Lue keskustelun säännöt.
Miksi puhutaan niin vähän lasten saannin huonoista puolista?
17.03.2021 |
Miksi tälläkään palstalla saatikka mediassa tuodaan äärimmäisen vähän esille lasten saannin huonoja puolia?
Siitä kun työmäärä moninkertaistuu, viikonloput ja lomat loppuvat ja muuttuvat ikuiseksi työksi, ei voi enää tehdä spontaaneja mukavia asioita, ei saa nukkua ja rentoutua kuin hyvin harvoin, ei voi pelata, katsoa elokuva- tai sarjamaratonia vaikka 12 tuntia putkeen, ei voi laittaa illallista tai treenailla vaikka yöllä jos huvittaa? Yöllä ja illalla pitää olla hiljaa lasten nukkuessa eikä kuunnella musiikkia tai pelien tai elokuvien ääniä tai soitella ihmisille, ei voi mennä monien tuntien retkille/terassille/patikoimaan/ravintolaan/kaupungille jne. ilman että kaikki vaatii lisäjärjestelyitä, suunnittelua, aikatauluttamista, lisätavaroiden mukaan ottamista jne.
Miksi niin harvoin puhutaan näistä asioista? Varmasti joukossa on muitakin ihmisiä, jotka halusivat lapsia ja tiesivät että tällaiset asiat muuttavat elämän vittumaiseksi ja nyt vain yrittävät sinnitellä kaikkien näiden paskojen asioiden yli. Puhumattakaan niistä ihmisistä, joille osa näistä asioista tuli yllätyksenä. Miksi niin harva ei valita tällaisista asioista, koska valittaminenhan on mukavaa ja tuo hyvän olon, varsinkin anonyymisti?
Kommentit (182)
Kaikkien ei pitäisi tehdä lapsia jos elämänhallinta on kateissa niin kuinka silloin voisi ottaa lapsen vastuulleen joka tarvitsee aikaa ja rahaa sekä hirveän määrän työtä, vie pariskunnan itsenäisyyden melkein 20 vuotta elämää lapsen ehdoilla.
Jos ette ole valmiita kaikkeen tähän niin älkää tehkö lapsia kärsimään huonosta lapsuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämäni ainoa sarjamaraton oli imetysaikana, kun en päässyt mihinkään siitä sohvalta. Täysimetin, ei tuttia, joten lapsi oli tissillä jatkuvasti ensimmäiset kuukaudet. Ja silloin kun nukahti ja irrotti tissistä, tein käsitöitä siinä sarjan vahtaamisen ohella, en osaa möllöttää mitään tuntitolkulla toimettomana.
Imetysaika on ollut tähän mennessä ehkä se suurin uhraus, mutta sekin oma valinta, näyttää nuo kasvavan korvikkeellakin. Ja myönnän että aloin voida paremmin, kun lapsi 4-vuotiaana alkoi nukkua pääsääntöisesti omassa huoneessaan. Oma lepo on jollain tapaa syvempää. Oli se sen arvoista, uskon että lapseni on nyt juuri siksi niin rohkea ja itsenäinen, kun varhaislapsuudessa sai rajattomasti läheisyyttä ja turvaa. Itse olin pelokas lapsi ja kärsin uniongelmista pitkään, aikuisuuden kynnykselle asti. Ja olin hyvin ahdistunut muutenkin.
Mikä itselleni tuli yllätyksenä, oli se lamaannuttava pelko siitä että lapselle tapahtuu jotain. Kun yritin kuvitella miten jatkaisin elämääni ensin tultuani äidiksi, ja sitten lapsi otettaisiinkin minulta pois, jokin sairaus tai tapaturma, miten siitä enää pääsisi takaisin elävien kirjoihin itsekään jos lapsi kuolisi? Siihen en osannut varautua, että lapsen synnyttyä olet aina hieman sydän syrjällään, paitsi niinä hetkinä kun katsot häntä nukkumassa rauhassa omassa vuoteessaan, levollinen ilme kasvoillaan.
