Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Naurattaa, kun 7-kymppiset vanhempani kuvittelevat omistavansa arvokasta tavaraa ja arvokkaan osakkeen
26.02.2021 |
Tänään kävin vanhemmilla siivoomassa ja taas oli niin kova uho vanhemmillani siitä, miten arvokasta omaisuutta ja tavaraa heillä on. 60-luvun puolenvälin neukkukuutiokolmio, itä-Vantaalla huonojen julkisten yhteyksien päässä ei-arvostetulla asuinalueella. Ostettu 80-luvun alussa ja vähän ennen myyntiä asuntoa on vähän pintarempattu edellisten asukkaiden toimesta myynnin edistämisen vuoksi. Sen jälkeen ei mitään remppaa, muuta kuin pari vuotta sitten putkiremppa, jossa vanhempani valitsivat vessaan mahdollisimman halvat materiaalit ja kalusteet. Eivät suostuneet tekemään muuta remppaa, koska "ei tarvetta" ja "remonttifirmat kusettaa". Käytännössä huoneessa kuin huoneessa lattialistat irti ja repsottaa, seinän maali rapissut, kaapinovet niin keittiössä, eteisessä kuin makkarissa rikki, saranat pois paikoiltaan, sieltä täältä paikkailtu jeesusteipillä. Vanhempien käsitys asunnon arvosta on ainakin puoli miljoonaa, perustuen siihen että "asuntojen arvo nousee".
Samoin vanhemmilla on älytön oletus siitä, että heidän tavaransa ovat jotain arvotavaraa, josta minä ja veljeni tulemme aikanaan tappelemaan perinnönjaossa. Isä uhosi, että pitää tehdä oikein etukäteen sopimus, ettei teille tule riitaa. Niin riitaa Myrna-kahviastiastosta, Valittujen Palojen kirjaklassikoista ja muista kirjoista, joita divarit ei ota ilmaiseksikaan, Kotilieden tms. keräily koristeposliinilautasista, Chippendale-pikkulusikoista ja ottimista, Askon 90-luvun alun nahkasohvakalustosta, pronssisista Kalevala-koruista jne.
Ihan kiva siis, että aikanaan pienituloiset vanhempani ovat tyytyväisiä kotiinsa ja tavaroihinsa mutta oikeasti jotain käsittämätöntä, miten arvokkaiksi he ne kuvittelevat. Puoli miljoonaa lähestulkoon peruskorjaamattomasta 60-luvun kolmiosta itä-Vantaalla? Tai ajatus siitä, että me veljien kanssa tapellaan siitä, kuka pääsee panemaan rahaksi Myrna-kupeilla sitten kun vanhempia ei enää ole? Please kertokaa, että teillä on myös samanlaisia kokemuksia!?
Kommentit (1400)
Vierailija kirjoitti:
Heh, joskus 20 vuotta sitten selasin yläasteella noita mummolan tietosanakirjoja ja nauroin miten vanhaa ja väärää tietoa niissä on. Suoraan roviolle tai parhaat palat vintille talteen niin useita kiloja käyttökelvotonta hupia omille lapsille.
Minuakin nuorena nauratti, kun ennen muinoin luulivat, että maapallo on litteä.
Nykyään naurattaa, kun mietiskelen miten tulevaisuudessa meille hihittelevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhuksien ikäpolven kämpät on tosissaan ankeita. Kaikki remontit, joita on hyvin haluttomasti, mutta pakon vuoksi tehty, on tehty halvimmilla mahdollisilla materiaaleilla ja se näkyy. Mielellään papat vielä säästövimmassaan itse niitä laitelleet, huonosti. Ne asunnot tarvitsevat mittavat remontit heidän jälkeensä. Tuo on sentään Vantaalla, mutta samaa ajattelua on ties missä Jämsissä, joissa uudetkaan asunnot eivät mene kaupaksi.
Mä luulen että noilla ikäpolvilla ei ole velkaakaan niskassa kuten 20-40 vuotiailla, joilla pitää olla kaikki tässä ja nyt ja heti ja parasta laatua, oli rahaa tai ei.
Olisikin "parasta laatua" mutta kun sitä ei sieltä Ikeasta saa...
Ja sitten uusitaan koko kalusto 5v välein kun bloggaajat saa uskomaan että nyt pitää kaiken olla xxx-tyylistä.
Ja sitten syyllistetään sitä edellistä sukupolvea maapallon kaikkien luonnonvarojen haaskaamisesta 🙄
Millä rahalla kuvittelet parikymppisten ostavan "parasta laatua"? Ei ne pilalle istutut 40 vuotta vanhat vakosamettisohvat enää kenellekään kelpaa ja hyvä niin. Vai pitäisikö 20 neliön opiskelijakämppään saada mahdutetuksi isovanhempien 90-luvun tekonahkainen sohvakalusto? Jos ne vanhemmat ja isovanhemmat ovat ostaneet mahdollisimman halvat huonekalut, ei ne laaduksi muutu missään vaiheessa. Suututtaa itsekkäät ihmiset, jotka vaativat nuoria ottamaan kaatopaikalle kuuluvat romut riesakseen, kun itse eivät halua maksaa kaatopaikkamaksuja.
En nyt ihan tätäkään vuodatusta ymmärrä.
Pitäisikö vanhempien kuljettaa kaikki huonekalunsa ja tavaransa itse kaatopaikalle ennen kuolemaansa?
Missä he sitten istuvat ja mistä syövät sen jäljellä olevan ajan kun ei se kuolema tule etukäteen määrättynä päivänä.
Yleensä vanhemmilla on edes hiukan myös säästöjä , jotka voi käyttää vaikka siihen että tyhjennyttää asunnon jollain firmalla, jolle maksaa.
Niin ei tarvi itse tehdä mitään.
Tai lahjoittaa koko irtaimiston sillä palkalla että saaja vie ihan kaikki
Kyllä näitä löytyy.Kas kun he jo nyt ovat halunneet luopua joistain huonekaluista. Viimeksi meille tarjottiin 70-luvulta peräisin olevia rahkamattoja (?). Muistan ne pölyä keräävät matot lapsuudesta. Itse satuin mainitsemaan, että kun tämä korona hellittää, ostan keittiöön uuden maton. Yksi lipastokin olisi pitänyt meille mahduttaa.
Ja sinähän rupesit puhumaan aiheesta "parasta laatua", jota nuoret ostaa Ikeasta. Ei parikymppisillä ole varaa hankkia ekaksi Artekia.
Etkä osannut sanoa "ei kiitos, emme tarvitse"?
Ainakaan oma äitini ei tuollaista uskonut ensimmäisten viiden aikana kotoa muutettuani. Koko ajan oli jotain stanan rättiä tai pöytäliinaa tarjolla. Sai sanoa aika kovasti että "ÄLÄ TUO TÄNNE YHTÄÄN MITÄÄN KOSKAAN. PISTE. " Se tavaran roudaus kiihtyi uudestaan siinä vaiheessa kun vaimo oli raskaana, kai se aatteli että nyt voi iskeä.
Minä ja mun 2 sisarusta ollaan sovittu, että kaikki mitä äiti antaa otetaan ja kukin saa sitten ne 'saamansa' heittää suoraan mäkeen (siis minne mieli tekeekään, tai säästää, ihan sama). Tämä on ainoa tapa, millä saadaan aikanaan massiivinen 5h+keittiö ja autotalli edes aloitettua tyhjenemään vielä äidin 82v eläessä.
Jos hänelle sanoo, vie pelastusarmeijaan/roskikseen hän tunkee tavarat takaisin kaappiin odottamaan 'otollisempaa uhria'.
Mutta toki, hän ei sitten kyllä ostele uusia 'tarpeeseen' kun saa jonkun hyllyn tyhjäksi - tuollaisen mummon kanssa tämä strategia ei toimi tokikaan.
Ja joskus hän kyselee 'tuliko pöytäliina käyttöön' niin emme tietenkään kerro, että jepjep toivottavasti sen joku Pelastusarmeijan kirpparilta itselleen hamstrasi, vaan "tulee kyllä, tokikin, mut ei olla vielä kun lapset on niin sotkevaisia" tms.
What she doesn't know doesn't kill her.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä on kanssa tuota samaa ajatusmaailmaa. Mä pääsin ripille, niin äiti innoissaan hääräsi "jotain" astiastoa. Tarvii saada uusi, hän ostaa ihan uuden.. Se on sitten sun rippilahja! Saat sen sitten, kun muutat pois. Kapioarkkuun täytettä! Se touhus niin innoissaan. Eihän multa edes kysytty, että onko ne mun mielestä kivat.
