Parisuhdeväkivaltaa kokeneet,

Esittele itsesi ja kerro mihin tiedot tarvitset, kiitos :)

Kiinnostavampaa olisi miettiä mitä kokenut itse olisi voinut tehdä toisin tai mitä yhteiskunnan olisi pitänyt tehdä toisin, jotta tilanne olisi päättynyt tai ei ainekaan pahentunut?

Vierailija kirjoitti:

Esittele itsesi ja kerro mihin tiedot tarvitset, kiitos :)

Ihan kohtuullinen pyyntö näin arkaluontoisessa asiassa. Olen parikymppinen raskaana oleva nainen. Asun yhdessä poikaystäväni kanssa. Raskauden aikana poikaystävässä on alkanut ilmenemään ikäviä puolia. Emme pysty keskustelemaan normaalisti, vaan hän aina suuttuu ja alkaa huutamaan ja käyttäytymään aggressiivisesti. Hän ei ole lyönyt minua, mutta hän on tehnyt muita lievempiä (fyysisen) väkivallan tekoja, joista ei jää jälkeä. No yhden mustelman olen saanut.

En osaa sanoa, jääkö tää tähän vai onko tää sitä mikä vain pahenee ajan myötä. Mies on masentunut ja olemme kumpikin hyvin stressaavassa elämäntilanteessa. Mutta ei se ole mikään syy käydä kiinni. Ehkä hankalaa tässä on, etten oikeen osaa luokitella tuota suoranaisesti väkivallaksi. Moni ihminen kai ajattelee sen normaaliksi riitelyksi. Mua kuitenkin huolettaa tulevan lapsen sekä tietysti oman hyvinvoinnin kannalta. Sen takia haluaisin saada jonkinlaisen varmuuden ennen lapsen syntymää. En halua kasvattaa lastani väkuvaltaisessa tai pelottavassa kodissa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostavampaa olisi miettiä mitä kokenut itse olisi voinut tehdä toisin tai mitä yhteiskunnan olisi pitänyt tehdä toisin, jotta tilanne olisi päättynyt tai ei ainekaan pahentunut?

Näin useimmat valitettavasti ajattelevat parisuhdeväkivallasta. Mutta se on sen verran vaikea tilanne, että uhri tuntee yleensä olonsa hyvin voimattomaksi ja epävarmaksi. Sitä on vaikea itse lopettaa. Useimmat kai lähtevät ihan liian myöhään. Vahvimmatkin ihmiset jäävät siihen tilanteeseen pitkään.

Ja siis mun kumppani on muuten ihan normaali. Antaa mun tulla ja mennä. On iloinen, kun mulla on ystäviä jne. Se tässä hämmentää. Ei oikeen sovi siihen profiiliin.

Ap

Miksi kirjoittaisin alanuolitushulluille?

Vierailija kirjoitti:

Ja siis mun kumppani on muuten ihan normaali. Antaa mun tulla ja mennä. On iloinen, kun mulla on ystäviä jne. Se tässä hämmentää. Ei oikeen sovi siihen profiiliin.

Ap

Mitä väliä sillä on sopiiko johonkin profiiliin? Jokainen on erilainen. Sä olet kokenut väkivaltaa, eikä se ole koskaan hyväksyttävää. En todellakaan suosittele että altistat myös lapsesi sille.

Eksällä alkoi kun tulin raskaaksi. Ensin humalassa, sitten väkivaltainen käytös oli uhka, joka leijui ilmassa jatkuvasti. Hän suuttui mitättömistä asioista, raivosi ihan turhasta, uhkaili väkivallalla ja joskus keitti yli niin että heitti päin seiniä ja oli lyövinään, mutta yleensä ei lyönyt vaikka käsi oli jo valmiina. Olin usein vessassa piilossa ja odottamassa tilanteen laantumista. Hänestä ei sitä piirrettä ulospäin uskoisi ja syyttikin minua tästä käytöksestään, vaikka tein kaikkeni etten provosoinut ja miellytin tekemällä kaiken mitä hän halusi ja pyysi. Elämä oli hirveää ja ero oli ainoa ratkaisu, en kestänyt sitä että lapsemme joutui seuraamaan tätä käytöstä.  En koskaan joutunut sairaalaan tai saanut vakavia vammoja mutta henkisiä arpia kannan ikuisesti. 

