Lue keskustelun säännöt.
Naurattaa, kun 7-kymppiset vanhempani kuvittelevat omistavansa arvokasta tavaraa ja arvokkaan osakkeen
26.02.2021 |
Tänään kävin vanhemmilla siivoomassa ja taas oli niin kova uho vanhemmillani siitä, miten arvokasta omaisuutta ja tavaraa heillä on. 60-luvun puolenvälin neukkukuutiokolmio, itä-Vantaalla huonojen julkisten yhteyksien päässä ei-arvostetulla asuinalueella. Ostettu 80-luvun alussa ja vähän ennen myyntiä asuntoa on vähän pintarempattu edellisten asukkaiden toimesta myynnin edistämisen vuoksi. Sen jälkeen ei mitään remppaa, muuta kuin pari vuotta sitten putkiremppa, jossa vanhempani valitsivat vessaan mahdollisimman halvat materiaalit ja kalusteet. Eivät suostuneet tekemään muuta remppaa, koska "ei tarvetta" ja "remonttifirmat kusettaa". Käytännössä huoneessa kuin huoneessa lattialistat irti ja repsottaa, seinän maali rapissut, kaapinovet niin keittiössä, eteisessä kuin makkarissa rikki, saranat pois paikoiltaan, sieltä täältä paikkailtu jeesusteipillä. Vanhempien käsitys asunnon arvosta on ainakin puoli miljoonaa, perustuen siihen että "asuntojen arvo nousee".
Samoin vanhemmilla on älytön oletus siitä, että heidän tavaransa ovat jotain arvotavaraa, josta minä ja veljeni tulemme aikanaan tappelemaan perinnönjaossa. Isä uhosi, että pitää tehdä oikein etukäteen sopimus, ettei teille tule riitaa. Niin riitaa Myrna-kahviastiastosta, Valittujen Palojen kirjaklassikoista ja muista kirjoista, joita divarit ei ota ilmaiseksikaan, Kotilieden tms. keräily koristeposliinilautasista, Chippendale-pikkulusikoista ja ottimista, Askon 90-luvun alun nahkasohvakalustosta, pronssisista Kalevala-koruista jne.
Ihan kiva siis, että aikanaan pienituloiset vanhempani ovat tyytyväisiä kotiinsa ja tavaroihinsa mutta oikeasti jotain käsittämätöntä, miten arvokkaiksi he ne kuvittelevat. Puoli miljoonaa lähestulkoon peruskorjaamattomasta 60-luvun kolmiosta itä-Vantaalla? Tai ajatus siitä, että me veljien kanssa tapellaan siitä, kuka pääsee panemaan rahaksi Myrna-kupeilla sitten kun vanhempia ei enää ole? Please kertokaa, että teillä on myös samanlaisia kokemuksia!?
Kommentit (1400)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todella rumasti puhutte vanhemmistanne /vanhemmista ihmisistä. Tulee päivä, jolloin menetätte heidät, hautaatte heidät, ette voi enää puhua heidän kanssaan.
Silloinko vasta huomaatte miten hyvät vanhemmat teillä oli?Itsekin lapsena vanhemmille suuttuessani kuvittelin, että kuolen ja hautajaisissa vanhemmat sitten itkevät, katuvat ja tajuavat, miten väärässä he olivatkaan.
Vieläkin näyttää nuo voimafantasiat olevan sinulle ajankohtaisia.
Ei ole, tuli vaan tuosta sinun kommentista mieleen. Jotkut vanhukset kiristävät lapsiaan sanoen "viimeistä joulua/kesää/pääsiäistä tässä elän" ja sitten lapset kiltteinä tekevät, mitä vanhus vaatii.
Kaikki muut paitsi tämä voimafantasioisa maininnut kyllä tajusivat hyvin.
Toi just on se taustalla oleva asia, hyvin puhuttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä vähän vajaa 100v suvun matriarkka on määrännyt, että hänen taloaan (josta perikunta omistaa puolet) ei saa hänen kuoltuaan myydä. Talo sijaitsee pienessä, näivettyneessä entisessä teollisuuskaupungissa. Hän on itse omalla huolimattomuudellaan aiheuttanut talossa mittavan kosteusvaurion, jonka korjaaminen on mahdotonta.
