Lue keskustelun säännöt.
yli 40 vuotias nainen eikä ainuttakaan parisuhdetta
25.02.2021 |
Otsikossa siis minä. Välillä ihmettelen että löytyykö muitakin samanlaisia, eli siis ihmisiä jotka -syystä tai toisesta- eivät ole koskaan seurustelleet, saati eläneet parisuhteessa.
Omalta kohdaltani syitä voi vain arvailla, mutta oletettavasti introvertti luonne, huonot sosiaaliset taidot ja ylipaino ovat ne olennaisimmat, mutta toisaalta taas eivät kaikki introvertit, sosiaalisesti kömpelöt ja ylipainoiset myöskään elä elämäänsä ilman parisuhdetta.
Joskus parikymppisenä minulla oli pari yritelmää aloittaa jotain seurustelua, mutta valitettavasti opin vain sen, että olen lähinnä luonnonlahjakkuus karkoittamaan tahtomattani miehiä pois, ja lopulta kyllästyin edes yrittämään.
Kommentit (48)
Minä. Menin ensimmäisen kerran vakavaan parisuhteeseen (jossa olen edelleen) päälle nelikymppisenä.
Tapailusuhteita oli joitain lyhyitä, mutta niitäkin tosi vähän.
Omalla kohdallani syitä olivat työkeskeisyys, introverttius, ja mukavuudenhalu.
🇺🇦🇮🇱
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun koulukaverini. 47v nainen. Hyvin ujo ja hiljainen. Käy töissä, omistaa asunnon mutta koskaan ei ole seurustellut, eikä ole miestä hänellä ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
U L I N A I S E T koolla jeee
Niin teidän miesten kun on vaikea ymmärtää että myös meitä yksin jääneitä naisiakin on olemassa. Varmasti suurin osa naisista saa miehen suhteeseen mutta on myös meitä jotka menevät ikisinkkuna hautaan ja sitähän te ette halua kuulla/hyväksyä.
Miten niin emme halua kuulla tai hyväksyä? Tilanteesi on niin tuttu meille kymmenille tuhansille suomalaismiehille ettei se ole mitenkään outoa tai pelottavaa.
Monet teini-iän kaverini ovat edelleen saman henkilön kanssa parisuhteessa kuin korkeintaan 18-vuotiaina, ja olen alkanut jo miettimään, onko todella yleistä pariutua niin nuorena. Toimiiko se juttu jotenkin niin, että näkee silloin sekä itsensä että kumppaninsa jollakin tavalla yhä edelleen yhtä hehkeänä kuin parikymppisenä, eikä oikein tajuakaan miltä oikeasti näyttää? Ja sitten ei huvita vaihtaa kumppania uuteen, kun todellisuus löisi vasten kasvoja? Kunhan pohdiskelin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä, olen 37v enkä ikinä ole ollut minkäänlaisessa parisuhteessa, en ole edes halannut tai suudellut ketään.
Mitä jos alkaisitte harrastaan metsästystä niin kuin miehetkin. Tänne metsästysseuraan naiset ovat enemmän kuin tervetulleita. Sitä paitsi ukkoutuvat seurat kaipaavat uutta jaksavaa verta jatkamaan metsästysperinnettä.
Terveisin ikisinkkumies 43v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos alkaisitte harrastaan metsästystä niin kuin miehetkin. Tänne metsästysseuraan naiset ovat enemmän kuin tervetulleita. Sitä paitsi ukkoutuvat seurat kaipaavat uutta jaksavaa verta jatkamaan metsästysperinnettä.
Terveisin ikisinkkumies 43v
lisäyksenä edelliseen: Yhteisen harrastuksen lomassa saattaisi se sopiva puolisokin löytyä.
Ylipaino on paha. "Läski tappaa seksin" oli yhdellä kaverilla tapana sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 32-vuotias korkeakoulutettu, työssäkäyvä, vakavarainen, normaalipainoinen ja perusnätti nainen. Jossain määrin introvertti, mutta en mikään erakko. Minulla on harrastuksia ja minun on helppo jutella ihmisten kanssa ikään, sukupuoleen ja siviilisäätyyn katsomatta.
