Lue keskustelun säännöt.
Masentunut läheinen on liian raskasta seuraa
09.03.2021 |
Läheiseni on siis masentunut. Hän on hyvin toimintakykyinen, eli työpaikka on säilynyt, ystäviäkin on ja harrastuksia. Moni asia on toki tauolla koronan takia, mikä on varmaan huonontanut hänen oloaan.
Minä tekisin mitä vain jotta hän parantuisi eikä näkisi elämäänsä jatkuvasti niin synkeänä, mutta mikään ei auta. Ja pahinta on, että hän kohtelee meitä ihmisiä ympärillään huonosti. Ikään kuin meillä kaikilla olisi velvollisuus kestää mitä vain. Jatkuvaa huonoa tuulta, vihamielistä suhtautumista kuulumisten kyselyihin, jatkuvaa kieltäytymistä erilaisista ehdotuksista (ulkoilusta, yökyläilyistä, leffailloista...), ja ylipäätään sellaista itsekeskeisyyttä missä ei välttämättä vuosiin kysytä muiden kuulumisia eikä olla niistä kiinnostuneita, mutta muiden pitäisi kuitenkin kuunnella hänen murheitaan tuntikausia kerrallaan. Ja tilannetajun puutetta: hän saattaa soittaa vaikka kun olen kauppareissulla, ja vaikka kerron että nyt ei oikein sovi puhua pidempään, hän ei välitä siitä vaan puhuu vain. En henno lopettaa puhelua, joten hoidan sitten vaikka kassa-asiat ja pakkaamisenkin luuri korvalla.
Minusta hänen elämässään on paljon hyvääkin. Työpaikka on vakituinen ja palkka hyvä, ystäviä on, asuinpaikkana iso kaupunki jossa korona-aikanakin on erilaisia mahdollisuuksia viihtyä, hän on nuori ja elämä olisi edessä. Hän ei vain näe missään mitään hyvää, mikä on tosi surullista ja "tuhlausta", sillä monella on asiat paljon häntä huonommin ja silti ne huonommin pärjäävät voivat osata arvostaa elämää enemmän. (Tietenkin siis ymmärrän että mt-ongelmat ovat näkymätön asia, joka varjostaa kaikkea.) Jos hänelle edes yrittää mainita mikä kaikki hänellä on hyvin, hän suuttuu.
Mutta siis miten voisi pärjätä tällaisen läheisen kanssa? En halua vähentää yhteydenpitoakaan, sillä se johtaa vain tilanteen pahenemiseen sekin. Asiat pysyvät paremmin hallinnassa, kun hän saa säännöllisesti purkaa mieltään. On silti hyvin raskasta yrittää kommunikoida edes jollain lailla kannustavasti ihmisen kanssa, joka sivaltaa heti kun hänelle sanoo jotain vähänkin väärin, ja ne väärät sanomiset voivat olla ihan mitä vaan eli on vaikea välttääkään niitä tilanteita.
Kommentit (72)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tullut selväksi, saako hän jotain hoitoa masennukseen? Terapiaan ehdottomasti jos ei jo käy. Rahaakin ilmeisesti on. Voit mielestäni ystävällisesti selittää, että hänen käytöksensä tuntuu välillä pahalta. Että haluat olla apuna, mutta sinunkin jaksamisella on rajansa.
Valitettavasti hän lakkasi käymästä terapiassakin, kun tunsi senkin olevan turhaa, ja terapeuttikin kai yritti liikaa saada näkemään niitä hyviä puolia elämässä, joita muka ei ole (kyllä todellakin on, hän ei vaan jostain syystä anna niille mitään arvoa).
Joskus tuntuu että hän vain haluaa kiukutella. Ei se varmaan niin ole, mutta siltä minusta tuntuu. Lisäksi hän toivoisi omaa perhettä ja parisuhdetta, mutta miten sellaista voisi koskaan saada jos asenne elämään on tuollainen?
ap
No tietyissä tapauksissa terapia on turhaa. Mä näen maailman ja ihmiselämän täysin turhana. Miksi kärsiä maailmassa, kun aikanaan kuolen ja todennäköisesti tietoisuuteni sammuu siinä. Ei mua kiinnosta, mitä hyvää tai pahaa jätän jälkeeni, kun mulla ei ole mitään tietoa siitä. Käytännössä on ihan sama kuolenko nyt vai 50 vuoden kuluttua, jos elämä päättyy kuolemaan. Ainoa, mistä kannattaa välittää, on oma nautinto ja jos sitä joutuu tekemään jotain surkeita töitä elääkseen jollain paskalla palkalla, niin missä se nautinto on.
Miten se terapia auttaisi tuollaiseen maailmankatsomukseen?
Tuohon auttaisi orjatyö suolakaivoksissa ja piiskaterapia aina kun tekee mieli urputtaa. Sitten takaisin siihen normaalielämään, josko alkaisi löytyä siitä hyviäkin puolia.