Kovat on ohjeistukset myös kesämökin suhteen, jonka omistussuhteet vähintäänkin epäselvät (aiemmin maatilan tyttölapset jätettiin useimmiten kokonaan ilman perintöä; maat, metsät talot kaikki pojalle).
Joidenkin henkilöiden toimivalta ulottuu siis pitkälle kuoleman yli. Rintaperillisensä ovat jo keskimäärin 70 vuotiaita. Mitähän kivaa perijä-vanhukset keksivät kosteusvaurioisella talolla ja homeenhajuisella mökillä (jonka jakavat seitsemän serkkunsa kanssa) tehdä — sitten joskus?
No eipä hän enää kuolemansa jälkeen pysty vaikuttamaan, mitä omaisuudelle tehdään.
Suomessa kovasti arvostetut tapiovaarat, lappalaiset, arabiat (jopa ne paljon puhutut myrnat) ovat maailman mitassa tuikituntemattomia. Pienen kansan pienissä tehtaissa tuotettuja, suurelta osin halvoista materiaaleista, kun muuta ei ollut saatavana. Kannattaa hiukan miettiä ennen kuin ihan älyttömiä summia maksaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä vähän vajaa 100v suvun matriarkka on määrännyt, että hänen taloaan (josta perikunta omistaa puolet) ei saa hänen kuoltuaan myydä. Talo sijaitsee pienessä, näivettyneessä entisessä teollisuuskaupungissa. Hän on itse omalla huolimattomuudellaan aiheuttanut talossa mittavan kosteusvaurion, jonka korjaaminen on mahdotonta.
Kovat on ohjeistukset myös kesämökin suhteen, jonka omistussuhteet vähintäänkin epäselvät (aiemmin maatilan tyttölapset jätettiin useimmiten kokonaan ilman perintöä; maat, metsät talot kaikki pojalle).
Joidenkin henkilöiden toimivalta ulottuu siis pitkälle kuoleman yli. Rintaperillisensä ovat jo keskimäärin 70 vuotiaita. Mitähän kivaa perijä-vanhukset keksivät kosteusvaurioisella talolla ja homeenhajuisella mökillä (jonka jakavat seitsemän serkkunsa kanssa) tehdä — sitten joskus?
Noi hamsterit rakastaa vain tavaraa, ja kuvittelevat sillä voivansa hallita muita.
Mut ihan oikeasti, miettiikö tuollainen ihminen sitä millainen muisto hänestä jää? Kun varmaan tahtovat että jäisi elämään ajatuksissa, mutta eivät tajua jättävänsä aika rumaa ja katkeraa kuvaa itsestään.
Omissa silmissään tämä henkilö on suuri hyväntekijä, auttaja jne. Kuuluu kuitenkin siihen ihmisryhmään, joka ei ”auttaessaan” koskaan kysy a) tarvitaanko hänen apuaan ja b) minkälaista apua tarvitaan. Nämä asiat hän päättää ihan itse.
Sitten itkee ja säälii itseään, jos ei ymmärretä kiittää kun hän on omin lupineen esim. ”siivonnut” jonkun muun henkilön (elossa olevan) kaapit heittäen osan tavaroista roskiin, osan takkaan ja loput piilottanut miljoonaan eri paikkaan...
Kyllä minä jo lapsena opin, että ensin oli lama tarkoittaen 30-luvun lamaa, sitten oli sota-aika ja sitten oli pula-aika. Eli siis vaikka lamassa oli pulaa kaikesta, niin pula-aika sanana tarkoitti kyllä sitä sodan jälkeistä aikaa, kun sotakorvaukset söivät kaiken ostovoiman eikä mitään oikein saanut mistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todella rumasti puhutte vanhemmistanne /vanhemmista ihmisistä. Tulee päivä, jolloin menetätte heidät, hautaatte heidät, ette voi enää puhua heidän kanssaan.
