Miksi puhutaan niin vähän lasten saannin huonoista puolista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on häpeällisen tyhmä 😂

Sitä ei voi kiistää, etteikö itsekkyyden ja leffamaratonit joutuisi unohtamaan, mutta kyllä se lapsi tuo jotain paljon parempaa tilalle. Se särkee sydämen ja sille antaa loppuelämänsä mielellään.

Ap se vain karkkia mässyttää ja leffailee sohvalla kunnes kuolee. Ihana elämä, eikä ketään jota rakastaa. Itserakkaus on yksinäistä.

Tämä on se uskomattomin asia aina tällaisilla keskustelufoorumeilla. Se toistuu uskomattomasti aina uudelleen! 😀 Ei auta, että listaa useita asioita, niin siitä huolimatta joku neropatti takertuu VAIN yhteen [valiten vielä usein sen epäolennaisimman] ja ei huomioi mitään muita listattuja asioita. 😀😀

Listasin sarjamaratonien lisäksi seuraavat: opiskelu, itsensä kehittäminen, yksin treenaaminen, monen tunnin terassit, liiketoiminnan harjoittaminen, valtavan pitkät patikkamatkat tai kaupunkikävelyt, pitkät ravintolaillalliset, pitkät keskustelut, pitkät nukkumiset aamulla.

Lisäksi myöhemmin vielä lisää: Siitä kun työmäärä moninkertaistuu, viikonloput ja lomat loppuvat ja muuttuvat ikuiseksi työksi, ei voi enää tehdä spontaaneja mukavia asioita, ei saa nukkua ja rentoutua kuin hyvin harvoin, ei voi pelata, ei voi laittaa illallista tai treenailla vaikka yöllä jos huvittaa. Yöllä ja illalla pitää olla hiljaa lasten nukkuessa eikä kuunnella musiikkia tai pelien tai elokuvien ääniä tai soitella ihmisille, ei voi mennä monien tuntien retkille/terassille/patikoimaan/ravintolaan/kaupungille.

En kyllä itse koe viikonloppuja lapseni kanssa "ikuiseksi työksi".

Ja miten niin ei voi mennä monien tuntien retkille? Varmaan meillä se yleisin, mitä tehdään kesäviikonloppuisin. Eväät mukaan ja luontoon retkeilemään.

Yöllä ja illalla noin muutenkaan ei olisi suotavaa soittaa musiikkeja kovalla, niin naapureita ajatellen.

Tv:tä katson lapsen mentyä nukkumaan. Äänten ei tarvitse olla pois päältä, mutta ei tarvitse pauhaa täysilläkään.

Moni asia tuosta listasta on niin tekemällä tehtyä ongelmaa, johon en vaan näin 5-vuotiaan äitinä samaistu. Ei sinun tarvitse istua seinää tuijottamassa kun lapsi nukkuu, senkus katsot silloin elokuvan äänet vähän pienemmillä, luet kirjan, pelaat tai vaikka vaan rentoudut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää olla aika jäätävän tyhmä, jos nuo asiat tulevat yllätyksenä. Ja toisekseen, vähän mielikuvitusta käyttämällä kaikkea kivaa voi tehdä edelleenkin, ehkä vähemmän ja ei aina niin spontaanisti kuin ennen, mutta ei ne kivat todellakaan siihen lopu. Mutta valittaminenhan on aina helpompaa kuin se, että keksisi luovia ratkaisuja uusiin ja joskus yllättäviinkin elämäntilanteisiin.

Kuka puhui mistään yllätyksistä? Lue loppuun asti uudelleen.

Luin loppuun asti. Siellä lukee sanatarkasti "Puhumattakaan niistä ihmisistä, joille osa näistä asioista tuli yllätyksenä." Etkö nyt itse muista, mitä olet kirjoittanut?

Tuota... nyt ei taida olla ihan tekstinymmärtäminen kohdillaan. "Varmasti joukossa on muitakin ihmisiä, jotka halusivat lapsia ja TIESIVÄT että tällaiset asiat muuttavat elämän vittumaiseksi ja nyt vain yrittävät sinnitellä kaikkien näiden paskojen asioiden yli. Puhumattakaan niistä ihmisistä, joille osa näistä asioista tuli yllätyksenä." Em. lause tarkoittaa juurikin sitä, että ITSELLENI asia ei tullut yllätyksenä, mutta joillekin muille [puhumattakaan heistä] asia SAATTOI tulla yllätyksenä.

Ei hyvää päivää sun teksinymmärtämises kanssa. Ja missähän kohtaa olen mielestäsi sanonut, että puhun juuri SINUSTA? Oletko sinä niitä, jotka puhuu kaikesta aina itsensä kautta ja ottaa kaiken itseensä? Etkö millään ymmärrä, että puhun YLEISELLÄ TASOLLA? Luettuani molempien tekstit moneen kertaan, en tosiaan käsitä, miksi kuvittelet minun puhuvan SINUSTA???!!! Ymmärrys hoi!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää olla aika jäätävän tyhmä, jos nuo asiat tulevat yllätyksenä. Ja toisekseen, vähän mielikuvitusta käyttämällä kaikkea kivaa voi tehdä edelleenkin, ehkä vähemmän ja ei aina niin spontaanisti kuin ennen, mutta ei ne kivat todellakaan siihen lopu. Mutta valittaminenhan on aina helpompaa kuin se, että keksisi luovia ratkaisuja uusiin ja joskus yllättäviinkin elämäntilanteisiin.