Voi olla että olin jo raskausaikana tässä asiassa keskivertoa herkempi vanhempi. Lapseni on minulle se suurin lahja jonka olen elämältä saanut, korvaamaton.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitää olla aika jäätävän tyhmä, jos nuo asiat tulevat yllätyksenä. Ja toisekseen, vähän mielikuvitusta käyttämällä kaikkea kivaa voi tehdä edelleenkin, ehkä vähemmän ja ei aina niin spontaanisti kuin ennen, mutta ei ne kivat todellakaan siihen lopu. Mutta valittaminenhan on aina helpompaa kuin se, että keksisi luovia ratkaisuja uusiin ja joskus yllättäviinkin elämäntilanteisiin.
Kuka puhui mistään yllätyksistä? Lue loppuun asti uudelleen.
Luin loppuun asti. Siellä lukee sanatarkasti "Puhumattakaan niistä ihmisistä, joille osa näistä asioista tuli yllätyksenä." Etkö nyt itse muista, mitä olet kirjoittanut?
Tuota... nyt ei taida olla ihan tekstinymmärtäminen kohdillaan. "Varmasti joukossa on muitakin ihmisiä, jotka halusivat lapsia ja TIESIVÄT että tällaiset asiat muuttavat elämän vittumaiseksi ja nyt vain yrittävät sinnitellä kaikkien näiden paskojen asioiden yli. Puhumattakaan niistä ihmisistä, joille osa näistä asioista tuli yllätyksenä." Em. lause tarkoittaa juurikin sitä, että ITSELLENI asia ei tullut yllätyksenä, mutta joillekin muille [puhumattakaan heistä] asia SAATTOI tulla yllätyksenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitää olla aika jäätävän tyhmä, jos nuo asiat tulevat yllätyksenä. Ja toisekseen, vähän mielikuvitusta käyttämällä kaikkea kivaa voi tehdä edelleenkin, ehkä vähemmän ja ei aina niin spontaanisti kuin ennen, mutta ei ne kivat todellakaan siihen lopu. Mutta valittaminenhan on aina helpompaa kuin se, että keksisi luovia ratkaisuja uusiin ja joskus yllättäviinkin elämäntilanteisiin.
Sinun voi olla vaikeata ymmärtää, että jos itse määrittelee suurimmaksi osaksi kivoiksi sellaiset asiat kuten opiskelu, itsensä kehittäminen, yksin treenaaminen, monen tunnin terassit, liiketoiminnan harjoittaminen, valtavan pitkät patikkamatkat tai kaupunkikävelyt, pitkät ravintolaillalliset, sarjamaratonien katselut, pitkät keskustelut, pitkät nukkumiset aamulla, niin silloin ei ole kompromisseja tehtävissä. Ainoa mitä voi tehdä, on luopua perhe-elämästä ja sehän vasta ikävä vaihtoehto onkin. Ei siis auta kuin sinnitellä paskojen aikojen yli ja valittaa (koska siitä tulee hyvä olo).
Väärin arvattu. Ymmärrän oikein hyvin. Olen opiskellut ja suorittanut maisteritutkinnon, kehittänyt itseäni, treenannut, istunut terassilla (harvemmin, koska ei se minusta niin kovin kivaa ole, paitsi joskus kauniilla säällä ja hyvässä seurassa), harjoittanut liiketoimintaa, tehnyt pitkiä patikkamatkoja (myös lapsen kanssa!) ja keskustellut - myös lapsen kanssa! Ja et tietenkään usko, mutta ne on olleet syvällisiä ja antoisia keskusteluja. Sarjamaratoneja en ole harrastanut ennenkään, joten sitä en osaa kaivata. Ja nukkunutkin aina kun mahdollista. Kaikki on onnistunut oikein hyvin ja olen elämääni tosi tyytyväinen. Kyllä osasikin mennä metsään tuo arviosi, voi jessus sentään.