Ei ollut mitään varoitusmerkkejä. Ollaan oltu yhdessä useita vuosia eikä toinen ole koskaan ollut omistushaluinen, ei halua lukea viestejäni vaikka olen antanut luvan eikä käytä henkistä väkivaltaa. Ensimmäinen kerta oli kun oltiin hänen kaverinsa luona, hän suuttui kaverilleen ja veti kostoksi minua turpaan. :D

En osaa edelleenkään ennustaa näitä purkauksia mistään vaan hänellä pimahtaa aina ilman syytä eikä osaa jälkikäteen sanoa miksi. Näitä tulee tosi harvoin, pari vuodessa, ja siksi en suhteesta ole lähtenytkään. 99% ajasta menee kuin unelma, mutta nyt olen tajunnut että ei nuo kohtaukset taida ohi mennä ikinä ilman ammattilaisapua.

Meillä ei ole myöskään mitään lepyttelyvaihetta. Ei pyydä anteeksi koska ei ollut hänen syynsä. Ei tosin myöskään minun syyni hänen mielestään.

Vierailija kirjoitti:

Eksällä alkoi kun tulin raskaaksi. Ensin humalassa, sitten väkivaltainen käytös oli uhka, joka leijui ilmassa jatkuvasti. Hän suuttui mitättömistä asioista, raivosi ihan turhasta, uhkaili väkivallalla ja joskus keitti yli niin että heitti päin seiniä ja oli lyövinään, mutta yleensä ei lyönyt vaikka käsi oli jo valmiina. Olin usein vessassa piilossa ja odottamassa tilanteen laantumista. Hänestä ei sitä piirrettä ulospäin uskoisi ja syyttikin minua tästä käytöksestään, vaikka tein kaikkeni etten provosoinut ja miellytin tekemällä kaiken mitä hän halusi ja pyysi. Elämä oli hirveää ja ero oli ainoa ratkaisu, en kestänyt sitä että lapsemme joutui seuraamaan tätä käytöstä.  En koskaan joutunut sairaalaan tai saanut vakavia vammoja mutta henkisiä arpia kannan ikuisesti. 

Vähän samankaltaista on täällä, muttei noin pahana. Humalassa hän ei suutu. Hän juo hyvin harvoin ja vähän. Mutta suuttuessaan hän on juurikin uhkaavan ja pelottavan oloinen. Voi tönäistä tai painaa seinää vasten, puristaa käsivarsista tms. Kun sanon, että se pelottaa mua ja se ei ole ok, hän sanoo ettei munkaan käytös ole ok. Hän vain haluaa estää/rauhoittaa mun "raivoamisen". Mä en koskaan satuta muita tai riko esineitä ollessani vihainen. Harvoin edes korotan ääntäni. Yleensä vain paiskaisen oven kiinni tai heitän jonkun leipäpussin pöydälle. Ei se ole verrattavissa hänen käytökseensä. Olisi aika luonnotonta, jos joku osaa niellä ärtymyksensä niin hyvin ettei se mitenkään näy tai kuulu. Välillä tuntuu, etten saa ilmaista negatiivisia tunteita.

Ap

Ap: keskustele miehesi kanssa, kysy miksi käyttäytyy noin, mikä on hänen mielestä syy? Jos masennus, hakekaa apua. Kerro hänelle, että kärsit tilanteesta, hae itsellesi apua neuvolasta. Voitte myös yhdessä mennä neuvolaan keskustelemaan tilanteesta, ehdota tätä miehellesi. Saa hänet ehkä heräämään.

Tulevalle lapselle ja teille perheenä ei ennusta hyvää, siksi aika toimia nyt kun tilanne saatavissa kuntoon.

Avun hakemista ei tarvitse hävetä, pelätä tai kieltää, olette perheenä oikeutettuja apuun.

Vierailija kirjoitti:

Ap: keskustele miehesi kanssa, kysy miksi käyttäytyy noin, mikä on hänen mielestä syy? Jos masennus, hakekaa apua. Kerro hänelle, että kärsit tilanteesta, hae itsellesi apua neuvolasta. Voitte myös yhdessä mennä neuvolaan keskustelemaan tilanteesta, ehdota tätä miehellesi. Saa hänet ehkä heräämään.

Tulevalle lapselle ja teille perheenä ei ennusta hyvää, siksi aika toimia nyt kun tilanne saatavissa kuntoon.

Avun hakemista ei tarvitse hävetä, pelätä tai kieltää, olette perheenä oikeutettuja apuun.

