Entinen koulukiusaaja, mikä olisi saanut sinut lopettamaan kiusaamisen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee aina hirveä myötähäpeä kun aikuisetkin ihmiset kiusaavat muita. Milloin se henkinen kasvu alkaa? Toisilla ei koskaan.

Minä tavallaan kiusasin yhtä nuorta naista kaveripiirissä ollessani parikymppinen. Poikaystäväni oli pitkään hiljaa, kunnes yhden kerran sanoi minulle kahdestaan, että hänestä toimintani on todella noloa ja häntä hävettää. Vasta silloin ymmärsin katsoa toimintaani ulkopuolelta ja näin, että ei se kiusaamani nainen ollutkaan nolo, vaan minä olin.

Aloin myös nähdä syitä kiusaamiseni takana. Tuo nainen oli harrastuksiltaan ja tyyliltään ja olemukseltaankin kovin samanlainen kuin minä, joten koin hänet kai jotenkin uhkana. Ehkä pelkäsin, että hän pian korvaisi minut kaveripiirissäni, olisi parempi minä.

Kiusaajalle pitäisi jonkun hänelle tärkeän tai ihailemansa ihmisen sanoa suoraan, että kiusaaminen on noloa. Että kiusaamalla tuo vain ilmi, että itse on heikko ja epävarma. Eihän kukaan, etenkään teini, halua näyttäytyä heikkona ja epävarmana.

Muuten hyvä että havahduit, mutta yhä vähättelet kiusaamistasi. Et sinä "tavallaan" kiusannut, vaan sinä kiusasit.

En usko että kaikilta löytyy kykyä syvälliseen analyysiin. Siis oikeasti osa ihmisistä ei mieti tai pohdi ollenkaan tekojaan. Tunnen tuollaisia. Ehkä se on joku narsismin muoto

"Eihän se meidän poika..."

Ikiaikainen kiusaamiseen liittyvä sanonta. Tarkoittaa tietenkin sitä, että juuri se oma poika ON kiusaaja mutta ei se hänen vanhempiaan haittaa... Voi olla jopa ihan päinvastoin: ylpeilyn aihe.

Vierailija kirjoitti:

Itse kiusasin sillä tavalla, että jätin ihmisiä ulkopuolelle, jos heissä ärsytti joku. En koskaan ymmärtänyt miksi kaikki pitäisi ottaa leikkeihin mukaan.

Asia mihin opettaja voi vaikuttaa on se, että pakottaa erilaiset ihmiset pari- ja ryhmätöihin.

Ja tuo pari- ja ryhmätyöasia pitää aloittaa heti koulupolun alussa ja pysyä siinä järjestelmällisesti. Jos aloittaa vasta, kun kuppikunnat ja kiusaamistilanteet on jo syntyneet, niistä ryhmä- ja paritöistä tulee myös kiusaamista tai muuten aivan jäätäviä tilanteita, pahentavat eivät ratkaise.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tajusin olleeni ala-asteella kiusaaja vasta aikuisiällä, kun siitä mulle kerrottiin. Mitään fyysistä ei ikinä tapahtunut, mutta pilkkasimme yhtä luokkakaveria, joka oli todella hyväuskoinen. Hänet sai uskomaan mitä älyttömimpiin juttuihin ja sitten aina lopulta kerrottin, että kyse oli huijauksesta, naurettiin ja mehusteltiin miten joku voikaan mennä aina halpaan. En jotenkin silloin lapsena tajunnut, että se olisi kiusaamista ja varmaan siksi olin haudannut koko jutun, kunnes asiasta muistutettiin. Ja muistan kyllä olleeni jo kouluaikanakin sitä mieltä, ettei ketään saisi kiusata.

Itse lähdin tuohon mukaan varmaankin siksi, että tunsin olevani muita huonompi ja sisimmässäni pelkäsin, että mua vastaan hyökätään, joten oli varmempaa olla porukassa mukana. Itse siis säästyin aina kiusaamiselta.

Kiitos, mielenkiintoista.

Kuka sinulle aikuisena kertoi? Kohtasiko kukaan aikuinen teitä lapsena tästä asiasta? Siis puututtiinko siihen?