Oikeasti. Sanon tämän pitkän masennushistorian läpikäyneenä. Joskus masennus iskee, kun ihminen pettyy saatuaan aina kaiken ilmaiseksi ja jäätyään ilman tiettyä kohtuullisuuskasvatusta. Ilman sitä ihmiselle ei kehity minkäänlaista suhteellisuudentajua, jolloin myöskään ei kehity kykyä ymmärtää ympäristön rajoitteita, vaan ne ottaa henkilökohtaisena hyökkäyksenä, kuten koko elämän kaikkine puutteellisuuksineen.
Se on kuule sinun asiasi opetella näkemään ne hyvät asiat ja antaa niille arvo. Et hyödy terapiastakaan niin kauan kuin olet yksi kiroileva linnunpoika. Pahoittelut jos oikeasti sinua on pienenä kohdeltu kaltoin tavoilla joita et vielä itsekään ymmärrä, mutta se terapeutti ei ehdi mitenkään saada niitä asioita ronkittua päivänvaloon niin kauan jos asenteesi on tuo. Sustahan ei ole siinä vaiheessa enää näkynyt perävalojakaan enää kun hän ehkä alkaisi ymmärtää, mikä sinua vaivasi.
Kiitti kommentista, mutta mua ei ole pienenä kohdeltu kaltoin enkä käy terapiassa. Ja olen köyhästä duunariperheestä, joten voin sanoa, että en todellakaan ole saanut kaikkea ilmaiseksi, vaan ensimmäisistä surkeistakin kesätöistä on kotiin pitänyt maksaa "vuokraa" tai ainakin joitain omia menoja. En koe itseäni masentuneeksi, mutta näen elämän järjettömyyden kristallinkirkkaana.
Mä olen yrittänyt nähdä ihmiselämälle jotain tarkoitusta, mutta sellaista ei ole. Elämässä on hyviä puolia ja sen takia varmaan olenkin vielä elossa, mutta jos koskaan koen, että elämä kallistuu enemmän sille huonolle puolelle, niin se on soronoo. Eli se suolakaivospiiskaterapia auttaisi tasan vaan kallistamaan vaa'an sille huonolle puolelle.
Sähän olet nimenomaan masentunut, mutta terapia vaatii hoitomyönteisyyttä, joten se ei varmaan auttaisi sinua nyt mitenkään. Olet niin rakastunut omaan visioosi maailmasta, että pidät sitä totuutena.
”Näin se vaan on” -ihmiset aina kuvittelevat tietävänsä totuuden maailmasta ja naureskelevat niille, jotka näkevät kauneutta ja mahdollisuuksia ympärillään.
Tiedäthän ne kuviot, joissa voi nähdä esim. ruukun/kahdet kasvot tai vanhan/nuoren naisen tai sinisen/kultaisen mekon? Joku näkee vain toisen version, joku näkee molemmat, mutta kumpikin havainto on ihan yhtä todellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masentuneita ja "masentuneita" on erilaisia. Kaikki eivät ole raskaita. Mutta tämä ap:n kuvailema raskas tyyppi on minullekin valitettavan tuttu. Heistä on käytetty nimitystä energiavampyyri, ja se tosiaan sopii hyvin. Tunnistan juuri tuon, että raskas tyyppi käy töissä tai saa vaikkapa hänen menoihinsa ihan riittäviä sosiaalietuuksia. Tai vaikka elää sijoitustensa tuotoilla. Hänen elämänsä on poikkeuksellisen vakaata verrattu keskimääräiseen suomalaiseen todellisuuteen, missä aina saa pelätä YT:itä ja pätkätöitä. Lisäksi näillä raskailla tyypeillä tuntuu aina olevan ihan tasainen perhe-elämä. Pitävät yhteyttä ystäviinsä, joita oikeasti riittää. Heidän elämänsä on suorastaan normaalia ja onnellista.
Mutta annas olla kun he ovat sinun kanssasi tekemisissä. Voi voi kun olen masentunut, etkö sitä ja sitä tekisi hyväkseni. Vaatimuksia, sääntöjen asettamista, kontrollointia. Ja mitä tahansa kivaa sinulle tapahtuu, niin se onkin kauhea loukkaus heitä kohtaan. Hyvin piat olet pisteessä, että et voi kertoa kuulumisiasi ollenkaan, koska saat vain haukut ja hirveää syyllistämistä. jokaisen puhelun lopetat itku kurkussa, kun tämä masentunut on saanut sinut tuntemaan itsesi itsekkääksi.
Vaikka on sellainen itse.
Kuvaavaa on, että masentuneet työkaverit ja läheiset eivät edes tiedä, että olet hänet sylkykuppinsa ja henkisen väkivallan kokeensa koe-eläin. Minulla oli tällainen masentunut kaveri 11 vuotta. Paloin loppuun, oli pakko laittaa välit kokonaan poikki. Jälkikäteen moni yhteinen tuttu ihmetteli, mitä oikein oli tapahtunut. He näyttivät ihmetellen minulle viestejä joita tuo masentunut oli heille lähetellyt, ja ne olivat tosi aurinkoisia. Ei heistä kukaan ollut edes aavistanut, että masentunut koko (minulle) potevansa jotain masennusta.
