Mitä te tekisitte tilanteessani?
Olen ollut muutaman vuoden riitaisassa parisuhteessa. Suhde on minulle ensimmäinen. Ongelmat johtuvat pääosin vain minusta ja huonosta itsetunnostani.
Mieheni on ainoa ihmissuhteeni ellei lasketa lapsuudenperheitämme.
Olen todella väsynyt tilanteeseen ja suhteemme ongelmien ajattelu saa minut voimaan pahoin. Mies ei halua erota ja minä en uskalla. Mies on kaikesta huolimatta paras ystäväni ja meillä on välillä oikein mukavaa yhdessä.
Olen erittäin yksinäinen ja epätoinen.
Miten voisin lähteä parantamaan elämääni/mahdollisesti pelastaa parisuhteemme?
Tähän mennessä olen aloittanut terapian, olen jatkanut opintojani pitkän tauon jälkeen ja valmistun pian. Koulussa olen turvavälien rajoissa yrittänyt olla sosiaalinen ja puhua muille. Ajoittain lamaannuttava epätoivo valtaa mieleni, mutta en ole vielä täysin luovuttanut. Tuntuu että olen pahinta saastaa mitä tämä maa kantaa.
Kommentit (478)
Tunnustan, en ole lukenut kaikkia sivuja ketjusta, mutta sen verran painavaa sanottavaa aloittajalle, että kirjoitan suoraan.
Nuorena tulee niistä oloista ja niillä eväillä, mitä lapsuudessa on saanut ja on vaikea tietää, mikä on normaalia ja kestettävää ja mikä on sellaista, mitä ei ole normaalia ja mitä ei tarvitse kestää. Minulla oli vaikea lapsuus ja siitä johtuen sosiaalisesti olin kömpelö aikuisuuteen sakka. Opettelin ja opettelin ja taistelin ja loppujen lopuksi minusta tuli terapian kautta hieno lopputulos niistä lähtökondista.
Menin 22 viotiaana naimisiin aika pitkälti sen takia, että pääsisin henkisesti eroon äidistäni. Minunkin mieheni oli addiktoitunut pornoon aivan kuin aloittajan. Ja vaikka mies kiihottuikin, seksi saattoi kestää ja kestää kun mies ei psytynyt purkautumaan. Koska oli nuoresta pojasta asti viettänyt yökaudet pornon kanssa ei se normaalin tavallisen naisen kanssa oleva normaali tavallinen seksi riittänyt kiihoittumiseen. Tämäkin mies katseli muita (oli tosin uskollinen) ja erityisesti tuntui kärsivän siitä, että olen pienirintainen. Ajattelin silloin, että tilanne on normaali, joka pitää vain kestää. Kunnes mies halusi itse viiden vuoden päästä erota. Ja sekin johtui pitkälti siitä, etten tullut raskaaksi yrityksistä huolimatta. Olin siis riittämätön ja kykenemätön kaikin puolin. Meni siinä muutama vuosi selvitessä, mutta olen aina ollut rohkea epäonnessani ja muutin kokonaan toiselle paikkakunnalle ja sain muutaman kaverin ja pari miessuhdettakin, joista toinenjäi sitten pysyväksi. Olemme nykyään 13 vuotta olleet yhdessä ja meillä on lapsia.
Nykyinen mieheni ei ole addiktoitunut pornosta. En tiedä katsooko joskus vai ei, eikä kiinnostakaa. Mutta minä riitän.
Eli siis
Ei ole normaalia, että parisuhteessa mies ei pysty seksiin ja kiihottumaan vaan kaipaa pornoa kuvina ja livenä. Ne miehet ovat menneet pilalle siitä pornoaddiktioistaan, ei heidän kanssaan pysty tasapainoiseen suhteeseen. Kuvissa ja filmeissä on ihan erilaiset ärsykkeet ja kun ovat silmänsä niille vuositolkulla altistaneet suuressa määrin, niin eise ole ihme, ettei tavallinen nainen enää riitä. Ei ole mitään järkeä jatkaa sellaisen miehen kanssa. Siitä ei vain tule mitään. Normaalit seksiongelmat tulevat vasta kun on oltu vuosikausia yhdessä, ne eivät näy parin ensimmäisen vuoden aikana.
Minullakin oli vihanhallinta ongelmia nuorena ja edelleen suutun nollasta sataan silloin tällöin. Terapia auttaa, mutta eniten auttaa se, että kokee, että on hyväksytty.
Aloittajaa pelottaa yksin olo. Rohkeat ovat niitä, jotka uskaltavat silloinkin kun pelottaa. Se vain täytyy päättää. Tuosta suhteesta ei hyvää tule tekemälläkään. On parempi olla yksin kuin valua koko ajan syvemmälle siihen tunteeseen, ettei riitä.
Sosiaalisiin suhteisiin voi myös pakottaa itsensä, vaikka tuntuisikin että asiat eivät oikein onnistu. Vähitellen siitä tulee tapa ja selviää paremmin. Edelleen nyt melkein 50 vuotiaana hämmästyn ihmisten tekemisistä ja sanomisista eikä minulla ole montaa kaveria, jos edes yhtä. Mutta minulla on kuitenkin perhe ja se on paljon se. Aloittajalle ei jää mitään käteen tuosta suhteesta. Parempi on yrittää uudelleen.