Hän sitten aina kaiveli asiaston "kapioarkustani" esille, kun isän puolen vieraita tuli kylään. Ne oli hienoja vieraita, kun isän veljen vaimolla oli turkki. Tää turkki-ihminen teki uransa pubissa tarjoilijana. Niin hienoja! ;) Tietenkin sisarusten ripit ja valmistujaisbileissä tämä kapioastiastoni sai tuuletusta.
Muutin pois kotoa. Äiti kyynel silmä kulmassa kippoja sivellen pakkasi mulle niitä mukaan. Siinä vaiheessa sanoin, etten mä niitä opiskelukämppään ota. Käytä sä nyt vaan. Hyvin iloisena hän niitä vitriiniin takaisin asetteli.
N. 10 vuotta myöhemmin esikoisemme syntyi, niin äiti taas surunmurtamana pakkaili astiastoa, että mun on nyt aika ottaa se omaan käyttöön. Ristiäisissä sitä on hyvä käyttää. EI kiitos edelleenkin. Eikä meillä ollut edes ristiäisiä. Se on toinen luku sitten.
Oli pakko ottaa äidin kanssa keskusteluun, etten mä halua sitä astiastoa. Mutta sehän on sun rippilahja! Kiitos mutta äiti, saat sen ihan omaksi ja teet sille ihan mitä lystäät. Sen koommin ei enää tyrkyttänyt mulle.
Vuosia myöhemmin mun 40 v juhlat oli ja esille olin kattanut tädiltä saamani astiaston. Hän harrasti posliinitöitä. Muistan kun yhdessä käytiin valitsemassa ja ostamassa se astiasto, kun olin pieni. Sitten hän maalasi ne todella kauniiksi. - ei kultaa, ei ruskeeta. Mun ikiomat hopeareunuksiset mansikankukka astiat.
Tästähän äitini sitten sai järjettömän kohtauksen, paskamyrsky nousi... Häntä oli nyt loukattu! Käytin äidin siskolta saatua astiastoa enemmin kuin rippiastiastoa.
En ymmärtänyt, että miten paljon tunnetta äiti latasikaan siihen uutena ostettuun astiastoonsa ja mun rippijuhliin. Itsellä jotain angstia vieläkin, etten vaan halua sitä astiastoa itselle, en edes varastoon, koska käyttäähän sitä pitäisi aina kun arvokkaita vieraita käy (meillä kaikki on samanarvoisia, mutta äiti <3)
Astiasto ei ole millään tavalla kaunis mun silmään ja muutenkin plääh.. Ja pelkään, että sen mukana tulee myös se kamala vitriini (kapioarkkuni), joka pitää sitten saada kunniapaikalle, kun on niin arvokaskin. (ei ole)
Äiti kyllä leppyi. Eikä tässä nyt juhlia ole ollut -sattuneista syistä. Pyysin anteeksi ja selitin asian moneen kertaan, monesta kulmasta, mutta ei hän ole vielä täysin antanut anteeksi tuota temppuani. Hänellä kun ei ole nyt mitään mitä jättää mulle.. Jaa, jospa vaikka toi ryijy, jota ollaan yhdessä solmittu? Ei käy, kun sillä ei ole mitään rahallista arvoa! Selvähän se.
Tekisi mieli tipauttaa maanpinnalle. Ehkä se meidän tekemä ryijy oikeasti onkin arvokkaampi kuin iänikuiset myrnakipot. ;D
Sisaruksille terkkuja! Heillä on omat taistelunsa äidin perintöjen kanssa.
Ihana äitihän sulla. Ollut vaan pettynyt itseensä, kun ei osannut sinulle mieleistä valita.
Jospa vaan joskus kuuntelisi lapsiaan. Olisi päässyt paljon vähemmällä näinä kymmeninä vuosina. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ymmärrys hoi kirjoitti:
Onpa vastenmielinen ja kiittämätön aloitus.
Tajuaako aloittaja ollenkaan, kuinka paljon työtä tuonikäiset ovat elantonsa eteen tehneet?Monet ovat aloittaneet ihan tyhjästä. Niin tyhjästä, että koko omaisuus on mahtunut sylissä kannettavaksi.
Siihen on menty naimisiin ja tehty lapset, ruokittu, vaatetettu, elätetty koko perhe.
Kun on omilla rahoilla saatu talo hankittua ja sinne omaisuuttakin -tietosanakirjat ja myrnat, mitkä todellakin olivat kallista arvotavaraa siihen aikaan- niin sitä osaa arvostaa ihan toisella tavalla, kuin mitä nykyajan aikuiset ja lapset.
Nykyaikana kun mikään ei maksa paljoa ja jos vähän menee tai kyllästyy, niin heitetään roskiin.
Tämän kaiken valmiina saanut sukupolvi ei osaa arvostaa noita, jotka ovat kaiken heille luoneet.
Turha pilkata vanhempia sukupolvia, ihailla voisitte ja pyrkiä itse samaan.Oikeastiko tosissasi jauhat? Nuo ovat suuria ikäpolvia jolle kaikki lankesi kuin manulle illallinen: oli aina töitä tekevälle tarjolla. Ahneen narsistinen sukupolvi, pihejä, koska sota-ajan vanhempien kasvatteja.
Joo, kuusipäiväistä työviikkoa raskasta ruumiillista työtä. Ilman työterveydenhuoltoa tai työvaatteita. Eväinä ruisleipää voipaperissa ja vettä tai maitoa pullossa. Ilman jääkaappisäilytystä.
Ilman asumistukea tai kunnallista päivähoitoa.Sinä et jaksaisi kuukauttakaan sellaista työelämää, mitä suuret ikäluokat joutuivat sietämään.
Mielestäni on hölmöä mennä näin eriarvoistamaan sukupolvia. Jokaisessa sukupolvessa on niitä helppo-Heikkejä jotka yrittävät mennä siitä mistä aita on matalin ja vetää lonkkaa Uuno Turhapuro-tyyliin. Niitä ahkeriakin ahertajia löytyy sekä vanhemmista että nuoremmista henkilöistä.
On totta että työelämä on vuosikymmenien aikana joillain aloilla helpottunut huomattavasti. Tästä esimerkkinä vaikkapa rakennusala, jolla ei ennen niin paljoa piitattu yksittäisen remonttimiehen työoloista tai palkasta. Samoin on totta että toisilla aloilla työelämän vaatimukset ovat kiristyneet ja koventuneet. Tästä esimerkkinä moni toimistotyö jota ennen hoidettiin rauhallisesti mutta kunnolla 8h päivässä, ja nykyään samassa työpaikassa odotetaan että työntekijä lukee (ja reagoi) sähköpostejansa pitkin viikonloppua ja vastaa vaikka yöllä puhelimeen.
Itse olen 80-luvun nuori ja tunnistan ikäluokastani sekä niitä todella ahkeria tai laiskoja, että ihan normaaleja perustyöteliäitä ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä on kanssa tuota samaa ajatusmaailmaa. Mä pääsin ripille, niin äiti innoissaan hääräsi "jotain" astiastoa. Tarvii saada uusi, hän ostaa ihan uuden.. Se on sitten sun rippilahja! Saat sen sitten, kun muutat pois. Kapioarkkuun täytettä! Se touhus niin innoissaan. Eihän multa edes kysytty, että onko ne mun mielestä kivat.
Hän sitten aina kaiveli asiaston "kapioarkustani" esille, kun isän puolen vieraita tuli kylään. Ne oli hienoja vieraita, kun isän veljen vaimolla oli turkki. Tää turkki-ihminen teki uransa pubissa tarjoilijana. Niin hienoja! ;) Tietenkin sisarusten ripit ja valmistujaisbileissä tämä kapioastiastoni sai tuuletusta.
Muutin pois kotoa. Äiti kyynel silmä kulmassa kippoja sivellen pakkasi mulle niitä mukaan. Siinä vaiheessa sanoin, etten mä niitä opiskelukämppään ota. Käytä sä nyt vaan. Hyvin iloisena hän niitä vitriiniin takaisin asetteli.
N. 10 vuotta myöhemmin esikoisemme syntyi, niin äiti taas surunmurtamana pakkaili astiastoa, että mun on nyt aika ottaa se omaan käyttöön. Ristiäisissä sitä on hyvä käyttää. EI kiitos edelleenkin. Eikä meillä ollut edes ristiäisiä. Se on toinen luku sitten.
Oli pakko ottaa äidin kanssa keskusteluun, etten mä halua sitä astiastoa. Mutta sehän on sun rippilahja! Kiitos mutta äiti, saat sen ihan omaksi ja teet sille ihan mitä lystäät. Sen koommin ei enää tyrkyttänyt mulle.