Sinun voi olla vaikeata ymmärtää, että jos itse määrittelee suurimmaksi osaksi kivoiksi sellaiset asiat kuten opiskelu, itsensä kehittäminen, yksin treenaaminen, monen tunnin terassit, liiketoiminnan harjoittaminen, valtavan pitkät patikkamatkat tai kaupunkikävelyt, pitkät ravintolaillalliset, sarjamaratonien katselut, pitkät keskustelut, pitkät nukkumiset aamulla, niin silloin ei ole kompromisseja tehtävissä. Ainoa mitä voi tehdä, on luopua perhe-elämästä ja sehän vasta ikävä vaihtoehto onkin. Ei siis auta kuin sinnitellä paskojen aikojen yli ja valittaa (koska siitä tulee hyvä olo).

Väärin arvattu. Ymmärrän oikein hyvin. Olen opiskellut ja suorittanut maisteritutkinnon, kehittänyt itseäni, treenannut, istunut terassilla (harvemmin, koska ei se minusta niin kovin kivaa ole, paitsi joskus kauniilla säällä ja hyvässä seurassa), harjoittanut liiketoimintaa, tehnyt pitkiä patikkamatkoja (myös lapsen kanssa!) ja keskustellut - myös lapsen kanssa! Ja et tietenkään usko, mutta ne on olleet syvällisiä ja antoisia keskusteluja. Sarjamaratoneja en ole harrastanut ennenkään, joten sitä en osaa kaivata. Ja nukkunutkin aina kun mahdollista. Kaikki on onnistunut oikein hyvin ja olen elämääni tosi tyytyväinen. Kyllä osasikin mennä metsään tuo arviosi, voi jessus sentään.

Ok, uskon. Väitän silti, että teet esim. em. asioita aivan eri intensiteetillä kuin itse. Minun käsitykseni KAIKKIEN em. asioiden toteuttamisesta on useita tunteja kerrallaan, esim. 12 h aivan helposti. Tai käyttäen siihen kokonaisen päivän. Tai useita päiviä.

Kyllä sä nyt taas oletat. Ihan pienen lapsen kanssa on tietenkin enemmän "naimisissa", mutta koko ajan tilanne muuttuu ja oma aika kasvaa. Sitä voi myös järjestää. Lapsi menee päiväkotiin, kouluun, viikoksi tai pariksi mummolaan. Ei se ole oikeasti niin vaikeaa. No voi se ehkä olla joillekin, mutta mun kokemus on, että kaiken saa toimimaan, jos niin haluaa ja osaa järjestää. Mun tyypillinen työpäivä on useinkin se 12 tuntia. Toki pidän taukoja, olisi ihan epäterveellistä olla pitämättä. Opiskelut on opiskeltu, mutta niiden aikana olin toisella paikkakunnalla useita päiviä viikossa, mulla oli siellä oma kämppä. Mies ja lapsi pärjäs sen ajan kotona kahdestaan ja hyvää se vain niille teki. Tässä pari esimerkkiä siitä, miten kaikki sujuu jos sen panee sujumaan.

Ennakkoluulojen määrä hämmästyttää. Yksi myytti on tuo "lapsen ehdoilla". Ai että pitäisi antaa naperon päättää, miten eletään? Ei pidä. Lasta pitää kuunnella ja perustarpeet täyttää, mutta kyllä vanhemmat sen määrää, millä ehdoilla kyseinen perhe toimii. Vikaan mennään siinä, että pidetään lasta jonain ylimääräisenä työprojektina. Lapsi ei ole projekti vaan perheenjäsen, ja siihen hänet pitää kasvattaa. Kun lapsi haluaa "auttaa", pitäisi löytyä sen verran kärsivällisyyttä, että antaa hänen yrittää. Miten hän muuten muka oppisi? Jos panostaa tässä vaiheessa, saa niittää hyvän sadon. Meilläkin on nyt poika, joka tekee lähes kaikki lumityöt, kesällä leikkaa nurtsin, hakkaa halot, tekee vuorollaan ruuat ja ratkoo kaikki meidän tietotekniikan ongelmat. Ja muita pienempiä askareita. Eilen ja toissapäivänä se hieroi mun kipeet hartiat oma-aloitteisesti. 

Tietenkin voi kaikki mennä pieleenkin, voi olla kehityshäiriöitä tai lapsi joutuu vääriin porukoihin ja hankkiutuu vaikeuksiin. Kuitenkin suurimmalla osalla on aivan omissa käsissä tehdä perhe-elämästä sellaista kuin haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää olla aika jäätävän tyhmä, jos nuo asiat tulevat yllätyksenä. Ja toisekseen, vähän mielikuvitusta käyttämällä kaikkea kivaa voi tehdä edelleenkin, ehkä vähemmän ja ei aina niin spontaanisti kuin ennen, mutta ei ne kivat todellakaan siihen lopu. Mutta valittaminenhan on aina helpompaa kuin se, että keksisi luovia ratkaisuja uusiin ja joskus yllättäviinkin elämäntilanteisiin.

Kuka puhui mistään yllätyksistä? Lue loppuun asti uudelleen.

Luin loppuun asti. Siellä lukee sanatarkasti "Puhumattakaan niistä ihmisistä, joille osa näistä asioista tuli yllätyksenä." Etkö nyt itse muista, mitä olet kirjoittanut?