Energiavampirismia se tietty olikin.
Miksi sinä kuvittelet Ap, että sinulla on joku valta tai velvollisuus päättää, mitä tuon ihmisen pitäisi elämällään tehdä?
En ihmettele, että seurasi ei kiinnosta. Kuulostat ahdistavalta.
🇺🇦🇮🇱
42 kiteytti hyvin tuon, että ihminen voi olla rakastunut maailmankuvaansa ja jankuttavat puusilmäisesti "näin se vaan on". Lukionihilisteiltä tämän vielä ymmärtää, mutta että on näitä aikuisia, jotka naureskelevat kauneudelle, ilolle, onnelle... rehentelevät omalla pessimismillään... Eivät kuitenkaan jaksa poistaakaan itseään täältä, vaan jatkavat sitä synkistelyllä mast urbointia. Turhia hapen kuluttajia, voisi joku sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tullut selväksi, saako hän jotain hoitoa masennukseen? Terapiaan ehdottomasti jos ei jo käy. Rahaakin ilmeisesti on. Voit mielestäni ystävällisesti selittää, että hänen käytöksensä tuntuu välillä pahalta. Että haluat olla apuna, mutta sinunkin jaksamisella on rajansa.
Valitettavasti hän lakkasi käymästä terapiassakin, kun tunsi senkin olevan turhaa, ja terapeuttikin kai yritti liikaa saada näkemään niitä hyviä puolia elämässä, joita muka ei ole (kyllä todellakin on, hän ei vaan jostain syystä anna niille mitään arvoa).
Joskus tuntuu että hän vain haluaa kiukutella. Ei se varmaan niin ole, mutta siltä minusta tuntuu. Lisäksi hän toivoisi omaa perhettä ja parisuhdetta, mutta miten sellaista voisi koskaan saada jos asenne elämään on tuollainen?
ap
No tietyissä tapauksissa terapia on turhaa. Mä näen maailman ja ihmiselämän täysin turhana. Miksi kärsiä maailmassa, kun aikanaan kuolen ja todennäköisesti tietoisuuteni sammuu siinä. Ei mua kiinnosta, mitä hyvää tai pahaa jätän jälkeeni, kun mulla ei ole mitään tietoa siitä. Käytännössä on ihan sama kuolenko nyt vai 50 vuoden kuluttua, jos elämä päättyy kuolemaan. Ainoa, mistä kannattaa välittää, on oma nautinto ja jos sitä joutuu tekemään jotain surkeita töitä elääkseen jollain paskalla palkalla, niin missä se nautinto on.
Miten se terapia auttaisi tuollaiseen maailmankatsomukseen?
Tuohon auttaisi orjatyö suolakaivoksissa ja piiskaterapia aina kun tekee mieli urputtaa. Sitten takaisin siihen normaalielämään, josko alkaisi löytyä siitä hyviäkin puolia.
Oikeasti. Sanon tämän pitkän masennushistorian läpikäyneenä. Joskus masennus iskee, kun ihminen pettyy saatuaan aina kaiken ilmaiseksi ja jäätyään ilman tiettyä kohtuullisuuskasvatusta. Ilman sitä ihmiselle ei kehity minkäänlaista suhteellisuudentajua, jolloin myöskään ei kehity kykyä ymmärtää ympäristön rajoitteita, vaan ne ottaa henkilökohtaisena hyökkäyksenä, kuten koko elämän kaikkine puutteellisuuksineen.
Se on kuule sinun asiasi opetella näkemään ne hyvät asiat ja antaa niille arvo. Et hyödy terapiastakaan niin kauan kuin olet yksi kiroileva linnunpoika. Pahoittelut jos oikeasti sinua on pienenä kohdeltu kaltoin tavoilla joita et vielä itsekään ymmärrä, mutta se terapeutti ei ehdi mitenkään saada niitä asioita ronkittua päivänvaloon niin kauan jos asenteesi on tuo. Sustahan ei ole siinä vaiheessa enää näkynyt perävalojakaan enää kun hän ehkä alkaisi ymmärtää, mikä sinua vaivasi.
Kiitti kommentista, mutta mua ei ole pienenä kohdeltu kaltoin enkä käy terapiassa. Ja olen köyhästä duunariperheestä, joten voin sanoa, että en todellakaan ole saanut kaikkea ilmaiseksi, vaan ensimmäisistä surkeistakin kesätöistä on kotiin pitänyt maksaa "vuokraa" tai ainakin joitain omia menoja. En koe itseäni masentuneeksi, mutta näen elämän järjettömyyden kristallinkirkkaana.
Mä olen yrittänyt nähdä ihmiselämälle jotain tarkoitusta, mutta sellaista ei ole. Elämässä on hyviä puolia ja sen takia varmaan olenkin vielä elossa, mutta jos koskaan koen, että elämä kallistuu enemmän sille huonolle puolelle, niin se on soronoo. Eli se suolakaivospiiskaterapia auttaisi tasan vaan kallistamaan vaa'an sille huonolle puolelle.