Silloinko vasta huomaatte miten hyvät vanhemmat teillä oli?Itsekin lapsena vanhemmille suuttuessani kuvittelin, että kuolen ja hautajaisissa vanhemmat sitten itkevät, katuvat ja tajuavat, miten väärässä he olivatkaan.
Vieläkin näyttää nuo voimafantasiat olevan sinulle ajankohtaisia.
Ei ole, tuli vaan tuosta sinun kommentista mieleen. Jotkut vanhukset kiristävät lapsiaan sanoen "viimeistä joulua/kesää/pääsiäistä tässä elän" ja sitten lapset kiltteinä tekevät, mitä vanhus vaatii.
Kaikki muut paitsi tämä voimafantasioisa maininnut kyllä tajusivat hyvin.
Toi just on se taustalla oleva asia, hyvin puhuttu.
Ketkä kaikki, kuinka moni?
Olen samaa mieltä enemmistön kanssa.
Ei mitään arvoa "lahoilla" mökeillä, 70-luvun kerrostalo-osakkeilla ymv.
Suomi on täynnä arvottomia kiinteistöjä ja turhaa tavaraa.
Kannattaisi joskus jopa lahjoittaa jos myytyä ei saa. Esim. Pietarin seudulla olisi kova kysyntä meille kelpaamattomista taloista ja asunnoista. Kelpaisivat hyvin datsoiksi ja loma-osakkeiksi.
Myös kiinalaiset kartoittavat tarjontaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä miksi asiasta tehdään näin suuri haloo. Kun vanhempasi ovat kuolleet, voit aivan vapaasti viedä heidän tärkeinä pitämänsä asiat vaikkapa kaatopaikalle. He eivät ole enää sinua valvomassa tai tuomitsemassa. Luulisin, että ongelma on omien korviesi välissä. Kasva aikuiseksi!
Vierailija kirjoitti:
Olen samaa mieltä enemmistön kanssa.
Ei mitään arvoa "lahoilla" mökeillä, 70-luvun kerrostalo-osakkeilla ymv.
Suomi on täynnä arvottomia kiinteistöjä ja turhaa tavaraa.
Kannattaisi joskus jopa lahjoittaa jos myytyä ei saa. Esim. Pietarin seudulla olisi kova kysyntä meille kelpaamattomista taloista ja asunnoista. Kelpaisivat hyvin datsoiksi ja loma-osakkeiksi.
Myös kiinalaiset kartoittavat tarjontaa.
Niitä kiinalaisia ja venäläisiäkö tänne haluat? Kyllä niitä ottajia Suomessakin varmaan löytyy, jos ilmaiseksi antaa. Ja edelleen, se minkä arvoisia asunnot ovat, riippuu sijainnista. Itse asun -70 luvulla rakennetussa kerrostalo-osakkeessa ja hinta tälle olisi lähempänä 500 000 €. Pari vuotta sitten samanlainen naapuri asunto myytiin ja pyyntö oli 485 000 € ja meni kaupaksi muutamassa päivässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä on kanssa tuota samaa ajatusmaailmaa. Mä pääsin ripille, niin äiti innoissaan hääräsi "jotain" astiastoa. Tarvii saada uusi, hän ostaa ihan uuden.. Se on sitten sun rippilahja! Saat sen sitten, kun muutat pois. Kapioarkkuun täytettä! Se touhus niin innoissaan. Eihän multa edes kysytty, että onko ne mun mielestä kivat.
Hän sitten aina kaiveli asiaston "kapioarkustani" esille, kun isän puolen vieraita tuli kylään. Ne oli hienoja vieraita, kun isän veljen vaimolla oli turkki. Tää turkki-ihminen teki uransa pubissa tarjoilijana. Niin hienoja! ;) Tietenkin sisarusten ripit ja valmistujaisbileissä tämä kapioastiastoni sai tuuletusta.