Ok, uskon. Väitän silti, että teet esim. em. asioita aivan eri intensiteetillä kuin itse. Minun käsitykseni KAIKKIEN em. asioiden toteuttamisesta on useita tunteja kerrallaan, esim. 12 h aivan helposti. Tai käyttäen siihen kokonaisen päivän. Tai useita päiviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aiemminkin linkannut tämän jutun av:lle, ja teen sen taas.
https://ylioppilaslehti.fi/2010/12/ilonpilaaja/
Eräs lainaus jutussa haastatellulta asiantuntijalta: "Lapsen kasvattamisessa kohtaamme paljon pieniä mutta toistuvia negatiivisia kokemuksia, harvemmin merkittävämpiä positiivisia kokemuksia."
Oikeassa on!
t. yksivuotiaan isä
No sulla on kumminkin vasta yksi vuosi kokemusta asiasta. Niitä merkittäviä positiivisia kokemuksia tulee kyllä minusta enemän kuin negatiivisia.
Rohkaisevaa. Voitko antaa esimerkkejä, millaisia nämä merkittävät positiiviset kokemukset ovat?
t. tuo isä
Puhun nyt vain omasta kokemuksestani, mutta nämä ovat olleet merkittäviä positiivisia kokemuksia minulle:
- kun lapsi oppii puhumaan ja osoittaa rakkautensa sekä teoin että sanoin, tulee viereen, piirtää sulle kuvia ja kertoo niistä jne
- Siirtymät uusiin elämänvaiheisiin: Lukemaan oppiminen, koulun aloitus, ihan viimeksi esikoisen ylioppilastodistus. On upeaa nähdä ja seurata lapsen kehitystä ja kasvua
- Nykyisin antoisat keskustelut fiksujen nuorten kanssa
- ja sitten ihan monet arkiset asiat kuten vaikka se, että nuorin lapseni on alkanut harrastaa korttitemppujen tekemistä. Opettelee ne youtubesta ja yllättää mut aina välilläihan uskomattomilla taikatempuilla :)
Näin takautuvasti sanoisin, että ne ensimmäiset pari vuotta painottuu hoitamiseen ja lapsen perustarpeiden tyydyttämiseen eikä se aina ole kovin palkitsevaa. Kun lapsi kasvaa, hän osallistuu vuorovaikutukseen aina enemmän ja enemmän ja suhde muodostuu enemmän molemminpuoliseksi, josta vanhempikin saa paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No sitten voi miettiä mikä on vaihtoehto. Jos todella haluaa vuosikymmenestä toiseen elää "aktiivisen nuoren aikuisen elämää", jossa elämä on pelkkiä rusinoita pullasta, niin siitä vaan. Tällöin on vain parempi, ettei hanki lapsia. Ei siitä enää kukaan syyllistä ja aika vähän huutokuiskataan sukujuhlissa, että milloinkas te niitä lapsia aiotte. Aika suuri osa ihmisistä selvästikin haluaa jossain vaiheessa luopua bilettämisestä ja patikoinnista ainakin joksikin aikaa, eikä siinäkään ole minusta mitään ihmeteltävää. Omat lapseni ovat jo teinejä ja elämäni parhaat vuodet ovat olleet ne "kauheat" vuodet, kun lapset olivat pieniä. Tällainen minä nyt vain olen, vaikka mielipiteeni olisi epämuodikas.
Vierailija kirjoitti:
Kiilusilmä-kiihkovelat ovat valloittaneet (ja pilanneet) tämän palstan. Täällähän ei mistään muusta enää kirjoitetakaan kuin kamalasta vanhemmuudesta.
Mutta hyviä uutisia! Veluudesta voi parantua ja tulla järkiinsä!
Tekstisi perusteella vaikutat äärimmäisen katkeralta.
Ottaako lapsielämähelvetti noin koville? Toivotan voimia ja jaksamista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap on häpeällisen tyhmä 😂
Sitä ei voi kiistää, etteikö itsekkyyden ja leffamaratonit joutuisi unohtamaan, mutta kyllä se lapsi tuo jotain paljon parempaa tilalle. Se särkee sydämen ja sille antaa loppuelämänsä mielellään.