En kuitenkaan ole koskaan seurustellut ja ensisuudelmakin on vielä kokematta. Jostain syystä ei ole koskaan tullut vastaan miestä, jonka kanssa olisi ollut riittävästi molemminpuolista kiinnostusta. Minulla on lapsesta asti ollut paljon kaveripoikia, ja välillä on tuntunut, ettei minua välttämättä nähdä naisena ollenkaan vaan enemmänkin "hyvänä jätkänä", vaikka pukeudun kyllä naisellisesti.
Mieluummin olen yksin kuin huonossa parisuhteessa, jossa ei ole molemminpuolista rakkautta, mutta harmittaa, että lapsihaaveet taitavat jäädä toteutumatta. Lisäksi etenkin nyt koronapandemian aikaan on ollut tosi yksinäistä, kun ei pääse perhettä ja kavereitakaan halaamaan.
Vaikutat ihan fiksulta. Lähtisitkö treffeille?
Mies 48
Täällä myös vähän päälle 40-v nainen, joka ei ole koskaan seurustellut. Kaikki muut elämän osa-alueet on kunnossa, koulutus, työpaikka ja omistusasunto jne. Mutta ei ketään miestä voi pakottaa olemaan mun kanssa. Mä olen ihan vereslihalla tän takia, tuntuu, että kokoajan itku on ihan hilkulla. Eli oon varmaan oikeesti vähän masentunut tämän vuoksi. Olen analysoinut itseäni vuositolkulla, että miksi juuri minä en löydä ketään. Luulen, että nykyään asiaa haittaa eniten ulkonäkö. Häpeän itseäni tämän asian vuoksi ja se vaan lietsoo noidan kehää. Lisäksi musta tuntuu, että mun vanhemmatkin häpee mun tän takia. Itse koen, että mulla ois ihan älyttömästi annettavaa jolle kulle kivalle miehelle. Olen aikanani tehnyt aloitteita muutamille kiinnostaville miehille, mutta niistä on jäänyt vain luu käteen. Enää en todellakaan uskalla aloitteita, pelkään, että romahtaisin lopullisesti ja menettäisin elämänhallinnan muillakin elämän osa-alueilla. Välillä vaan toivon, että elämäni päättyisi mahdollisimman pian, vaikka varsinaisesti en itsetuhoinen olekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös vähän päälle 40-v nainen, joka ei ole koskaan seurustellut. Kaikki muut elämän osa-alueet on kunnossa, koulutus, työpaikka ja omistusasunto jne. Mutta ei ketään miestä voi pakottaa olemaan mun kanssa. Mä olen ihan vereslihalla tän takia, tuntuu, että kokoajan itku on ihan hilkulla. Eli oon varmaan oikeesti vähän masentunut tämän vuoksi. Olen analysoinut itseäni vuositolkulla, että miksi juuri minä en löydä ketään. Luulen, että nykyään asiaa haittaa eniten ulkonäkö. Häpeän itseäni tämän asian vuoksi ja se vaan lietsoo noidan kehää. Lisäksi musta tuntuu, että mun vanhemmatkin häpee mun tän takia. Itse koen, että mulla ois ihan älyttömästi annettavaa jolle kulle kivalle miehelle. Olen aikanani tehnyt aloitteita muutamille kiinnostaville miehille, mutta niistä on jäänyt vain luu käteen. Enää en todellakaan uskalla aloitteita, pelkään, että romahtaisin lopullisesti ja menettäisin elämänhallinnan muillakin elämän osa-alueilla. Välillä vaan toivon, että elämäni päättyisi mahdollisimman pian, vaikka varsinaisesti en itsetuhoinen olekaan.
Tästä tuli mieleen Kummelin Pikku Henry- sketsit: "Kaikki häpee sua! Toi koirakin häpee sua!
Outoa, että on ketju, missä sinkut etsii vikaa itsestään, eikä toisesta sukupuolesta.
Ai niin, mutta kirjoittajat ovatkin naisia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Outoa, että on ketju, missä sinkut etsii vikaa itsestään, eikä toisesta sukupuolesta.
Ai niin, mutta kirjoittajat ovatkin naisia...
Niinhän se menee että kun nainen ei saa miestä, nainen syyttää itseään. Jos mies ei saa naista, kaikki naiset on h uoria ja vika on vain naisissa.