Sähän olet nimenomaan masentunut, mutta terapia vaatii hoitomyönteisyyttä, joten se ei varmaan auttaisi sinua nyt mitenkään. Olet niin rakastunut omaan visioosi maailmasta, että pidät sitä totuutena.
”Näin se vaan on” -ihmiset aina kuvittelevat tietävänsä totuuden maailmasta ja naureskelevat niille, jotka näkevät kauneutta ja mahdollisuuksia ympärillään.
Tiedäthän ne kuviot, joissa voi nähdä esim. ruukun/kahdet kasvot tai vanhan/nuoren naisen tai sinisen/kultaisen mekon? Joku näkee vain toisen version, joku näkee molemmat, mutta kumpikin havainto on ihan yhtä todellinen.
Suolakaivosterapeutti kommentoi. Tässä taitaa olla perää. Minulle tuli vaikutelma, että tässä on valjastettu koko maailmankuva suojelemaan itseä siltä ajatukselta, että vika ei välttämättä sittenkään ole maailmassa vaan siellä omassa taustassa on häikkää. Eli on valittu olla ylpeitä siitä, ettei ole saatu asioita helpolla, ja on halu uskoa, että vuokranmaksattaminen (minkäikäisellä?) ei ollut lainkaan aggressiivista toimintaa. Ei ole varaa myöntää, että on kasvanut jääkaapissa, jossa lämpö on ollut lähinnä jaettua vihamielisyyttä ulkomaailmaa kohtaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidä puhelinta äänettömällä ja säännöstele koska vastaat. Esim. niillä kauppareissuilla et vastaat. Vastaat tai soitat kuitenkin joskus. Ylipäänsä pidä joku henkinen etäisyys (jonka ei tarvitse näkyä toisella osapuolelle mitenkään). Et voi korjata toista ihmistä. Terapiaan voi pyrkiä ohjaamaan, mutta kyllä toimintakykyisen ihmisen pitää itse sinne haluta mennä.
Meillä on lähipiirissä myöskin masentunut henkilö. 15 vuotta tilanne on jatkunut aika samanlaisena, pienin vaihteluin. On käynyt terapiassa ja saa tukea, ja käy kyllä töissä ja on joitakin kavereitakin. Mutta elämän pääasia on ollut se "oma vointi" jo aika pitkään. Se on surullista. Ja aika turhalta se tuntuisi sanoa, että ei tässä muidenkaan elämä sen ihmeellisempää ole, että elämä on ihan yhtä auki sinullekin. Kun ei se hänestä siltä tunnu.
Itse sain neuvoksi, kun olin samankaltaisessa tilanteessa sukulaisen kanssa ja aivan uupunut, että sanon seuraavat: minulla ei ole resursseja itselläni nyt tarpeeksi, että voisin olla tukenasi. Jos olet valmis vastaanottamaan apua, voin etsiä kanssasi terapiaa/lääkitystä/muuta tukea.
Itseäni uuvutti kuunnella ja ärsytti myös sen takia, koska oma menneisyys oli myös aivan paska ja olin sitä vuosia käsitellyt. Eipä noista jutuista ole muuta tietä ulos kuin käsitellä ja ottaa apua vastaan, tai sitten katkeroitua. Jos tekee asiat samalla lailla kuin tähän saakka, lopputuloskin on sama.
(Sukulaiseni ei päätynyt hakemaan apua, mutta elää kyllä nykyään hyvää elämää, vuodet tekivät tehtävänsä. Enkä toki häntä kokonaan hylännyt, mutta vaan hyväksyin sen että oma jaksamiseni oli tuolloin lopussa.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos tosi paljon kaikista hyvistä neuvoista ja näkökulmista! <3 Rajojen vetäminen ainakin on jotain mitä meidän perheenjäsenten pitäisi osata tehdä.
On vaan todella sydäntäsärkevää kun joku itselle rakas ei näe elämässä mitään hyvää eikä löydä iloa mistään. Kun siis niin moni asia on jopa kadehdittavan hyvin. Masentuneen mielentilaan on kai liian vaikea samaistua, mutta kuten sanoin aiemmin, niin tuntuu niin kamalalta tuhlaukselta ettei niistä hyvistä asioista saa mitään positiivisia tuntemuksia. Että aina puuttuu jotain, minkä takia elämä ei ole hyvää. Jos vaikka olisi elämänkumppani ja lapsi, niin sitten kaikki voisi olla hyvin. Mutta kun ei elämässä saa välttämättä kaikkea mitä haluaisi, eikä sen takia voi heittää kirvestä kaivoon kokonaan! Ja ei niitä hyviä asioita myöskään saavuta, jos on jo valmiiksi "luovuttanut".
