Ajatuksiani peliteollisuuden nykytilasta

Ne NESsin ja kaikki muutkin pelien vuokrauksen kulta-ajan pelit tehtiin tarkoituksella niin peliteknisesti vaikeiksi, ettei lapset pystyneet pelaamaan niitä viikonlopussa läpi. Jolloin lapsi alkoi vinkua peliä omakseen, eli tarkoitus oli myydä peli sen kerran vuokranneille. Pelien vuokraus oli 90-luvun alussa iso bisnes, jopa suomalaisten pikkukuntien R-kioskeilla oli NES pelejä vuokralle. Mitään tarinaa tai sisältöähän niissä peleissä ei ollut. Hypit ja/tai ammuskelet kunnes KO tai pääset maaliin.

Ainakin Disneyltä Lion King pelin luojat on jälkeenpäin pyytäneet puolivirallisesti anteeksi, että tekivät liian vaikean pelin, vain muuttaakseen vuokraukset myynniksi.

Vierailija kirjoitti:

Ne NESsin ja kaikki muutkin pelien vuokrauksen kulta-ajan pelit tehtiin tarkoituksella niin peliteknisesti vaikeiksi, ettei lapset pystyneet pelaamaan niitä viikonlopussa läpi. Jolloin lapsi alkoi vinkua peliä omakseen, eli tarkoitus oli myydä peli sen kerran vuokranneille. Pelien vuokraus oli 90-luvun alussa iso bisnes, jopa suomalaisten pikkukuntien R-kioskeilla oli NES pelejä vuokralle. Mitään tarinaa tai sisältöähän niissä peleissä ei ollut. Hypit ja/tai ammuskelet kunnes KO tai pääset maaliin.

Ainakin Disneyltä Lion King pelin luojat on jälkeenpäin pyytäneet puolivirallisesti anteeksi, että tekivät liian vaikean pelin, vain muuttaakseen vuokraukset myynniksi.

Addam's Family pelissä piti kerätä 1000000 dollaria vaimon kidnappaajille korvauksena. En ikinä saanut kuin 998000 eikä peliä läpi, koska siinä oli yhdessä pelin kohdassa liki mahdoton hyppy katolta, jonka pääsi tekemään vaan kerran ja jossa piti ulkoa osata leijailla oikein niin että osui joka seteliin.

Vierailija kirjoitti:

Ne NESsin ja kaikki muutkin pelien vuokrauksen kulta-ajan pelit tehtiin tarkoituksella niin peliteknisesti vaikeiksi, ettei lapset pystyneet pelaamaan niitä viikonlopussa läpi. Jolloin lapsi alkoi vinkua peliä omakseen, eli tarkoitus oli myydä peli sen kerran vuokranneille. Pelien vuokraus oli 90-luvun alussa iso bisnes, jopa suomalaisten pikkukuntien R-kioskeilla oli NES pelejä vuokralle. Mitään tarinaa tai sisältöähän niissä peleissä ei ollut. Hypit ja/tai ammuskelet kunnes KO tai pääset maaliin.

Ainakin Disneyltä Lion King pelin luojat on jälkeenpäin pyytäneet puolivirallisesti anteeksi, että tekivät liian vaikean pelin, vain muuttaakseen vuokraukset myynniksi.

No ei se nyt ihan noinkaan mennyt.

1. Suuri osa 80-luvun peleistä oli käännöksiä kolikkopeleistä (arcade). Näissä oli vaikeustaso korkea kahdesta syystä: 1. Pelit olivat lyhyitä. 2. Pelaaja haluttiin koukuttaa ja sen myötä syytämään lisää kolikoita laitteeseen.

2. Pelien vuokraus alkoi lähinnä vasta Nes-pelien myötä (ainakin Suomessa), jota ennen markkinoilla oli ollut jo muita konsoleita ja tietokoneita, joille oli kyllä ihan tarinallisiakin pelejä. En usko, että Nintendo on pelejä tehdessään miettinyt, että niitä tullaan vuokraamaan jossain peräkylän R-kioskilla.

3. Tuohon aikaa peleissä oli tarinoita ja sisältöä, jopa NES-peleissä, nimittäin siellä oli rooli- ja seikkailupelejä. Jopa tasohyppelypeleissä oli jonkinlainen tarina ja joissakin oli ihan välianimaatioita viemässä tarinaa eteenpäin. Varsinkin tietokonepuolella oli paljonkin tarinavetoisia seikkailu- ja roolipelejä, mutta kyllä niitä oli konsoleillekin. Tuon ajan peleissä sitä tarinaa vain ei aina hierottu naamaan, vaan joissakin piti ihan itse nähdä vaivaa sitä seuratakseen.

