Lue keskustelun säännöt.
Uskotko, että voisit olla onnellinen vaikka et olisi koskaan saanut lapsia?
Kommentit (73)
En ole koskaan halunnut lasta. Pienempänä luulin, että niitä nyt vain kuuluu tehdä, mutta nykyään tajuan, että ei ole mikään pakko. Olisin varmasti suunnattoman ahdistunut jos minulla olisi lapsia.
Jos olen katsellut vierestä lapsiperheen menoa ja vanhempien väsymystä, olen suunnattoman onnellinen kun pääsen kotiin ja istahdan kotona kahvikupin ja irtsarisäkin kera sohvalle katselemaan jotain mielenkiintoista dokkaria.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen aivan täysin onnellinen ilman lapsia. Ei ole räkänokkia sairastamassa, uhmaikäistä hyppimässä silmille, teini-ikäistä vielä pahemmin. Käytän kaikki tuloni vain itseeni.
Kyllä.
Vain itseeni.
Matkustelen, koen hienoja elämyksiä, syön hyvin, p*nen vastaatulevia naisia tai miehiä, sen mukaan, millä tuulella nyt satun olemaan.
Kun kuolen, kukaan ei minua muista, eikä kaipaa. Mitä väliä sillä on? Kun olen kuollut, ei minulla ole tietoisuutta, miettiikö minua joku vai ei.
Te lapselliset luulette saavanne jotain kuolemattomuutta mukuloidenne kautta. Kuka menee takuuseen siitä, että kupeittenne hedelmät teitä rakastavat? Ja vaikka niin olisikin, ei se sukupolvien muisti yllä sataa vuotta pitemmälle. Me katoamme, jopa ihmiskunnankin historiankaaressa mitattuna silmänräpäyksessä.
Ja siihen on tarkoituksensa, että sinun kaltainen henkilö ei lisäänny. Sanonpa vain.
Ehdottomasti. Hevoseton mies on huoleton mies.
Vierailija kirjoitti:
Olen aivan täysin onnellinen ilman lapsia. Ei ole räkänokkia sairastamassa, uhmaikäistä hyppimässä silmille, teini-ikäistä vielä pahemmin. Käytän kaikki tuloni vain itseeni.
Kyllä.
Vain itseeni.
Matkustelen, koen hienoja elämyksiä, syön hyvin, p*nen vastaatulevia naisia tai miehiä, sen mukaan, millä tuulella nyt satun olemaan.
Kun kuolen, kukaan ei minua muista, eikä kaipaa. Mitä väliä sillä on? Kun olen kuollut, ei minulla ole tietoisuutta, miettiikö minua joku vai ei.
Te lapselliset luulette saavanne jotain kuolemattomuutta mukuloidenne kautta. Kuka menee takuuseen siitä, että kupeittenne hedelmät teitä rakastavat? Ja vaikka niin olisikin, ei se sukupolvien muisti yllä sataa vuotta pitemmälle. Me katoamme, jopa ihmiskunnankin historiankaaressa mitattuna silmänräpäyksessä.
Eli rahaa ei ole ylimääräistä ja sulla on hyvin mustavalkoiset kuvitelmat siitä, mitä lapsia saaneen ihmisen seksielämän on mahdollista olla. Oletat ihmisten tekevän lapsia vain jättääkseen jälkeensä jotakin. Kadehdittavaa, palstavelaksikin vaikutat aika harvinaisen vajaalta.
Jää nähtäväksi, tällä hetkellä hieman surullinen asiasta. Koiran kanssa tänään lenkillä näin pariskunnan opettamassa poikaansa ajamaan pyörällä, kateellisena katsoin ja mietin, että tuostakin jään paitsi.
M38
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jää nähtäväksi, tällä hetkellä hieman surullinen asiasta. Koiran kanssa tänään lenkillä näin pariskunnan opettamassa poikaansa ajamaan pyörällä, kateellisena katsoin ja mietin, että tuostakin jään paitsi.
M38
Sinulla on aikaa vielä. Laitapa toimeksi jos tuota haluat. Mies parhaassa iässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskoisin. Rehellisesti, olen katunut lapsien hankkimista joka ainoa päivä. Luultavasti minut lynkataan tämmöisen mielipiteen takia.