Vierailija kirjoitti:
Lähen kohta päivän muihin hommiin, ettei ketju täyttyisi vain minun viesteistäni. Palaan kyllä lukemaan myöhemmin. Kiitos että olette jaksaneet vastata minulle.
En ole koskaan aiemmin seurustellut, joten en ole ikinä myöskään eronnut. Seuraava menee heittämällä osioon tyhmät kysymykset.
Jos otan eron puheeksi mieheni kanssa, niin hän ei joko vastaa mitään, ahdistuu tai sanoo ettei hän halua erota. Usein tämän jälkeen olen itkenyt, että en pysty enää tähän ja haluan erota.
Monesti tilanne on edennyt siitä niin, että mies on alkanut kosketella minua (ei seksuaalksesti, silitellyt ym.) ja ottanut vaikka syliin lohduttaakseen. Hän on myös pahoitellut aiempaa käytöstään ja vaikuttanut siltä kuin itkisi.
Mistä tuli mieleen, että hän ei (ainakaan niin, että kyyneleitä näkyisi) ole itkenyt riitojemme aikana, vaikka olisimme olleet minun aloitteestani eroamassa tai olisin hyvin pettynyt hänen käytökseensä.
Ei sillä, että niissä tilanteissa kyynelkanavat pitäisi dramaattisesti avata, mutta muuten hän on herkkä ja saattaa liikuttua vaikka surullisen kappaleen aikana.
Joskus hän on esimerkiksi tilannut kukkia tai lempiruokaani minulle kotiin. Olen leppynyt, koska olen ajatellut, että hän todella välittää minusta, kun näkee noin paljon vaivaa.
Miten ihmeessä pystyy lähtemään suhteesta joka ei ole aivan hirvittävä? Minua myös ahdistaa kovasti ajatus, että en selviäisi erosta. Pelkään repivää ikävää ja tilannetta, jossa minulla ei ole ketään jonka puoleen kääntyä.
Olen hyvin kaukana itsenäisen ja vahvan naisen ihannekuvasta.
Ap
Kyllähän tuo suhde on hirvittävä. Ihan todella. Ja tiedätkö, se on itse asiassa hyvin yleistä, että myös aivan kamalissa suhteissa on ollut myös hyviä hetkiä, ja niitä ajatellessaan kaltoinkohtelun uhri jää suhteeseen. Mutta silti se suhde on kamala.
Aika monesti erossa on toinen osapuoli, joka ei tahdo erota tai vaikka hetkellisesti haluaisikin, niin katuma iskee päälle. Mutta jos suhde todella kuormittaa itseä liikaa, eikä koe sen menevät siihen suuntaan kuin itse toivoisi, on tervettä ottaa ja lähteä.
Ihmiset itkevät hyvin erilaisissa tilanteissa ja se ettei itke, ei välttämättä tarkoita, ettei tilanne herätä tunteita. Suosittelen pyytämään myös miestäsi miettimään meneekö teidän suhteenne siihen suuntam mitä hän toivoisi ja onko hän todella tyytyväinen.
Ero on henkisesti repivä ja raskas tilanne aina, on ne lähtökohdat melkeen mitkä tahansa. Tulee paljon pettymyksen ja ikävän tunteita. Mutta toisaalta ero usein tuntuu myös siltä, kuin harteilta olisi nostettu valtava paino pois. Tulee juuri niin kliseisen vapaa ja voimaantunut olo, kuin voi kuvitella. Ensimmäiset viikot ovat raskaita ja joku keskustelukumppani olisi hyvä silloin olla. Ammattilaisen apuun turvautuminen ei ole huono ratkaisu.
Erosta toipuminen ottaa aikaa ja kipu ei välttämättä häviä koskaan, mutta se muuttaa muotoaan. En usko, että katuisit eroasi pitkällä aikavälillä, jos siihen ratkaisuun päätyisit.
225 jatkaa
Minua pelotti suuresti se yksinjääminen ja meillä se ero tulikin siitä kun mies halusi (minun onnekseni) erota. En ole koskaan viihtynyt yksin. Olen sen verran heiveröinen henkisesti, että tarvitsen jonkun tuekseni. Harmittavaa todeta, mutta ainakin olen rehellinen.
Aloittajan ongelma on sama kuin minulla ensimmäisessä avioliitossa. Ei saa sitä henkistö tukea siitä avioliitosta, mitä tarvitsee ja mihin on oikeutettu. Koskaan ei pysty henkisesti vahvistumaan tuollaisessa suhteessa. Se ei vain ole mahdollista. Yksin oleminen ei ole kivaa, mutta siihen liittyy se mahdollisuus, että saattaa löytää uuden suhteen, jossa saa sen tarvitsemansa henkisen tuen. Suhteissa on aina ongelmia, mutta pornoaddiktoituneen kanssa suhde ei vaan yksinkertaisesti toimi. Sitä on aina vajaa, aina huono ja aina vaillinainen.
Mustasukkaisuus on tiettyyn pisteeseen saakka normaalia ja sekin on normaalia, että joskus joustaa omasta vaatetuksestaan, mutta siinä taustalla pitää olla hyväksymisen ja tukemisen tunne mitä aloittajan suhteessa ei ole.