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tullut selväksi, saako hän jotain hoitoa masennukseen? Terapiaan ehdottomasti jos ei jo käy. Rahaakin ilmeisesti on. Voit mielestäni ystävällisesti selittää, että hänen käytöksensä tuntuu välillä pahalta. Että haluat olla apuna, mutta sinunkin jaksamisella on rajansa.
Valitettavasti hän lakkasi käymästä terapiassakin, kun tunsi senkin olevan turhaa, ja terapeuttikin kai yritti liikaa saada näkemään niitä hyviä puolia elämässä, joita muka ei ole (kyllä todellakin on, hän ei vaan jostain syystä anna niille mitään arvoa).
Joskus tuntuu että hän vain haluaa kiukutella. Ei se varmaan niin ole, mutta siltä minusta tuntuu. Lisäksi hän toivoisi omaa perhettä ja parisuhdetta, mutta miten sellaista voisi koskaan saada jos asenne elämään on tuollainen?
ap
No tietyissä tapauksissa terapia on turhaa. Mä näen maailman ja ihmiselämän täysin turhana. Miksi kärsiä maailmassa, kun aikanaan kuolen ja todennäköisesti tietoisuuteni sammuu siinä. Ei mua kiinnosta, mitä hyvää tai pahaa jätän jälkeeni, kun mulla ei ole mitään tietoa siitä. Käytännössä on ihan sama kuolenko nyt vai 50 vuoden kuluttua, jos elämä päättyy kuolemaan. Ainoa, mistä kannattaa välittää, on oma nautinto ja jos sitä joutuu tekemään jotain surkeita töitä elääkseen jollain paskalla palkalla, niin missä se nautinto on.
Miten se terapia auttaisi tuollaiseen maailmankatsomukseen?
Jos on kyse ihmisestä jonka pitää välttämättä oksentaa tätä näkemystä muille, niin maksakoon siitä terapeutille. Muilla ei ole velvollistuutta kuunnella itsekeskeisiä hölinöitäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sovi ystäväsi kanssa että kun tapaatte, niin hän voi 15vminuuttia jauhaa masennustaan, sitten puhutte myö muista asioista ja myös sinun kuulumisista.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tosi paljon kaikista hyvistä neuvoista ja näkökulmista! <3 Rajojen vetäminen ainakin on jotain mitä meidän perheenjäsenten pitäisi osata tehdä.
On vaan todella sydäntäsärkevää kun joku itselle rakas ei näe elämässä mitään hyvää eikä löydä iloa mistään. Kun siis niin moni asia on jopa kadehdittavan hyvin. Masentuneen mielentilaan on kai liian vaikea samaistua, mutta kuten sanoin aiemmin, niin tuntuu niin kamalalta tuhlaukselta ettei niistä hyvistä asioista saa mitään positiivisia tuntemuksia. Että aina puuttuu jotain, minkä takia elämä ei ole hyvää. Jos vaikka olisi elämänkumppani ja lapsi, niin sitten kaikki voisi olla hyvin. Mutta kun ei elämässä saa välttämättä kaikkea mitä haluaisi, eikä sen takia voi heittää kirvestä kaivoon kokonaan! Ja ei niitä hyviä asioita myöskään saavuta, jos on jo valmiiksi "luovuttanut".
ap
Ärsyynnyn jo kuvailusta, että tuollaista pitäisi kuunnella. Negatiivisuutta kiukuttelua... ÄH! Ja arvaa mitä? Olen ollut samanlainen. Tiedätkö mikä siihen auttaa? No ei se että kehottaa miettimään mikä asia on hyvin. Kuinka kummaliselta se minusta itsestänikin (!) nyt tuntuu, niin tuollaisten asioiden nosto muiden taholta tuntui lähinnä vinoilulta. Että ei mulla ole mitään oikeaa hätää. Valitan turhasta. Kun oma olo on, että voisi kuolla ja millään ei ole mitään väliä.
Ainoa oikea reaktio on sanoa että "susta tuntuu varmaan tosi pahalta". "On varmaan tosi vaikeaa jaksaa mitään" "en edes pysty ymmärtämään miten vaikeaa sulla on ja miten pahalta susta tuntuu". "Sun ei tarvii jaksaa yhtään mitään mitä et jaksa"
Masentuneella on voimavaroja murto-osa muiden voimavaroista. Tsemppikommentointi tekee sen että kaikki voimavarat käyttää sen todisteluun, että kaikki ei todellakaan ole ok. Se luo hätätilan ja stressiä ja pidentää ongelmaa. Sitten kun saa "rauhan" olla masentunut voi vasta alkaa käsitellä asiaa ja joku päivä parantua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tosi paljon kaikista hyvistä neuvoista ja näkökulmista! <3 Rajojen vetäminen ainakin on jotain mitä meidän perheenjäsenten pitäisi osata tehdä.