Itse kaipaan aikoja, jolloin peleissä ei ollut pakko-tutoriaaleja ja turhanpäiväisiä useita minuutteja kestäviä välivideoita. En tosin olekaan ostanut/pelannut uusia pelejä vuosiin, varsinkaan suuren budjetin julkaisuja, sillä en koe niiden tarjoavan itselleni yhtään mitään. Mieluummin tuen indie- ja soolokehittäjiä, sillä heiltä yleensä tulee muutakin kuin turvalliseen muottiin muovattua aivotonta massaviihdettä.

Itse koen nykyisen peliteollisuuden hyvin epäkiinnostavana. Varsinkin Marvel-sarjakuvaelokuvien suosion myötä tarinankerronta alkoi peleissä saavuttaa pisteen, että aloin skipata surutta kaikki välivideot. Rooli- ja seikkailupelien suurena ystävänä olen joutunut pettymään todella paljon, etenkin viimeisen lähes 20 vuoden aikana. Suurten studioiden pelit tuntuvat sieluttomilta tekeleiltä, kun niitä vertaa PC:n kulta-ajan, eli 90-luvun peleihin. Luulen, että yksi oleellinen syy tähän on se, että ennen pelejä tekivät ihmiset, jotka rakastivat pelejä. Nykyään pelinkehitys/ohjelmointi on työ siinä missä muutkin, ja alalle hakeutuu ihmisiä, joita pelit eivät edes kiinnosta. Samoin pelijournalismissa (joka on täysin korruptoitunutta - Dragon Age Veilguard ja Biowaren 'return to form' hyvänä esimerkkinä) peleistä kirjoittaa ihmiset, joita pelit eivät välttämättä kiinnosta - tosin alkaa tuntua, että suuri osa 'artikkeleista' (eli maksetuista mainoksista) on nykyään tuotettu vähintääkin tekoälyn avustuksella, ellei kokonaan tekoälyllä.

Jatkuu...

Jatkuu...

Tähän kun sitten vielä lisätään kaikki pakotetut poliittiset signaloinnit, niin ei kiitos. Onneksi itse löydän vielä uutta pelettavaa ihan 80- ja 90 -lukujen peleistäkin. Onneksi en ole tuon grafiikan perään (vaikka mielestäni hyvin tehty pikseligrafiikka voittaa nämä nykyiset muovisen näköiset kikkareet 6-0), joten en koe jääväni paljosta paitsi. Voisin vielä toki avautua remakeista/remastereista/rebooteista tai moderneista jatko-osista vanhoihin peleihin, mutta mitä turhia, kun moneen niistä pätee jo toteamani pelialan ärsytykset. Itse asiassa Monkey Islandin jatko-osa oli sellainen, mistä kevyesti innostuin, kunnes moderni mobiilipeli-grafiikka paljastettiin. Kiitos, mutta ei kiitos.

Lisätään vielä edelliseen, että uudessa Monkey Islandissa ei häirinnyt niinkään itse grafiikka, vaan art style, josta en pitänyt yhtään. Mutta säästipä senkin ansiosta jonkun euron. Ilmeisesti peli ei muutenkaan päässyt tarinan ja puzzlejen osalta lähellekään kahta ensimmäistä osaa, joten en todellakaan koe jääneeni mistään paitsi.

Kiteytettynä nykypelit ovat kuin Disneyn Star Warsit (tai mitkä tahansa kyseisen lafkan tuotokset nykyään), kauniita katsella, mutta tuntuvat sieluttomilta ja ontoilta, eivätkä oikein herätä tunteita suuntaan tai toiseen. Pinnallista viihdettä pinnallisille ihmisille.

Vierailija kirjoitti:

Ketjun aloittaja taas tässä.

Hyviä kommentteja ja ajatuksia tullut ihmisiltä, kiitos niistä.

Ehkä pohjimmaiset ajatkseni ovat siis niitä, että jos mennään vielä vaikka 2000-luvun alkupuolelle, suunnilleen vuosien 2000-2006 välille, eli Playstation2, eka Xbox ja Gamecube-aikakauteen (jolloin itse oli ylä-aste-iässä. ja melkein täysikäinen), niin sinä aikana tuli paljon melko erityppisiä pelejä, ja pelintekijät ottivat vielä riskejä omissa tuotannoissaan. Siinä vuosien 2006 ja 2007 tiennolla HD-kehitys löi ensimmäisen kerran läpi, jota myös sen ajan uuden konsolit Playstation 3, Xbox 360 ja Nintendo Wii hyppäsivät kyseiseen kelkkaan mukaan. Noiden konsoleiden aikana lisääntyivät paljon sellaiset pelit jotka olivat ns elokuvamaisia, esim. Uncharted-sarja PS3:lla, jotka olivat toki mainioita pelejä sinänsä, mutta nissä se pelattavuus oli sitä, että mentiin melko tiiviissä putkessä eteenpäin vihollisia ampuen, ja jos seisotti peli