Lähteminen vaatii rohkeutta, mutta jos ei sitä rohkeutta pakota itsensä kokemaan, sulkee kaikki mahdollisuudet parempaan pois jo etukäteen ja 25 vuoden iässä se on yksinkertaisesti huono valinta.
Toinen juttu on se, että jos on 50 ikään kitkutellut, niin sitten lähteminen on jo eri asia eikä aina ollenkaan fiksuin valinta, mutta 25 vuoden iässä on vielä vaikka kuinka paljon vuosia aikaa antaa kohtalolle mahdollisuus. Minäkin sain lapseni vasta 38 vuotiaana eli ehdin saada tavallaan kaiken. Miehen, suhteen ja lapsen. Jos en olisi eronnut, en olisi voinut saada mitään näistä.
Psyykkiset ongelmat eivät häviä minnekään yhtäkkiä, mutta psyykkisen sairauden kanssakin voi oppia selviämään. Nykyään on hyviä lääkkeitä ja terapiaa ei korvaa mikään. Huonoistakin lähtökohdista voi loppuviimein löytää tasapainoisen tilan. Pitää vain uskaltaa kohdata se yksinäisyys.
Koulut ovat Koronan vuoksi nyt kaikkialla etänä. Oletko provo?
Hei Ap! En ole aivan kaikkia viestejä lukenut mutta voin sanoa sinulle että olet ihana ihminen. Kun luen viestejäsi niin minun tekisi mieli halata sinua ja kertoa sinulle että olet hyvin rakastettava nainen! Tarkoitan sitä todella. Ja entäpä minä? No.. se on häveten sanottava että olen 47v porn.ja seksiriippuvainen mies. Meidän parisuhde on kestänyt jo kohta 25v. Siihen on mahtunut tietysti paljon, olen mm pettänyt vaimoani ja saanut tekoni anteeksi. Nyt olen ollut pettämättä vaimoani jo usean vuoden mutta siltikin minun tekisi mieli käydä vieraissa. Eli en ole onnistunut pääsemään irti riippuvuudestani vaikka olen yrittänyt todella paljon, kävin parin vuoden terapiankin sen takia. Tämä on siis mielen sairaus joka on aivan kamalaa. Se vie todella paljon pois parisuhteelta. Kiihottuminen omaa kumppaniaan kohtaan on vaikeaa yms ja todellinen välittäminen ja rakastaminen voi olla aivan mahdotonta. Me olemme selvinneet koska vaimoni on henkisesti hyvin vahva ja on käynyt terapiassa jotta voisi käsitellä niitä asioita joita olen aiheuttanut hänelle, toki hän käsitteli myös lapsuuden traumojakin siellä. Eli hän on nyt vahvempi kuin koskaan ja näkee riippuvuuteni läpi todelliseen minään ja rakastaa sitä. Ilman hänen rakkauttaan olisin varmasti jo murskautunut ihmisraunio. Sitähän olen tavallaan nytkin mutta koen kuitenkin hyviä asioita elämässä myös. Jos päätät olla suhteessasi niin se vaatii sinulta todella paljon, tiedän sen. Niin kauan kun miehesi on riippuvuuden vankina niin et tule saamaan koskaan todellista rakkautta ja välittämistä. Hänelle tärkeintä elämässä on saada seksuaalinen tyydytys, tavalla tai toisella. Mutta miten ihmeessä voisin auttaa sinua? Sydämeni tietää että olet hyvä ihminen, uskon että ymmärrät jonain päivänä kuinka rakastettava olento oletkaan.
Kotkat liitää korkealla kirjoitti:
Hei Ap! En ole aivan kaikkia viestejä lukenut mutta voin sanoa sinulle että olet ihana ihminen. Kun luen viestejäsi niin minun tekisi mieli halata sinua ja kertoa sinulle että olet hyvin rakastettava nainen! Tarkoitan sitä todella. Ja entäpä minä? No.. se on häveten sanottava että olen 47v porn.ja seksiriippuvainen mies. Meidän parisuhde on kestänyt jo kohta 25v. Siihen on mahtunut tietysti paljon, olen mm pettänyt vaimoani ja saanut tekoni anteeksi. Nyt olen ollut pettämättä vaimoani jo usean vuoden mutta siltikin minun tekisi mieli käydä vieraissa. Eli en ole onnistunut pääsemään irti riippuvuudestani vaikka olen yrittänyt todella paljon, kävin parin vuoden terapiankin sen takia. Tämä on siis mielen sairaus joka on aivan kamalaa. Se vie todella paljon pois parisuhteelta. Kiihottuminen omaa kumppaniaan kohtaan on vaikeaa yms ja todellinen välittäminen ja rakastaminen voi olla aivan mahdotonta. Me olemme selvinneet koska vaimoni on henkisesti hyvin vahva ja on käynyt terapiassa jotta voisi käsitellä niitä asioita joita olen aiheuttanut hänelle, toki hän käsitteli myös lapsuuden traumojakin siellä. Eli hän on nyt vahvempi kuin koskaan ja näkee riippuvuuteni läpi todelliseen minään ja rakastaa sitä. Ilman hänen rakkauttaan olisin varmasti jo murskautunut ihmisraunio. Sitähän olen tavallaan nytkin mutta koen kuitenkin hyviä asioita elämässä myös. Jos päätät olla suhteessasi niin se vaatii sinulta todella paljon, tiedän sen. Niin kauan kun miehesi on riippuvuuden vankina niin et tule saamaan koskaan todellista rakkautta ja välittämistä. Hänelle tärkeintä elämässä on saada seksuaalinen tyydytys, tavalla tai toisella. Mutta miten ihmeessä voisin auttaa sinua? Sydämeni tietää että olet hyvä ihminen, uskon että ymmärrät jonain päivänä kuinka rakastettava olento oletkaan.