Vuosia myöhemmin mun 40 v juhlat oli ja esille olin kattanut tädiltä saamani astiaston. Hän harrasti posliinitöitä. Muistan kun yhdessä käytiin valitsemassa ja ostamassa se astiasto, kun olin pieni. Sitten hän maalasi ne todella kauniiksi. - ei kultaa, ei ruskeeta. Mun ikiomat hopeareunuksiset mansikankukka astiat.
Tästähän äitini sitten sai järjettömän kohtauksen, paskamyrsky nousi... Häntä oli nyt loukattu! Käytin äidin siskolta saatua astiastoa enemmin kuin rippiastiastoa.
En ymmärtänyt, että miten paljon tunnetta äiti latasikaan siihen uutena ostettuun astiastoonsa ja mun rippijuhliin. Itsellä jotain angstia vieläkin, etten vaan halua sitä astiastoa itselle, en edes varastoon, koska käyttäähän sitä pitäisi aina kun arvokkaita vieraita käy (meillä kaikki on samanarvoisia, mutta äiti <3)
Astiasto ei ole millään tavalla kaunis mun silmään ja muutenkin plääh.. Ja pelkään, että sen mukana tulee myös se kamala vitriini (kapioarkkuni), joka pitää sitten saada kunniapaikalle, kun on niin arvokaskin. (ei ole)
Äiti kyllä leppyi. Eikä tässä nyt juhlia ole ollut -sattuneista syistä. Pyysin anteeksi ja selitin asian moneen kertaan, monesta kulmasta, mutta ei hän ole vielä täysin antanut anteeksi tuota temppuani. Hänellä kun ei ole nyt mitään mitä jättää mulle.. Jaa, jospa vaikka toi ryijy, jota ollaan yhdessä solmittu? Ei käy, kun sillä ei ole mitään rahallista arvoa! Selvähän se.
Tekisi mieli tipauttaa maanpinnalle. Ehkä se meidän tekemä ryijy oikeasti onkin arvokkaampi kuin iänikuiset myrnakipot. ;D
Sisaruksille terkkuja! Heillä on omat taistelunsa äidin perintöjen kanssa.
Ihana äitihän sulla. Ollut vaan pettynyt itseensä, kun ei osannut sinulle mieleistä valita.
Niinpä ja vielä se äidin sisko (jonka kanssa äidillä omat sisarkateustaistelut) voitti hänet, äidin, joka oli ostanut sinulle astiaston! En ihmettele, että äidille tuli paha mieli, hän hävisi taas. Myötätunto herää äitiäsi kohtaan. Montakohan kertaa äitisi on "hävinnyt" sisarelleen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö teillä ole tavaroille lapsuudenkodissanne lainkaan tunnearvoa?
Ettekö ole lukeneet tarinoita, joissa asianajajat kertovat, että ne riidat tulevat nimenomaan niistä esineistä, joihin liittyy tunnearvoa.
Noup. Minä ja veljeni olemme jo omilleen muuttaessamme yli 20 vuotta sitten ottaneet mukaamme sellaiset lapsuuden esineet, joilla on meille merkitystä. Veli otti ainakin Aku Ankkansa, minä ekan luokan Aapisen ja muutaman lapsuuden satukirjan. Ei ole Valittujen palojen kirjavalioilla tai joillain keräilyposliinilautasilla meille tunnearvoa.
ap
Olen kuusikymppinen, ja uskon aloittajan jutusta vain sen, että vanhemmat kuvittelevat asuntonsa arvokkaammaksi kuin se onkaan. Tämähän on yleistä, myös nuoremmille.
Ei voi olla nykypäivän seitsenkymppiset noin pihalla kaikesta, tai sitten he todellakin ovat jo dementoitumassa, vaikka aloittaja muuta väittää. Ehkä he kuuluvat ryhmään "mammojen vanhemmat, jotka eivät osaa käyttää tietokonetta, ja puhelinkin on doro."....Eli kyse on jo alunalkenkin heikkolahjaisuudesta.
Ei kukaan normaalijärkinen kuvittele (rumien) Myrna-astiastojen, joita tulee joka kirppiksellä vastaan, yms. romppeen olevan arvoesineitä! MUtta mene ja tiedä, eihän ko. henkilöiden jälkipolvikaan tunnu kaikkein terävimmästä päästä olevan:::))
Kuvitteletko oikeasti että kaikki 70-vuotiaat ovat niitä pirteitä yhteiskunnan rattaita joista luemme lehdistä ja joita tapaamme pilatestunneilla? Samaa ikäluokkaa ovat ne tuhannet 90-luvun lamassa konkurssiin menneet ja sen jälkeen alkoholisoituneet yrittäjät, jotka nykyään kituuttavat takuueläkkeen voimin. Tai ne juntit Pulttibois-fanit jotka edelleen kansoittavat Ruotsinristeilyjä ja matkaavat viinarallia Balttiaan.
Elät kuplassa mikäli luulet että se pirteä ja ajanhermossa elävä sakki olisi enemmistöä....
Vierailija kirjoitti:
Heh, joskus 20 vuotta sitten selasin yläasteella noita mummolan tietosanakirjoja ja nauroin miten vanhaa ja väärää tietoa niissä on. Suoraan roviolle tai parhaat palat vintille talteen niin useita kiloja käyttökelvotonta hupia omille lapsille.
Siksipä nuo nykyään onkin arvossaan, niitä luetaan huvikseen ja ihmetellään silloisia juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä kummallisella ränkytyksellä tuskin on paljonkaan tekoa tavaroiden tai perinnön kanssa.
Jokin ihmissuhdeongelma tämä on.
Sehän se juuri on. Tänne kirjoittavat ikävästi vanhemmistaan ne, joilla on ollut aina ongelmia vanhempien kanssa. Irtaantuminen lapsuuden kodista on ollut riittämätön ja sehän on molemminpuolinen ongelma. Vanhemmat eivät osaa päästää irti ja lapset eivät ole osanneet irrottautua.
Tokihan tämä ongelma on aivan erilainen tänään kuin esim 40 vuotta sitten. Tavaraa on niin paljon enemmän ja pula-ajan ihminen ei ole tottunut tähän kerskakulutukseen. Hänen on vaikea luopua hyvästä tavarasta, kun oppi on saatu lapsena, että hyvää tavaraa ei pidä heittää pois.
Minusta ap:n kannattaisi katsoa vanhempiensa kanssa sen Itä-Vantaan asunnon realistinen hinta. Meneehän se kaupaksi, mutta pyyntö pitää olla kohdallaan. Irtaimistosta ei kannata sen enempää vääntää, ne ovat ap:n vanhemmille aarteita, mutta ap:lle ei. Vanhemmat asuvat asunnossa, se on heidän kotinsa. Miksi alentua riitelemään huonekalujen ja Myrnakuppien arvosta?
Tämän päivän seitsemänkymppiset eivät ole eläneet virallisella pula-ajalla. Vilkaisin ihan piruuttani, että se aika oli 30-luvulla ja sitä kesti Suomessa vähän aikaa.
Tämän päivän seitsemänkymppiset ovat eläneet tässä tekniikan kasvun ja tulon mukana. Enkä mä näe heitä mitenkään minään pula-ajan ihmisinä. He jos mitkä ovat aloittaneet tämän nykyaikaisen kerskakulutuksen. He ovat olleet työssä nuo viimeisemmät 40 vuotta ja mahdollistaneet krääsän tulon ja hankinnan.
Hyvää tavaraa ei tarvitse heittää pois. Sillä monta paikkaa, miten voi uudelleen käyttää. Jopa tämän päivän seitsemänkymppiset tietää senkin. Eikä tarvitse ajatella, että "onpahan sitten jotain mistä saatte tapella, kun meistä aika jättää". Eläisivät omaa elämäänsä nyt ja lopettaisivat sen kuoleman odotuksen.
Jos lukee aloituksen uudestaan. Sitten taas uudestaan ja vielä kerran. Sitten ehkä voi jo huomata, ettei Ap mitään vanhempiensa kanssa ole riidellyt asioista. Lähinnä itse huvittunut, että miten varakkaina jotkut pitävät itseään, kun omistavat kuitenkin kovin vähän. Hellustahan sellainen huomio on.
Täällä taas revitty asiat palaksi aivan vääristä syistä, kun ei lukutaito riitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä on kanssa tuota samaa ajatusmaailmaa. Mä pääsin ripille, niin äiti innoissaan hääräsi "jotain" astiastoa. Tarvii saada uusi, hän ostaa ihan uuden.. Se on sitten sun rippilahja! Saat sen sitten, kun muutat pois. Kapioarkkuun täytettä! Se touhus niin innoissaan. Eihän multa edes kysytty, että onko ne mun mielestä kivat.