Muutin pois kotoa. Äiti kyynel silmä kulmassa kippoja sivellen pakkasi mulle niitä mukaan. Siinä vaiheessa sanoin, etten mä niitä opiskelukämppään ota. Käytä sä nyt vaan. Hyvin iloisena hän niitä vitriiniin takaisin asetteli.
N. 10 vuotta myöhemmin esikoisemme syntyi, niin äiti taas surunmurtamana pakkaili astiastoa, että mun on nyt aika ottaa se omaan käyttöön. Ristiäisissä sitä on hyvä käyttää. EI kiitos edelleenkin. Eikä meillä ollut edes ristiäisiä. Se on toinen luku sitten.
Oli pakko ottaa äidin kanssa keskusteluun, etten mä halua sitä astiastoa. Mutta sehän on sun rippilahja! Kiitos mutta äiti, saat sen ihan omaksi ja teet sille ihan mitä lystäät. Sen koommin ei enää tyrkyttänyt mulle.
Vuosia myöhemmin mun 40 v juhlat oli ja esille olin kattanut tädiltä saamani astiaston. Hän harrasti posliinitöitä. Muistan kun yhdessä käytiin valitsemassa ja ostamassa se astiasto, kun olin pieni. Sitten hän maalasi ne todella kauniiksi. - ei kultaa, ei ruskeeta. Mun ikiomat hopeareunuksiset mansikankukka astiat.
Tästähän äitini sitten sai järjettömän kohtauksen, paskamyrsky nousi... Häntä oli nyt loukattu! Käytin äidin siskolta saatua astiastoa enemmin kuin rippiastiastoa.
En ymmärtänyt, että miten paljon tunnetta äiti latasikaan siihen uutena ostettuun astiastoonsa ja mun rippijuhliin. Itsellä jotain angstia vieläkin, etten vaan halua sitä astiastoa itselle, en edes varastoon, koska käyttäähän sitä pitäisi aina kun arvokkaita vieraita käy (meillä kaikki on samanarvoisia, mutta äiti <3)
Astiasto ei ole millään tavalla kaunis mun silmään ja muutenkin plääh.. Ja pelkään, että sen mukana tulee myös se kamala vitriini (kapioarkkuni), joka pitää sitten saada kunniapaikalle, kun on niin arvokaskin. (ei ole)
Äiti kyllä leppyi. Eikä tässä nyt juhlia ole ollut -sattuneista syistä. Pyysin anteeksi ja selitin asian moneen kertaan, monesta kulmasta, mutta ei hän ole vielä täysin antanut anteeksi tuota temppuani. Hänellä kun ei ole nyt mitään mitä jättää mulle.. Jaa, jospa vaikka toi ryijy, jota ollaan yhdessä solmittu? Ei käy, kun sillä ei ole mitään rahallista arvoa! Selvähän se.
Tekisi mieli tipauttaa maanpinnalle. Ehkä se meidän tekemä ryijy oikeasti onkin arvokkaampi kuin iänikuiset myrnakipot. ;D
Sisaruksille terkkuja! Heillä on omat taistelunsa äidin perintöjen kanssa.
Ihana äitihän sulla. Ollut vaan pettynyt itseensä, kun ei osannut sinulle mieleistä valita.
Tämä just!
Miks niiden pitää sitä välittämistä osoittaa tavaralla?
Voi toi olla ihan kontrollinhaluakin.
Kaikkialla muualla maailmassa ja myös ennen Suomessa edellisten sukupolvien aikana rakkautta, ystävyyttä ja välittämistä osoitettiin lahjojen avulla, johon kätkeytyi rakkautta, ajatuksia ja tarinoita, jotka siirtyivät ja muistuttavat lahjanantajasta, myös silloin kun hän ei enää ole keskuudessamme. Ja kautta maailman historian on annettu lahjoja, oli ne sitten lapselle annetut kapiot, rippilahjat, häälahjat tai miehen antamat huomenlahjat vaimolleen tai synttärilahjat.
