Kuinka usein pidätte yhteyttä aikuiseen lapseen tai hän teihin?

Siis mitä normiarjessa ehtii tapahtua muutamassa päivässä tai edes viikoissa, että siitä riitä riittää jutunjuurta?

Sen ymmärrän, jos iäkkäille vanhemmille soittaa usein/on huolissaan.

Tyttären kanssa soitellaan, jos on asiaa. Kumpikaan meistä ei olla p*skanjauhajia. Minun elämässäni ei tapahdu mitään, tytär on töissä, mutta en siitä halua kysellä, stressaa sitä muutenkin. Viimeksi soiteltu ennen joulua - peruttiin joulu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pois kotoa muutettuani 19-vuotiaana oli vaihe, että äitini soitteli mulle about joka toinen päivä. Koin tämän ärsyttävänä ja ahdistavana. Ei ollut mitään asiaa ja puhelut rasitti kun en oikein voinut edes tehdä mitään äidin tietämättä kun tietysti aina kyseltiin mitä puuhaan, missä oon ym. Myöhemminkin on vielä soitellut useamman kerran viikossa, ja olen kokenut itseni joskus jopa jahdatuksi näiden puheluiden vuoksi (koin syyllisyyttä jos en vastannut tai soittanut takaisin). En tykkää puhua puhelimessa eikä meillä ole yleensä mitään järkevää juteltavaa, emme ole sillä lailla läheisiä. Nyt ollaan noin kerta viikkoon yhteydepitorytmissä ja se sopii mulle. Kun nykyisin on omia lapsia, niin puhelut pyörivätkin heidän ympärillään, mikä on mulle helppoa. Kovasti toivon, että omiin lapsiin olisi joskus sellaiset rennot ja kivat välit, että soittelu olisi mukavaa ja välitöntä kaikille osapuolille ja sitä tosiaan voisi matalalla kynnyksellä tehdä vaikka päivittäin, ilman että kukaan rasittuu. 

Jotenkin tuli paha mieli. Kannattaisko vaan jutella avoimesti että mikä on sopiva tahti ja miksi.

Tämä. Se minkä toinen ehkä tarkoittaa välittämisen osoitukseksi, toinen ottaakin kontrollointina. Ihan turhaan asiat solmussa ja välit huonoina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitä asiaa voi olla joka ikinen päivä ? me ei olla noin tiiviisti edes oman perheen kanssa yhteydessä jos jompikumpi on vaikka viikon parin työmatkalla., tai toinen lasten kanssa reissussa. Oman äidin kanssa soitan kerran viikossa, paitsi jos nähty, sitten pari viikon tauko soittoihin. 

Ihan arkisia asioita jaetaan, sen verran että ollaan kartalla kaikki toistemme elämästä. Ei sen mitään polttavaa tarvitse olla, eikä pitkiä puheluita yms.

Mietin samaa kuin toi lainattu... ei minulle ainakaan tapahdu päivittäin mitään minkä koen soiton arvoiseksi asiaksi. Äitini varmaan estäisi numeroni jos alkaisin soittaa joka päivä siitä miten kävin tänään lenkillä, kaupassa ja opiskelin. Kuten eilenkin. Ja toissapäivänä. Tai ehkä elämäni on vain tylsää. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitä asiaa voi olla joka ikinen päivä ? me ei olla noin tiiviisti edes oman perheen kanssa yhteydessä jos jompikumpi on vaikka viikon parin työmatkalla., tai toinen lasten kanssa reissussa. Oman äidin kanssa soitan kerran viikossa, paitsi jos nähty, sitten pari viikon tauko soittoihin. 

Ihan arkisia asioita jaetaan, sen verran että ollaan kartalla kaikki toistemme elämästä. Ei sen mitään polttavaa tarvitse olla, eikä pitkiä puheluita yms.