Hän sitten aina kaiveli asiaston "kapioarkustani" esille, kun isän puolen vieraita tuli kylään. Ne oli hienoja vieraita, kun isän veljen vaimolla oli turkki. Tää turkki-ihminen teki uransa pubissa tarjoilijana. Niin hienoja! ;) Tietenkin sisarusten ripit ja valmistujaisbileissä tämä kapioastiastoni sai tuuletusta.
Muutin pois kotoa. Äiti kyynel silmä kulmassa kippoja sivellen pakkasi mulle niitä mukaan. Siinä vaiheessa sanoin, etten mä niitä opiskelukämppään ota. Käytä sä nyt vaan. Hyvin iloisena hän niitä vitriiniin takaisin asetteli.
N. 10 vuotta myöhemmin esikoisemme syntyi, niin äiti taas surunmurtamana pakkaili astiastoa, että mun on nyt aika ottaa se omaan käyttöön. Ristiäisissä sitä on hyvä käyttää. EI kiitos edelleenkin. Eikä meillä ollut edes ristiäisiä. Se on toinen luku sitten.
Oli pakko ottaa äidin kanssa keskusteluun, etten mä halua sitä astiastoa. Mutta sehän on sun rippilahja! Kiitos mutta äiti, saat sen ihan omaksi ja teet sille ihan mitä lystäät. Sen koommin ei enää tyrkyttänyt mulle.
Vuosia myöhemmin mun 40 v juhlat oli ja esille olin kattanut tädiltä saamani astiaston. Hän harrasti posliinitöitä. Muistan kun yhdessä käytiin valitsemassa ja ostamassa se astiasto, kun olin pieni. Sitten hän maalasi ne todella kauniiksi. - ei kultaa, ei ruskeeta. Mun ikiomat hopeareunuksiset mansikankukka astiat.
Tästähän äitini sitten sai järjettömän kohtauksen, paskamyrsky nousi... Häntä oli nyt loukattu! Käytin äidin siskolta saatua astiastoa enemmin kuin rippiastiastoa.
En ymmärtänyt, että miten paljon tunnetta äiti latasikaan siihen uutena ostettuun astiastoonsa ja mun rippijuhliin. Itsellä jotain angstia vieläkin, etten vaan halua sitä astiastoa itselle, en edes varastoon, koska käyttäähän sitä pitäisi aina kun arvokkaita vieraita käy (meillä kaikki on samanarvoisia, mutta äiti <3)
Astiasto ei ole millään tavalla kaunis mun silmään ja muutenkin plääh.. Ja pelkään, että sen mukana tulee myös se kamala vitriini (kapioarkkuni), joka pitää sitten saada kunniapaikalle, kun on niin arvokaskin. (ei ole)
Äiti kyllä leppyi. Eikä tässä nyt juhlia ole ollut -sattuneista syistä. Pyysin anteeksi ja selitin asian moneen kertaan, monesta kulmasta, mutta ei hän ole vielä täysin antanut anteeksi tuota temppuani. Hänellä kun ei ole nyt mitään mitä jättää mulle.. Jaa, jospa vaikka toi ryijy, jota ollaan yhdessä solmittu? Ei käy, kun sillä ei ole mitään rahallista arvoa! Selvähän se.
Tekisi mieli tipauttaa maanpinnalle. Ehkä se meidän tekemä ryijy oikeasti onkin arvokkaampi kuin iänikuiset myrnakipot. ;D
Sisaruksille terkkuja! Heillä on omat taistelunsa äidin perintöjen kanssa.
Ihana äitihän sulla. Ollut vaan pettynyt itseensä, kun ei osannut sinulle mieleistä valita.
Tai sitten vaan ihmettelee, mikä meni kasvatuksessa pieleen kun susta tuli tuollainen kiittämätön kakara?
Mut ihan sama, sinällään kun kuitenkin yhä kait puheväleissä olette?
Se meni kasvatuksessa pieleen, ettei lasta kuunnella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä kummallisella ränkytyksellä tuskin on paljonkaan tekoa tavaroiden tai perinnön kanssa.
Jokin ihmissuhdeongelma tämä on.
Sehän se juuri on. Tänne kirjoittavat ikävästi vanhemmistaan ne, joilla on ollut aina ongelmia vanhempien kanssa. Irtaantuminen lapsuuden kodista on ollut riittämätön ja sehän on molemminpuolinen ongelma. Vanhemmat eivät osaa päästää irti ja lapset eivät ole osanneet irrottautua.
Tokihan tämä ongelma on aivan erilainen tänään kuin esim 40 vuotta sitten. Tavaraa on niin paljon enemmän ja pula-ajan ihminen ei ole tottunut tähän kerskakulutukseen. Hänen on vaikea luopua hyvästä tavarasta, kun oppi on saatu lapsena, että hyvää tavaraa ei pidä heittää pois.
Minusta ap:n kannattaisi katsoa vanhempiensa kanssa sen Itä-Vantaan asunnon realistinen hinta. Meneehän se kaupaksi, mutta pyyntö pitää olla kohdallaan. Irtaimistosta ei kannata sen enempää vääntää, ne ovat ap:n vanhemmille aarteita, mutta ap:lle ei. Vanhemmat asuvat asunnossa, se on heidän kotinsa. Miksi alentua riitelemään huonekalujen ja Myrnakuppien arvosta?
Tämän päivän seitsemänkymppiset eivät ole eläneet virallisella pula-ajalla. Vilkaisin ihan piruuttani, että se aika oli 30-luvulla ja sitä kesti Suomessa vähän aikaa.
Tämän päivän seitsemänkymppiset ovat eläneet tässä tekniikan kasvun ja tulon mukana. Enkä mä näe heitä mitenkään minään pula-ajan ihmisinä. He jos mitkä ovat aloittaneet tämän nykyaikaisen kerskakulutuksen. He ovat olleet työssä nuo viimeisemmät 40 vuotta ja mahdollistaneet krääsän tulon ja hankinnan.
Hyvää tavaraa ei tarvitse heittää pois. Sillä monta paikkaa, miten voi uudelleen käyttää. Jopa tämän päivän seitsemänkymppiset tietää senkin. Eikä tarvitse ajatella, että "onpahan sitten jotain mistä saatte tapella, kun meistä aika jättää". Eläisivät omaa elämäänsä nyt ja lopettaisivat sen kuoleman odotuksen.
Jos lukee aloituksen uudestaan. Sitten taas uudestaan ja vielä kerran. Sitten ehkä voi jo huomata, ettei Ap mitään vanhempiensa kanssa ole riidellyt asioista. Lähinnä itse huvittunut, että miten varakkaina jotkut pitävät itseään, kun omistavat kuitenkin kovin vähän. Hellustahan sellainen huomio on.
Täällä taas revitty asiat palaksi aivan vääristä syistä, kun ei lukutaito riitä.
Toki pula-aika ja aika jolloin oli vielä pulaa ihan kaikesta on teknisesti 2 eri asiaa, mutta kyllä 30-40 luvuilla syntyneet ihan 99% ovat lapsuudessaan kokeneet puutetta (ainakin maaseudulla, mitä omia vanhoja sukulaisiani ja heidän ystäviään olen kuunnellut).
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä sen, että eri ihmiset arvostavat eri asioita ja että vanhemmat voivat käyttäytyä ja puhua ärsyttävästi. Mutta en ymmärrä, mikä on niin hassunhauskaa ja humoristista siinä, että vanhemmat arvioivat varallisuutensa arvon ihan pieleen. Mikä siinä siis naurattaa.
No minä voisin kuvitella nauravani esimerkiksi jos persoonallishäiriöinen sukulainen yrittää lytätä minua vuodesta toiseen eri tavoin, ja uhkaamalla "jäädyttää perintöni" jota ei edes todellisuudessa ole. Nauru on aika tavallinen tapa reagoida tyrmistykseen, hämmästykseen, ärsytykseen tai vaikka helpotukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakkautta vain ❤️ kirjoitti:
mummu74 kirjoitti:
Surullista on huomata rivien välistä, että vanhoja ihmisiä ei arvosteta yhtään, vanhukset ovat eläneet pitkän elämän, kasvattaneet lapsensa aikuisiksi, heidän aikoinaan vanhuksia arvostettiin ja ymmärrettiin, ehkä myös hellästi suhtauduttiin vanhuuden tuomiin erikoisuuksiin.
Tässä ajassa vain nuorilla ihmisillä on arvoa, vanhoille ei anneta mitään arvoa, heidät koetaan avuttomina, omituisina, vanhuutta pelätään.
