Miltä vanhoista yli 40v.ihmisistä tuntuu kun elämä on jo loppusuoralla. Ahdistaako, tuleeko kiire tehdä asioita vai miltä.

Vierailija kirjoitti:

No sitten kun sä vanhenet, tulet huomaamaan, että yli 40 ei tosiaankaan ole mikään ’loppusuora’. 😂

Kyllä se vaan loppusuora on. Puoliso lähtee nuoremman matkaan, tulee sairauksia ja työnantaja potkii pihalle koska noin vanha ei opi mitään uutta enää. Tulee talousongelmia, lapset pitäisi elättää ja se on työttömänä aika tuskallista. Terveyspulmat pahenevat kun ei ole rahaa mennä yksityiselle vaan joutuu kunnallisen puolen hoitojonoon.

Vierailija kirjoitti:

Minä sain juuri vauvan ja olen 40+ vielä pitäs 18-vuotta jaksaa ainakin🙈Ei ehdi toinen jalka vielä hautaan menemään.

Itkettää lapsesi puolesta, mummoäiti :'(

Odotan jo aikaa kun tämä maallinen vaellus/matka loppuu. Kaikki murheet ja kärsimys katoaa. Minulla on vain toivo paremmasta jäljellä.

Ei tuon ikäisiä mikään enää ahdista ne ahdistukset koetaan nuorena kun ei ymmärretä elämästä mitään. Neljän kympin jälkeen osaa jo rentoutua eikä kiinnosta muiden ihmisten mielipiteetkään hevon hittoja.

Ainakin itselläni kun meni yli 40, alkoi tajuamaan että tässähän tämä jotakuinkin oli. Elämä on äärimmäisen lyhyt ja oikeastaan aika merkityksetön. Ketjun parikymppisille irvailijoille tiedoksi, että tulette huomaamaan kuinka itsekin olette ihan yhtäkkiä ja hujauksessa yli nelikymppisiä, aikuisuus viilettää todella nopeasti eteenpäin kohti vääjäämätöntä loppuaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuon ikäisiä mikään enää ahdista ne ahdistukset koetaan nuorena kun ei ymmärretä elämästä mitään. Neljän kympin jälkeen osaa jo rentoutua eikä kiinnosta muiden ihmisten mielipiteetkään hevon hittoja.

Tuo on kyllä täysin totta. Suorastaan naurattaa kun muistelee asioita joista nuorempana otti stressiä.

Miksi elämässä pitää olla kiire tehdä yhtään mitään? Riittää että hengittää rauhallisesti. Mitä niillä kokemuksilla haudassa tai kuoleman partaalla tekee niinkuin yhtään millään? 

Mikä diagnoosi tällä ap:lla on kun se jatkuvasti postaa näitä juttuja tänne?Ei tuo ole tervettä jatkaa samaa trollausta kuukausikaupalla, sellainen kertoo vakavasti järkkyneestä mielestä.

ÄLKÄÄ RUOKKIKO TROLLIA HÖLMÖT

Ei ahdista. Mutta kun tulee tähän ikään, elämässä ei oikein enää ole sisältöä. Kaikki elämän tärkeimmät asiat tapahtuivat jo alle 20-vuotiaana, ja nyt se kaikki on jo menneisyyttä. En olisi arvannut, että tämä on tällaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuon ikäisiä mikään enää ahdista ne ahdistukset koetaan nuorena kun ei ymmärretä elämästä mitään. Neljän kympin jälkeen osaa jo rentoutua eikä kiinnosta muiden ihmisten mielipiteetkään hevon hittoja.

Tuo on kyllä täysin totta. Suorastaan naurattaa kun muistelee asioita joista nuorempana otti stressiä.

Kyllä sen huomaa, että iäkkäämmät +35v naiset ei välitä enää mistään, alkavat paisumaan kuin pullataikina. Siksi oman ikäset miehet luo katseensa mieluummin alle 28v naisiin :)

Vierailija kirjoitti:

Ei ahdista. Mutta kun tulee tähän ikään, elämässä ei oikein enää ole sisältöä. Kaikki elämän tärkeimmät asiat tapahtuivat jo alle 20-vuotiaana, ja nyt se kaikki on jo menneisyyttä. En olisi arvannut, että tämä on tällaista.

Tämähän se. Mun elämä oli parasta kun olin alle 23v. Sen jälkeen vaan tylsää pask aa.

Lapsia ja työttömyyttä

N35

Ei yhtään!! Justiinhan tässä on vasta päästy vauhtiin!

Täytin 40 viime vuonna ja elän elämäni parasta aikaa. En yhtään kaipaa sitä elämää, jota elin yli 10 vuotta sitten. En koe todellakaan olevani loppusuoralla. Odotamme mieheni kanssa, että kaikki lapset ovat maailmalla ja me pääsemme vihdoin ulkomaankomennukselle töihin pois Suomesta.