Itse olen mieluusti ja kiitollisuudella ottanut isovanhempien ja vanhempian lahjat ja tavarat ja arvostanut niitä suuresti. Nyt erityisesti isovanhempien ja isoisovanhempien perinnöt ja lahjat, kun he ovat kuolleet ja ne muistuttavat omasta juuristani ja liittävät suvun sukupolvien ketjuun, joka antaa turvaa, lohtua ja tunne suuresta rakkaudesta ja huolenpidosta edellisistä sukupolvista, enkä ole yksin.
Vanhempasi ovat siinä iässä, että ajattelevat elämänsä merkityksellisyyttä. He eivät ehkä ole ajan tasalla omaisuutensa rahallisesta arvosta, mutta olisiko hyvä kannatella heidän omanarvontuntoaan sen aikaa, kun ovat olemassa. Tuossa elämänvaiheessa on tärkeää tuntea saavuttaneensa jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat varmasti arvioivat asuntonsa arvon roimasti yläkanttiin. Ihmettelen silti, saako jostain Vantaalta kolmioita putkiremontoidussa talossa 110 000 eurolla.
Veikkaan, että saa. Etenkin kun vanhempieni asunto on muuten niin hurjassa kunnossa ja uuden ostajan täytyy aikanaan remontoida se lattiasta kattoon.
ap
Tai sitten te perilliset päätätte remontoida sen ennen myyntiin laittoa.
Kyllä äidin tai mummon antamasta Myrna-kupista aamukahvi maistuu hyvältä, kun samalla tunne lämpimästä halauksesta, toisin kuin joisi kylmästä ja vieraasta Ikean paksusta savimukista.
Siksi Myrna-kupit ovat niin arvokkaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä äidin tai mummon antamasta Myrna-kupista aamukahvi maistuu hyvältä, kun samalla tunne lämpimästä halauksesta, toisin kuin joisi kylmästä ja vieraasta Ikean paksusta savimukista.
Siksi Myrna-kupit ovat niin arvokkaita.
Entäs kun mun äidiltäni jäi vain niitä Kermansaven kippoja. Eikä muistoa halauksesta, koska sellasia ei ollut?
Mitäs kun se kuppi hajoaa, häviääkö muisto?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä on kanssa tuota samaa ajatusmaailmaa. Mä pääsin ripille, niin äiti innoissaan hääräsi "jotain" astiastoa. Tarvii saada uusi, hän ostaa ihan uuden.. Se on sitten sun rippilahja! Saat sen sitten, kun muutat pois. Kapioarkkuun täytettä! Se touhus niin innoissaan. Eihän multa edes kysytty, että onko ne mun mielestä kivat.
Hän sitten aina kaiveli asiaston "kapioarkustani" esille, kun isän puolen vieraita tuli kylään. Ne oli hienoja vieraita, kun isän veljen vaimolla oli turkki. Tää turkki-ihminen teki uransa pubissa tarjoilijana. Niin hienoja! ;) Tietenkin sisarusten ripit ja valmistujaisbileissä tämä kapioastiastoni sai tuuletusta.
Muutin pois kotoa. Äiti kyynel silmä kulmassa kippoja sivellen pakkasi mulle niitä mukaan. Siinä vaiheessa sanoin, etten mä niitä opiskelukämppään ota. Käytä sä nyt vaan. Hyvin iloisena hän niitä vitriiniin takaisin asetteli.
N. 10 vuotta myöhemmin esikoisemme syntyi, niin äiti taas surunmurtamana pakkaili astiastoa, että mun on nyt aika ottaa se omaan käyttöön. Ristiäisissä sitä on hyvä käyttää. EI kiitos edelleenkin. Eikä meillä ollut edes ristiäisiä. Se on toinen luku sitten.
Oli pakko ottaa äidin kanssa keskusteluun, etten mä halua sitä astiastoa. Mutta sehän on sun rippilahja! Kiitos mutta äiti, saat sen ihan omaksi ja teet sille ihan mitä lystäät. Sen koommin ei enää tyrkyttänyt mulle.