On aihettakin pelätä omaa tulevaa vanhuuttaan, nuoret ovat armottomia, Vanhoja vanhempia arvostellaan ja vähätellään. Näin olen huomannut lukiessani tätä keskustelua.
Itse olen onnellinen, että omat lapseni kohtelevat minua hyvin ja rakkaudella.
Surullinen olen kaikkien niiden vanhusten puolesta, joiden aikuiset lapset vain väheksyvät ja arvostelevat vanhempiaan.
Lämpimät kiitokset, todella hyvin kirjoitit. Osasit hienosti pukea sanoiksi minun ja niin monen muun vanhemman ihmisen ajatukset.
Noin armoton on tämän ajan henki. Ehkä tulee vielä jotain koronaakin pahempaa itsekkään sukupolven osaksi.
Sitä ei tietenkään toivoisi.Minua on siunattu lämminsydämisillä ja kiitollisilla lapsilla ja lastenlapsilla.
Kunpa kaikilla olisi samoin.Terveisin, Äiti ja isoäiti
Onko teitä omat vanhemmat huoritelleet, ajaneet pois kotoa, kertoneet, miten kaikkien muiden lapset ovat parempia mitä sinä, kertoneet, miten sinua saa aina hävetä, kertoneet, miten muiden tyttäret ovat nätimpiä, tehneet kaikkensa, että saisitte ajettua poikaystävän pois, kieltäneet tekemästä normaaleja asioita kuten lomareissuja perheen kanssa, moittineet tekemiänne ratkaisuja, kertoneet häpeävänsä työttömäksi joutuneita lapsiaan ja vielä lisää häpeämistä tekemisistänne ja tekemättä jättämisistänne? Ja tämän jälkeen vanhempia pitäisi pyyteettömästi auttaa omasta jaksamisesta välittämättä, kun vanhemmat edelleen haluavat asua missä asuvat vaikka eivät pärjää siellä omin voimin?
Kyllä minä olen julma tytär, kun en mene tekemään lumitöitä tai pudottamaan lumia katolta, en mene selvittämään öljykattilan ongelmia, en lähde keskellä yötä katsomaan, mikä siellä kolisee, en suostu ottamaan vanhempien roskiin kuuluvia vaatteita vastaan käyttöön, kuuntele miljoonatta kertaa valitusta mikä talossa on vikana, kuuntele miljoonatta kertaa vastausta "ei", kun ehdotan, että jos vaikka ostaisitte itsellenne siivous- ja remppapalveluja, kuuntele miljoonatta kertaa valitusta, kun sinne ja tänne koskee, kuuntele miljoonatta kertaa vastausta "ei", kun ehdotan, että mitä jos varattaisiin lääkäriaika.
Kyllä, olen katkera, kuten joku jo ehkä huomasi. Jossain vaiheessa syyllistämiseen kyllästyy vaikka se tulisi keskustelupalstalta.
Miten tämä nyt liittyy aiheeseen, olisiko vanhemmat paremmat, jos asunto olisi remontoitu?
Oletko sinä jompi kumpi noista isoäideistä, jotka arvostelivat "nykynuoria"? Luitko heidän kommenttinsa? Heidän mukaan vika on siinä, kun lapset eivät enää arvosta vanhempiaan. Kun vanhemmat sanoo "hyppää", viisikymppinen lapsi hyppää. Kun viisikymppinen lapsi sanoo, että jos vaikka paloturvallisuuden vuoksi jättäisitte nuo sähköjohtojen jeesusteippikorjaukset väliin, niin vanhemmat loukkaantuvat kun heitä ei arvosteta.
Kumpi sinusta on parempi vaihtoehto, sekö, miten vanhemmat valittavat, miten asunnossa on vikaa, mutta eivät halua tehdä asialle mitään vai se, että he valittavat, että asunnossa on vikaa, mutta päättävät korjauttaaa viat, jotta elämä helpottuu?
Mitäpä jos ne vanhemmat ihan itse päättäisivät asunnostaan? Sen sijaan sinä voisit päättää omasta elämästäsi, ei ole mikään pakko kuunnella heiltä yhtään miten, jos he ovat sinua noin kohdelleet. Älä ole läheisriippuvainen.
Olipa kiva vastaus. Onko sinulla psykologin koulutus vai ihanko mutupohjalla annat ohjeita? Et ilmeisesti tajua, että tässä on valittavana syyllisyys tai vtutus. Kumpikaan tunne ei tunnut hyvälle.
Onko sinulla psykologin koulutus? Ellei, miksi vaadit sitä muilta?
Huonoihin vanhempiin, siis oikeasti huonoihin, ei tarvitse edes pitää yhteyttä, saati sotkeutua heidän remontteihinsa.
Voi valita myös onnellisuuden, se syyllisyys on ihan omaa läheisriippuvuutta.
Myrkyllisissä ihmissuhteissa ei kannata jatkaa, olipa nämä ihmiset sukua, tai ei.
Antakaamme sinulle anteeksi nämä ymmärtämättömät kommenttisi koskien traumatisoituneita lapsia. Jos perehdyt vähän asiaan, niin huomaat, että tämä on asia, joka ei niin vaan sormia napsauttamalla katoakaan. Tiesitkö, että lisäksi lapsuuden kaltoinkohtelu jatkuu usein aikuisena. Vanhemmat voivat jatkaa häirintää, vaikka aikuinen lapsi ei olisikaan yhteydessä. Silloin kuvioon tulee yleensä lapsen oman perheen uhkaukset, seuraaminen, käsiksi käyminen, jopa perättömät ilmoitukset viranomaisille.
-eli et edes halua päästää irti
-tuosta kaikesta on tullut elämäsi pääasiallinen sisältö, johon vedoten voit selittää kaikki epäonnistumisesi
Arvasit väärin.
Haluan päästää ja olenkin päästänytkin irti, mutta vanhemmat sen sijaan ei.
Olen onnistunut elämässäni itse asiassa oikein hyvin, etenkin jätettyäni kys.ihmissuhteet taakseni.Mutta edelleenkin haluat jatkaa asian päivittäistä vatvomista palstalla. Minusta se ei ole irti päästämistä. Jokainen vanhempiesi ikäpolven edustaja on syyllinen sinun pahoinvointiisi. Kun et muka tapaa heitä, siirrät aggressiosi viattomiin sivullisiin.
Olet onnistunut elämässäsi? Kumpi on päällimmäisenä syyllisyys vai vitutus?
En vatvo asiaa päivittäin palstalla. Ei, en ole syyttänyt jokaista vanhempieni kanssa samanikäistä henkilöä kaltoinkohtelusta. En tapaa heitä, enkä siirrä aggressiota kehenkään. Yritän vain keskustella asioista asiallisesti ja rauhallisesti. Ei ole syyllisyyttä saati vitutusta, lähinnä surua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä kummallisella ränkytyksellä tuskin on paljonkaan tekoa tavaroiden tai perinnön kanssa.
Jokin ihmissuhdeongelma tämä on.
Sehän se juuri on. Tänne kirjoittavat ikävästi vanhemmistaan ne, joilla on ollut aina ongelmia vanhempien kanssa. Irtaantuminen lapsuuden kodista on ollut riittämätön ja sehän on molemminpuolinen ongelma. Vanhemmat eivät osaa päästää irti ja lapset eivät ole osanneet irrottautua.
Tokihan tämä ongelma on aivan erilainen tänään kuin esim 40 vuotta sitten. Tavaraa on niin paljon enemmän ja pula-ajan ihminen ei ole tottunut tähän kerskakulutukseen. Hänen on vaikea luopua hyvästä tavarasta, kun oppi on saatu lapsena, että hyvää tavaraa ei pidä heittää pois.
Minusta ap:n kannattaisi katsoa vanhempiensa kanssa sen Itä-Vantaan asunnon realistinen hinta. Meneehän se kaupaksi, mutta pyyntö pitää olla kohdallaan. Irtaimistosta ei kannata sen enempää vääntää, ne ovat ap:n vanhemmille aarteita, mutta ap:lle ei. Vanhemmat asuvat asunnossa, se on heidän kotinsa. Miksi alentua riitelemään huonekalujen ja Myrnakuppien arvosta?
Tämän päivän seitsemänkymppiset eivät ole eläneet virallisella pula-ajalla. Vilkaisin ihan piruuttani, että se aika oli 30-luvulla ja sitä kesti Suomessa vähän aikaa.
Tämän päivän seitsemänkymppiset ovat eläneet tässä tekniikan kasvun ja tulon mukana. Enkä mä näe heitä mitenkään minään pula-ajan ihmisinä. He jos mitkä ovat aloittaneet tämän nykyaikaisen kerskakulutuksen. He ovat olleet työssä nuo viimeisemmät 40 vuotta ja mahdollistaneet krääsän tulon ja hankinnan.