Siksi mä tätä nyt aktiivisesti mietinkin, kun on aikaraja johon mennessä asia pitäisi olla ratkaistuna. Juuri tällä viikolla keskusteltiin asiasta (ekaa kertaa huutamatta ja riehumatta) ja mies sanoi yrittävänsä ettei enää tekisi sitä. Mies on juuri hiljattain myös aloittanut terapian. Mutta mielenterveysongelmien hoitaminen tai väkivaltaisen käytöksen muuttaminen vaatii todella pitkän ajan. En usko, että homma muuttuu tarpeeksi ennen lapsen syntymää. Ja mies ei vieläkään ymmärrä, kuinka iso juttu se oikeasti on. Ajattelee, että sen käytös on enemmän ikävää kuin oikeasti merkittävää ja tuomittavaa.

Mulle tää on joko tai. Joko pysyn suhteessa ja kasvatamme lapsen yhdessä. Mutta silloin hänen käytöksen täytyy muuttua. Tai sitten minä lähden ennen lapsen syntymää eikä hänestä tule lapsen isää ollenkaan. (Tiedän, että hän voi määrätä oikeuden testaamaan isyyden. Mutten usko hänen tekevän sitä, koska hän ei saisi huoltajuutta eikä hän voisi muuttaa meidän perässä. Eli joutuisi vain maksamaan elarit lapselle, muttei pääsisi luomaan minkäänlaista suhdetta lapseen.)

Koko homma olisi helpompi, jos hän olisi selkeämmin väkivaltainen. Nyt olen todella epävarma koko jutusta. Isän kieltäminen lapselta on kuitenkin todella suuri asia, ja myös lapsen kieltäminen isältä. Enkä halua tehdä sitä, ellen ole varma että isä on pahaksi lapselleen. Myös minulle se merkitsisi ehkä elämäni ainoan parisuhteen päättämistä. Yhärit ei oo mitään kuumaa kamaa parisuhdemarkkinoilla. Ja mitään uusperhekuvioita en jaksaisi. Tulevan lapsen etu menee toki edelle.

Ap

ja silti te roikutte näissä miehissä. rahan takia? 

Onko henkistä väkivaltaa? Manipulointia, aina oikeassa olemista? Empatiakykyä?

Vierailija kirjoitti:

Ap: keskustele miehesi kanssa, kysy miksi käyttäytyy noin, mikä on hänen mielestä syy? Jos masennus, hakekaa apua. Kerro hänelle, että kärsit tilanteesta, hae itsellesi apua neuvolasta. Voitte myös yhdessä mennä neuvolaan keskustelemaan tilanteesta, ehdota tätä miehellesi. Saa hänet ehkä heräämään.

Tulevalle lapselle ja teille perheenä ei ennusta hyvää, siksi aika toimia nyt kun tilanne saatavissa kuntoon.

Avun hakemista ei tarvitse hävetä, pelätä tai kieltää, olette perheenä oikeutettuja apuun.

Ei tälläiselle miehelle puhuta.

Tälläinen p*skakasa jätetään.

Vierailija kirjoitti:

ja silti te roikutte näissä miehissä. rahan takia? 

Rakkauden takia. Mulle olisi taloudellisesti parempi asua yksin.

Ap

Käyttäjä38037 kirjoitti:

Onko henkistä väkivaltaa? Manipulointia, aina oikeassa olemista? Empatiakykyä?

Ei ole manipulointia. Mutta hän on hyvin itsepäinen, eikä kykene kompromisseihin. Hän haluaa aina päättää kaikesta. Sen takia tuntuu, ettemme ole tasa-arvoisessa parisuhteessa. Tästäkin on puhuttu. Hänen mielestä hänen tapansa on vain parempi ja minä nipotan turhasta. Ja väkivallan jälkeen hän ei koskaan pyydä anteeksi. En minäkään, mutta mielestäni mulla ei ole anteeksipyydettävää.