Tietynlaista manipulointiyritystä tässäkin ap:ta kohtaan. Mene pois.
Ap, kun luin aloitusviestisi, tiesin heti mistä on kyse. Taustani on osittain samanlainen kuin sinulla, ja tunnistin heti tilanteen. Olen pahoillani puolestasi, olet tosi vaikeassa tilanteessa. Mutta tiedätkö mitä, et niin vaikeassa, ettetkö osaisi sitä ratkaista. Päässäni risteilee miljoona tunnetta ja ajatusta, haluaisin vain halata sinua ja istua alas juttelemaan rauhassa.
Ensiksikin minä myös olen todella uskonnollisesta kodista, jossa äitini mielenterveysongelmat värittivät lapsuuteni tunneilmapiiriä. Minä myös tutustuin melko myöhään ensimmäiseen poikaystävääni, josta tuli myös ensimmäinen seksikumppanini, aviomieheni ja lasteni isä. Aloittaessani seurustelun olin tosi ujo ja estynyt, sosiaalisesti kömpelö. Hän oli kaiken tämän vastakohta, todella sosiaalinen, rohkea ja valovoimainen, sellainen kaveriporukan keskipiste ja illanviettojen odotetuin vieras. Suhteemme alkuasetelma oli sellainen, että minä tulin hänen pelastamakseen. Hän jopa kirjoitti minulle rakkauskirjeitä, jotka oli osoitettu minun teini-ikäiselle yksinäiselle versiolleni, jossa hän vakuutteli kuinka ihana olin ja kuinka kerran tapaisin yhden ihmisen, joka tajuaisi ihanuuteni ja ottaisi omakseen. Rakastuin ja ajattelin, että minulle on käynyt uskomaton tuuri. Kuinka tällainen ihminen saattoikaan nähdä juuri minut kaikista ihmisistä.
No, eihän siinä hyvin käynyt. Uskonnollisesta taustastani johtuen ajattelin, että koska olin mennyt tämän miehen kanssa harrastamaan seksiä, minun tulisi sitoutua häneen avioliitonomaisesti. Kotikasvatukseni mukaisesti seksi kuului vain avioliittoon, ja tämä ristiriita omassa toiminnassani sai aikaan häpeää ja korostuneen tarpeen tuoda esiin suhteen hyviä puolia ja vaieta vaikeuksista. Itsepä olin mennyt ja antanut "kukkaseni". Uskonnollisista piireistä tulevat tietävät tämän kukkasvertauksen, jossa naisen neitsyys on kukka, jonka voi antaa vain kerran. Kuka haluaisi kuihtunutta, tallautunutta tai terälehtensä jo pudottanutta kukkasta. Todella sairasta ja karmivaa, näin aikuisen näkökulmasta.
Koska olin tämän miehen valinnut antamalla kukkaseni, yritin sopeutua ja muuttaa itseäni jatkuvasti. Kävin lyhytterapioissa ja luin erilaisia self help -oppaita, jotta en olisi niin herkkä loukkaantumaan ja joutuisi niin pois tolaltani riitojemme yhteydessä. Uskoin, että olin vain liian herkkä ja kokematon, ja että jos tarpeeksi tekisin töitä, pystyisin siihen. Todellisuudessa olin henkisen väkivallan uhri, ja mies painosti, haukkui ja manipuloi minua minkä ennätti. Hän myös hyvitteli pahoja tekojaan aina lahjoin ja suurin elein, mutta mikään ei koskaan pysyvästi muuttunut. Mitä enemmän sitouduin häneen (yhteenmuutto, naimisiinmeno ja lasten syntymät), sitä pahemmaksi tilanne muuttui. Jos en tehnyt hänen tahtonsa mukaan, hän raivosi ja uhkaili, lopulta myös kävi käsiksi. Jos kerroin hänelle tunteistani, vika oli aina minussa. Olin liian takertuva, liian epäkypsä, liian kiinni lapsuudenperheessäni, milloin mitäkin.
Ap sun mielenterveyskin voi lähteä kohentumaan, kun pääset eroon sun miehestä, joka aiheuttaa sulle monin tavoin ahdistusta, väheksyntää ja riittämättömyyden tunnetta. Ehkä et pysty edes parantumaan hänen seurassa. Ja kun löydät taas itsesi niin voit löytää kumppanin, joka haluaa aidosti olla hyvä sulle.
Tuo miehesi loukkaa sua tahallaan, koska on epävarma omasta pornon takia pilatusta erektiostaan. Sitä pahaa oloa hän purkaa suhun mitätöimällä sua ja samalla nostamalla itseään jalustalle.
Mun mies ei ole ikinä puhunut rumasti mun kropasta tai haukkunut sitä millainen olen sängyssä, päin vastoin. Nauttii paljon ja haluaa tuottaa nautintoa. Sinäkin voit kokea elämässäsi vastaavaa, huonoon ei ole pakko tyytyä.