Tuota... nyt ei taida olla ihan tekstinymmärtäminen kohdillaan. "Varmasti joukossa on muitakin ihmisiä, jotka halusivat lapsia ja TIESIVÄT että tällaiset asiat muuttavat elämän vittumaiseksi ja nyt vain yrittävät sinnitellä kaikkien näiden paskojen asioiden yli. Puhumattakaan niistä ihmisistä, joille osa näistä asioista tuli yllätyksenä." Em. lause tarkoittaa juurikin sitä, että ITSELLENI asia ei tullut yllätyksenä, mutta joillekin muille [puhumattakaan heistä] asia SAATTOI tulla yllätyksenä.

Ei hyvää päivää sun teksinymmärtämises kanssa. Ja missähän kohtaa olen mielestäsi sanonut, että puhun juuri SINUSTA? Oletko sinä niitä, jotka puhuu kaikesta aina itsensä kautta ja ottaa kaiken itseensä? Etkö millään ymmärrä, että puhun YLEISELLÄ TASOLLA? Luettuani molempien tekstit moneen kertaan, en tosiaan käsitä, miksi kuvittelet minun puhuvan SINUSTA???!!! Ymmärrys hoi!!!

Aika moni palstailija (ja ihan reaalimaailmassakin) ottaa kaiken aina itseensä. Mutta tämä on kyllä huvittavuudessaan ihan ainutkertainen tapaus, joka luetuttaa sepustuksensa uudelleen ja uudelleen, eikä itse huomaa ollenkaan, että oma tekstinymmärrys on ihan hukassa :'D Ja sitten vielä ne yläpeukuttajat, jotka eivät ole huomanneet samaa asiaa :DDDDD

Joo siis oikeasti, aina ja kaikessa EI OLE kyse SINUSTA ITSESTÄ, jos sitä ei ihan selkeästi erikseen mainita.

Vierailija kirjoitti:

Ennakkoluulojen määrä hämmästyttää. Yksi myytti on tuo "lapsen ehdoilla". Ai että pitäisi antaa naperon päättää, miten eletään? Ei pidä. Lasta pitää kuunnella ja perustarpeet täyttää, mutta kyllä vanhemmat sen määrää, millä ehdoilla kyseinen perhe toimii. Vikaan mennään siinä, että pidetään lasta jonain ylimääräisenä työprojektina. Lapsi ei ole projekti vaan perheenjäsen, ja siihen hänet pitää kasvattaa. Kun lapsi haluaa "auttaa", pitäisi löytyä sen verran kärsivällisyyttä, että antaa hänen yrittää. Miten hän muuten muka oppisi? Jos panostaa tässä vaiheessa, saa niittää hyvän sadon. Meilläkin on nyt poika, joka tekee lähes kaikki lumityöt, kesällä leikkaa nurtsin, hakkaa halot, tekee vuorollaan ruuat ja ratkoo kaikki meidän tietotekniikan ongelmat. Ja muita pienempiä askareita. Eilen ja toissapäivänä se hieroi mun kipeet hartiat oma-aloitteisesti. 

Tietenkin voi kaikki mennä pieleenkin, voi olla kehityshäiriöitä tai lapsi joutuu vääriin porukoihin ja hankkiutuu vaikeuksiin. Kuitenkin suurimmalla osalla on aivan omissa käsissä tehdä perhe-elämästä sellaista kuin haluaa.

Lapsen ehdoilla elämäninen tarkoittaa juuri tuota perustarpeista huolehtimista, ei sitä että lapsi pompottelisi aikuista. Lapset tarvitsevat tiettyjä rutiineja ja mitä pienemmästä lapsesta kyse, sitä enemmän ne vaikuttaa muuhun perheeseen sitovasti. Siitä on kyse.

Itsekeskeisyys on yllättävän yleistä. Mutta onhan se hillitöntä, että joku paasaa luetun ymmärtämisestä, eikä itse tajua ollenkaan omaa sokeuttaan. Ja todellakin, vielä hassumpaa on, että muutama meni samaan halpaan peukuttaessaan tuota paasaajaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennakkoluulojen määrä hämmästyttää. Yksi myytti on tuo "lapsen ehdoilla". Ai että pitäisi antaa naperon päättää, miten eletään? Ei pidä. Lasta pitää kuunnella ja perustarpeet täyttää, mutta kyllä vanhemmat sen määrää, millä ehdoilla kyseinen perhe toimii. Vikaan mennään siinä, että pidetään lasta jonain ylimääräisenä työprojektina. Lapsi ei ole projekti vaan perheenjäsen, ja siihen hänet pitää kasvattaa. Kun lapsi haluaa "auttaa", pitäisi löytyä sen verran kärsivällisyyttä, että antaa hänen yrittää. Miten hän muuten muka oppisi? Jos panostaa tässä vaiheessa, saa niittää hyvän sadon. Meilläkin on nyt poika, joka tekee lähes kaikki lumityöt, kesällä leikkaa nurtsin, hakkaa halot, tekee vuorollaan ruuat ja ratkoo kaikki meidän tietotekniikan ongelmat. Ja muita pienempiä askareita. Eilen ja toissapäivänä se hieroi mun kipeet hartiat oma-aloitteisesti. 

Tietenkin voi kaikki mennä pieleenkin, voi olla kehityshäiriöitä tai lapsi joutuu vääriin porukoihin ja hankkiutuu vaikeuksiin. Kuitenkin suurimmalla osalla on aivan omissa käsissä tehdä perhe-elämästä sellaista kuin haluaa.

Lapsen ehdoilla elämäninen tarkoittaa juuri tuota perustarpeista huolehtimista, ei sitä että lapsi pompottelisi aikuista. Lapset tarvitsevat tiettyjä rutiineja ja mitä pienemmästä lapsesta kyse, sitä enemmän ne vaikuttaa muuhun perheeseen sitovasti. Siitä on kyse.