Tietenkään en näytä lapsilleni tai kenellekään muulle ja pyrin olemaan hyvä äiti, mielestäni olenkin. Tätä salaisuutta kannan kuitenkin varmaan hautaani saakka.
Tietenkään en näytä lapsilleni tai kellekään... Vähän vaikea olla varmaan näyttämättä. Tätä salaisuutta kannan kuitenkin varmaan hautaan saakka... Siis luulet kantavasi. Miksi joku menee tekemään lapsia jos niitä joka ainoa päivä katuu? Etkö katunut vielä ensimmäistä? Vai mitä helvettiä? No trollihan sä oletkin
Ei mun tarvitse esittää mitään, toistaiseksi täyspäisiä ja normaaleilla sosiaalisilla taidoilla varustettuja lapsia. Kyllä minä heitä rakastan, mutta kadun silti. Nyt kun molemmat on jo lähempänä teini-ikää kuin pikkulapsiaikaa, kadun hieman vähmemän. Ja ei, ensimmäisen kohdalla en vielä tajunnut ja toinen tulikin nopeasti perässä. Pointtina, että et voi tietää kadutko lasten hankkimista ennen kuin p*ska on jo housuissa. Siksi ei kannata kenenkään toistaa minun virhettäni ja tehdä lapsia a) koska niin kuuluu tehdä tai muutkin tekevät b) jos ei ole oikeasti ihan varma että haluaa ja c) koska puoliso haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jää nähtäväksi, tällä hetkellä hieman surullinen asiasta. Koiran kanssa tänään lenkillä näin pariskunnan opettamassa poikaansa ajamaan pyörällä, kateellisena katsoin ja mietin, että tuostakin jään paitsi.
M38
Sinulla on aikaa vielä. Laitapa toimeksi jos tuota haluat. Mies parhaassa iässä.
Viimeiset 5v yritetty, tän koronan myötä mennyt vielä astetta vaikeammaksi. En jaksa enää väkisin yrittää. Joskus pitää vain osata luovuttaa.
M38
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voisi olla samoin täydellisen ja syvällisesti tyytyväinen elämääni. Hyvää elämää voisin elää mutta "se jokin" jäisi puuttumaan.
Tämä korostuu kun vuosia tulee lisää. Voi olla koko ajan iloinen lasten elämistä, menestymisestä ja onnellisuudesta. Vaikea selittää, mutta vaikka omassa elämässä ei kaikki olisi hienosti, mutta lapsilla menee hyvin, ei muulla ole niin väliä. Sitten taas kun omakin elämä on ihanaa, kaikki tuntuu moninkerroin upealta.
Täytyy myöntää että mielessäni ihastelen miltei jatkuvasti omia lapsia, katselen kuvia kauniista tyttärestäni, fanitan poikani urheilusuorituksia, ihastelen onnistumisia ja ylipäätään nautin suunnattomasti heidän olemassaolostaan.
Mitäpä jos lapsilla ei olisikaan aina mennyt niin hyvin?
Sekin on osa elämää ja joskus niin on ollutkin hetkellisesti. Silti tunne siitä että "meitä", oman perheen ihmisiä on aina tukena ja turvana, tuo voimaa ja merkityksellisyyttä elämään.
Entäpä jos lapsesi olisivat saaneet huonon arvan geenilotossa ja saaneet riesakseen skitsofrenian teini-iästä alkaen, joutuneet työkyvyttömyyseläkkeelle heti täysi-ikäistyttyään, asuneet laitoksessa vähän väliä (koska siellä voidaan pakottaa ottamaan lääkkeet), sen jälkeen enimmäkseen möllöttäneet neljän seinän sisällä katsoen televisiota, aivot taudin ja lääkkeiden turmelemina, vailla elämää, vailla kiinnostusta mihinkään. Olisitko silloinkin heistä hirveän ylpeä?