Ap, voin luvata ja vakuuttaa kautta kiven ja kannon, että tilanteenne ei tule paranemaan ajan kanssa. Siihen voi kuulua parempia aikoja, mutta yleinen suunta on kumminkin pahempaan. Jos muuttaisitte yhteen tai auta armias saisitte yhdessä lapsia, tilanne pahenisi 100% varmuudella. En sano tätä korostaakseni omaa ylivertaista kokemustani verrattuna sinuun, vaan siksi että en halua sinun joutuvan kohtaamaan samoja asioita, joita olen itse kokenut.
Se, että miehesi tietää syömishäiriöstäsi ja vaikeasta lapsuudestasi, antaa hänelle ylivertaisen aseen sinuun nähden. Myös minun ex-puolisoni tuki ja tsemppasi minua näennäisesti, mutta todellisuudessa huonoina hetkinä osasi kohdistaa loukkauksensa juuri niin, että ne tekivät eniten tuhoa. Hän usein väitti, että projisoin häneen omaa vaikeaa äitisuhdettani, ja sai minut pitkäksi aikaa uskomaan, että asia todella oli näin ja kuvittelin kaiken. Vaikka todellisuudessa oma äitini oli ehkä ailahteleva ja itkuherkkä, mutta ei koskaan lytistänyt itsetuntoani samalla tavalla kuin hän. Hän sai minut uskomaan, että olen kykenemätön olemaan parisuhteessa, että koko ajan katselen aidan toiselle puolelle ja olen kroonisen tyytymätön, vaikka yritin tuoda esille, kuinka vahingolliselta hänen raivokohtauksensa tuntuivat oman turvallisuudentunteeni kannalta. Kaikkeen olin aina syypää. Aivan kaikkeen. Jos hän raivosi hallitsemattomasti ja haukkui minua milloin narsistiksi ja milloin mielisairaaksi, siinäkin oli lopulta vain kyse siitä, etten osannut pitää puoliani. Ja että minun pitäisi vain harjoitella jämäkkyyttä, niin kaikki selviäisi.
Minun ex-puolisoni addiktio ei ollut seksi tai porno, se oli shoppailu. Hän oli holtiton rahankäyttäjä, joka osti uusia vaatteita ja tavaroita huonoon oloonsa. Hänen luottokorttilaskuistaan tai nettikauppaostoksistaan ei saanut sanoa mitään tai hän räjähti. Maksoin kiltisti laskuja pois omalta tililtäni, jotta hänen ei tarvitsisi suuttua. Hän tilasi ulkomailta kalliita erikoisoluita, shoppaili vaatteita, kenkiä ja asusteita. Minä ja lapset kuljimme kirpputorivaatteissa, jotta rahaa jäi ruokaan ja laskuihin. Minusta tuli harmaa hiirulainen, joka ei osannut asettaa itselleen mitään arvoa. Lapsille halusin gore-texiä ja siistit vaatteet, joten helpointa oli säästää itsestäni. Omaa häämeikkiäni varten ostamani meikkivoide kesti minulla koko avioliittomme ajan, 8 vuotta. Samaan aikaan mies huomautteli harmaasta olomuodostani, mutta kun kerroin miksi minulla ei ole varaa hankkia itselleni mitään uutta, hän koki sen riidanhaastamisena ja raivosi taas. Jos ostin itselleni uudet kengät vanhojen tilalle, hänen piti saada myös jotakin uutta. Hän ei kestänyt ajatusta, että minulla olisi jotakin, mitä hänellä ei ollut. Jokaiseen omaan hankintaani piti laskea vähintään tuplahinta, sillä hän oikeutti sillä omaa lohtushoppailuaan.
Tilanteemme paheni jatkuvasti vuosien saatossa, vaikka mukauduin ja muokkasin itseäni koko ajan. Suhteemme alkuaikoina riitelimme siitä, että hänen mielestään oli itsestään selvää ottaa hänen vanheneva äitinsä meille asumaan, jos hän ei pärjäisi kotona yksin. Sanoin, että en haluaisi tällaista sitoumusta luvata, vaan tilannekohtaisesti pitäisi harkita parasta ratkaisua. Tämä oli punainen vaate, ja hän syyllisti minua itsekkyydestäni loputtomasti. Suhteemme viimeiset vuodet asuimme hänen äitinsä kanssa minun ehdotuksestani. Anoppini asunto kaipasi remonttia, eikä hänellä ollut siihen varaa. Ehdotin, että muutamme hänen luokseen, otamme remonttilainaa ja remppaamme asunnon kuntoon, kun meidän ei tarvitse maksaa omaa vuokraa. Olin valmis luopumaan jopa oikeudestani omaan kotiin ja muuttamaan puolisoni lapsuudenkotiin, jotta voisin rauhoittaa tilanteen. Henkinen väkivalta oli tässä kohtaa ylittänyt rajan, jossa pelkäsin myös fyysisesti. Hän saattoi lasten edessä töniä minua tai käydä minuun muuten käsiksi erityisen nöyryyttävillä tavoilla. Hän myös keksi lapsille pilkkalauluja minusta, ja lapset osallistuivat niihin tajuamatta kontekstia. Se oli elämäni hirveintä aikaa. Muutto hänen äitinsä luo ei pelastanut parisuhdettamme, sillä hän käyttäytyi äitiään kohtaan lähes yhtä törkeästi. Hän myös nöyryytti minua pakottamalla minut julkisiin anteeksipyyntöihin äitinsä ja lastemme edessä.