Minusta tässä on kyse siitä, että kaikki ymmärtävät tuon sanonnan omalla tavallaan. Sitten syntyy tarpeetonta polemiikkia, kun puhutaan eri asioista, vaikka käytetään samaa termiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää olla aika jäätävän tyhmä, jos nuo asiat tulevat yllätyksenä. Ja toisekseen, vähän mielikuvitusta käyttämällä kaikkea kivaa voi tehdä edelleenkin, ehkä vähemmän ja ei aina niin spontaanisti kuin ennen, mutta ei ne kivat todellakaan siihen lopu. Mutta valittaminenhan on aina helpompaa kuin se, että keksisi luovia ratkaisuja uusiin ja joskus yllättäviinkin elämäntilanteisiin.

Sinun voi olla vaikeata ymmärtää, että jos itse määrittelee suurimmaksi osaksi kivoiksi sellaiset asiat kuten opiskelu, itsensä kehittäminen, yksin treenaaminen, monen tunnin terassit, liiketoiminnan harjoittaminen, valtavan pitkät patikkamatkat tai kaupunkikävelyt, pitkät ravintolaillalliset, sarjamaratonien katselut, pitkät keskustelut, pitkät nukkumiset aamulla, niin silloin ei ole kompromisseja tehtävissä. Ainoa mitä voi tehdä, on luopua perhe-elämästä ja sehän vasta ikävä vaihtoehto onkin. Ei siis auta kuin sinnitellä paskojen aikojen yli ja valittaa (koska siitä tulee hyvä olo).

Väärin arvattu. Ymmärrän oikein hyvin. Olen opiskellut ja suorittanut maisteritutkinnon, kehittänyt itseäni, treenannut, istunut terassilla (harvemmin, koska ei se minusta niin kovin kivaa ole, paitsi joskus kauniilla säällä ja hyvässä seurassa), harjoittanut liiketoimintaa, tehnyt pitkiä patikkamatkoja (myös lapsen kanssa!) ja keskustellut - myös lapsen kanssa! Ja et tietenkään usko, mutta ne on olleet syvällisiä ja antoisia keskusteluja. Sarjamaratoneja en ole harrastanut ennenkään, joten sitä en osaa kaivata. Ja nukkunutkin aina kun mahdollista. Kaikki on onnistunut oikein hyvin ja olen elämääni tosi tyytyväinen. Kyllä osasikin mennä metsään tuo arviosi, voi jessus sentään.

Ok, uskon. Väitän silti, että teet esim. em. asioita aivan eri intensiteetillä kuin itse. Minun käsitykseni KAIKKIEN em. asioiden toteuttamisesta on useita tunteja kerrallaan, esim. 12 h aivan helposti. Tai käyttäen siihen kokonaisen päivän. Tai useita päiviä.

Kyllä sä nyt taas oletat. Ihan pienen lapsen kanssa on tietenkin enemmän "naimisissa", mutta koko ajan tilanne muuttuu ja oma aika kasvaa. Sitä voi myös järjestää. Lapsi menee päiväkotiin, kouluun, viikoksi tai pariksi mummolaan. Ei se ole oikeasti niin vaikeaa. No voi se ehkä olla joillekin, mutta mun kokemus on, että kaiken saa toimimaan, jos niin haluaa ja osaa järjestää. Mun tyypillinen työpäivä on useinkin se 12 tuntia. Toki pidän taukoja, olisi ihan epäterveellistä olla pitämättä. Opiskelut on opiskeltu, mutta niiden aikana olin toisella paikkakunnalla useita päiviä viikossa, mulla oli siellä oma kämppä. Mies ja lapsi pärjäs sen ajan kotona kahdestaan ja hyvää se vain niille teki. Tässä pari esimerkkiä siitä, miten kaikki sujuu jos sen panee sujumaan.

Minkä ikäisestä lapsesta olit useita päiviä viikossa erossa? En kyllä itse tekisi tuollaisia "sujuvia" (kenen mielestä?) valintoja.

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ikinä koskaan luopuisi lapsistani, tietenkään. Mutta harmittaako minua että tein lapset (jo) 25 vuotiaana kun kaverit jatkoi matkustelua, biletystä ja nuoruuden huumaa? Harmittaa tietyllä tapaa, mutta elämä vei mukanaan. Ystävätär sai lapsen nyt 36-vuotiaana ja on yhä sitä mieltä että elämänsä järkevin päätös tehdä lapsi ''kypsällä'' iällä, vaikka sosiaalinen painostus oli aikoinaan kovaa, piti päänsä. On elämänsä miehen kanssa naimisissa. Minä tiedän että ero tulee omani kanssa lähivuosina. Jokaiselle löytyy oma juttunsa, jotkut haluaa perhe-elämää jo nuorina eivätkä kaipaa muita kokemuksia. Osa kuvittelee olevansa tällainen ja yrittää sitten elää nuoruuttaan 50 veenä. Se aiheuttaa lähinnä myötähäpeää.

Minä tein ainokaiseni 25-vuotiaana. Kadunko? En! Hän on nyt 18-vuotias, minä 43. Vielä nuori ja hyväkuntoinen. En yritä elää nuoruuttani, mutta nautin kyllä tästä keski-ikäisestä vapaudestani ihan täysillä. Erokin on jo läpikäyty, joten on aikaa ja mahdollisuus panostaa itseeni ja tehdä uraa. Ystäväni, samanikäinen kuin minä, sai esikoisensa 40-vuotiaana. Vaihtaisinko hänen kanssaan paikkaa? En todellakaan.