Vierailija kirjoitti:
Outoa, että on ketju, missä sinkut etsii vikaa itsestään, eikä toisesta sukupuolesta.
Ai niin, mutta kirjoittajat ovatkin naisia...
Jos olisit lukenut hieman tarkemmin, niin olisit huomannut, että tähän keskuseluun on osallistunu myös sinkkumiehiä.- Eiväkä he kaikki (ainakaan sivulla melko pitkän viesin kirjoittanut noin 40 vuotias mies) vaikuttaneet mitenkään katkeralta elämäänsä. tai syytäneet naisia omasta elämän tilanteestaan.
Mutta, mutta on muistaisin lukeneeni kyllä jostain tutkimuksen, että nuorille miehille (ikä noin 16-30) tekee monin tavoin hyvää, jos he pääyvät parisuhteeseen (yleisemmn naisen kanssa) tai jos heidän elämässään on naisia, mieluummin muitakin kuin vain oma äiti.
Sen sijaan samassa ikäluokassa erityisesti sen alkupäässä (, eshä suunnilleen ikäluokassa 15-25) poikien vaikutus naisiin eriyien myönteisessa mielessä ei ole yhtä merkittävää kuin mitä naisten poikiin.
Parisuhde saattaa tytöille (nuorille naisille) jopa poikia useammin olla heille pidemmän päälle johtaa huonompaan lopputulokseen. Esimerkiksi niin, että naisella olisi kaikki mahdollisuudet päästä opiskelemaan "omaa alaansa" . Mutta tuo opiskelupaikka sijaitsee pidemmän matkan päästä kotipitäjää.
Sen sijaan pojalle teettäisi työtä, että hän pääsisi unelmiensa opiskelupaikkaan ja joka hieman aatteluttaa poikaa kun on koko ikänsä asunut kaukana ao paikasta. Kotonakin poika saa kuulla (erityisesti omalta äidiltään), että mitenkäs tämä on siellä isolla kirkolla aatellut pärjätä. - Äidin rooli on toki muutoinkin merkittävä: jos äiti huomauttelee ja epäilee pojan jatko-opinto haaveita, eikä pojan isäkään osoita erityistä kannustusta, niin pojan lukion /ammattikoulun jälkeiset opinnot jäänevät kapeammaksi kuin, jos hänen vanhemmat eriyisesti äiti jaksasi tsempata ja kannustaa (yhää isän roolia ny väheksymättä)
Poika jaksaa hakea mahd. muutaman kerran haaveilemaansa paiikkaan kun hänellä on kuitenkin rinnallaan likkakaveri, joka on vuotta nuorempi mutta joka tsemppaa ja kannustaa ja on kaiken lisäksi vakuuttunut siitä, että samasta paikkaa hänkin sitten löytyy myös hänen unelmiensa paikka.
Kaiken lisäksi he mahd. voisisvat aloittaa opinnot yhtä aikaa kun poika menee joka apauksessa armeijaan ensin (ai sitten sivariin). Jos poika saa opiskelupaikan, niin on luultavaa, että hän vetää mukaansa likkakavernsa.
Jos taas käy niin, että poika ei pääse, niin jälleen likkakaveri saattaa seurata. -Likan oma haave mukautuu sen mukaisesti kuinka pojan käy.
Jos poika ei pääse unelmiensa opiskelupaikkaan, niin likka alkaa pohtia, että joskos hänkin sitten suuntaisi samaan "kouluun" kuin poika. Ei enää lääkis isolla kirkolla, vaan voisihan sitä opiskella, vaikka sairaanhoiajaksi, ehkä siitä myöhemmin voi sitten jatkaa.
Poika taas on ihan tyytyväinen kun voi opiskella insinööriksi, vaikka politiikka ja valtiotieteet kyllä kiinnostavat. Mutta hän järkeilee, etä eihän politiikoksi pääseminen ennenkään ole ollut kiinni akateemisesta loppututkinnosta.
Jos taas likka (pojan tyttöystävä) pitää päänsä ja haluaa edetä ehdoomasti kohti omaa unelmaansa, ja sksi hakeutuu ja pääsee "unelmiens opiskelupaikkaan" , niin on hyvin mahdollista, että heidän parisuhteensa päättyy likan opiskelujen aikana.