On vaan todella sydäntäsärkevää kun joku itselle rakas ei näe elämässä mitään hyvää eikä löydä iloa mistään. Kun siis niin moni asia on jopa kadehdittavan hyvin. Masentuneen mielentilaan on kai liian vaikea samaistua, mutta kuten sanoin aiemmin, niin tuntuu niin kamalalta tuhlaukselta ettei niistä hyvistä asioista saa mitään positiivisia tuntemuksia. Että aina puuttuu jotain, minkä takia elämä ei ole hyvää. Jos vaikka olisi elämänkumppani ja lapsi, niin sitten kaikki voisi olla hyvin. Mutta kun ei elämässä saa välttämättä kaikkea mitä haluaisi, eikä sen takia voi heittää kirvestä kaivoon kokonaan! Ja ei niitä hyviä asioita myöskään saavuta, jos on jo valmiiksi "luovuttanut".
ap
Sä et ymmärrä masennusta ja tämä ihminen taas ei ymmärrä sun ei-masentunutta näkökulmaa. Teidän välinen kommunikaatio ei hyödytä siis kumpaakaan.
Totta kai haluat auttaa läheistäsi, etkä haluaisi nähdä hänen kärsivän. Voit kuitenkin auttaa vain kertomalla, että välität JA vetämällä rajat. Läheisesi tarvitsee ammattilaisen apua, siis ihmisen, joka YMMÄRTÄÄ, missä masennuksessa on kyse.
Nythän tilanne on se, että kumpikin vain saatte toisenne turhautumaan, kun ette ymmärrä toistenne näkökulmia. Kenties masennuksen taustalla on juuri se, että läheiseltäsi puuttuu elämästä ne asiat, joita hän on aina eniten odottanut ja toivonut: mies ja lapsi. Eikä hän nyt enää osaa edes tavoitella niitä, vaan on luovuttanut ja katkeroitunut.
Voit toistella ja toistella näitä sinulle itsestäänselviä juttuja, kuten ”Elämässä ei saa mitä haluaa”, mutta läheisellesi ne on vielä ihan hepreaa. Hänen on pakko hankkiutua ammattiavun piiriin tai tehdä jotain muuta sen eteen, että hän alkaa oivaltaa näitä asioita ITSE. Muuten mikään ei muutu.
En halua kuulostaa kylmältä, haluan oikeasti auttaa. Ei ole helppoa olla Ap:n asemassa, paljon voimia sinne!
Olen itse ollut masentunut ja tunnen monia kaltaisiani. Kaikilla, keiden kanssa olen puhunut, on sama syyllisyys: En saisi olla masentunut, kun mulla on asiat niin hyvin. Jos hyvää tarkoittava läheinen tökkii tuota syyllisyyttä, turhautuminen on väistämätöntä.
Itselleni tärkeä askel toipumisessa oli, että masennus itsessään on oikea ongelma. Lopetin masennuksen ja sen aiheuttaman kärsimyksen vähättelemisen, en enää tuntenut syyllisyyttä sairaudestani. Vasta tämän jälkeen pystyin ottamaan parantumisen omiin käsiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotkut ihmiset haluaa vain valittaa ja märistä, koska silloin ei tarvitse yrittää mitään, eikä pettyä.
Mulla on yksi kaveri, joka aina ja koko ajan vain valitti, kaikki oli aina huonosti, häntä vastaan, hänen ongelmat oli niin vaikeita ja suuria ja ylitsepääsemättömiä, kellään koko maailmassa ei olut koskaan mitään oikeita ongelmia, vain hänellä. Keitti yli, ja toisen kaverin kanssa (joka tässä vaiheessa kihisi, koska hänellä oli oikeasti isoja vaikeuksia elämässä) sanottiin suoraan että nyt riittää toi kitinä ja puhuttiin asiasta pitkään. Kaveri kuunteli aikansa, oli jopa hiukan järkyttynyt ja ihmeissään että meilläkin oli ongelmia (!! ei ollut koskaan edes kysynyt!!), ja pikkuhiljaa alkoi nähdä omassa käytöksessään ongelmaa. Edelleen välillä taipuu kitinään, mutta suurimmaksi osaksi tuo kauhea valitus on poissa. Meidän ja hänen itsensä elämänlaatu on parantunut. Ymmärrän toki että kaikki ei ole näin vastaanottavaisia, mutta ehkä kannattaa kokeilla. Jos sukulainen vain valittaa ja sanoo, ettei elämässä ole mitään hyvää, kysy suoraan että mitä hän sitten haluaa, mitä aikoo asialle tehdä? Valitus ei auta, itseään pitää auttaa, jos ei muuta niin hakeutumalla apuun.
Tällaisia ihmisiä tosiaankin on. Itse vähensin yhteydenpidon minimiin erääseen lähisukulaiseen, kun en enää jaksanut sitä jatkuvaa valitusta. Hänenkin elämässään on aivan älyttömästi hyviä asioita (parisuhde, terveet lapset, erittäin hyvä taloudellinen tilanne, erittäin osallistuvat isovanhemmat jne), mutta aina kaikki on vain pelkkää valitusta ja sitä harhaa, että kaikilla muilla olisi tosi helppoa. Siinä vaiheessa meni itsellä kuppi nurin, kun omaan elämään iski kriisejä ja suuria vastoinkäymisiä toisensa perään, olisin tarvinnut tukea, mutta tämä sukulainen vain tokaisi että "on sitä minunkin elämä vaikeaa" ja alkoi taas puhua itsestään.