Eli sinullekkin parasta oli kun pääsit vapaaksi siitä lapsesta ja voit nyt toteuttaa itseäsi. 

Te jäätte aina kiinni tästä samasta, että "lapset on parasta" mutta sitten seuraavassa lauseessa "olen vielä nuori 55v. kun lapset muuttavat pois kotoa" eli sitä sitten odotetaan se koko oikea nuoruus että pääsee niistä lapsista eroon. 

Ei ihme että nää raivoo täällä ja vihaa lapsettomia, varsinkin naisia, pyhällä vihallaan. 

Minä en ainakaan vihaa lapsettomia. Suurin osa ystävistäni on lapsettomia. Tuossa ei vain ole mitään järkeä että yritetään kilpailla elämänvalintojen perusteella, sillä ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa viettää elämäänsä. Sitä joko valitsee itse tai joutuu olosuhteiden sanelemina olemaan lapseton, tai tulee saaneeksi lapsia, eikä mikään ihmisryhmä noista pysty täysin ymmärtämään miltä tuntuu elää toistensa kengissä.

Kukaan ei jää kiinni mistään, ei ole kyse voittamisesta tai todistelusta. Vanhemmuus muuttaa ihmistä, ne asiat joilla aiemmin täytti elämänsä ja joille antoi aikansa, voivat muuttua vähäpätöisiksi, eikä sen jälkeen ihminen ajattele menettäneensä yhtään mitään, vaan ehkä jopa saaneensa.

Minulle tuollainen elämä jossa kulutetaan aikaa leffamaratoneihin tai päiväsaikaan löhöilyyn, kuulostaa todella ankealta. Niin ikään yöllä treenaaminen, onneksi minulla oli parempaa tekemistä jo ennen lapsen saamista. Sinusta Ap minun elämäni kuulostaisi ankealta jos siitä tähän kirjoittaisin. Eikä se haittaa mua yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tollanen voi kenellekään tulla yllätyksenä..?

Tai no joo, kuvittelin mäkin että lapsen voi ottaa joka paikkaan mukaan, kun sen pienestä asti opettaa käyttäytymään.. ei se sit ihan mennytkään niin 🤣

Nyt lapsi lähentelee kymmentä ja alkaa elämä helpottamaan..toki vieläkään ei voi olla pitkiä aikoja kotoa pois ilman järjestelyjä, mutta päivä tasolla helppoa.

Kunnes tulee kunnon murkkuikään ja alkaa toisenlaiset huolet😂

Tämä.... Se on ihan sama miten hyvin kasvatettu lapsi on kyseessä, murkkuiässä voi tulla täyskäännös.

Miten nuo murrosikäjutut oikeastaan liittyy tuohon öainattuun viestiin? Vaikka murrosiässä tulisikin tulta ja tappuraa, niin ei se silti tee isosta lapsesta jatkuvasti hoivattavaa.

Eikä se tulta ja tappuraa vaihe muuta lasta huonoksi, lähinnä päinvastoin... lapsi itsenäistyy. Luonteesta riippuen toiset äänekkäämmin toiset hiljaisemmin.

Tulta ja tappuraa. Missä la la landiassa oikein elät? Jos se olisikin vain sitä pientä riitelyä ja ovien paiskomista kotona. Mutta lähes kaikki ne lapset jotka teineinä otetaan huostaan ovat sitä heidän oman käytöksensä takia. Huonojen vanhempien hyvät lapset ovat otettu jo pikkulapsina huostaan. Ei viisitoista tai seitsemäntoista vuotiaina.

Tämä on minusta juuri se myytti jota ylläpidetään, ettei teinit voi olla huonoja ja pahoja. Eikä se käytös oikeasti ole kuin vähän tulta ja tappuraa. Hitsi, aivan liian monet ovat jo päihdeongelmaisia tai jopa myyvät niitä huumeita. Pahoinpitelevät ja varastelevat. Miltä sellaisten vanhemmista voi tuntua, kun poliisit ottavat yhteyttä? Tulta ja tappuraa!? Ei he ovat jo rikollisia. Kiinnostaisi kuulla monen vaikka amisnuoren vanhempien kokemus heidän lastensa vanhempina olemisesta. Helppo se on ehkä hymyillä, jos se oma nuori on se eliittilukion edustajana kansainvälissä projekteissa pyörivä teini. Mutta näin ei vaan valitettavasti monessa perheessä ole.

Suurin osa tavallisten perheiden teineistä on tavallisia teinejä jotka mököttää ja paiskoo ovia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää olla aika jäätävän tyhmä, jos nuo asiat tulevat yllätyksenä. Ja toisekseen, vähän mielikuvitusta käyttämällä kaikkea kivaa voi tehdä edelleenkin, ehkä vähemmän ja ei aina niin spontaanisti kuin ennen, mutta ei ne kivat todellakaan siihen lopu. Mutta valittaminenhan on aina helpompaa kuin se, että keksisi luovia ratkaisuja uusiin ja joskus yllättäviinkin elämäntilanteisiin.