Nyt kun olen raskaana, joka ikisestä mielipiteestä jonka ilmaisen hän syyttää hormoneita ja sanoo etten ajattele selkeästi. Hänen perheensä toitottaa ihan samaa paskaa. Minä olen rauhallinen ja tasapainoinen. Olen jopa rauhallisempi kuin ennen raskautta. Suutun tai turhaannun samoista asioista, mitkä ovat vaivanneet suhteen alusta asti. Tällä ei ole mitään tekemistä raskaushormonien kanssa. Se tuntuu todella alentavalta ja mun tunteiden ja mielipiteiden mitätöinniltä. Ihan kuin naisella ei olisi arvoa tai itsemääräämisoikeutta raskaana ollessaan. Ja lapsen synnyttyä syytetään varmaan jostain pikkulapsistressistä tms. Mutta mies saa raivota milloin vaan, koska miehillä ei oo mitään hormonivaihteluita. Joopa joo.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eksällä alkoi kun tulin raskaaksi. Ensin humalassa, sitten väkivaltainen käytös oli uhka, joka leijui ilmassa jatkuvasti. Hän suuttui mitättömistä asioista, raivosi ihan turhasta, uhkaili väkivallalla ja joskus keitti yli niin että heitti päin seiniä ja oli lyövinään, mutta yleensä ei lyönyt vaikka käsi oli jo valmiina. Olin usein vessassa piilossa ja odottamassa tilanteen laantumista. Hänestä ei sitä piirrettä ulospäin uskoisi ja syyttikin minua tästä käytöksestään, vaikka tein kaikkeni etten provosoinut ja miellytin tekemällä kaiken mitä hän halusi ja pyysi. Elämä oli hirveää ja ero oli ainoa ratkaisu, en kestänyt sitä että lapsemme joutui seuraamaan tätä käytöstä.  En koskaan joutunut sairaalaan tai saanut vakavia vammoja mutta henkisiä arpia kannan ikuisesti. 

Vähän samankaltaista on täällä, muttei noin pahana. Humalassa hän ei suutu. Hän juo hyvin harvoin ja vähän. Mutta suuttuessaan hän on juurikin uhkaavan ja pelottavan oloinen. Voi tönäistä tai painaa seinää vasten, puristaa käsivarsista tms. Kun sanon, että se pelottaa mua ja se ei ole ok, hän sanoo ettei munkaan käytös ole ok. Hän vain haluaa estää/rauhoittaa mun "raivoamisen". Mä en koskaan satuta muita tai riko esineitä ollessani vihainen. Harvoin edes korotan ääntäni. Yleensä vain paiskaisen oven kiinni tai heitän jonkun leipäpussin pöydälle. Ei se ole verrattavissa hänen käytökseensä. Olisi aika luonnotonta, jos joku osaa niellä ärtymyksensä niin hyvin ettei se mitenkään näy tai kuulu. Välillä tuntuu, etten saa ilmaista negatiivisia tunteita.

Ap

Juuri näin meilläkin alkoi. Hän oli se, joka sai ilmaista tunteitaan, jos mitä suutuin, olin syyllinen siihen, että hänellä keitti yli. Juovuksissa hän ei ollut koskaan. Alkuun oli pelkkää kiinni tarraamista, tavaroiden rikkomista, uhkaavia lyöntiliikkeitä kasvojen edessä jne. Tasaisesti meni siitä eteenpäin. Lopuksi pelkäsin henkeni ja lasten hengen puolesta kun pakenin kotoa. Kun avioero myönnettiin, se oli elämäni paras päivä. Myöhemmin tapasin oikean miehen. Hän ei ole koskaan koskettanut vihapäissään, vaikka kuinka olisi riidelty. Olen saanut paiskia ovia siinä missä hänkin ja purkaa pahaa mieltäni. Pelätä ei ole tarvinnut kertaakaan.

Se alkaa kiinnostukseksi ja välittämiseksi tulkittavilla pyynnöillä. Tuleva puoliso nätisti yrittää ohjeistaa miten voisit olla parempi, vähemmän sitä, enemmän tätä, luovu tuosta. Sitten se etenee suorannaisen listan antamiseen ja sinulle laitetaan säännöt kuin pienelle lapselle tai koiralle. Et saa olla siinä, et saa syödä jos ei ole annettu lupaa, et osta vaatteita, et käytä omia rahojasi ilman lupaa. Kaikkia näitä höystetään huutamisella ja elehtimiselle joka kertoo, että henkilö saattaa käydä kiinni. Sitä ennen on ollut jo pientä puristelua, nyrkin heristämistä, murinaa ja tiuskimista, jotta opit olemaan varpaillasi. Hyvin nopeasti oppii olemaan liikkumatta väärällä tapaa, elehtimättä väärällä tapaa ja puhumaan hyvin harkitusti. Ja siitä se sitten alkaa.

Miltä nää jutut kuulostais jos paras kaveri kertois teille? Mitä ohjetta antaisitte?

Säälin vauvaparkaa, kohdussa stressihormonimyrsky joka liitetään esim. lisääntyneeseen ADHD-riskiin ja isä epävakaa.

Lähtisin enkä miettis sekuntiakaan! Ukko saa hoitaa ittensä kuntoon ja sit yrittää luottamusta palauttaa