Vuosia myöhemmin mun 40 v juhlat oli ja esille olin kattanut tädiltä saamani astiaston. Hän harrasti posliinitöitä. Muistan kun yhdessä käytiin valitsemassa ja ostamassa se astiasto, kun olin pieni. Sitten hän maalasi ne todella kauniiksi. - ei kultaa, ei ruskeeta. Mun ikiomat hopeareunuksiset mansikankukka astiat.
Tästähän äitini sitten sai järjettömän kohtauksen, paskamyrsky nousi... Häntä oli nyt loukattu! Käytin äidin siskolta saatua astiastoa enemmin kuin rippiastiastoa.
En ymmärtänyt, että miten paljon tunnetta äiti latasikaan siihen uutena ostettuun astiastoonsa ja mun rippijuhliin. Itsellä jotain angstia vieläkin, etten vaan halua sitä astiastoa itselle, en edes varastoon, koska käyttäähän sitä pitäisi aina kun arvokkaita vieraita käy (meillä kaikki on samanarvoisia, mutta äiti <3)
Astiasto ei ole millään tavalla kaunis mun silmään ja muutenkin plääh.. Ja pelkään, että sen mukana tulee myös se kamala vitriini (kapioarkkuni), joka pitää sitten saada kunniapaikalle, kun on niin arvokaskin. (ei ole)
Äiti kyllä leppyi. Eikä tässä nyt juhlia ole ollut -sattuneista syistä. Pyysin anteeksi ja selitin asian moneen kertaan, monesta kulmasta, mutta ei hän ole vielä täysin antanut anteeksi tuota temppuani. Hänellä kun ei ole nyt mitään mitä jättää mulle.. Jaa, jospa vaikka toi ryijy, jota ollaan yhdessä solmittu? Ei käy, kun sillä ei ole mitään rahallista arvoa! Selvähän se.
Tekisi mieli tipauttaa maanpinnalle. Ehkä se meidän tekemä ryijy oikeasti onkin arvokkaampi kuin iänikuiset myrnakipot. ;D
Sisaruksille terkkuja! Heillä on omat taistelunsa äidin perintöjen kanssa.
Ihana äitihän sulla. Ollut vaan pettynyt itseensä, kun ei osannut sinulle mieleistä valita.
Tämä just!
Miks niiden pitää sitä välittämistä osoittaa tavaralla?
Voi toi olla ihan kontrollinhaluakin.
Kaikkialla muualla maailmassa ja myös ennen Suomessa edellisten sukupolvien aikana rakkautta, ystävyyttä ja välittämistä osoitettiin lahjojen avulla, johon kätkeytyi rakkautta, ajatuksia ja tarinoita, jotka siirtyivät ja muistuttavat lahjanantajasta, myös silloin kun hän ei enää ole keskuudessamme. Ja kautta maailman historian on annettu lahjoja, oli ne sitten lapselle annetut kapiot, rippilahjat, häälahjat tai miehen antamat huomenlahjat vaimolleen tai synttärilahjat.
Itse olen mieluusti ja kiitollisuudella ottanut isovanhempien ja vanhempian lahjat ja tavarat ja arvostanut niitä suuresti. Nyt erityisesti isovanhempien ja isoisovanhempien perinnöt ja lahjat, kun he ovat kuolleet ja ne muistuttavat omasta juuristani ja liittävät suvun sukupolvien ketjuun, joka antaa turvaa, lohtua ja tunne suuresta rakkaudesta ja huolenpidosta edellisistä sukupolvista, enkä ole yksin.
Lahja on eri asia kuin se, että pitää ottaa vastaan epäkelpoa käyttötavaraa.
On mullakin suvussa kulkeneita esineitä. Mutta kamat jotka on olleet äidilleni tärkeitä, ei ole enää mulle tärkeitä.
Ja sukupolvien ketju - joo tiedän ajattelutavan omista juuristani lähtien. Faustinen sielu, jos on Spengleriä lukenut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keski-ikäiset ihmiset ivaavat vanhempiaan, sillä lailla. Mitähän 20 vuoden päästä teidän lapset sanovat teistä? Ehkä näin: ”idiootit remontoivat joka toinen vuosi koko kämppänsä ja uusivat keittiönsä ja kylppärinsä vain siksi että haluavat uudet, kun vanhat ei nappaa. Sisustuskin pitää vaihtaa parin vuoden välein. Eipä ihme että luonnonvarat loppuivat noiden ääliöiden takia.”
