Ajatuksiani peliteollisuuden nykytilasta
Tuli tässä äskeittäin mieleen, että olenko ainoa, jota jossain määrin tympii tai ihmetyttää se taso ja meininki jolla PC:lle ja konsoleille pelejä nykyään julkaistaan? Jos mennään vielä vaikka 90-luvun puoleenväliin, niin siihen aikaan pelit olivat vielä sellaisia, että ne olivat kohtuu haastavia, mutta reilulla tavalla haastavia, eli pelaajaa ei ns. pidetty kädestä, vaan joutui itse miettimään esim. mihin mennä seuraavaksi, ja mitä tehdä, jotta pääsisi pelissä eteenpäin. Nykypeleissä, varsinkin yksinpeleissä, taas meininki on sitä, että juostaan melko tiiviissä putkessa eteenpäin vihollisia joko ampumalla tai jollain miekalla mätkien, ja aina tietyn väiajoin tulee jotain satunnaisia puzzleja tai pomovastuksia, joista yleensä selviää jo ensimmäisellä yrityksellä. Ja jos pelaaja jää vähänkään johonkin kohtaan jumiin, niin peli antaa vähintään jonkun pienen vihjeen siitä, miten ratkaista kyseinen pulma-kohta.
Mielestäni ainoat pelit vaikka viimeisen 20 vuoden ajalta, jotka ovat olleet jollain lailla edustaneet niinsanottua vanhaa koulukuntaa vaikka vaikeudeltaan, ovat olleet Dark Souls-sarja, vuoden 2009 Dragon Age: Origins ja vuoden 2017 Cuphead. Varmasti toki muitakin on, mutta nuo tulevat itsellä ensimmäisenä mieleen.
Olenko siis ainoa, joka jossain määrin kaipaa sitä aikaa, kun pelit olivat vielä jollain lailla haastavia, ja jota tympii esim. se elokuvamaisuus, jota peleihin on ympätty varsinkin viimeisen 15-vuoden aikana?
Vai onko ajatukseni lähinnä pelkkää ajan kultaamaa muistoa? Sekin kieltämättä on joskus käynyt mielessä.
Kommentit (62)
Tuli instassa vastaan hyvä kirjoitus, joku lastenpsykologi kirjoitti. Milleniaalien nuoruudessa pelit kasvatti oikeasti luonnetta ja lapsista sinnikkäämpiä:
Pelit oli vaikeita, jolloin ne opetti sinnikkyyttä ja uudelleen yrittämisen ja oppimisen merkitystä. Nykypelit ohjaa kädestä pitäen miten pelata, vaikeustasoa ei ole, ja usein lasten peleissä vaikeat kohdat voi vaan ohittaa.
Peleissä saattoi elämät loppua ja peli loppui siihen. Opetti tunteiden hallintaa ja pettymyksen kestämistä. Nykyiset pelit eivät halua aiheuttaa pettymystä tai pahaa mieltä, ettei lapsi lopeta juuri sen pelin pelaamista.
Peleissä piti opetella itse liikkumaan ja etsiä paikat ilman karttoja. Rakensi aivojen hahmotuskykyä. Nykypelit ohjaavat lapsia nuolilla ja ohjeilla. Lapset oppivat nykypeleillä seuraamaan, eivät itse kulkemaan.
Pelit oli suht lyhyitä ja ne pystyi pelaamaan läpi, jolloin sai ilon asian valmiiksi saamisesta. Nykypelien on tarkoitus pitää pelaaja pelissä loputtomasti, ilman mitään ilmeistä loppuvastusta tai voittoa, saaden jatkuvasti vain pieniä palkintoja. Tämä pilaa lasten aivoissa palkitsemiskemikaalien toiminnan: mikään ei tunnu voitolta ja hyvältä, koska seuraavassa lootboxissa voisi olla vielä parempi ase.
Pelit oli aidosti sosiaalisia: ystävät kokoontui jonkun kotiin pelaamaan yhdessä. Nykyiset nettipelit ei anna samaa yhteenkuuluvuutta.
Ja pelien vähyys, ohjeiden vähyys ja pelikoneiden heikompi saatavuus opetti lapset odottamaan palkintoa: pelikonsolia saatettiin odottaa koko vuosi jouluun, pelin julkistusta odotettiin, pelilehti ilmestyi kerran kuussa läpipelausohjeineen. Tilt tuli telkkarista kerran viikossa.
Milleniaalit on tän yhteiskunnan rakenteita ylläpitävät viimeiset pilarit. Kun me poistutaan työelämästä, kannattaa olla eläkkeet jo tilillä. Nuo nuoremmat ei niitä meille kerrytä.
Luin peltiteollisuuden ja jäin miettimään sen tilannetta, et mikähän mahtaa olla. Vastauksiakin jo lolme sivua. Oops, ei ollutkaan pelti.