Ap se vain karkkia mässyttää ja leffailee sohvalla kunnes kuolee. Ihana elämä, eikä ketään jota rakastaa. Itserakkaus on yksinäistä.
Tämä on se uskomattomin asia aina tällaisilla keskustelufoorumeilla. Se toistuu uskomattomasti aina uudelleen! 😀 Ei auta, että listaa useita asioita, niin siitä huolimatta joku neropatti takertuu VAIN yhteen [valiten vielä usein sen epäolennaisimman] ja ei huomioi mitään muita listattuja asioita. 😀😀
Listasin sarjamaratonien lisäksi seuraavat: opiskelu, itsensä kehittäminen, yksin treenaaminen, monen tunnin terassit, liiketoiminnan harjoittaminen, valtavan pitkät patikkamatkat tai kaupunkikävelyt, pitkät ravintolaillalliset, pitkät keskustelut, pitkät nukkumiset aamulla.
Lisäksi myöhemmin vielä lisää: Siitä kun työmäärä moninkertaistuu, viikonloput ja lomat loppuvat ja muuttuvat ikuiseksi työksi, ei voi enää tehdä spontaaneja mukavia asioita, ei saa nukkua ja rentoutua kuin hyvin harvoin, ei voi pelata, ei voi laittaa illallista tai treenailla vaikka yöllä jos huvittaa. Yöllä ja illalla pitää olla hiljaa lasten nukkuessa eikä kuunnella musiikkia tai pelien tai elokuvien ääniä tai soitella ihmisille, ei voi mennä monien tuntien retkille/terassille/patikoimaan/ravintolaan/kaupungille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on häpeällisen tyhmä 😂
Sitä ei voi kiistää, etteikö itsekkyyden ja leffamaratonit joutuisi unohtamaan, mutta kyllä se lapsi tuo jotain paljon parempaa tilalle. Se särkee sydämen ja sille antaa loppuelämänsä mielellään.
Ap se vain karkkia mässyttää ja leffailee sohvalla kunnes kuolee. Ihana elämä, eikä ketään jota rakastaa. Itserakkaus on yksinäistä.
Tämä on se uskomattomin asia aina tällaisilla keskustelufoorumeilla. Se toistuu uskomattomasti aina uudelleen! 😀 Ei auta, että listaa useita asioita, niin siitä huolimatta joku neropatti takertuu VAIN yhteen [valiten vielä usein sen epäolennaisimman] ja ei huomioi mitään muita listattuja asioita. 😀😀
Listasin sarjamaratonien lisäksi seuraavat: opiskelu, itsensä kehittäminen, yksin treenaaminen, monen tunnin terassit, liiketoiminnan harjoittaminen, valtavan pitkät patikkamatkat tai kaupunkikävelyt, pitkät ravintolaillalliset, pitkät keskustelut, pitkät nukkumiset aamulla.
Lisäksi myöhemmin vielä lisää: Siitä kun työmäärä moninkertaistuu, viikonloput ja lomat loppuvat ja muuttuvat ikuiseksi työksi, ei voi enää tehdä spontaaneja mukavia asioita, ei saa nukkua ja rentoutua kuin hyvin harvoin, ei voi pelata, ei voi laittaa illallista tai treenailla vaikka yöllä jos huvittaa. Yöllä ja illalla pitää olla hiljaa lasten nukkuessa eikä kuunnella musiikkia tai pelien tai elokuvien ääniä tai soitella ihmisille, ei voi mennä monien tuntien retkille/terassille/patikoimaan/ravintolaan/kaupungille.
Mun lapsella on isä. Ja muutama muu läheinen luottoaikuinen, jotka välillä vahtivat lasta. En pysty samaistumaan tähän katkeraan tilitykseen, vaikka tunnustan että toki työmäärä etenkin suunnittelun ja siivoamisen kohdalla on paljon suurempi kuin ennen lasta.