Jos taas "vain" poika pääsee unelmiensa opiskelupaikkaan mutta likka ei kovasta ja useammasta yrityksestä huolimata pääse, niin suhde saattaa kestää. (Mutta toki sillä on oma haasteensa).
Yleisesti puhutaan kohtaanto ongelmasta: Kärjistäen maalla ja syrjemmässä asuuu ja elää enempi vähemmän koulutettuja sinkkumiehiä kun taas kaupungeissa ja urbaanimmissa ympäristöissä suhteessa enemmäs yksin eläviä sinkkunaisia
-
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös vähän päälle 40-v nainen, joka ei ole koskaan seurustellut. Kaikki muut elämän osa-alueet on kunnossa, koulutus, työpaikka ja omistusasunto jne. Mutta ei ketään miestä voi pakottaa olemaan mun kanssa. Mä olen ihan vereslihalla tän takia, tuntuu, että kokoajan itku on ihan hilkulla. Eli oon varmaan oikeesti vähän masentunut tämän vuoksi. Olen analysoinut itseäni vuositolkulla, että miksi juuri minä en löydä ketään. Luulen, että nykyään asiaa haittaa eniten ulkonäkö. Häpeän itseäni tämän asian vuoksi ja se vaan lietsoo noidan kehää. Lisäksi musta tuntuu, että mun vanhemmatkin häpee mun tän takia. Itse koen, että mulla ois ihan älyttömästi annettavaa jolle kulle kivalle miehelle. Olen aikanani tehnyt aloitteita muutamille kiinnostaville miehille, mutta niistä on jäänyt vain luu käteen. Enää en todellakaan uskalla aloitteita, pelkään, että romahtaisin lopullisesti ja menettäisin elämänhallinnan muillakin elämän osa-alueilla. Välillä vaan toivon, että elämäni päättyisi mahdollisimman pian, vaikka varsinaisesti en itsetuhoinen olekaan.
Voi sua parkaa. Täältä luulis löytyvän sulle seuraa, laita vaan joku kommunikoimis osoite.
Tunnen naisen, iältään n. 55 v, ei ole koskaan edes seurustellut. Pitää kuulemma tasapainoisesta elämästä eikä halua miestä sitä sotkemaan.
Yli viisikymppinen ja sama tilanne. Nuorena oli pari kokeilua mutta en vaan jotenkin osannut ja jännitin liikaa. Nykyään ei enää uskalla senkään vertaa antautua suhdekoukeroihin. En oikein luota enää kehenkää kun kaikki on aina potkinut päähän.
Olen 32v mies eikä minkäännäköistä suhdetta takana, syynä lähinnä erittäin heikko itsetunto ylipainon vuoksi. Seksi olisi minulle tärkeää, enkä halua, että joku muu joutuisi vain "tyytymään" minuun tai minä joutuisin tyytymään johonkin yhtä ylipainoiseen. Enemmän tässä vaakakupissa kuitenkin painaa se, etten koe itseäni sellaiseksi mieheksi kuin haluaisin olla. Synkinpinä hetkinä en tunne olevani mies lainkaan. Ehkä se on pinnallista, mutta en pääse siitä yli.
En ole Ap mutta sanon silti, että vaikka totta on, ettei ulkonäkö ole tärkeintä kumppanissa, niin olen varmaan vähän yksinkerainen kun minusta ulkonäkö antaa tahattomasti ensimmäisen vaikuelman ihmisestä. Turha on sen merkitystä kiistää.
Myönnän osien elopaino, antaa ai saattaa antaa minulle myös viitteitä siitä saattaisiko meillä olla joain yhteistä....
Jos ja kun itselläni on ollu halu ja pyrkimys pitää oma elopainoni kurissa, ainakin "normaalipainosena" , ,niin voi silti olla, että minulla ja tuplaten minun painoisellani on paljonkin yhteistä (, kuten kiinnostus matkustamiseen ja halu lukea monipuolisesti).
Silti jokin hänessä saattaisi tökkiä. - Mutta enhän minä saa näin ajatella koska se tai siis tämä kaikki suoltamani on tai siis oli nyt vain rumaa esineellistämistä.