaa saksan kielen taitojani, joten tuntuu että kielet menevät välillä ihan sekaisin. Joskus olisi ihana sanoa asia suomeksi ja se helpottaisi paljon. Rakastan suomen kieltä ja aion ehdottomasti puhua sitä lapsilleni jos niitä joskus saadaan.

En silti vaihtaisi tätä parisuhdetta toiseen mistään hinnasta. Vaikka välillä turhautuu kielen koukeroihin, me ymmärretään silti toisiamme tosi hyvin ja mies on parasta mitä minulle on tapahtunut. Kielitaitokin kohenee kun sitä käyttää jokapäiväisessä elämässä ja etenkin ne arjen sanat alkavat nopeasti sujua paremmin. Sanonkin siis että jos suhde on muuten hyvä, kannattaa siihen satsata. Suomen kielellä voi leikitellä kavereiden ja perheenjäsenten kanssa.

Voisin ja olen kahdessa parisuhteessa ollutkin brittimiehen kanssa, asunut Britanniassa. En kokenut mitenkään ongelmana tuota etten olisi pystynyt ilmaisemaan itseäni yhtä hyvin kuin suomeksi. Ei myöskään ollut mitään ongelmia koskaan ymmärtää kumppania.

Olen pelkästään tyytyväinen. Opin englannin ja italian kielen.