Mikään määrä myönnytyksiä, terapiaa tai mukautumista ei saanut tilannettamme kohenemaan, päin vastoin. Se kaivoi valta-asetelmiamme entistä syvemmiksi. Kun lopulta uskalsin kertoa parisuhteemme tilanteesta yhdelle ystävälle, lumipallo alkoi pyöriä. Kun sain sanottua kaiken ääneen, tajusin että en voi jäädä. Eroaminen oli aivan hirveää ja traumaattista jo itsessään, sillä puolisoni vyörytti minun päälleni kaiken syyllisyyden, yrittäen kääntää lapsuudenperheeni ja kaikki ystäväni puolelleen. Pelkäsin, että hän yrittää saada lapset itselleen vetoamalla minun väitettyihin mielenterveysongelmiini, joita hän oli suhteemme aikana maalaillut. Pelkäsin, että jotenkin hän vielä onnistuu tuhoamaan minut, eikä päästä minua pois. Pelastuksekseni koitui se, että hän halusi näytellä "hyvää tyyppiä" loppuun asti. Hän tyytyi mustamaalaamaan minua kaikille, jotka jaksoivat kuunnella ja kertomaan, kuinka ponnisteli päivästä toiseen seliviytyäkseen vain lasten takia.
Erostamme on kaksi vuotta aikaa, ja olen todella kiitollinen että uskalsin sen tehdä. Ap, ymmärrän niin hyvin miksi eroaminen ajatuksena tuntuu aivan mahdottomalta. Minäkin ajattelin, että olimme sielunkumppanit ja tarkoitetut toisillemme. Vielä viikkoa ennen eropäätöstä en olisi voinut kuvitellakaan, että näin tapahtuisi ikinä. Lopulta tilanne eskaloitui siihen, että hän kutsui minua h-sanalla lasten ja anoppini kuullen, ja siinä meni minun viimeinen rajani. Kaikkea olin sietänyt, mutta sitä en enää. En lasten kuullen. Ennen tämän rajan rikkoutumista en tiennyt, että minulla sellainen raja oli. Toivoisin, että saisit voimaa tehdä eropäätöksen ennen kuin sinua rikotaan sillä tavalla, että et voi enää muuta kuin lähteä.
En sano, että eroaminen on helppoa, koska se ei ole. Vasta eron jälkeen omat traumani meidän suhteessamme tapahtuneista asioista tulivat näkyviksi. Käyn yhä kuntoutuspsykoterapiassa omien traumaperäisten oireideni vuoksi. Tätä kommenttiani kirjoittaessani tärisen kuin pelokas koira uudenvuoden aattona, sillä näiden muistojen avaaminen saa minut todella ylivirittyneeksi. Mutta tiedätkö mitä? Nyt minulla on aito mahdollisuus voida paremmin ja elää elämääni ilman, että olen jatkuvasti väärässä ja huono, suorastaan kelpaamaton. Olen arvokas ja tärkeä tällaisena mielenterveyskuntoutujanakin, aivan kuten sinäkin. Sinun tai minun arvo ei riipu siitä, onko meidän tunnesäätelymme täydellistä tai suoritammeko elämää lapsuudesta opittujen teesien mukaisesti. Olemme arvokkaita, koska olemme.
Tuntuu oudolta sanoa näin anonyymille ihmiselle siellä jossakin, mutta tunnen valtavaa välittämistä ja huolenpitoa sinua kohtaan. Toivottavasti löydät voimaa erota, jotta pystyt tutustumaan aitoon itseesi. Uskon, että löydät ystäviä, kun saat tuon valtavasti energiaa vievän ihmisen pois elämästäsi.
P.S. Ei ole normaalia soitella töihin ruokatauolla tai viestitellä jokaisena vapaahetkenä. Se on tapa kontrolloida sinua, että olet joka hetki tavoitettavissa. Omallakin exällä oli tapana soitella minulle töihin, eikä hän millään uskonut, että en voinut puhua hänen kanssaan tuntia kesken työpäivän.
Tietynlaista manipulointiyritystä tässäkin ap:ta kohtaan. Mene pois.[/quote]
Kerrotko vielä että minkälaista?
Et mitenkään voi analysoida epäterveessä suhteessa ollessasi kaikkia yksityiskohtia juurta jaksaen ilman että se on pois siitä ajasta ja energiasta joka sinun pitäisi käyttää itseesi.
Ymmärsin tuon vasta kolmen kympin jälkeen itse. Jokainen muiden edesottamusten ja niiden aiheuttamien tunteiden, syyllisyyden ja häpeän pohdiskeluun käytetty tunti on pois omasta elämän virrasta. Olen edelleen huono rajaamaan tuota koska haluan ymmärtää kaiken. Kuitenkin nykyään aina kun joku muu tulee elämääni draamailemaan, yrittää syyllistää tai häpeän kautta saada minut tekemään jotain, niin kysyn itseltäni, olinko suunnitellut tällaista omaan elämään ja miten tämä vie kohti omia tavoitteita. Laitan myös itseni itselleni vastuuseen siitä, miten käytän aikaani ja muutan toimintaa jos palaan vanhoille teille analysoimaan suhteellisesti aivan liikaa.