Kuitenkin: olen lapsen saamisen jälkeen mm. opiskellut lisämaisterintutkinnon, liittynyt kahteen järjestöön, joissa toimitaan aktiivisesti minulle aiemmin vieraiden aiheiden parissa - toisen yhdistyksen hallitukseenkin päädyin, aloittanut kaksi uutta urheilulajia ja jatkanut vanhan joukkueurheilun parissa, istunut tuntikaupalla terassilla, työskennellyt oman toiminimen alla, käynyt vaeltamassa kahdesti ilman lasta, kävellyt etenkin viimeisen vuoden aikana satoja ja satoja kilometrejä kotikaupungissani, käynyt ystävien kanssa testaamassa uusia ravintoloita, keskustellut sekä puolisoni, ystävieni ja vanhempieni kanssa elämän syntyjä syviä viinilasin ääressä yömyöhään sekä höpötellyt ystävien kanssa maratonpuheluita mm. kävellessäni ja siitä asti kun lapsi täytti vuoden, nukkunut joka toinen viikonloppuaamu niin pitkään kuin tahdon ja muutaman kuukauden välein peräti kaksi puolisoni kanssa kahdestaan, kun lapsi on yökylässä. Näinä viikonloppuina joskus katsomme sarjamaratonteja, joskus käymme konserteissa tai teatterissa, joskus vain olemme kotona ja sekstailemme tai keskustelemme politiikasta, taiteesta, filosofiasta, taloudesta tai ihmissuhteista.
Meillä lapsi ei häiriinny iltaisesta/öisestä tv:n katselusta tai musiikin kuuntelusta, spontaaneja juttuja voi tehdä sekä minä, että puoliso, että koko perhe yhdessä kun pidämme viikonloput pitkälti harrastusvapaina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko ap totaali-yh vai miten hän ei voi lapsen takia edes puhua ystävien kanssa puhelimessa?
Vierailija kirjoitti:
Elämäni ainoa sarjamaraton oli imetysaikana, kun en päässyt mihinkään siitä sohvalta. Täysimetin, ei tuttia, joten lapsi oli tissillä jatkuvasti ensimmäiset kuukaudet. Ja silloin kun nukahti ja irrotti tissistä, tein käsitöitä siinä sarjan vahtaamisen ohella, en osaa möllöttää mitään tuntitolkulla toimettomana.
Imetysaika on ollut tähän mennessä ehkä se suurin uhraus, mutta sekin oma valinta, näyttää nuo kasvavan korvikkeellakin. Ja myönnän että aloin voida paremmin, kun lapsi 4-vuotiaana alkoi nukkua pääsääntöisesti omassa huoneessaan. Oma lepo on jollain tapaa syvempää. Oli se sen arvoista, uskon että lapseni on nyt juuri siksi niin rohkea ja itsenäinen, kun varhaislapsuudessa sai rajattomasti läheisyyttä ja turvaa. Itse olin pelokas lapsi ja kärsin uniongelmista pitkään, aikuisuuden kynnykselle asti. Ja olin hyvin ahdistunut muutenkin.
Mikä itselleni tuli yllätyksenä, oli se lamaannuttava pelko siitä että lapselle tapahtuu jotain. Kun yritin kuvitella miten jatkaisin elämääni ensin tultuani äidiksi, ja sitten lapsi otettaisiinkin minulta pois, jokin sairaus tai tapaturma, miten siitä enää pääsisi takaisin elävien kirjoihin itsekään jos lapsi kuolisi? Siihen en osannut varautua, että lapsen synnyttyä olet aina hieman sydän syrjällään, paitsi niinä hetkinä kun katsot häntä nukkumassa rauhassa omassa vuoteessaan, levollinen ilme kasvoillaan.
Voi olla että olin jo raskausaikana tässä asiassa keskivertoa herkempi vanhempi. Lapseni on minulle se suurin lahja jonka olen elämältä saanut, korvaamaton.