Sinun voi olla vaikeata ymmärtää, että jos itse määrittelee suurimmaksi osaksi kivoiksi sellaiset asiat kuten opiskelu, itsensä kehittäminen, yksin treenaaminen, monen tunnin terassit, liiketoiminnan harjoittaminen, valtavan pitkät patikkamatkat tai kaupunkikävelyt, pitkät ravintolaillalliset, sarjamaratonien katselut, pitkät keskustelut, pitkät nukkumiset aamulla, niin silloin ei ole kompromisseja tehtävissä. Ainoa mitä voi tehdä, on luopua perhe-elämästä ja sehän vasta ikävä vaihtoehto onkin. Ei siis auta kuin sinnitellä paskojen aikojen yli ja valittaa (koska siitä tulee hyvä olo).

Väärin arvattu. Ymmärrän oikein hyvin. Olen opiskellut ja suorittanut maisteritutkinnon, kehittänyt itseäni, treenannut, istunut terassilla (harvemmin, koska ei se minusta niin kovin kivaa ole, paitsi joskus kauniilla säällä ja hyvässä seurassa), harjoittanut liiketoimintaa, tehnyt pitkiä patikkamatkoja (myös lapsen kanssa!) ja keskustellut - myös lapsen kanssa! Ja et tietenkään usko, mutta ne on olleet syvällisiä ja antoisia keskusteluja. Sarjamaratoneja en ole harrastanut ennenkään, joten sitä en osaa kaivata. Ja nukkunutkin aina kun mahdollista. Kaikki on onnistunut oikein hyvin ja olen elämääni tosi tyytyväinen. Kyllä osasikin mennä metsään tuo arviosi, voi jessus sentään.

Ok, uskon. Väitän silti, että teet esim. em. asioita aivan eri intensiteetillä kuin itse. Minun käsitykseni KAIKKIEN em. asioiden toteuttamisesta on useita tunteja kerrallaan, esim. 12 h aivan helposti. Tai käyttäen siihen kokonaisen päivän. Tai useita päiviä.

Kyllä sä nyt taas oletat. Ihan pienen lapsen kanssa on tietenkin enemmän "naimisissa", mutta koko ajan tilanne muuttuu ja oma aika kasvaa. Sitä voi myös järjestää. Lapsi menee päiväkotiin, kouluun, viikoksi tai pariksi mummolaan. Ei se ole oikeasti niin vaikeaa. No voi se ehkä olla joillekin, mutta mun kokemus on, että kaiken saa toimimaan, jos niin haluaa ja osaa järjestää. Mun tyypillinen työpäivä on useinkin se 12 tuntia. Toki pidän taukoja, olisi ihan epäterveellistä olla pitämättä. Opiskelut on opiskeltu, mutta niiden aikana olin toisella paikkakunnalla useita päiviä viikossa, mulla oli siellä oma kämppä. Mies ja lapsi pärjäs sen ajan kotona kahdestaan ja hyvää se vain niille teki. Tässä pari esimerkkiä siitä, miten kaikki sujuu jos sen panee sujumaan.

Minkä ikäisestä lapsesta olit useita päiviä viikossa erossa? En kyllä itse tekisi tuollaisia "sujuvia" (kenen mielestä?) valintoja.

Ohis

10-13-vuotiaan. 3 pv viikossa muualla, 4 pv kotona. Hyvin se meni, lapsi on kasvanut aikuiseksi ja pärjää hienosti, ei jäänyt mitään lommoja sieluun.

Kyllähän esimerkiksi seksin määrä laatu sekä siihen käytetty aika romahti useammaksi vuodeksi lapsen syntymän jälkeen. Oli tiedossa jo etukäteen että näin varmasti käy mutta silti en osannut varautua muutoksen suuruuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tollanen voi kenellekään tulla yllätyksenä..?

Tai no joo, kuvittelin mäkin että lapsen voi ottaa joka paikkaan mukaan, kun sen pienestä asti opettaa käyttäytymään.. ei se sit ihan mennytkään niin 🤣

Nyt lapsi lähentelee kymmentä ja alkaa elämä helpottamaan..toki vieläkään ei voi olla pitkiä aikoja kotoa pois ilman järjestelyjä, mutta päivä tasolla helppoa.

Kunnes tulee kunnon murkkuikään ja alkaa toisenlaiset huolet😂

Tämä.... Se on ihan sama miten hyvin kasvatettu lapsi on kyseessä, murkkuiässä voi tulla täyskäännös.

Miten nuo murrosikäjutut oikeastaan liittyy tuohon öainattuun viestiin? Vaikka murrosiässä tulisikin tulta ja tappuraa, niin ei se silti tee isosta lapsesta jatkuvasti hoivattavaa.

Eikä se tulta ja tappuraa vaihe muuta lasta huonoksi, lähinnä päinvastoin... lapsi itsenäistyy. Luonteesta riippuen toiset äänekkäämmin toiset hiljaisemmin.

Tulta ja tappuraa. Missä la la landiassa oikein elät? Jos se olisikin vain sitä pientä riitelyä ja ovien paiskomista kotona. Mutta lähes kaikki ne lapset jotka teineinä otetaan huostaan ovat sitä heidän oman käytöksensä takia. Huonojen vanhempien hyvät lapset ovat otettu jo pikkulapsina huostaan. Ei viisitoista tai seitsemäntoista vuotiaina.

Tämä on minusta juuri se myytti jota ylläpidetään, ettei teinit voi olla huonoja ja pahoja. Eikä se käytös oikeasti ole kuin vähän tulta ja tappuraa. Hitsi, aivan liian monet ovat jo päihdeongelmaisia tai jopa myyvät niitä huumeita. Pahoinpitelevät ja varastelevat. Miltä sellaisten vanhemmista voi tuntua, kun poliisit ottavat yhteyttä? Tulta ja tappuraa!? Ei he ovat jo rikollisia. Kiinnostaisi kuulla monen vaikka amisnuoren vanhempien kokemus heidän lastensa vanhempina olemisesta. Helppo se on ehkä hymyillä, jos se oma nuori on se eliittilukion edustajana kansainvälissä projekteissa pyörivä teini. Mutta näin ei vaan valitettavasti monessa perheessä ole.