Hyvää tavaraa ei tarvitse heittää pois. Sillä monta paikkaa, miten voi uudelleen käyttää. Jopa tämän päivän seitsemänkymppiset tietää senkin. Eikä tarvitse ajatella, että "onpahan sitten jotain mistä saatte tapella, kun meistä aika jättää". Eläisivät omaa elämäänsä nyt ja lopettaisivat sen kuoleman odotuksen.
Jos lukee aloituksen uudestaan. Sitten taas uudestaan ja vielä kerran. Sitten ehkä voi jo huomata, ettei Ap mitään vanhempiensa kanssa ole riidellyt asioista. Lähinnä itse huvittunut, että miten varakkaina jotkut pitävät itseään, kun omistavat kuitenkin kovin vähän. Hellustahan sellainen huomio on.
Täällä taas revitty asiat palaksi aivan vääristä syistä, kun ei lukutaito riitä.
No riippunee minkä laskee pula-ajaksi. Suomessa säännöstely on loppunut vasta 50-luvulla. Vuoteen 1954 asti on sokeri ja kahvikin ollut vielä kortilla. Koko 50-luku on ollut jälleenrakentamisen aikaa ja hyvinkin köyhää useimmissa perheissä. Toki monet perheet vaurastuivat 60-luvulla ja tämän jälkeisinä vuosikymmeninä, mutta hyvinkin syvää köyhyyttä on ollut vielä monessa paikassa 70-luvulla.
80-luku on sitten ollut nousukautta jolloin tavaraa alkoi tulla joka tuutista halvalla vastaan. Isot sukupolvet ovat tuonkin ajan eläneet, tottakai, mutta vuosikausien kituuttamisen jälkeen on luultavasti ollut vaikea asennoitua tavaraan täysin uudella lailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ette ymmärrä, miten suuri säästäminen vanhemmille oli tuohon asuntoon aikoinaan.
Teiltä puuttuu empatia täysin. He ovat jättämässä sen teille perinnöksi. Ajattelevat teille hyvää. Te vaan halveksitte ja ilkeilette.
Mitähän vaille jäämistä sinä nyt oireilet? Totta hitossa duuanrivanhemmillani oli kova säästäminen kerrostaloasuntoonsa, jossa asuin itsekin aikuisikään saakka. Meillä on ihan normaalit läheiset suhteet, emmekä ole ikinä puolin tai toisin halveksineet tai ilkeilleet toisiamme. Ainoa vain, että en saa ikinä myytyä heidän asuntoaan pienellä keskisuomalaisella paikkakunnalla. Jos ja kun perin asunnon, joudun maksamaan siitä kuitenkin yhtiövastiketta parisataa euroa kuussa. Asunnon myyntiaika mitataan vuosissa, jos edes menee koskaan kaupaksi, vuokralaisesta turha edes unelmoida. Olen töissä, mutta sen verran tiukilla että tuota vastiketta en pysty maksamaan. Tämä on fakta eikä empatian puutetta. Minusta vanhempani olisivat voineet myydä asuntonsa jo 10 vuotta sitten ja käyttää rahat itseensä sen sijaan, että panttaavat hyvää hyvyyttään tätä "aarretta" minulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä kummallisella ränkytyksellä tuskin on paljonkaan tekoa tavaroiden tai perinnön kanssa.
Jokin ihmissuhdeongelma tämä on.
Sehän se juuri on. Tänne kirjoittavat ikävästi vanhemmistaan ne, joilla on ollut aina ongelmia vanhempien kanssa. Irtaantuminen lapsuuden kodista on ollut riittämätön ja sehän on molemminpuolinen ongelma. Vanhemmat eivät osaa päästää irti ja lapset eivät ole osanneet irrottautua.
Tokihan tämä ongelma on aivan erilainen tänään kuin esim 40 vuotta sitten. Tavaraa on niin paljon enemmän ja pula-ajan ihminen ei ole tottunut tähän kerskakulutukseen. Hänen on vaikea luopua hyvästä tavarasta, kun oppi on saatu lapsena, että hyvää tavaraa ei pidä heittää pois.
Minusta ap:n kannattaisi katsoa vanhempiensa kanssa sen Itä-Vantaan asunnon realistinen hinta. Meneehän se kaupaksi, mutta pyyntö pitää olla kohdallaan. Irtaimistosta ei kannata sen enempää vääntää, ne ovat ap:n vanhemmille aarteita, mutta ap:lle ei. Vanhemmat asuvat asunnossa, se on heidän kotinsa. Miksi alentua riitelemään huonekalujen ja Myrnakuppien arvosta?
Tämän päivän seitsemänkymppiset eivät ole eläneet virallisella pula-ajalla. Vilkaisin ihan piruuttani, että se aika oli 30-luvulla ja sitä kesti Suomessa vähän aikaa.
Tämän päivän seitsemänkymppiset ovat eläneet tässä tekniikan kasvun ja tulon mukana. Enkä mä näe heitä mitenkään minään pula-ajan ihmisinä. He jos mitkä ovat aloittaneet tämän nykyaikaisen kerskakulutuksen. He ovat olleet työssä nuo viimeisemmät 40 vuotta ja mahdollistaneet krääsän tulon ja hankinnan.
Hyvää tavaraa ei tarvitse heittää pois. Sillä monta paikkaa, miten voi uudelleen käyttää. Jopa tämän päivän seitsemänkymppiset tietää senkin. Eikä tarvitse ajatella, että "onpahan sitten jotain mistä saatte tapella, kun meistä aika jättää". Eläisivät omaa elämäänsä nyt ja lopettaisivat sen kuoleman odotuksen.
Jos lukee aloituksen uudestaan. Sitten taas uudestaan ja vielä kerran. Sitten ehkä voi jo huomata, ettei Ap mitään vanhempiensa kanssa ole riidellyt asioista. Lähinnä itse huvittunut, että miten varakkaina jotkut pitävät itseään, kun omistavat kuitenkin kovin vähän. Hellustahan sellainen huomio on.
Täällä taas revitty asiat palaksi aivan vääristä syistä, kun ei lukutaito riitä.
Kyllä Suomessa oli pulaa lähes kaikesta toisen maailmansodan jälkeen. Siksihän niitä elintarvikkeitakin säännösteltiin. Itsekin muistan vielä kuponkien leikkaamista ja olen syntynyt v 1946 . Muutenkin kaikesta oli pulaa aina 50-luvun loppupuolelle asti. Lapset kärsivät aliravitsemuksesta, lapsikuolleisuus oli vielä suurta jne. Elintarvikkeiden säännöstelystä päästiin eroon 1954, mutta kansa oli köyhää, suurperheet (10 lasta) olivat tavallisia, asunnot olivat pieniä, ruoka hyvin yksipuolista ja vaatteet ja kengät lapsilla todella kehnoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä on kanssa tuota samaa ajatusmaailmaa. Mä pääsin ripille, niin äiti innoissaan hääräsi "jotain" astiastoa. Tarvii saada uusi, hän ostaa ihan uuden.. Se on sitten sun rippilahja! Saat sen sitten, kun muutat pois. Kapioarkkuun täytettä! Se touhus niin innoissaan. Eihän multa edes kysytty, että onko ne mun mielestä kivat.
Hän sitten aina kaiveli asiaston "kapioarkustani" esille, kun isän puolen vieraita tuli kylään. Ne oli hienoja vieraita, kun isän veljen vaimolla oli turkki. Tää turkki-ihminen teki uransa pubissa tarjoilijana. Niin hienoja! ;) Tietenkin sisarusten ripit ja valmistujaisbileissä tämä kapioastiastoni sai tuuletusta.
Muutin pois kotoa. Äiti kyynel silmä kulmassa kippoja sivellen pakkasi mulle niitä mukaan. Siinä vaiheessa sanoin, etten mä niitä opiskelukämppään ota. Käytä sä nyt vaan. Hyvin iloisena hän niitä vitriiniin takaisin asetteli.
N. 10 vuotta myöhemmin esikoisemme syntyi, niin äiti taas surunmurtamana pakkaili astiastoa, että mun on nyt aika ottaa se omaan käyttöön. Ristiäisissä sitä on hyvä käyttää. EI kiitos edelleenkin. Eikä meillä ollut edes ristiäisiä. Se on toinen luku sitten.
Oli pakko ottaa äidin kanssa keskusteluun, etten mä halua sitä astiastoa. Mutta sehän on sun rippilahja! Kiitos mutta äiti, saat sen ihan omaksi ja teet sille ihan mitä lystäät. Sen koommin ei enää tyrkyttänyt mulle.