Kyllä se elämä on ohi jo siinä kohtaan kun tulee 30v täyteen.

Aika moni elämän perusnautinto ei ikää katso: Läheisten seura, syöminen, liikunta, pikku naukkailu ja vaikka muutkin piristeet, musiikki, taide, kulttuuri.

Poissa on lähinnä se loputtomilta vaikuttavien mahdollisuuksien kirjo elämässä, kun monet valinnat on jo tehty tai deadline mennyt ohitse: se tai tuo ammatti, lapsia vai ei, missä asua yms. Ne ovat kuitenkin lopulta suht ulkoisia asioita.

Minä olen tavannut saattohoidossa olevan henkilön, joka oli sinut sen asian kanssa, että elämää on jäljellä päiviä tai viikkoja. Ja silti jotenkin hän henkisesti oli positiivisella tavalla mukana elämässä.

'Yhtenä päivänä meidän pitää kuolla, kaikkina muina päivinä saamme elää.'

Ihan asiallinen kysymys aloittajalta. 

Nyt 60 vuotiaana voin muistella, etten 40 täytettyäni ja elämää sen jälkeen miettinyt yhtään. Olin kiinnostavassa työssä ja muuttanut miehen kanssa kolmanteen kotiimme. Remppasimme innolla Matkustimme, muutama yhteinen harrastuskin mm mökkeily, ja elämä tuntui ihan seesteisen mukavalta. Muutkin ihmissuhteet kukoistivat ruuhkavuosien hellittäessä, Oli aikaa nauttia siitä, mitä on saanut aikaiseksi.

Muttajoo, elämä voi muuttua ja miksi sitä kannattaa elää kuin eläisi viimeistä päivää. Mies kuoli, niin kuin hänen ikäryhmässään yli 4o vuotiaana on jo riskikin, yllättäen ja menetin hänen myötään paljon muutakin miehen sukulaisten rähistessä meidän omaisuutta itselleen oikeusteitse (siihen heillä oli lainsäädäntömme mukaan oikeuskin). Kodittomuus siis päälle viisikymmenvuotiaana (oikeuden päätöksellä menetin kotimme perintöriidoissa) ja miten kaikki perhetuttavat hävisivät leskeyden myötä, niin ahdistaavahan se oli.

Mutta jos ihminen on selviäjä luonteeltaan, niin kun kaiken menettää voi aloittaa alusta. Tulevaisuutta ei kannata huolitella, pelätä ja ahdistua sen vuoksi. Aina on sekin riski, miten elämään tulee valtavasti kaikkea hyvääkin.

PÄÄasia on, ettei fakkiinnu samanlaiseksi kuin kaikki muutkin. Se on se pahin  ja ahdistavin vankila olipa minkä ikäinen tahansa.

Olen 68-v. ja ajattelen joka päivä omaa kuolemaani.  Jos minulla ei olisi hyvää perhettä, kokisin eläneeni turhan ja epäonnistuneen elämän.  Jos tällä järjellä saisin alkaa alusta, elämäni olisi aivan toisenlainen:  Siinä ei olisi katkeamatonta työuraa eikä edes perhettä.  Jos eletty elämäni pitäisi elää samanlaisena uudestaan, palaisin 1. eläkepäivääni....

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tavannut saattohoidossa olevan henkilön, joka oli sinut sen asian kanssa, että elämää on jäljellä päiviä tai viikkoja. Ja silti jotenkin hän henkisesti oli positiivisella tavalla mukana elämässä.

'Yhtenä päivänä meidän pitää kuolla, kaikkina muina päivinä saamme elää.'

Tuo on niin totta ja tässä ap:lle hieman lisää todellista elämää, ei mistään tik-tok p**kaa.

https://areena.yle.fi/1-50318631

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No sitten kun sä vanhenet, tulet huomaamaan, että yli 40 ei tosiaankaan ole mikään ’loppusuora’. 😂

Kyllä se vaan loppusuora on. Puoliso lähtee nuoremman matkaan, tulee sairauksia ja työnantaja potkii pihalle koska noin vanha ei opi mitään uutta enää. Tulee talousongelmia, lapset pitäisi elättää ja se on työttömänä aika tuskallista. Terveyspulmat pahenevat kun ei ole rahaa mennä yksityiselle vaan joutuu kunnallisen puolen hoitojonoon.

Nämä ovat niitä köyhien työttömien ongelmia, niille 40v on todellakin loppusuora. Ei pää kestä enää yksiössä loputtomiin makailua, eikä kroppa kestä enää 25kg ylipainoa ja pelkkää sohvalla makailua. Puolisoa ei koskaan ole näillä ollut, eikä lapsia joten pelkkä yksinäisyys ja terveyspulmat seurana. Tämän takia suuri osa pitkäaikaistyöttömistä tekeekin itsemurhan 40v kieppeillä, kun me muut vasta aloitamme kunnon elämän.