Allekirjoitan sanasta sanaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko ap totaali-yh vai miten hän ei voi lapsen takia edes puhua ystävien kanssa puhelimessa?
Ehkä hän on se ystävä, jonka kanssa puhelut täytyy lopettaa, koska lapsella on rutiinit.
Vierailija kirjoitti:
En ikinä koskaan luopuisi lapsistani, tietenkään. Mutta harmittaako minua että tein lapset (jo) 25 vuotiaana kun kaverit jatkoi matkustelua, biletystä ja nuoruuden huumaa? Harmittaa tietyllä tapaa, mutta elämä vei mukanaan. Ystävätär sai lapsen nyt 36-vuotiaana ja on yhä sitä mieltä että elämänsä järkevin päätös tehdä lapsi ''kypsällä'' iällä, vaikka sosiaalinen painostus oli aikoinaan kovaa, piti päänsä. On elämänsä miehen kanssa naimisissa. Minä tiedän että ero tulee omani kanssa lähivuosina. Jokaiselle löytyy oma juttunsa, jotkut haluaa perhe-elämää jo nuorina eivätkä kaipaa muita kokemuksia. Osa kuvittelee olevansa tällainen ja yrittää sitten elää nuoruuttaan 50 veenä. Se aiheuttaa lähinnä myötähäpeää.
Minä tein ainokaiseni 25-vuotiaana. Kadunko? En! Hän on nyt 18-vuotias, minä 43. Vielä nuori ja hyväkuntoinen. En yritä elää nuoruuttani, mutta nautin kyllä tästä keski-ikäisestä vapaudestani ihan täysillä. Erokin on jo läpikäyty, joten on aikaa ja mahdollisuus panostaa itseeni ja tehdä uraa. Ystäväni, samanikäinen kuin minä, sai esikoisensa 40-vuotiaana. Vaihtaisinko hänen kanssaan paikkaa? En todellakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ap tsempit sulle ja muille pienten lasten uupuneille vanhemmille. Oletan, että nyt ollaan siinä vaiheessa, että lapset pieniä ja jokainen asia vaatii sen huomioimista. Mutta jos tuo vaihe rassaa niin ei hätää - valoa näkyvissä.
Nyt ehkä tuntuu, että elämä oli tässä ja ikinä ei mitään muuta. Ei pidä paikkaansa!
Todennäköisesti lapsi/lapset rupeavat harrastamaan jotain ja yhtäkkiä elämän piirissä on paljon kivoja tapahtumia ja mukavia muiden lasten kivoja vanhempia. Nykyään oikein ikävöi turnauksia ja vanhempien juttuja kahvin äärellä.
Sitten tulee murrosikä ja pahimmillaan se on ihan hanurista tai sitten se vaan soljuu ilman mitään draamaa eteenpäin.
Jossain vaiheessa ne pienet, jotka kokee elämäänsä rajoittaviksi ovat fiksuja nuoria aikuisia, jotka pitävät sut nykyelämän jutuissa kiinni ja jaat ylpeänä valmistujaiset, intit jne ja jo etukäteen vähän suret, kun tajuat, että kohta ne lähtee ja levittävät siipensä. Mutta ennenkuin ne ovat siinä pisteessä, niin siinä on monta vaihetta. Usko pois, monia niistä tulet vielä ikävöimään.
Äiti 54 v
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tollanen voi kenellekään tulla yllätyksenä..?
Tai no joo, kuvittelin mäkin että lapsen voi ottaa joka paikkaan mukaan, kun sen pienestä asti opettaa käyttäytymään.. ei se sit ihan mennytkään niin 🤣
Nyt lapsi lähentelee kymmentä ja alkaa elämä helpottamaan..toki vieläkään ei voi olla pitkiä aikoja kotoa pois ilman järjestelyjä, mutta päivä tasolla helppoa.
Kuka puhui mistään yllätyksistä? Lue uudelleen.
Mitä sellaisesta tarvitsee puhua, minkä ihmiset jo tietävät?