Ap

Yksi noista muista kiusaajista mainitsi mulle asiasta ja asiat alkoi palautua omaankin mieleen. Kukaan ei asiaan aikoinaan puuttunut, hyvin saattaa olla, että esim. opettajat eivät asiasta tienneet, kun kiusaaminen tapahtui lähinnä koulumatkoilla tai tyttöjen vessassa, aikuisten silmien alla käyttäydyttiin aina esimerkillisesti.

Vierailija kirjoitti:

"Itse kiusasin sillä tavalla, että jätin ihmisiä ulkopuolelle, jos heissä ärsytti joku."

Itse pidän tätä kiusaamisen lievimpänä muotona. Tuskinpa se toinenkaan osapuoli olisi välttämättä viihtynyt seurassasi, joten ei-niin-kovin-paha veto sinulta kumminkaan.

Useinkaan tämä ei rajoitu siihen, että syrjijä ei vietä aikaansa sen karsastamansa ihmisen kanssa. Voi olla, että välitunnilla kukaan muukaan ei saa/halua/uskalla leikkiä tämän syrjityn kanssa, ettei vain itse joudu myös "kirkonkiroukseen" ja syrjityksi.

Itse saatoin aamulla tulla kouluun ja kävellä kaveriporukan luokse, joka lähtikin kävelemään toiseen suuntaan sanomatta mitään. Myöhemmin kävi ilmi, että korkeammalta taholta oli tullut käsky, että "tänään ei leikitä Minnan kanssa".

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni. On haettu vaikka minkälaista apua tilanteeseen, tukitoimia, terapiaa. Sanoitettu tunteita, viety harrastuksiin, toimittu yhteistyössä kiusattujen vanhempien kanssa. Aktiivista kiusaamista ei ole, mutta yksittäisiä tilanteita tulee. Minusta tuntuu, että lapselta puuttuu empatiakyky ja kyky asettua toisen asemaan. Lisäksi lapsi itse aidosti kokee, että toinen on aloittanut/provosoinut/ärsyttänyt. Se näkökulma on niin vahvasti sisäänrakennettu, että hän vain reagoi. Todella temperamenttinen lapsi, tunteiden sääntely ollut aina haastavaa. Löytyy myös ADHD.

Varmasti vaikea tilanne. Minkä ikäinen hän on? Kuten ADHD:n kanssa yleensä, tärkeää on että lapsi kokee tulevansa hyväksytyksi ja ihanaksi persoonaksi. Että joku on aidosti hänen puolella vaikka hän tekee pahoja virheitä. Kuulostaa ulkopuolisista ristiriitaiselta jos toiminta on hirveää, mutta se tukee muutosta ja mikä tärkeintä, sitä ettei ongelmat pahene aikuistuessa vaan tapahtuu kehitystä. Onneksi teidän lapsella on noin panostavat vanhemmat. Usein tuo "sisäänrakennettu näkökulma" josta puhut muuttuu kasvun myötä mikäli läheisten esimerkki ja reaktio on oikeanlainen, mutta se vaatii todella paljon keskimääräistä enemmän toistoa.

Kiitos näkökulmasta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tajusin olleeni ala-asteella kiusaaja vasta aikuisiällä, kun siitä mulle kerrottiin. Mitään fyysistä ei ikinä tapahtunut, mutta pilkkasimme yhtä luokkakaveria, joka oli todella hyväuskoinen. Hänet sai uskomaan mitä älyttömimpiin juttuihin ja sitten aina lopulta kerrottin, että kyse oli huijauksesta, naurettiin ja mehusteltiin miten joku voikaan mennä aina halpaan. En jotenkin silloin lapsena tajunnut, että se olisi kiusaamista ja varmaan siksi olin haudannut koko jutun, kunnes asiasta muistutettiin. Ja muistan kyllä olleeni jo kouluaikanakin sitä mieltä, ettei ketään saisi kiusata.

Itse lähdin tuohon mukaan varmaankin siksi, että tunsin olevani muita huonompi ja sisimmässäni pelkäsin, että mua vastaan hyökätään, joten oli varmempaa olla porukassa mukana. Itse siis säästyin aina kiusaamiselta.

Kiitos, mielenkiintoista.

Kuka sinulle aikuisena kertoi? Kohtasiko kukaan aikuinen teitä lapsena tästä asiasta? Siis puututtiinko siihen?

