Pitkittynyt suru

Käy keskustelemassa seurakunnassa.

Juttele hälle.

Normaali reaktio. Tunteiden, niin negatiivisten kuin positiivistenkin, täytyy antaa tulla ulos jollain tapaa. Masennut pian tuon kiukuttelun jälkeen, jos et puhu jollekulle. Tänne tekemäsi aloitus on jo askel eteenpäin.

Voimia ja tsemppiä!

Masennuksen sanotaan toisinaan olevan padottua surua.

Mitäpä tähän voisi sanoa. Sinä tiedät, mitä pitää tehdä. Halusit tai et.

Please, älä tule itkemään, jos työpaikka menee alta jne jne. Elämä on valintoja.

Työterveys on nyt se paikka mihin meet heti aamusta, voit saada keskustelu apua ja masennuslääkitys voisi olla hyvä tuki aluksi.

Tuo tosiaan on pitkittynyttä surua. Voisi olla hyvä kyllä saada siihen jotain tukea. Puhuminen ei ole kaikille luontevaa, mutta ei se haittaa. Terapiassa tai vertaisryhmässä ei tarvitse suorittaa mitään, ei ole pakko olla puhelias. Nykyään on myös tukichatteja, kuten Valoa-chat.

https://www.mtkl.fi/mika-askarruttaa/laheisen-kuolema/

Ehkä jonkun hyvän suremista käsittelevän kirjan lukeminen voisi myös auttaa.

Masennuslääkitys voi haitata normaalia surun käsittelyä, joka sinänsä ei ole sairaus eikä tarvitse lääkitystä. Jos saisi ensin tukea siihen, että pääsisi edes yrittämään surun käsittelyä normaalien prosessien kautta, lähtisin kyllä kokeilemaan ilman lääkkeitä.

Tarvitseeko välttämättä puhua kenellekään? Mitä jos kirjoitat/piirrät surua ulos? Menet metsään lenkille ja itket ja huudat siellä oikein sielun pohjasta? Tai autossa? Jos keskustella haluat, olisiko se helpompaa esim. netissä jossain anonyymissä sururyhmässä kuin kasvotusten?

Vierailija kirjoitti:

Masennuslääkitys voi haitata normaalia surun käsittelyä, joka sinänsä ei ole sairaus eikä tarvitse lääkitystä. Jos saisi ensin tukea siihen, että pääsisi edes yrittämään surun käsittelyä normaalien prosessien kautta, lähtisin kyllä kokeilemaan ilman lääkkeitä.

Joo, lääkkeistä tulee usein alkuun ikäviä sivuoireita ja annostuksen ja oikean lääkkeen löytämisessä voi mennä pitkäkin aika. En turruttaisi tunteita enkä kuluttaisi aikaa tähän säätöön, jos kyseessä on kuitenkin ihan normaali elämään kuuluva asia, kuten suru läheisen kuolemasta. Eri asia tietysti sitten, jos olo on niin sietämätön ja toivoton, että on parempi lähteä sitä jo kemiallisestikin yrittämään parantaa. Suru ei kuitenkaan sinällään ole sairaus, eikä masennuslääkkeistä saa pika-apua.

Ota lomaa. Sano lyhyesti, neutraalisti töissä asiat tai sähköpostilla, jos hermostuttaa. Ehkä kaipaat elämässäsi jo muutosta muutenkin, kriisin jälkeen ja uutta suuntaa sinne missä ei stressaa. Jos sinulla on joku toinen läheinen elossa, siitä voi olla kiitollinen. Isejä ei voi aina pelastaa, vaikka lapsi sen tekisi. On kriisipuhelin ja kriisikeskus nimettömänä, jos et halua jakaa asioita muualla.