Heräsin, join aamukahvin, luin sanomalehden, kävin töissä, keitin perunoita ja nakkikastiketta, Mites toi Liam tuollaista voi Steffylle tehdä...nyt nukkumaan. Hyvää yötä!

Nyt olet kartalla minun elämästäni ;-)

Vierailija kirjoitti:

Aika paljon tuntuu muut pitävän yhteyttä. Oma lapseni on 19 v. En tiedä onko sillä merkitystä.

Jotenkin tuntuu tyhmälle olla aina yksipuolisesti yhteydenpidossa. Mutta en haluaisi tuommoistakaan, mitä omat vanhempani tekevät. Syntymäpäivänä tulee tekstari, ei puhelua edes silloin.

Ap

Tuon ikäisenä olin juuri muuttanut kotoa ja olin yhteydessä noin kerran viikossa. Kova itsenäistyminen oli käynnissä.

Nyt olen 29 ja lähes päivittäin tai ainakin muutaman päivän välein jollain tapaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitä asiaa voi olla joka ikinen päivä ? me ei olla noin tiiviisti edes oman perheen kanssa yhteydessä jos jompikumpi on vaikka viikon parin työmatkalla., tai toinen lasten kanssa reissussa. Oman äidin kanssa soitan kerran viikossa, paitsi jos nähty, sitten pari viikon tauko soittoihin. 

Ihan arkisia asioita jaetaan, sen verran että ollaan kartalla kaikki toistemme elämästä. Ei sen mitään polttavaa tarvitse olla, eikä pitkiä puheluita yms.

Mietin samaa kuin toi lainattu... ei minulle ainakaan tapahdu päivittäin mitään minkä koen soiton arvoiseksi asiaksi. Äitini varmaan estäisi numeroni jos alkaisin soittaa joka päivä siitä miten kävin tänään lenkillä, kaupassa ja opiskelin. Kuten eilenkin. Ja toissapäivänä. Tai ehkä elämäni on vain tylsää. :D

Enemmänkin varmaan kyse kunkin perheen muotoutuneista tavoista. Ja että minkä nyt sitten laskee yhteydenpidoksi: hassu meemi perheen whatsappiin kerran päivässä vai tunnin puhelu.

Normioloissa varmaan kerran viikkoon on ok soitella, vaikka ei olisi mitään erityistä. Nyt korona-aikaan vähän useammin. Tasapainoilua, on hyvä, että ehtii tulla jotain uutta asiaa ja tasapuolisesti vähän molempien kuulumisia. Varmaan riippuu vanhemmista ja lapsista, onko jomman kumman asiat enemmän esillä. Kiinnostaako lapsia oikeastaan vanhempien asiat, hyvä kysymys. Lapsena ehkä ei oikein mitkään asiat, aikuisina lapsina kai niiden vanhempien terveys ehkä.

Tämä varmaan riippuu paljon lasten iästä. Muistan kun muutin kotoa pois niin en todellakaan halunnut kuulla vanhemmistani enkä muistakaan sukulaisista pitkään aikaan yhtään mitään. Ja oikein ärsytti jos ottivat yhteyttä kyselläkseen "no mites nyt menee kun on ihan oma kämppä", en usein edes vastannut mitään kun se vitutti niin paljon. Se on varmasti ihan normaalia nuorilla.

Nyt nelikymppisenä olen päivittäin yhteydessä vanhempiin Skypen kautta. En siis ole muuten missään somessa, joten me tavallaan tsekataan onko kaikki hyvin ja jaaritellaan vaan tyyliin "tein tänään sitä ja sitä ruokaa ja sauna on päällä" jne.

Minusta on ihan hyvä tsekata että kaikki on ok, kun me kaikki olemme nykyään yksin asuvia. Että jos joku nyt sattuu saamaan vaikka jonkun sairauskohtauksen tai kaatumaan eikä pääse ylös, niin meillä on vähän sovittukin se, että jos ei mitään kuulu kenestäkään niin täytyy reagoida.