Suurin osa tavallisten perheiden teineistä on tavallisia teinejä jotka mököttää ja paiskoo ovia.

Juuri näin. Poikani oli pienenä todella vahvatahtoinen ja vilkas. Nyt hän täyttää kesällä jo 18v ja oikein havahduin, että voiko kenelläkään olla näin helppoa teini-ikää. Noin 14-vuotiaana joskus paiskoi ovia ja jopa keskisormea meille vanhemmille muutaman kerran vilautteli, hui. Se vaihe meni nopeasti ohi ja sen jälkeen on ollut ihan leppoisa ja mukava tyyppi. Käy koulua ja harrastaa aktiivisesti joukkuelajiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on häpeällisen tyhmä 😂

Sitä ei voi kiistää, etteikö itsekkyyden ja leffamaratonit joutuisi unohtamaan, mutta kyllä se lapsi tuo jotain paljon parempaa tilalle. Se särkee sydämen ja sille antaa loppuelämänsä mielellään.

Ap se vain karkkia mässyttää ja leffailee sohvalla kunnes kuolee. Ihana elämä, eikä ketään jota rakastaa. Itserakkaus on yksinäistä.

Tämä on se uskomattomin asia aina tällaisilla keskustelufoorumeilla. Se toistuu uskomattomasti aina uudelleen! 😀 Ei auta, että listaa useita asioita, niin siitä huolimatta joku neropatti takertuu VAIN yhteen [valiten vielä usein sen epäolennaisimman] ja ei huomioi mitään muita listattuja asioita. 😀😀

Listasin sarjamaratonien lisäksi seuraavat: opiskelu, itsensä kehittäminen, yksin treenaaminen, monen tunnin terassit, liiketoiminnan harjoittaminen, valtavan pitkät patikkamatkat tai kaupunkikävelyt, pitkät ravintolaillalliset, pitkät keskustelut, pitkät nukkumiset aamulla.

Lisäksi myöhemmin vielä lisää: Siitä kun työmäärä moninkertaistuu, viikonloput ja lomat loppuvat ja muuttuvat ikuiseksi työksi, ei voi enää tehdä spontaaneja mukavia asioita, ei saa nukkua ja rentoutua kuin hyvin harvoin, ei voi pelata, ei voi laittaa illallista tai treenailla vaikka yöllä jos huvittaa. Yöllä ja illalla pitää olla hiljaa lasten nukkuessa eikä kuunnella musiikkia tai pelien tai elokuvien ääniä tai soitella ihmisille, ei voi mennä monien tuntien retkille/terassille/patikoimaan/ravintolaan/kaupungille.

Lapseni on 18v lukiolainen ja mitäs tuumaat, haittaako häntä äidin valtavan pitkät kaupunkikävelyt? Tai haittaako yötreenailusi sinun äitiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ikinä koskaan luopuisi lapsistani, tietenkään. Mutta harmittaako minua että tein lapset (jo) 25 vuotiaana kun kaverit jatkoi matkustelua, biletystä ja nuoruuden huumaa? Harmittaa tietyllä tapaa, mutta elämä vei mukanaan. Ystävätär sai lapsen nyt 36-vuotiaana ja on yhä sitä mieltä että elämänsä järkevin päätös tehdä lapsi ''kypsällä'' iällä, vaikka sosiaalinen painostus oli aikoinaan kovaa, piti päänsä. On elämänsä miehen kanssa naimisissa. Minä tiedän että ero tulee omani kanssa lähivuosina. Jokaiselle löytyy oma juttunsa, jotkut haluaa perhe-elämää jo nuorina eivätkä kaipaa muita kokemuksia. Osa kuvittelee olevansa tällainen ja yrittää sitten elää nuoruuttaan 50 veenä. Se aiheuttaa lähinnä myötähäpeää.

Minä tein ainokaiseni 25-vuotiaana. Kadunko? En! Hän on nyt 18-vuotias, minä 43. Vielä nuori ja hyväkuntoinen. En yritä elää nuoruuttani, mutta nautin kyllä tästä keski-ikäisestä vapaudestani ihan täysillä. Erokin on jo läpikäyty, joten on aikaa ja mahdollisuus panostaa itseeni ja tehdä uraa. Ystäväni, samanikäinen kuin minä, sai esikoisensa 40-vuotiaana. Vaihtaisinko hänen kanssaan paikkaa? En todellakaan.

 

Eli sinullekkin parasta oli kun pääsit vapaaksi siitä lapsesta ja voit nyt toteuttaa itseäsi. 

Te jäätte aina kiinni tästä samasta, että "lapset on parasta" mutta sitten seuraavassa lauseessa "olen vielä nuori 55v. kun lapset muuttavat pois kotoa" eli sitä sitten odotetaan se koko oikea nuoruus että pääsee niistä lapsista eroon. 

Ei ihme että nää raivoo täällä ja vihaa lapsettomia, varsinkin naisia, pyhällä vihallaan. 

Vähän nyt ihmettelen tätä inttämistä.

Jos lapsen saaminen olisi sinulle aivan kauhea asia ja merkitsisi maailmanloppua, niin älä hanki lapsia. Sillä selvä.