Hei, en ole vastannut tähän ketjuun aiemmin, mutta olen kaikki viestit lukenut ja todella liikuttunut tilanteestasi. Haluaisin sanoa sinulle, että olet ollut tosi rohkea jo aloittamalla tämän keskustelun ja kirjoittamalla rehellisesti itseäsi hävettävistäkin asioista, vaikka olet alun perin ollut siinä uskossa (virheellisesti miehen manipuloimana), että ongelmat johtuvat sinusta. Mainitsit jossain aiemmassa viestissä, että haluaisit jatkaa asian läpikäymistä täällä turvallisessa ympäristössä, mutta sinua huolestuttaa, että sinulle on jo sanottu kaikki mahdollinen voitava - siihen haluaisin sanoa, että minä ainakin mielelläni seuraan keskustelua ja voin yrittää neuvoakin niin kauan, kun itse haluat keskustelua jatkaa. Vaikka sitten niin pitkään, että uskaltaisit lähteä suhteesta, sillä ymmärrän (ja kuten itsekin sanoit), että eropäätös on vaikea, se vaatii aikaa ja toivot myötätuntoa sen kanssa.
Mies on todella saanut aikaan suuria vahinkoja sinussa itsessäsi, mutta ei varmastikaan pysyviä, jos vain pääset irtautumaan ennen pitkää ja pystyt jatkamaan terapiassa, joko nykyisessä tai toisessa. Minä en kyllä suosittelisi yhdessä pysymistä, sillä nuo muutamatkin väkivaltaisuudet ovat liikaa eivätkä kuulu terveelliseen parisuhteeseen. Ei siis ihme, että et "pääse niistä yli" ja ne pyörivät mielessäsi, vaikka esim. seksin suhteen tilanne olisikin miehen kannalta muuttunut muka parempaan suuntaan. Ei se ole tässä merkityksellistä, että seksin harrastus onnistuisi nykyään tai että mies on pahoillaan ja hyvittelee tekojaan, vaan se, että mies on käytöksellään loukannut sinua useita kertoja niin syvästi, että et vieläkään voi hyvin.
Ero on hyväksyttävä ja suositeltava asia jo pelkästään silloin, jos ei itse voi hyvin tai jos suhde ottaa enemmän kuin antaa, vaikka siinä olisikin jotain hyviäkin puolia. Ei ole niin, että vain sataprosenttisen huonosta suhteesta on sallittua lähteä. Teidän suhteessanne on kertomasi mukaan hyviäkin asioita, joiden takia eroajatus luultavasti tuntuu niin vaikealta ja perusteettomalta, mutta niistä huolimatta sinulla ON LUPA erota.
Oletko kokeillut ajatusleikkiä: mitä jos miehesi jostain syystä nyt haluaisikin itse erota? Tuntisitko olosi helpottuneeksi (ei tarvinnut itse tehdä päätöstä, pääset eroon ns. ilmaiseksi jne.) vai panisitko vastaan ja haluaisit pitää miehestä kiinni? Mitä jos mies saisi vaikka jonkun muutaman kuukauden ulkomaankomennuksen tai jostain muusta syystä joutuisitte olemaan näkemättä pidemmän ajan? Olisiko olo silloin vapaa ja helpottunut, kun saisit olla rauhassa, vai ahdistaisiko erossaolo (huom. ei yksinolo, vaan erossaolo nimenomaan tästä miehestä)? En tiedä, onko tuollaisista ajatusleikeistä mitään iloa, mutta ne saattavat auttaa pohtimaan, mitä haluat.
Pahoittelut pitkästä viestistä. Jotenkin tämä tilanteesi koskettaa kovasti ja haluaisin, että löydät itsellesi oikean ja onnellisen suunnan. Jään seuraamaan keskustelua.
Hei. Otin eron puheeksi mieheni kanssa. Tarvitsisin kipeästi teidän tukeanne, sillä oma tahdonvoimani on olematon ja oikeastaan en enää tiedä mitä edes haluan.
Minulla on paha olla ja olen tunnekuohun vallassa. En osaa kovin järkevästi nyt ilmaista itseäni.
Sanoin miehelle yhtäkkiä että haluan erota. Mies vastasi tähän heti että ei. Aloin kertoa hänelle (taas) pitkän listan asioista, jotka ovat loukanneet minua suhteemme aikana. Taisin samalla yrittää perustella itsellenikin eroa.
Emme ole oikein edenneet erokeskustelussa. Olen kertonut asioista, jotka ovat satuttaneet minua ja kysellyt että miksi mies on sanonut minulle niin, eikö hän itse tajunnut addiktiotaan, kun seksi kanssani ei sujunut.
Halusin kai vastauksia, että miksi minä. Miksi en riittänyt, miksi, vaikka yritin kaikkeni.
Mies tapansa mukaan alkoi taaa lohduttamaan minua ottaen syliin ja hieromalla. Jostain syystä tämä saa minut aina rauhoittumaan ja epäröimään.
Sanoin että haluaisin pakata tavaroitani. Tästä emme päässeet yhteisymmärrykseen. En tiedä pitäisikö vielä jutella vai mitä tehdä.