Ap

Yksi noista muista kiusaajista mainitsi mulle asiasta ja asiat alkoi palautua omaankin mieleen. Kukaan ei asiaan aikoinaan puuttunut, hyvin saattaa olla, että esim. opettajat eivät asiasta tienneet, kun kiusaaminen tapahtui lähinnä koulumatkoilla tai tyttöjen vessassa, aikuisten silmien alla käyttäydyttiin aina esimerkillisesti.

Olisikohan siitä hyötyä jos sinunkaltaiset kokemusasiantuntijat kiertäisivät kouluissa kertomassa omista tarinoistaan ja havainnoistaan? Muistan että entiset koulukiusatut ovat tehneet tätä aikoinaan. Ajattelen että sun tarinaan voi kiusaaja helpommin samaistua kun kiusatun.

Ap

Kertokaa lisää, näitä on mielenkiintoista lukea! Harvoin tämän puolen tarinoita kuulee, ei kovin moni aikuinen ylpeänä kerro olleensa koulukiusaaja.

Kiusaaja ei lopeta eikä parannu. Kerran kiusaaja aina kiusaaja. Niille pitäisi antaa lopetuspiikki.

Luulen, että kiusaamista olisi paljon vähemmän, jos lasten keskuudessa olisi yleinen konsensus siitä, että kiusaaminen on noloa ja typerää. Jos joku erehtyisi kiusaamaan, tulisi välitön palaute muulta porukalta. Lapsille pitäisi opettaa enemmän tietoisuus- ja tunnetaitoja päiväkodista asti.

Olin peruskoulussa rajusti kiusattu. Opiskelin ammatin missä saa kiusata muita. Tuntuu helvetin hyvältä lähteä joka päivä töihin.

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että kiusaamista olisi paljon vähemmän, jos lasten keskuudessa olisi yleinen konsensus siitä, että kiusaaminen on noloa ja typerää. Jos joku erehtyisi kiusaamaan, tulisi välitön palaute muulta porukalta. Lapsille pitäisi opettaa enemmän tietoisuus- ja tunnetaitoja päiväkodista asti.

Lapsille opetetaan tällä hetkellä todella aktiivisesti tunnetaitoja päiväkodista asti. Riippuu toki paljon ryhmän opesta kuinka laadukasta varhaiskasvatusta lapsi saa. Tietoisuus on asia joka kehittyy iän myötä. Se edellyttää neurologista kehitystä. Mutta voihan sitä vaikka kannustaa pohtimaan milloin viimeksi pahoitti jonkun mielen ja mitä olisi voinut tehdä toisin. Pienillä lapsilla tämä toimii kun se tehdään heti kun tilanne on päällä, ja näin juuri kuuluu päiväkodissa tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Olin peruskoulussa rajusti kiusattu. Opiskelin ammatin missä saa kiusata muita. Tuntuu helvetin hyvältä lähteä joka päivä töihin.

Eli sinussa siis ne pahat teot lopulta saavuttivat päämääränsä. Todellinen tappio.

Kanalassa suurin tai aggressiivisin kukko näyttää muille kaapin paikan. Apinalaumassa heikoin paviaani jää muiden jalkoihin ja leijonan saaliiksi. Valitettavasti tässä asiassa ihminen sivistyneenä apinana ei ole juuri evoluution myötä kehittynyt - kiusatuksi joutuvat usein huonommassa asemassa olevat tai vähemmän aggressiiviset yksilöt. Kiusaajat ovat usein syystä tai toisesta itsekin laiminlyötyjä tai huomiotta jääneitä, monella polku jatkuu peruskoulusta päihdeongelmaiseksi. Toki joukossa on sosiopaattejakin, jotka menestyvät elämässä muita pelaamalla.

Vierailija kirjoitti:

"Miksei psykologit tajua tätä?"

Heiltähän loppuisivat työt, jos myöntäisivät avoimesti, että paras vastalääke kiusaamiseen on turpiin veto.

Hakkaatko lapsiasi jos ne ärsyttää sinua?