En siis tosiaan kuvittele, että masentuneen pitäisi vain ryhdistäytyä ja opetella näkemään niitä hyviä asioita! Enkä hänelle ole sanonutkaan mitään sellaista. Tämä läheiseni on vaan niin järkyttävän katkera siitä, että elämä ei ole mennyt 100% niin kuin hän suunnitteli, ja sitten hän kuitenkin myös kieltäytyy käsittelemästä asiaa millään tavalla tai hankkimasta apua. Ainut mikä kelpaisi olisi se, että elämä muuttuisi sormia napauttamalla täydelliseksi. Ja näin ulkopuolelta sen näkee, ettei se tule tapahtumaan vaan hänen pitäisi itse muuttaa elämänsä. Hyvä tulee hyvän luo -periaatteella.
ap
Olen lueskellut Tuomas Enbusken viimeisimpiä kuulumisia. Hän on ihmeissään miten hyvältä elämä nykyään tuntuu. Lääkitys on saatu kohdalleen.
Elin aikoinaan samaa sairautta elävän puolisona. Miehellä oli aina mieli maassa.
Aikoinaan kesämökillä vieraili naapuri, jolla oli paljon murheita.
Aloin väsyä miehen tarinoihin. Olimme sen viikonlopun kaupungissa, kun hän päätti päivänsä. Kävimme hautajaisissa. Joskus mietin olisinko voinut häntä auttaa.
En ole koskaan halunnut rasittaa ihmisiä ongelmillani. Olen ottanut asioista selvää.
Kiitollisuus on elämän tärkein oppiläksy. Kiitän vaikeuksistani, mutta en enää halua niitä lisää.
Ehkä ap:n ystävä ei tunne olevansa oikealla alalla. Tunnettu tv-kasvo kertoi leipääntymisestä työhönsä. Hän kirjoitti kirjan pakumatkastaan.
En enää kaipaa elämää kultaisessa häkissä. Aikoinaan perheterapeutti sanoi, että pyristelin sieltä ulos.
Niistä ajoista on jo vuosikymmeniä. Nautin jopa korona-ajasta.
Asiat mitä sinun kannattaa tehdä tai jättää tekemättä ovat :
1. Pidä huoli omista rajoistasi asian sietämisen suhteen. Mikäli et jaksa kuunnella hänen avautumistaan kannattaa sanoa : " pitäiskö sun puhua jollekin ammattilaiselle vielä? Mulla ei nimittäin ole tietoa eikä taitoa näihin asioihin riittävästi etten oikein osaa sanoa näihin mitään ja en halua ainakaan pahentaa asioita "
2. Älä anna elämänohjeita. Älä neuvo mitään ellei neuvoja erikseen pyydetä.
Kannattaa lähinnä vain toistaa se mitä toinen sanoo tähän tyyliin :
Tuttavasi: mua masentaa/ahdistaa
Sinä: hö, ai taas masentaa. Ikävä juttu kyllä.
(Omin sanoin siis toistat mitä toinen sanoo, jolloin hän tulee kuulluksi ja siihen perään toteaminen, että onko kyseinen asia hyvä vai huono juttu)
Et siis anna mitään vastauksia, et ratkaisuja, kuuntelet vain niin pitkään kunnes rajasi tulee vastaan ja toteutat kohdan 1.
Tämän kaltaisessa tilassa oleva ihminen ei halua kuulla ohjeita, haluaa vain purkaa pahaa oloaan eikä edes yritä parantua.
Ammattitaidottomalla ihmisellä ei ole antaa ratkaisuja tähän. Joten älä ota painolastia tästä itsellesi.
Vierailija kirjoitti:
En siis tosiaan kuvittele, että masentuneen pitäisi vain ryhdistäytyä ja opetella näkemään niitä hyviä asioita! Enkä hänelle ole sanonutkaan mitään sellaista. Tämä läheiseni on vaan niin järkyttävän katkera siitä, että elämä ei ole mennyt 100% niin kuin hän suunnitteli, ja sitten hän kuitenkin myös kieltäytyy käsittelemästä asiaa millään tavalla tai hankkimasta apua. Ainut mikä kelpaisi olisi se, että elämä muuttuisi sormia napauttamalla täydelliseksi. Ja näin ulkopuolelta sen näkee, ettei se tule tapahtumaan vaan hänen pitäisi itse muuttaa elämänsä. Hyvä tulee hyvän luo -periaatteella.
ap
Kuulostaa ihan multa. Jos mulla olisi sukulaisia, epäilisin jopa olenko tarinasi henkilö.
Äitini jaksaa jatkuvasti hämmästyä viikko toisensa jälkeen, että olen "vieläkin" masentunut. Koska onhan mulla monta asiaa todella hyvin, elämäni traumaattisimmasta kokemuksesta on jo muutamia vuosia, eikä ole sotaakaan enkä ole Afrikan nälkää näkevä lapsi, niin kyllä pitäisi olla tyytyväinen.