(Ei, esimerkki ei ole omasta perheestäni, mutta olenpahan tuota kipuilua nähnyt läheisen ystävän perheessä.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä varmaankin. Tosin oman lapsen kaipuu oli itselläni nuoresta saakka todella suuri ja asian hyväksyminen olisi ollut varmasti aika pitkä prosessi. Silti osa siitä vanhemmuuteen liittyvästä onnellisuudesta on sellaista, jota en olisi ennen vanhemmaksi tuloa osannut edes kuvitella. Eli tavallaan osittain olisin ehkä tietämätön siitä mistä olisin jäänyt paitsi.
Elämä olisi todella erilaista kuin nyt, mutta uskoisin, että se voisi olla silti onnellista. Ehkä isoin merkitys olisi sillä, mikä lapsettomaksi jäämisen syy olisi ollut. Jos olisi esim. puolison mielipide niin varmaan olisin katkeroitunut joko puolisolle tai omalle itselleni siitä, ett jatkoin suhdetta. Jos syy olisi fysiologinen, niin olisi ehkä helpompi hyväksyä. Vaikea tietysti kuvitella tilannetta ja miltä silloin ehkä saattaisi tuntua.
En tiedä (voinko uskoa). Mutta uskon, että ilman vanhemmuutta en kasvaisi niin paljon aikuiseksi. Jotkut ihmiset aikusituu jo sukukypsyyden saavuttaessaan, mutta minä en kuulu heihin. Voisinko olla onnellinen kasvamatta aikuiseksi? En tosiaankaan tiedä. Epäilen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voisi olla samoin täydellisen ja syvällisesti tyytyväinen elämääni. Hyvää elämää voisin elää mutta "se jokin" jäisi puuttumaan.
Tämä korostuu kun vuosia tulee lisää. Voi olla koko ajan iloinen lasten elämistä, menestymisestä ja onnellisuudesta. Vaikea selittää, mutta vaikka omassa elämässä ei kaikki olisi hienosti, mutta lapsilla menee hyvin, ei muulla ole niin väliä. Sitten taas kun omakin elämä on ihanaa, kaikki tuntuu moninkerroin upealta.
Täytyy myöntää että mielessäni ihastelen miltei jatkuvasti omia lapsia, katselen kuvia kauniista tyttärestäni, fanitan poikani urheilusuorituksia, ihastelen onnistumisia ja ylipäätään nautin suunnattomasti heidän olemassaolostaan.
Mitäpä jos lapsilla ei olisikaan aina mennyt niin hyvin?
Sekin on osa elämää ja joskus niin on ollutkin hetkellisesti. Silti tunne siitä että "meitä", oman perheen ihmisiä on aina tukena ja turvana, tuo voimaa ja merkityksellisyyttä elämään.
Entäpä jos lapsesi olisivat saaneet huonon arvan geenilotossa ja saaneet riesakseen skitsofrenian teini-iästä alkaen, joutuneet työkyvyttömyyseläkkeelle heti täysi-ikäistyttyään, asuneet laitoksessa vähän väliä (koska siellä voidaan pakottaa ottamaan lääkkeet), sen jälkeen enimmäkseen möllöttäneet neljän seinän sisällä katsoen televisiota, aivot taudin ja lääkkeiden turmelemina, vailla elämää, vailla kiinnostusta mihinkään. Olisitko silloinkin heistä hirveän ylpeä?
(Ei, esimerkki ei ole omasta perheestäni, mutta olenpahan tuota kipuilua nähnyt läheisen ystävän perheessä.)
Lastaan kuitenkin yleensä rakastaa, vaikka ei olisikaan hänestä 'ylpeä'. Ylpeys ei yleensä ole vanhemmalle ensisijaista. Surua tulee joillekin enemmän kuin on kohtuullista, mutta se riski on kaikessa elämässä. Ohis.
Olisin onnellisempi ilman lapsia, mutta en voisi tietää sitä, ellei minulla olisi lasta. Täällähän usein vakuutetaan päinvastaista, miten lapseton ei tiedä mitä menettää. Mä en elä lapseni kautta, eikä hän ole tuonut mitään ylimaallista ja maagista uutta ymmärrystä. Toki hän on rakas ja hänet hyvin hoidan. Aika samanlaista on arki, omaa rauhaa ei vain enää oikein ole. Isyys voisi sopia mulle, mut äitiys kaduttaa. Siksi lapsiluku jää yhteen.