Sama kulta-aika näkyy elokuvatuotannossa. Väittäisin, että Lord of the Rings on hienoin elokuva mitä on koskaan tehty ja tämä oli vuonna 2001-2003. Veikkaan, että finanssikriisin jälkeen länsi vaan ei koskaan päässyt samaan taloudelliseen nosteeseen, mikä vallitsi tuohon aikaan. Sen seurauksena kaikki uudet projektit on varovaisempia, ei uskalleta luoda uutta ja ottaa riskejä. Sekä pelit että elokuvat on tarkkaan laskelmoituja kulujen ja tuottojen suhteen - niiden pääasiallinen tarkoitus on tehdä tuottajilleen rahaa. Ennen ne oli pitkälti intohimoisten nörttien luomuksia toisille intohimoisille nörteille. 

Itse en kyllä ole koskaan lämmennyt Lord of the Rings -elokuville ja tässä muutama syy miksi:

1. Musiikki. Sitä käytetään aivan liikaa, eikä se ole edes mitenkään erityistä - itse asiassa todella geneeristä ja paikoin jopa ärsyttävää. Muutenkin ärsyttää tuo musiikin liikakäyttö - en tarvitse jatkuvaa musiikkiraitaa kertomaan miten minun pitäisi tuntea.

2. Taistelukohtaukset. Epäselvää liian läheltä kuvattua sähellystä, joka lähinnä tuntuu puuduttavalta ja rikkoo vähäisenkin tunnelman.

3. Roikkuminen milloin milläkin kielekkeellä. Huoh.

4. Osittain huonot näyttelijävalinnat.

5. Kiirehtiminen kerronnassa silloin, kun pitäisi ottaa rauhallisemmin, ja viivyttely silloin kuin toivoisi elokuvien etenevän johonkin.

6. Dialogi, joka välillä todella naiivia ja josta riisuttu suurin osa kirjan filosofisesta pohdinnasta.

7. Elijah Wood - alkoi se tietty ilme ärsyttää todella paljon jossain vaiheessa.

8. Gimlistä oli tehty comical sidekick, millainen hän ei todellakaan ollut kirjoissa.

9. Hidastukset, joita oli aivan liikaa.

Ostin joskus ne pidennetyt versiot, kun halusin antaa trilogialle vielä mahdollisuuden, koska pidän Tolkienista, mutta rahat meni hukkaan. Jokainen elokuvista jätti kylmäksi ja tuntuivat jotenkin todella pinnallisilta. Paljon oli myös yksittäisiä kohtauksia, jotka suorastaan ärsyttivät. Pidin Peter Jacksonia lupaavana ohjaajana, mutta tämän trilogian myötä luulot karisivat, ja sitä seuranneet elokuvat osoittivat, että parannusta ei ole luvassa.

Hobitti-elokuvat olivatkin sitten jo sellaista sontaa, etten viitsi edes sanoa mitään.

Mikäs siinä, jos nämä jollekin edustavat parasta koskaan. Itselleni eivät uponneet ja pidän paljon enemmän siitä animaatioversiosta - vaikka se ei ole mikään mestariteos, se on ainakin toteutettu kiinnostavalla tavalla.

Joukossa on useita tarinavetoisia "kävelysimulaattoreita", joissa pelaaja tutkii pelin maailmaa ja samalla on mukana tarinassa, joka voi olla hyvinkin filosofinen (esim SOMA, jossa maailman tutkimisen lomassa pohditaan mikä tekee ihmisestä ihmisen, riittääkö muistot ja tietoisuus, vai vaatiiko se aistit tai jopa orgaanisen kehon, vai riittääkö robokeho ja eräänlainen virtuaali-maailmaan sijoittuva paratiisi). Toisaalta myös on pelejä, jotka ovat samanlaisia kuin ne kirjat, joissa lukija valitsee oman seikkailunsa, jokainen päätös tuo erilaisen lopun (pelimaailmasta esimerkkinä esim Until Dawn, kauhupeli, jossa jokainen valinta vaikuttaa loppuun ja siihen kuka jää eloon, jos kukaan).

Muita tarinavetoisia "kävelysimulaattoreita", jotka eivät hirveästi eroa teatterista tai kirjallisuudesta: The Vanishing of Ethan Carter, Everybody's Gone to the Rapture, The Park (jonka olen pelannut läpi kahdesti, enkä ole vieläkään varma että mitä oikeastaan tapahtui! :D) ja What Remains of Edith Finch. Kaikissa näistä käveleskellään alueella, luetaan kirjeitä, kuunnellaan radiota ja nauhoituksia, luetaan sanomalehtiä, ja muuten opitaan tarinaa pala palalta.