Rasittavin vaihe on murrosikä. Kaikki ennen sitä ja sen jälkeen menee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka niin? Eihän nykyään muusta puhutakkaan, kuin lapsensaannin huonoista puolista, niin täällä, kuin myös mediassa.
Minustakin vain huonoista puolista puhutaan. Itse yllätyin iloisesti ensimmäisen lapsen saatuani miten ihanaa elämä on, koska odotin maailmanloppua median ja yleisen keskustelun takia.
Hassua kuinka eri tavalla ihmiset kokevat asiat. Minusta lapsen tulo nimenomaan oli hyvän ja laadukkaan elämän maailmanloppu. Kaikki nautinnot katosivat ja elämästä tuli vain työtä ja muiden puolesta elämistä.
Eihän lapsen saaminen tarkoita sitä, että nyt eletään vain lasta varten ja unohdetaan omat asiat. Meillä järjestellään aikataulut niin, että molemmat vanhemmat saavat sitä omaa aikaa.
Ja se lapsi on pieni vain hetken. Näissä "koko elämä ohi ja ei enää koskaan mitään omaa" - jutuissa se lapsi kun tuntuu olevan pieni koko loppuelämän.
Minäkin oli tulossa kommentoimaan, että niistä hyvistä puolista ei kuule koskaan. Ei ihme, että nykyään ei tehdä lapsia, kun kaikki kanavat on täynnä sitä, että lapset ovat hirveitä ja pilaavat elämän! Pari kaveria tästä huolimatta uskaltautuivat lisääntymään, ja ovat olleet hämmentyneitä että eihän tämä olekaan pilannut elämää. Suurin osa meidän 30+ kaveriporukan naisista, minä mukaan lukien, ovat vielä lapsettomia koska joko ahdistaa tällainen keskustelu tai ei ole kumppania.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ikinä koskaan luopuisi lapsistani, tietenkään. Mutta harmittaako minua että tein lapset (jo) 25 vuotiaana kun kaverit jatkoi matkustelua, biletystä ja nuoruuden huumaa? Harmittaa tietyllä tapaa, mutta elämä vei mukanaan. Ystävätär sai lapsen nyt 36-vuotiaana ja on yhä sitä mieltä että elämänsä järkevin päätös tehdä lapsi ''kypsällä'' iällä, vaikka sosiaalinen painostus oli aikoinaan kovaa, piti päänsä. On elämänsä miehen kanssa naimisissa. Minä tiedän että ero tulee omani kanssa lähivuosina. Jokaiselle löytyy oma juttunsa, jotkut haluaa perhe-elämää jo nuorina eivätkä kaipaa muita kokemuksia. Osa kuvittelee olevansa tällainen ja yrittää sitten elää nuoruuttaan 50 veenä. Se aiheuttaa lähinnä myötähäpeää.
Minä tein ainokaiseni 25-vuotiaana. Kadunko? En! Hän on nyt 18-vuotias, minä 43. Vielä nuori ja hyväkuntoinen. En yritä elää nuoruuttani, mutta nautin kyllä tästä keski-ikäisestä vapaudestani ihan täysillä. Erokin on jo läpikäyty, joten on aikaa ja mahdollisuus panostaa itseeni ja tehdä uraa. Ystäväni, samanikäinen kuin minä, sai esikoisensa 40-vuotiaana. Vaihtaisinko hänen kanssaan paikkaa? En todellakaan.
Itse sain esikoiseni 27 - vuotiaana, eli vain pari vuotta vanhempana.
En ole koskaan edes ajatellut, että olisi jäänyt jokin "biletysvaihe" väliin, kun puhutaan kuitenkin jo reippaasti +20 iästä.
No sitä se vaan on jos haluaa jatkaa sukua. Minä koen että elämän tarkoitus on olla muita varten, silleen terveellä tavalla, omia rajoja kunnioittaen. Omien lapsien kasvattaminen on luonnollinen tapa toteuttaa sitä tarkoitusta.