Viimeiselle kommentille:
Kaikki koulut eivät ole suljettuina koronan vuoksi. Kotikaupungissani auki ovat ainaki perusopetuksen yläluokat, lukiot, aikuislukio ja taiteen perusopetus. (jatkavat talviloman jälkeen lähiopetuksessa)
Ap
Missään tapauksessa ei kirjoja samaan asuntoon miehen kanssa!! Keskity oleelliseen hyvä nainen! Jos et tiedä mitä yhteinen osoite merkitsee juridisesti niin selvitä ennen kuin on myöhäistä!
Eroat niin, että sanot hänelle "haluan erota, en halua olla enää suhteessa kanssasi." Sen jälkeen lähdet, etkä palaa. Jos haluat, voit kirjoittaa myöhemmin miehelle rauhassa ja jäsennellysti vaikka kirjeen, miksi halusit päättää suhteen. Jos jäät keskustelemaan ja annat hänelle mahdollisuuden lupailla muutosta, syyllistää ja manipuoloida, tilanne vain pitkittyy ja pahentuu. Todennäköisesti eron uhka saa miehen tuntemaan olonsa uhatuksi ja käyttäytymään sinua kohtaan entistä pahemmin, kun hänen "omistuksensa" lipeää käsien välistä. Kävin oman eroni jälkeen parisuhdeväkivaltaan erikoistuneen kriisityöntekijän puheilla, ja hän sanoi, että väkivalta (henkinen sekä fyysinen) usein eskaloituu eron kynnyksellä tai jälkeen.
Jälleen kerran sinä ajattelet kaikkia muita paitsi itseäsi. Mies selittäköön itse vanhemmilleen ja sisaruksilleen miksi erositte, ei sekin voi olla sinun vastuullasi.
Häpeästä sinun todella kannattaa pyrkiä eroon. Miehen tulisi hävetä, ei sinun. Vaikka vanhempasi pitäisivät miehestä, niin sinä olet se, joka joutuu sen miehen kaltoinkohtelun ottamaan vastaan. On aivan kamala ja epäreilu ajatus, että vanhempiasi miellyttääksesi sinun pitäisi ottaa tuollaista kohtelua vastaan.
Mitä tulee yksinäisyyden pelkoon, niin täälläkinhän on moni sanonut, että vaikutat todella sympaattiselta ihmiseltä. Niin vaikutatkin. Miksi ajattelet, että kukaan ei haluaisi olla ystäväsi? Olet myös vielä hyvin nuori, joten sinulla on paljon aikaa löytää parisuhde. Ei siis ole realistinen ajatus, että olisit pakotettu viettämään elämäsi yksin. Ja vaikka miehesi onkin seurassasi, niin ethän sinä saa häneltä minkäänlaista kumppanuutta etkä läheisyyttä. Sen sijaan saat fyysistä ja henkistä kaltoinkohtelua. Eikö sekin, että olisi yksin niin, että siinä ei olisi tuollaista rääkkääjää mukana, olisi parempi vaihtoehto kuin tuo? Minä olen ihminen, jota odottaa tulevaisuudessa yksinäisyys. Olen keski-ikäinen, ei parisuhdetta eikä lapsia, läheisiä vähän ja he jo iäkkäitä. Minä siis todella tulen olemaan yksin. Mutta jos ajattelen, että minulla olisi tuollainen parisuhde josta kerrot....siihen verrattuna se yksinäisyyskin vaikuttaa ihanalta. Yksin minua ei sentään pakoteta ja painosteta tekemään asioita joista kärsin, minua ei haukuta ja halveksita, minun ei tarvitse pelätä turvallisuuteni puolesta omassa kodissani.
Sinulla on mahdollisuudet löytää ystäviä ja parisuhde. Mutta ennen kuin etsit uutta suhdetta, sinun kannattaa opetella elämään myös itsenäisesti. Jos lähdet heti uutta suhdetta etsimään, on siinä suuri vaara, että päädyt jälleen yhtä tuhoisaan suhteeseen.
Jos terapeuttisi ei tunnu ymmärtävän mitä parisuhteessasi tapahtuu, niin terapeuttia kannattaa vaihtaa. Kaikki eivät ole hyviä.
Ja tiedätkö, on monia muitakin nuoria joilla ei ole vielä opintoja eikä työtä ja muutenkin elämässä eivät asiat ole menneet kuten ajattelet, että kaikilla on. Et todellakaan ole tässä asiassa yksin.
Sinä et ärsytä sillä, että sanot, ettet halua erota. Sinusta ollaan huolissaan. Minäkin olen. Olen pahoillani, että joudun sanomaan tämän, mutta toistan vielä, että sinä olet vaarallisessa suhteessa. Miehesi on vaarallinen. Haluatko todella miellyttää kaikkia muita silläkin uhalla, että päädyt henkirikoksen uhriksi? Koska vakavat varoitusmerkit siitä ovat olemassa. Tämä on ihan totta, ja näitä tapauksia on monia, monia, monia. Älä päädy yhdeksi niistä. Tiedän, että se on hyvin tavallista, että tilanteessasi olevalle irtiotto tuhoisasta suhteesta tuntuu hirveän vaikealta. Mutta siinä on onnistuttu. Sinullakin on mahdollisuus, ja oikeus, parempaan elämään.