Vierailija kirjoitti:

Itse en kyllä ole koskaan lämmennyt Lord of the Rings -elokuville ja tässä muutama syy miksi:

1. Musiikki. Sitä käytetään aivan liikaa, eikä se ole edes mitenkään erityistä - itse asiassa todella geneeristä ja paikoin jopa ärsyttävää. Muutenkin ärsyttää tuo musiikin liikakäyttö - en tarvitse jatkuvaa musiikkiraitaa kertomaan miten minun pitäisi tuntea.

2. Taistelukohtaukset. Epäselvää liian läheltä kuvattua sähellystä, joka lähinnä tuntuu puuduttavalta ja rikkoo vähäisenkin tunnelman.

3. Roikkuminen milloin milläkin kielekkeellä. Huoh.

4. Osittain huonot näyttelijävalinnat.

5. Kiirehtiminen kerronnassa silloin, kun pitäisi ottaa rauhallisemmin, ja viivyttely silloin kuin toivoisi elokuvien etenevän johonkin.

6. Dialogi, joka välillä todella naiivia ja josta riisuttu suurin osa kirjan filosofisesta pohdinnasta.

7. Elijah Wood - alkoi se tietty ilme ärsyttää todella paljo

Taisi tulla väärään ketjuun tämä kommentti?

Vierailija kirjoitti:

Itseä välillä ärsyttää se, että pelitaloja kohdellaan pelimediassa ja pelaajien toimesta eri tavalla.

Aina kun esim. Ubisoft julkistaa uuden esim. Assassins Creedin tai Far Cryn , niin ihmiset alkavat haukkumaan ja kirjoittelemaan Yotubessa pelin trailerin kommenttiosioon kaikenmaailman "Remember, never pre-order Ubisoft games" tai "Remember, This game is made by Ubisoft, so its suck", tai sitten peliä syytetään siitä kuinka se toistaa jo aiemmissa sarjan osissa nähtyjä juttuja ja kuinka pelissä on liian iso avoin maailma, ettei sitä jaksa pelata loppuun.

Vastaavasti aina kun kun esim Capcom julkistaa esim. uuden Resident Evilin, niin kaikki joukolla alkavat joukolla hehkuttamaan peliä jo ennenkuin peli on edes julkaistu. Ja hypetetään kuinka pelissä seikkailaan taas jossain pelottavassa kartanossa, linnassa tai vastaavassa, ja kohdataan pelottavia mörköjä. Ja pelin tarinaa analysoidaan jo ennakkoon.

Itse olen sitä

Ubisoft nyt tekee itseään toistavaa mikromaksuilla höystettyä tuubaa, ei mikään ihme, että kyseinen firma on lähes konkurssin partaalla. Itseaiheutettua silti, kun eivät viitsi tehdä muuta, kuin valtavia avoimen maailman pelejä luovuuden kustannuksella. Sääli sinänsä, koska tykkäsin heidän Avatar-aiheisesta pelistään, mutta sekin oli liian tyypillinen Ubisoft-peli.

Minusta on hyvä, että onlinepeleihin panostetaan nykyään. Yksinpelit ovat tylsiä, en jaksa enää edes pelata niitä kun tarjolla on multiplayermättöä.

Jos haluan tarinan, katson leffoja tai luen kirjaa. Minusta videopelit eivät tarvitse kummoista juonta.

T.M32

Vierailija kirjoitti:

Minusta on hyvä, että onlinepeleihin panostetaan nykyään. Yksinpelit ovat tylsiä, en jaksa enää edes pelata niitä kun tarjolla on multiplayermättöä.

Jos haluan tarinan, katson leffoja tai luen kirjaa. Minusta videopelit eivät tarvitse kummoista juonta.

T.M32

No sinun laillasi ajattelevat ovat kuitenkin loppujen lopuksi pieni vähemmistö. Iso osa pelaajista haluaa nimenomaan hyvää tarinakerrontaa peleissä.

Toki jos on niin ihmisenä rajoittunut, ettei omat kyvyt riitä hahmottamaan hyviä juonia ja tarinoita, niin sitten on kai parempi vain pitäytyä niissä geneerisissä ja runsailla mikromaksuilla höystetyissä monipeleissä. Suurin osa pelaajista kuitenkn haluaa vaihtelua ja hyviä tarinoita, joita yksinpelit kykenevät tarjoamaan. Melko harva moinpeli sellaista loppujen lopuksi kykenee tarjoamaan.