Vuosia myöhemmin mun 40 v juhlat oli ja esille olin kattanut tädiltä saamani astiaston. Hän harrasti posliinitöitä. Muistan kun yhdessä käytiin valitsemassa ja ostamassa se astiasto, kun olin pieni. Sitten hän maalasi ne todella kauniiksi. - ei kultaa, ei ruskeeta. Mun ikiomat hopeareunuksiset mansikankukka astiat.
Tästähän äitini sitten sai järjettömän kohtauksen, paskamyrsky nousi... Häntä oli nyt loukattu! Käytin äidin siskolta saatua astiastoa enemmin kuin rippiastiastoa.
En ymmärtänyt, että miten paljon tunnetta äiti latasikaan siihen uutena ostettuun astiastoonsa ja mun rippijuhliin. Itsellä jotain angstia vieläkin, etten vaan halua sitä astiastoa itselle, en edes varastoon, koska käyttäähän sitä pitäisi aina kun arvokkaita vieraita käy (meillä kaikki on samanarvoisia, mutta äiti <3)
Astiasto ei ole millään tavalla kaunis mun silmään ja muutenkin plääh.. Ja pelkään, että sen mukana tulee myös se kamala vitriini (kapioarkkuni), joka pitää sitten saada kunniapaikalle, kun on niin arvokaskin. (ei ole)
Äiti kyllä leppyi. Eikä tässä nyt juhlia ole ollut -sattuneista syistä. Pyysin anteeksi ja selitin asian moneen kertaan, monesta kulmasta, mutta ei hän ole vielä täysin antanut anteeksi tuota temppuani. Hänellä kun ei ole nyt mitään mitä jättää mulle.. Jaa, jospa vaikka toi ryijy, jota ollaan yhdessä solmittu? Ei käy, kun sillä ei ole mitään rahallista arvoa! Selvähän se.
Tekisi mieli tipauttaa maanpinnalle. Ehkä se meidän tekemä ryijy oikeasti onkin arvokkaampi kuin iänikuiset myrnakipot. ;D
Sisaruksille terkkuja! Heillä on omat taistelunsa äidin perintöjen kanssa.
Ihana äitihän sulla. Ollut vaan pettynyt itseensä, kun ei osannut sinulle mieleistä valita.
Niinpä ja vielä se äidin sisko (jonka kanssa äidillä omat sisarkateustaistelut) voitti hänet, äidin, joka oli ostanut sinulle astiaston! En ihmettele, että äidille tuli paha mieli, hän hävisi taas. Myötätunto herää äitiäsi kohtaan. Montakohan kertaa äitisi on "hävinnyt" sisarelleen?
Äidin ja siskonsa riidoista ja kateellisuuksista en tiedä enempiä, kun tätikin on kuollut jo kymmeniä vuosia sitten. Äitihän olisi voinut tosiaan antaa/jättää mulle sen pyytämäni ryijyn. Olen kertonut hänelle kuinka paljon mulla on tunnearvoa kyseistä esinettä kohtaan, kun siinä yhdistyy niin paljon meidän yhdessä tekemiä juttuja, hänen opettamisiaan jne. Hänellä ei samoja muistoja, kun hänellä oli ruuhkavuodet menossa. Mulle se vanhimpana lapsista oli ainoita äiti-tytär hetkiä.
Äiti kohautti olkiaan vaan, että se ei ole arvokas. Se on vaan jäänyt siihen seinälle, roskiin joutais. Sinä päivänä mä loukkaannun sulle, jos sen teet. Pikkusen jo suutahdinkin, että etkö sä jo tajua, että tässä on kyse muistoista, eikä arvosta. Mitä muistoja se myrna astiasto sulle antaa? - eipä osannut vastata mitään. Ainoa mitä keksin tunnesyyksi itse, on se, että hän maksoi sen omista rahoistaan. Pitkä pennihän se on varmasti silloin ollut. Se on ollut johonkin maailman aikaa kalleinta mitä on ostanut. Enkä silti tahdo olla sotkettuna siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äidillä on kanssa tuota samaa ajatusmaailmaa. Mä pääsin ripille, niin äiti innoissaan hääräsi "jotain" astiastoa. Tarvii saada uusi, hän ostaa ihan uuden.. Se on sitten sun rippilahja! Saat sen sitten, kun muutat pois. Kapioarkkuun täytettä! Se touhus niin innoissaan. Eihän multa edes kysytty, että onko ne mun mielestä kivat.
Hän sitten aina kaiveli asiaston "kapioarkustani" esille, kun isän puolen vieraita tuli kylään. Ne oli hienoja vieraita, kun isän veljen vaimolla oli turkki. Tää turkki-ihminen teki uransa pubissa tarjoilijana. Niin hienoja! ;) Tietenkin sisarusten ripit ja valmistujaisbileissä tämä kapioastiastoni sai tuuletusta.
Muutin pois kotoa. Äiti kyynel silmä kulmassa kippoja sivellen pakkasi mulle niitä mukaan. Siinä vaiheessa sanoin, etten mä niitä opiskelukämppään ota. Käytä sä nyt vaan. Hyvin iloisena hän niitä vitriiniin takaisin asetteli.
N. 10 vuotta myöhemmin esikoisemme syntyi, niin äiti taas surunmurtamana pakkaili astiastoa, että mun on nyt aika ottaa se omaan käyttöön. Ristiäisissä sitä on hyvä käyttää. EI kiitos edelleenkin. Eikä meillä ollut edes ristiäisiä. Se on toinen luku sitten.
Oli pakko ottaa äidin kanssa keskusteluun, etten mä halua sitä astiastoa. Mutta sehän on sun rippilahja! Kiitos mutta äiti, saat sen ihan omaksi ja teet sille ihan mitä lystäät. Sen koommin ei enää tyrkyttänyt mulle.
Vuosia myöhemmin mun 40 v juhlat oli ja esille olin kattanut tädiltä saamani astiaston. Hän harrasti posliinitöitä. Muistan kun yhdessä käytiin valitsemassa ja ostamassa se astiasto, kun olin pieni. Sitten hän maalasi ne todella kauniiksi. - ei kultaa, ei ruskeeta. Mun ikiomat hopeareunuksiset mansikankukka astiat.
Tästähän äitini sitten sai järjettömän kohtauksen, paskamyrsky nousi... Häntä oli nyt loukattu! Käytin äidin siskolta saatua astiastoa enemmin kuin rippiastiastoa.
En ymmärtänyt, että miten paljon tunnetta äiti latasikaan siihen uutena ostettuun astiastoonsa ja mun rippijuhliin. Itsellä jotain angstia vieläkin, etten vaan halua sitä astiastoa itselle, en edes varastoon, koska käyttäähän sitä pitäisi aina kun arvokkaita vieraita käy (meillä kaikki on samanarvoisia, mutta äiti <3)
Astiasto ei ole millään tavalla kaunis mun silmään ja muutenkin plääh.. Ja pelkään, että sen mukana tulee myös se kamala vitriini (kapioarkkuni), joka pitää sitten saada kunniapaikalle, kun on niin arvokaskin. (ei ole)
Äiti kyllä leppyi. Eikä tässä nyt juhlia ole ollut -sattuneista syistä. Pyysin anteeksi ja selitin asian moneen kertaan, monesta kulmasta, mutta ei hän ole vielä täysin antanut anteeksi tuota temppuani. Hänellä kun ei ole nyt mitään mitä jättää mulle.. Jaa, jospa vaikka toi ryijy, jota ollaan yhdessä solmittu? Ei käy, kun sillä ei ole mitään rahallista arvoa! Selvähän se.
Tekisi mieli tipauttaa maanpinnalle. Ehkä se meidän tekemä ryijy oikeasti onkin arvokkaampi kuin iänikuiset myrnakipot. ;D
Sisaruksille terkkuja! Heillä on omat taistelunsa äidin perintöjen kanssa.
Ihana äitihän sulla. Ollut vaan pettynyt itseensä, kun ei osannut sinulle mieleistä valita.
Niinpä ja vielä se äidin sisko (jonka kanssa äidillä omat sisarkateustaistelut) voitti hänet, äidin, joka oli ostanut sinulle astiaston! En ihmettele, että äidille tuli paha mieli, hän hävisi taas. Myötätunto herää äitiäsi kohtaan. Montakohan kertaa äitisi on "hävinnyt" sisarelleen?
Ai kamala, tuohan on omalla äidilläkin siskonsa kanssa. Meidän äiti on aina se altavastaaja, kun siskolla on aina kaikki ollut paremmin. Ikävintä omalta kannalta on se, että sillä siskolla on paremmat lapsetkin. Onneksi on lapsenlapset, joilla voi keulia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä kummallisella ränkytyksellä tuskin on paljonkaan tekoa tavaroiden tai perinnön kanssa.