Vierailija kirjoitti:

En usko että kaikilta löytyy kykyä syvälliseen analyysiin. Siis oikeasti osa ihmisistä ei mieti tai pohdi ollenkaan tekojaan. Tunnen tuollaisia. Ehkä se on joku narsismin muoto

Narsismiin tosiaan kuuluu itsereflektion puute— eli ei ihan itsekään tajua, miksi tekee jotain, voisi sanoa, jos puhutaan kiusaavista lapsista/teineistä. Niinkuin täällä ovat jotkut sanoneetkin. Esim kiusasi, koska joku tuntui luulevan itsestään liikoja, joku NÄYTTI uskovan olevansa parempi, tai koettiin uhkaksi. Narsismidiagnoosia ei tosin voi antaa vielä nuoruudessa. Tietyt piirteet voivat olla kuitenkin hyvinkin korostuneita. Psykopatiataipumus taas voi olla läsnä jo lapsuudesta saakka (mutta harvinaista). Narsistipiirteinen ihminen puolustautuu koettuja uhkia vastaan, yrittäätaistella asemasta, jossa vaikuttaisi olevan onnistunut, hieno, hyvä tms. Mutta ei itsekään aina tajua miksi tekee jotain, ja omassa mielessä saattaa kokea, että oli oikeus tehdä kuten teki, tai kohauttaa olkia, kun ei oikein itsekään tiedä miksi

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni. On haettu vaikka minkälaista apua tilanteeseen, tukitoimia, terapiaa. Sanoitettu tunteita, viety harrastuksiin, toimittu yhteistyössä kiusattujen vanhempien kanssa. Aktiivista kiusaamista ei ole, mutta yksittäisiä tilanteita tulee. Minusta tuntuu, että lapselta puuttuu empatiakyky ja kyky asettua toisen asemaan. Lisäksi lapsi itse aidosti kokee, että toinen on aloittanut/provosoinut/ärsyttänyt. Se näkökulma on niin vahvasti sisäänrakennettu, että hän vain reagoi. Todella temperamenttinen lapsi, tunteiden sääntely ollut aina haastavaa. Löytyy myös ADHD.

Kyvyttömyys asettua toisen asemaan ja taipumus tulkita sosiaalisia tilanteita väärin, on ennemminkin autismikirjoon liittyviä piirteitä. Tosin usein nepsy-lapsilla on piirteitä ainakin jossain määrin näistä molemmista. Näillä lapsilla on usein tosi joustamattomat ja vahvat mielipiteet, ja ajatukset siitä miten asioiden pitäisi mennä, ja todella vaikea hyväksyä jos niin ei tapahdu. Kavereiden ehdotuksia on vaikea ottaa vastaan, ja lapsi haluaa itse määrätä aina leikin kulun. Siksi tällaiset lapset helposti jäävät yksin, jos eivät saa paljon aikuisen tukea ja ihan konkreettista opetusta sosiaalisissa taidoissa. Muut lapset ei vaan jaksa loputtomiin hyppiä yhden pillin mukaan ja sietää toistuvia raivareita. Sosiaalisten taitojen opettamisen pohjana pitäisi kuitenkin olla vahvat tunnetaidot. Lapsen on opittava ensin ymmärtämään omia tunteitaan, nimeämään niitä ja huomaamaan minkälaisissa tilanteissa niitä tuntee. Vasta sen jälkeen on mahdollista oppia ymmärtämään toisen tunteita ja näkökulmia. Myös itsesäätelytaitojen harjoittelu auttaa selviytymään paremmin sosiaalisissa tilanteissa. Kun adhd lapsi saa oikeanlaisen lääkityksen turvin mahdollisuuden rauhoittua sen verran, että pystyy paremmin harjoittelemaan näitä taitoja, jotka mahdollisten (jopa todenäköisten?) autismikirjon piirteiden vuoksi vaativat enemmän harjoittelua kuin tavallisesti, on hänellä hyvät mahdollisuudet oppia luomaan kestäviä ja vastavuoroisia kaverisuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdalla en edes ymmärtänyt että olen kiusannut. Sosiaalisia taitoja ei ollut, eikä niihin tuettu. Vasta aikuisena sain adhd diagnoosin, lapsuudessani tämä ei ollut vielä tunnettu.

Siis täh?! 

Kiusaaja miettii tekoaan aivan varmasti, jos on todellinen uhka saada itse monin kerroin takaisin ja itseään kovempien tahojen toimesta. Ihan sama mikä ongelmainen dianoosiläjä kiusaaja on, niin varmasti miettii jos tietää että tulee saamaan itse ns. köniinsä. 

Tätä ei vaan saa käyttää nykyään, ettei tule kiusaajalle paha mieli.