Mutta niiden nuorten äskettäin kotoa muuttaneiden kanssa kannattaa aluksi antaa heidän vaan olla ja totutella siihen yksinoloon, sen hyviin ja huonoihin puoliin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pois kotoa muutettuani 19-vuotiaana oli vaihe, että äitini soitteli mulle about joka toinen päivä. Koin tämän ärsyttävänä ja ahdistavana. Ei ollut mitään asiaa ja puhelut rasitti kun en oikein voinut edes tehdä mitään äidin tietämättä kun tietysti aina kyseltiin mitä puuhaan, missä oon ym. Myöhemminkin on vielä soitellut useamman kerran viikossa, ja olen kokenut itseni joskus jopa jahdatuksi näiden puheluiden vuoksi (koin syyllisyyttä jos en vastannut tai soittanut takaisin). En tykkää puhua puhelimessa eikä meillä ole yleensä mitään järkevää juteltavaa, emme ole sillä lailla läheisiä. Nyt ollaan noin kerta viikkoon yhteydepitorytmissä ja se sopii mulle. Kun nykyisin on omia lapsia, niin puhelut pyörivätkin heidän ympärillään, mikä on mulle helppoa. Kovasti toivon, että omiin lapsiin olisi joskus sellaiset rennot ja kivat välit, että soittelu olisi mukavaa ja välitöntä kaikille osapuolille ja sitä tosiaan voisi matalalla kynnyksellä tehdä vaikka päivittäin, ilman että kukaan rasittuu. 

Kurjaa jos olet kokenut ahdistavana äitisi puhelut. En tietysti tiedä onko menemistesi ja tekemistesi kysely ollut sitten hänen puoleltaan kontrollointia vai vain arkista jutustelua ilman mitään tarkoitusta painostukseen. Itsekin saatan kysellä lapsiltani että mitäs puuhailet, ihan vaan jotta juttu lähtee jostain päivän sattumuksesta käyntiin. En tarkoita sitä kirjaimellisesti niin että minulle pitää tehdä raportti kaikesta.

Se voi olla, että se minkä itse koet aikanasi sitten omien lapsiesi kohdalla mukavana, rentona ja välittömänä päivittäisenä höpöttelynä, lapsesi kokevatkin samoin sen kuin sinä oman äitisi kanssa.

Itse aikuisten lasten äitinä toivoisin, että sanottaisiin ihan reilusti suoraan jos olen liikaa yhteyksissä. Meillä on sen kaltaiset välit kyllä että tällaisista asioista voi tarvittaessa sanoakin ilman mitään draamaa.

Vastaus ap kysymykseen, ollaan päivittäin viesteitse yhteydessä ja noin kerran viikossa soitellaan, joskus useamminkin jos on jotain erityistä. Nähdään pari kertaa kuussa.

Joo, kyllä ne kyselyt oli varmasti tarkoitettu ihan vaan jutusteluksi. Sepä se juuri onkin ettei kaikilla ole sellaisia välejä, että esim tämmöisestä asiasta voitaisi avoimesti jutella että soittelua on liikaa. Kaikenlaista menneisyyden painolastia ja yleistä puhumattomuuden kulttuuria mikä estää, valitettavasti. Aivan varmasti hyvin moni nuori ei koe puheluita samoin!

Vastaan näin aikuisena lapsena, viestitellään lähes joka päivä ja nähdäänkin 1-2 kertaa viikossa yleensä. Ollaan tosi läheisiä, ja viestitellään ihan samanlailla niitä näitä kuin ystävienikin kanssa.

Soitan parin viikon välein vartin puhelun. Äiti ei soita ikinä, kun se maksaa. Oma lapsi soittaa puhelintunnilla toisinaan, ja haluaa rahaa ( ei isoja summia ) . Minusta se on ihan ok. Ei toisen tarvitse rakastaa, että minä rakastan. Äitiäni en rakasta. Lapsena olin pettynyt miten kylmä hän oli. Tiedän myös olevani epätoivottu, vaikka vanhemmat olivat naimisissa.