Uppp

Vierailija kirjoitti:

Minä 80-luvun lapsena en voinut ymmärtää etukäteen, miten suuri se työmäärä lasten saatua on. En muista, että minun kanssani olisi tehty mitään, pidetty sylissä, leivottu, viety harrastuksiin, peitelty jne. Nyt kun toimin omien lasten kanssa toisin, niin onhan se valtava määrä panostusta, mitä omille lapsilleen "joutuu" itsestä antamaan. Minulla menee jo lasten peittelyyn 1h päivästä, vaikka ovat kaikki 2lk-6lk:ia. Ja että pitäisi olla niin hirveän kärsivällinen koko ajan. Jos nyt saisin valita uudestaan tekisinkö lapsia vai en, jättäisin lapset tekemättä. Ihan jo se huolen ja syyllisyyden määrä on aika iso puhumattakaan siitä, miten paljon se vie aikaa. On se tunne, etten koskaan saa olla rauhassa (ja ei, mikään puolituntia rauhallista lukemista ei riitä minulle vielä mihinkään.) ja olen jatkuvassa valmiustilassa. 

Samaa olen miettinyt. Olen itsekin 80-luvun lapsi ja vanhin sisaruksista. Vanhempani olivat työssäkäyviä ja päällisin puolin asiallisia ihmisiä. Vanhempina he olivat aivan paskoja. Kasvatus oli pelkkää nolaamista eikä harmituksia saanut itkeä vaan siitä pilkattiin. Vanhemmat eivät ohjanneet ollenkaan, vaan asiat olisi pitänyt vain jotenkin tajuta. kun ei tajunnut, nolattiin. Vanhempani myös käyttivät surutta kuritusväkivaltaa ainakin meihin kahteen vanhempaan lapseen.

Vanhimpana lapsena minulla oli vastuuta paljon, mutta ei mitään erityisoikeuksia. Vanhimpana lapsena minun piti vain jotenkin osata olla ja käyttäytyä. Minulta vaadittiin nuorempien vahtimista ja hoitamista jo alakouluiässä, mutta ikinä en saanut tästä mitään kiitosta tai palkintoa. Toinen sisaruksistani sairastui kroonisesti, jonka myötä hänestä tuli vanhempien lellikki, joka on erityisasemassa edelleen aikuisena. Sairaus ei siis vaikuta elinajanodotukseen eikä toimintakykyyn, kun ottaa lääkkeet säännöllisesti. Hänellä oli myös vaikeuksia koulunkäynnissä ja vanhempani auttoivat ja vaativat koulusta apua hänelle. Nuorin sisarukseni on saanut aika vapaasti olla. Hänen koulunkäynnistään oltiin kiinnostuneita, häntä tuettiin ja kannustettiin. Muistan miten vanhempani ovat kehuneet nuorempia sisaruksiani, mutta itse en muista koskaan, että minua olisi jotenkin kehuttu. En muista vanhemmistani yhtään positiivista lapsuusmuistoa. Teini-iässä olin masentunut ja itsetuhoinen teini, joka kulki ties missä, mutta vanhemmat eivät koskaan soitelleet perään tai tuntuneet olleen huolissaan. Minulle tuli vaikutelma, että heistä oli vain parempi kun en ollut kotona. Olen todella nuorena mennyt töihin, koska en saanut rahaa vanhemmilta. Tästäkin äitini jaksoi valittaa, että liian suurta palkkaa maksettiin, joka lisäsi ennestään arvottomuudentunnettani. Kaikesta huolimatta äitini on sitä mieltä, että lapsuuteni on ollut onnellinen. En ole kehdannut kysyä, että miksi hän niin kuvittelee.

Aikuisena olen tajunnut, ettei lapsuudessani todellakaan ollut mitään hyvää, vaikka vanhemmat eivät olleetkaan mitään rapajuoppoja tai muita sekopäitä. Tänä päivänä minut olisi sijoitettu kodin ulkopuolelle. Nykyään ei todellakaan riitä, että vanhemmat pitävät lapsensa hengissä, vaan siihen vaaditaan paljon muutakin. Sain lapset melko nuorena ja vasta heidän myötä olen tajunnut miten huono lapsuus minulla oli. Päätin jo esikoisen vauva-aikana, etten kulje vanhempieni jalanjäljissä ja se on ollut todella vaikeaa. Olen yrittänyt vanhempana parhaani ja lopputulos on nyt se, että esikoistyttäreni on masentunut ja ahdistunut ja käy psykologilla. Eli kaikesta yrityksestä huolimatta olen epäonnistunut. En luopuisi ikinä lapsistani, mutta jos nykyisen kokemukseni perusteella voisin mennä 15 vuotta taaksepäin ja päättää uudelleen niin jättäisi lapset tekemättä.

Niin no, kauneushan on katsojan silmissä. Monille nuo kuvaamasi aktiviteetit ei muutenkaan ole mitenkään tavoittelemisen arvoisia.

Ei kaikki ihmiset halua elämää, jossa työn ulkopuolella ainoa vakaa asia on osoite, jos sekään. 

Mutta kuten tässä on jo sanottukin, niin ei tämä ole mikään kilpailu, jossa pitäisi väkisin värvätä porukkaa jommalle kummalle "puolelle". Kukin eläköön elämänsä haluamallaan tavalla lasten kanssa tai ilman lapsia. 

Mutta kuten laulussakin sanotaan "en jaa oppeja, vaan mielipiteitä", asia joka tänä päivänä tuntuu monelta unohtuvan, kun nykyään kaikki mielestään omaa jotain suurempaa tietoutta elämästä.