Olen 58v ja ivaan vanhempieni kultamunaa, 70-luvun paritalon puolikasta Espoossa ja Ultima Thule laseja. Tiedän jo nyt että tyttäreni, 31v, tulee pistämään koko irtaimistoni Tori.fi myyntiin ja annetaan-osioon, heti kun minusta aika jättää. Ei minun kipot ja kupit, sun muut, ole tärkeitä kenellekään muulle kuin minulle. 0
Mä voin huolehtia sun puolesta niistä Ultima Thule -laseista!
Ei kuulosta varmaan vanhempiesi mielestä naurettavalta. Heidänkin elämää ja näkemyksiään sinun täytyy arvostaa ja kunnioittaa. Etkö osaa kuvitella itseäsi aikanaan samanikäiseksi omien tärkeiden asioittesi kanssa ja minkä kohtelun silloin haluat.
Jos kahvit maistuu parhaalta edesmenneen mummon kahvikupista, niin kai hammasmukina voi käyttää mukia, jossa vaari säilytti tekereitaan? Että ei jää käyttämättä ja jälkipolville sitten aikanaan siirrettyä.
Vierailija kirjoitti:
Onhan se ihan hyvä ravistella, että hei omistat roskaa, jätät jälkeesi jätettä. Ja jos sitä perintöä ei ole tietentahtoen suunniteltu kiusaksi, niin kaikki tekisi palveluksen jos muuttaisi kaiken omaisuutensa käteiseksi tai osakkeiksi ja muuttaisi vuokralle viimeisiksi vuosiksi. Itseäni ei ainakaan lainkaan kiinnosta käydä sitä rojukasaa ja omistusten sillisalaattia läpi mikä on odottamassa ja on jogurttipurkki ja metsäpalsta siellä täällä säästetty lapsille "iloksi".
Saaressa asuneena ymmärrän hyvin miksi 'vähän kaikki' kannattaa säästää - jos sillä lailla välttää edes yhden vaivalloisen kauppareissun.
Moni mummo toki varmaan lähinnä vanhan tavan vuoksi säästää kaikenlaisia ihmeellisyyksiä (pappoista puhumattakaan 🙄)
Mutta älä halveksi metsäpalstaa! Omat lapset peri toiselta isoäidiltään pienen metsätilan ja pari peötoplänttiä "ei missään" - mutta kyllä se puu sieltäkin ihan arvossaan on. Just viime vuonna teettivät jonkun harvennushakkuun, mistä jäi kullekin nuorelle kulujen ja verojen jälkeen melkein 1500€ ja ne pellot on vuokrattu jollekin paikalliselle viljelijälle lisämaaksi ja he saavat siitä melkein 100€/vuosi kukin "ilmaista rahaa".
Ja metsä menee aina kaupaksi, siis se maapohja. Aina. Jos vain haluat eroon päästä. Voisin tässä ja mut luvata että 'puuta kasvavasta' maasta ihan missä tahansa annan sulle vaikkapa 50€ hehtaarilta ! (Mutta toinen asia sitten on, kun siitä pitäisi saada itselle kelvollinen summa, ihan kohtuutonta 'ryöstöä' ettet tuon enempää maksaisi) - mutta siis turha valittaa etteikö metsästä aina pääsisi eroon.
(Kiinteistöllinen omaisuus onkin hankalampaa, koska siitähän ei ole kuin kuluja siitä lahotorpasta)
Noi hamsterit rakastaa vain tavaraa, ja kuvittelevat sillä voivansa hallita muita.
Mut ihan oikeasti, miettiikö tuollainen ihminen sitä millainen muisto hänestä jää? Kun varmaan tahtovat että jäisi elämään ajatuksissa, mutta eivät tajua jättävänsä aika rumaa ja katkeraa kuvaa itsestään.