Olen päättänyt että näin ymmärtämättömälle ihmiselle on ihan turha edes yrittää puhua siitä, mitä mulle oikeasti kuuluu. Harva edes halua tietää että "juu, edelleen elämä on todella kurjaa enkä näe olemassaolossa mitään mielekkyyttä". Suhtaudun vanhempaani ja myös useisiin ystäviin kuin dementikkomummoon, jolle vain hymistään ja annetaan heidän pitää se oma todellisuutensa. Nykyään näen ihmisiä todella vähän ja etäännytän itseäni heistä, koska en jaksa sitä jatkuvaa syyllisyyttä tapaamisten jälkeen, kun olenkin ollut liian negatiivinen tai kertonut liikaa oikeista kuulumisista.
Voi olla että tulee päivä ettei mua enää ole, ja siinähän ihmettelevät että no mikäs sille tuli, kun eikös sillä pitänyt olla elämässä moni asia niin hyvin. Kun oli kattokin pään päällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En siis tosiaan kuvittele, että masentuneen pitäisi vain ryhdistäytyä ja opetella näkemään niitä hyviä asioita! Enkä hänelle ole sanonutkaan mitään sellaista. Tämä läheiseni on vaan niin järkyttävän katkera siitä, että elämä ei ole mennyt 100% niin kuin hän suunnitteli, ja sitten hän kuitenkin myös kieltäytyy käsittelemästä asiaa millään tavalla tai hankkimasta apua. Ainut mikä kelpaisi olisi se, että elämä muuttuisi sormia napauttamalla täydelliseksi. Ja näin ulkopuolelta sen näkee, ettei se tule tapahtumaan vaan hänen pitäisi itse muuttaa elämänsä. Hyvä tulee hyvän luo -periaatteella.
ap
Kuulostaa ihan multa. Jos mulla olisi sukulaisia, epäilisin jopa olenko tarinasi henkilö.
Äitini jaksaa jatkuvasti hämmästyä viikko toisensa jälkeen, että olen "vieläkin" masentunut. Koska onhan mulla monta asiaa todella hyvin, elämäni traumaattisimmasta kokemuksesta on jo muutamia vuosia, eikä ole sotaakaan enkä ole Afrikan nälkää näkevä lapsi, niin kyllä pitäisi olla tyytyväinen.
Olen päättänyt että näin ymmärtämättömälle ihmiselle on ihan turha edes yrittää puhua siitä, mitä mulle oikeasti kuuluu. Harva edes halua tietää että "juu, edelleen elämä on todella kurjaa enkä näe olemassaolossa mitään mielekkyyttä". Suhtaudun vanhempaani ja myös useisiin ystäviin kuin dementikkomummoon, jolle vain hymistään ja annetaan heidän pitää se oma todellisuutensa. Nykyään näen ihmisiä todella vähän ja etäännytän itseäni heistä, koska en jaksa sitä jatkuvaa syyllisyyttä tapaamisten jälkeen, kun olenkin ollut liian negatiivinen tai kertonut liikaa oikeista kuulumisista.
Voi olla että tulee päivä ettei mua enää ole, ja siinähän ihmettelevät että no mikäs sille tuli, kun eikös sillä pitänyt olla elämässä moni asia niin hyvin. Kun oli kattokin pään päällä.
Itselläni on melko sama tilanne. Oma äitini ei myöskään osaa puhua asioista syvemmällä tasolla ja se on jättänyt minuun kivuliaat jäljet silloin kun olisi tarvinnut tukea.
Mutta en voi kuitenkaan häntä tästä syyllistää. Täytyy muistaa että hän ja muutkin läheiset ovat vain ihmisiä omine vajavaisuuksineen. Äitini vajavaisuus tai ongelma on se, ettei hän osaa keskustella vakavista aiheista tai käsitellä negatiivisia tunteita muuten kuin unohtamalla ja kätkemällä ne. Tästä selkeästi aiheutuu hänelle itselleen mm. Unettomuutta ja stressiä, mutta hampaat irvessä painaa menemään.
Tiedän että hän välittää minusta vaikka ei osaakaan auttaa näissä asioissa.
Hänellä on oma tapansa elää ja käsitellä asioita ja minulla omani.
Kaikki täällä vain yrittää selvitä miten parhaaksi näkee.
Tsemppiä sinulle , mielen ongelmat joutuu yleensä selvittämään yksin.
En lukenut keskustelun viestejä, mutta jos hän ei ole avun piirissä, niin tarjoa edes apua että pääsisi jotenkin alkuun ja käsittelee heti asioita.
Voit myös kertoa ihan huolettomasti, että yhdellä sun toisella on vaikeita aikoja ja jotkut voivat olla huonommassakin tilanteessa kuin hän.
Kerrot ettet halua loukata, vaan haluat hänen parastaan.