Jokin ihmissuhdeongelma tämä on.
Sehän se juuri on. Tänne kirjoittavat ikävästi vanhemmistaan ne, joilla on ollut aina ongelmia vanhempien kanssa. Irtaantuminen lapsuuden kodista on ollut riittämätön ja sehän on molemminpuolinen ongelma. Vanhemmat eivät osaa päästää irti ja lapset eivät ole osanneet irrottautua.
Tokihan tämä ongelma on aivan erilainen tänään kuin esim 40 vuotta sitten. Tavaraa on niin paljon enemmän ja pula-ajan ihminen ei ole tottunut tähän kerskakulutukseen. Hänen on vaikea luopua hyvästä tavarasta, kun oppi on saatu lapsena, että hyvää tavaraa ei pidä heittää pois.
Minusta ap:n kannattaisi katsoa vanhempiensa kanssa sen Itä-Vantaan asunnon realistinen hinta. Meneehän se kaupaksi, mutta pyyntö pitää olla kohdallaan. Irtaimistosta ei kannata sen enempää vääntää, ne ovat ap:n vanhemmille aarteita, mutta ap:lle ei. Vanhemmat asuvat asunnossa, se on heidän kotinsa. Miksi alentua riitelemään huonekalujen ja Myrnakuppien arvosta?
Tämän päivän seitsemänkymppiset eivät ole eläneet virallisella pula-ajalla. Vilkaisin ihan piruuttani, että se aika oli 30-luvulla ja sitä kesti Suomessa vähän aikaa.
Tämän päivän seitsemänkymppiset ovat eläneet tässä tekniikan kasvun ja tulon mukana. Enkä mä näe heitä mitenkään minään pula-ajan ihmisinä. He jos mitkä ovat aloittaneet tämän nykyaikaisen kerskakulutuksen. He ovat olleet työssä nuo viimeisemmät 40 vuotta ja mahdollistaneet krääsän tulon ja hankinnan.
Hyvää tavaraa ei tarvitse heittää pois. Sillä monta paikkaa, miten voi uudelleen käyttää. Jopa tämän päivän seitsemänkymppiset tietää senkin. Eikä tarvitse ajatella, että "onpahan sitten jotain mistä saatte tapella, kun meistä aika jättää". Eläisivät omaa elämäänsä nyt ja lopettaisivat sen kuoleman odotuksen.
Jos lukee aloituksen uudestaan. Sitten taas uudestaan ja vielä kerran. Sitten ehkä voi jo huomata, ettei Ap mitään vanhempiensa kanssa ole riidellyt asioista. Lähinnä itse huvittunut, että miten varakkaina jotkut pitävät itseään, kun omistavat kuitenkin kovin vähän. Hellustahan sellainen huomio on.
Täällä taas revitty asiat palaksi aivan vääristä syistä, kun ei lukutaito riitä.
Kyllä Suomessa oli pulaa lähes kaikesta toisen maailmansodan jälkeen. Siksihän niitä elintarvikkeitakin säännösteltiin. Itsekin muistan vielä kuponkien leikkaamista ja olen syntynyt v 1946 . Muutenkin kaikesta oli pulaa aina 50-luvun loppupuolelle asti. Lapset kärsivät aliravitsemuksesta, lapsikuolleisuus oli vielä suurta jne. Elintarvikkeiden säännöstelystä päästiin eroon 1954, mutta kansa oli köyhää, suurperheet (10 lasta) olivat tavallisia, asunnot olivat pieniä, ruoka hyvin yksipuolista ja vaatteet ja kengät lapsilla todella kehnoja.
Tietenkään pulaa oli ja sotien jälkeisten sukupolvien kasvatuskin varmasti on ollut piheilyä. Se onkin sitten eriasia kuin varsinainen pula-aika, kun koko maailman talous romahti.
Siltikin tämän päivän seitsemänkymppiset ovat ihan itse olleet aiheuttamassa krääsäahdingon ja kerskakulutuksen. Lapsena ei ollut, joten sitten aikuisena on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä kummallisella ränkytyksellä tuskin on paljonkaan tekoa tavaroiden tai perinnön kanssa.
Jokin ihmissuhdeongelma tämä on.
Sehän se juuri on. Tänne kirjoittavat ikävästi vanhemmistaan ne, joilla on ollut aina ongelmia vanhempien kanssa. Irtaantuminen lapsuuden kodista on ollut riittämätön ja sehän on molemminpuolinen ongelma. Vanhemmat eivät osaa päästää irti ja lapset eivät ole osanneet irrottautua.
Tokihan tämä ongelma on aivan erilainen tänään kuin esim 40 vuotta sitten. Tavaraa on niin paljon enemmän ja pula-ajan ihminen ei ole tottunut tähän kerskakulutukseen. Hänen on vaikea luopua hyvästä tavarasta, kun oppi on saatu lapsena, että hyvää tavaraa ei pidä heittää pois.
Minusta ap:n kannattaisi katsoa vanhempiensa kanssa sen Itä-Vantaan asunnon realistinen hinta. Meneehän se kaupaksi, mutta pyyntö pitää olla kohdallaan. Irtaimistosta ei kannata sen enempää vääntää, ne ovat ap:n vanhemmille aarteita, mutta ap:lle ei. Vanhemmat asuvat asunnossa, se on heidän kotinsa. Miksi alentua riitelemään huonekalujen ja Myrnakuppien arvosta?
Tämän päivän seitsemänkymppiset eivät ole eläneet virallisella pula-ajalla. Vilkaisin ihan piruuttani, että se aika oli 30-luvulla ja sitä kesti Suomessa vähän aikaa.
Tämän päivän seitsemänkymppiset ovat eläneet tässä tekniikan kasvun ja tulon mukana. Enkä mä näe heitä mitenkään minään pula-ajan ihmisinä. He jos mitkä ovat aloittaneet tämän nykyaikaisen kerskakulutuksen. He ovat olleet työssä nuo viimeisemmät 40 vuotta ja mahdollistaneet krääsän tulon ja hankinnan.
Hyvää tavaraa ei tarvitse heittää pois. Sillä monta paikkaa, miten voi uudelleen käyttää. Jopa tämän päivän seitsemänkymppiset tietää senkin. Eikä tarvitse ajatella, että "onpahan sitten jotain mistä saatte tapella, kun meistä aika jättää". Eläisivät omaa elämäänsä nyt ja lopettaisivat sen kuoleman odotuksen.
Jos lukee aloituksen uudestaan. Sitten taas uudestaan ja vielä kerran. Sitten ehkä voi jo huomata, ettei Ap mitään vanhempiensa kanssa ole riidellyt asioista. Lähinnä itse huvittunut, että miten varakkaina jotkut pitävät itseään, kun omistavat kuitenkin kovin vähän. Hellustahan sellainen huomio on.
Täällä taas revitty asiat palaksi aivan vääristä syistä, kun ei lukutaito riitä.
Kyllä Suomessa oli pulaa lähes kaikesta toisen maailmansodan jälkeen. Siksihän niitä elintarvikkeitakin säännösteltiin. Itsekin muistan vielä kuponkien leikkaamista ja olen syntynyt v 1946 . Muutenkin kaikesta oli pulaa aina 50-luvun loppupuolelle asti. Lapset kärsivät aliravitsemuksesta, lapsikuolleisuus oli vielä suurta jne. Elintarvikkeiden säännöstelystä päästiin eroon 1954, mutta kansa oli köyhää, suurperheet (10 lasta) olivat tavallisia, asunnot olivat pieniä, ruoka hyvin yksipuolista ja vaatteet ja kengät lapsilla todella kehnoja.
Tietenkään pulaa oli ja sotien jälkeisten sukupolvien kasvatuskin varmasti on ollut piheilyä. Se onkin sitten eriasia kuin varsinainen pula-aika, kun koko maailman talous romahti.
Siltikin tämän päivän seitsemänkymppiset ovat ihan itse olleet aiheuttamassa krääsäahdingon ja kerskakulutuksen. Lapsena ei ollut, joten sitten aikuisena on.
Nuo nuukat ja säästäväiset, tuskinpa.
Kyllä nykyiset keski-ikäiset on se sukupolvi joka pallon on paskonut. Ja hyvällä omalla tunnolla jatkaa touhujaan. Eihä ilmastonmuutosta edes ole noiden putin-persujen mielestä.
Alue: Aihe vapaa
Tottakai tieto vanhenee, onhan 20 vuodessa tapahtunut ihan Euroopan kartassa muutoksia. Siksihän noita oppikirjojakin uusitaan, tosin siinä on myös mukana kustantajan rahanahneus.