Äitin kanssa soitellaan viikoittain, useimmiten se on äiti kuka soittaa, toisinaan toisin päin. Isälle soitan vain jos on joku asia, mihin tietää saavansa häneltä apua tai neuvoa. Isä taasen soittaa todella harvoin, vain silloin kun pitää jotain kysyä. Mutta meillä on perheen whatsapp, missä lähes päivittäin viestitellään, laitetaan kuvia jne. Olen itse 26.

Noin kerran kuussa soitellaan, viestiä voidaan laittaa useamminkin. Nähdään muutaman kerran vuodessa mutta pitkiä aikoja kerrallaan, kun lapset asuvat kaukana.

Olen alle 30v aikuinen. Pidetään äidin kanssa yhteyttä vähän vaihtelevasti, keskimäärin ehkä kerran viikossa puhutaan puhelimessa. Joskus on pidempi tauko, joskus voi tulla pari kertaa viikkoon jos on jotain tiettyä asiaa. Joskus ei vain ole oikein mitään asiaa niin on pidempiä taukoja. Harvoin on vain tekstittelyä ja ne on jotain yhden asian lyhyitä juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Olen alle 30v aikuinen. Pidetään äidin kanssa yhteyttä vähän vaihtelevasti, keskimäärin ehkä kerran viikossa puhutaan puhelimessa. Joskus on pidempi tauko, joskus voi tulla pari kertaa viikkoon jos on jotain tiettyä asiaa. Joskus ei vain ole oikein mitään asiaa niin on pidempiä taukoja. Harvoin on vain tekstittelyä ja ne on jotain yhden asian lyhyitä juttuja.

Ai niin, lisäksi vielä, kumpi tahansa saattaa soittaa mutta useammin varmaan äiti. Itselläni on välillä niin paljon kaikkea etten jotenkin muista soittaa ja sitten jossain vaiheessa vasta havahdun jos äiti ei ole siinä välissä jo ehtinyt soittaa.

Lapseni ovat asuneet omillaan viisi vuotta. Olemme yhtetyksissä noin kerran kaksi viikossa, välillä enemmänkin. Enimmäkseen viestein. Minä kyselen toisinaan miten menee tai kutsun syömään. He laittavat jotain hassuja linkkejä tai kysyvät neuvoa tai muuten vaan kertovat jotain mitä heidän elämässään on tärkeää. 

Vierailija kirjoitti:

Soitan parin viikon välein vartin puhelun. Äiti ei soita ikinä, kun se maksaa. Oma lapsi soittaa puhelintunnilla toisinaan, ja haluaa rahaa ( ei isoja summia ) . Minusta se on ihan ok. Ei toisen tarvitse rakastaa, että minä rakastan. Äitiäni en rakasta. Lapsena olin pettynyt miten kylmä hän oli. Tiedän myös olevani epätoivottu, vaikka vanhemmat olivat naimisissa.

Millä puhelintunnilla?

Veljet ei ota ikinä yhteyttä, äiti noin viisi kertaa vuodessa ja valittaa. N43

Vaihtelee. Äidin kanssa tuli yleensä soiteltua ehkä kerran kuussa, tai max parin viikon välein. Äidin sairastuttua soitettiin sitten vähintään kerran viikossa. Isä soitteli yleensä vain, jos tarvitsi apua työasioissa tai ei meinannut pysyä ajaessa muuten hereillä. Äidin sairaana ollessa soitteli sitten pitkiä terapiapuheluita joka toinen päivä. Nyt ollaan palaamassa vanhaan kerran kuussa tahtiin.

Yleensä vanhemmat soittelee minulle, harvoin tulee soiteltua ilman asiaa heille. En jaksa puhua turhaan puhelimessa, jos ei ole mitään erityistä asiaa.