Deittailu tuntuu työnhaulta

Mietin omaa äitiäni, joka meni 17v naimisiin, kun alkoi odottamaan minua. On edelleen isäni kanssa vaikka isä on aina ollut väkivaltainen. Taitaa olla kuitenkin parempi, että voidaan tehdä lista vaatimuksia ja suudella satoja sammakoita, eikä jouduta naimisiin, että päästään sieltä lapsuuden kodinikeen alta.

Jos se on noin raskas ponnistus kannattta varmaan ottaa pieni aikalisä. Ei se parisuhde väkisin etsimällä tule.

Missä kohtaa tulee kuvaan ihastuminen ja rakastuminen? Kamalaa yritystä vain, jotta pääsisi parisuhteeseen? Kun itse olin sinkku, tein asioita jotta mahdollisuudet kohdata "Se Oikea" lisääntyisivät, en päästäkseni parisuhteeseen jonkun kanssa. (Se Oikea on lainausmerkeissä siksi, että en toki ajattele, että maapallolla olisi vain yksi oikea vaan tarkoitan tuolla sitä ihmistä, jonka kanssa kemiat kohtaavat ja syntyy ihastumisen ja rakastumisen kautta rakastaminen).

Tuolla on kyl pilvin pimein työpaikkoja, joihin ei ole löytynyt vuosiin sopivia hakijoita. Oletko ajatellut antaa niille mahdollisuutta, vaikka deittien mittaisen koeajan merkeissä?

Työpaikan löytäminenkin on helpompaa kuin normaalin suomalaisen naisen.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sun vaan pitäs mennä sinne baariin kun korona tästä vähän laimenee.

Niin, siellä on aina joku turhautunut naikkonen joka lähtee auliisti matkaan kunhan et säikytä sitä tiehensä. Baareissa ei nirsoilla, kun turhautuminen saturoituu tarpeeksi ja valitset itsellesi sopivan ympäristön. Suhteita noista sitten harvemmin tulee, mutta hyvällä tsägällä jonkun fiksin saat, jos pelaat korttisi oikein.

Minä uskon, ettei sitä ihanaa ihmistä todellakaan etsimällä löydä vaan häneen törmää täysin sattumalta.

Vierailija kirjoitti:

Työpaikan löytäminenkin on helpompaa kuin normaalin suomalaisen naisen.

Työhaastatteluissa riittää että olet luotettava ja kunnollinen. Treffeillä tuo ei riitä mihinkään vaan pitäisi olla viihdyttävä ja alistava auktoriteettichirttiflirttailijapilkesilmäkulmassanaurattaja, että nainen tuntisi kemiaa ja kipinää.

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon, ettei sitä ihanaa ihmistä todellakaan etsimällä löydä vaan häneen törmää täysin sattumalta.

En todennäköisesti olisi koskaan tavannut puolisoani ellei yhteinen ystävämme olisi tutustuttanut meitä toisiimme. Hän puolestaan ei sitä olisi koskaan tehnyt ellei ensinnäkin olisi tutustunut minuun ja toiseksi ellen olisi kysynyt häneltä ja muutamalta muultakin ystävältäni, leikilläni kyllä, että eikö heidän tuttavapiiristään löytyisi ketään kiinnostavaa sinkkumiestä.

Jep! Mielenkiintoiseksi homma menee siinä vaiheessa kun ei onnistu löytämään ensimmäistä työpaikkaa jo teininä. "Jaahas, yli 30v eikä vieläkään töissä! Selkeä mt-tapaus, EI meillekään töihin!".

Etenkin naisena saa kuulla, että häh - nainenhan saa AINA työpaikan, riittää vaan kun lähtee kotoaan ulos ja menee mihin tahansa työhaastatteluun!

Totuus on kuitenkin toinen. Ensinnäkin, on meitä naisia, joita yksinkertaisesti ei palkata vaikka päällämme seisottaisiin. On ykköset päällä, itsevarma esiintyminen haastattelussa, osataan tuoda älyä ja innokkuutta esiin, jopa nauretaan ja on hyvä yhteys siinä... Mutta silti aina kilahtaa viesti, "Valintamme ei kohdistunut juuri sinuun. Olisiko se sun vaaleatukkainen kaveri kuitenkin työttömänä? Voisitko antaa meidän numeromme hänelle?".

Ja toiseksi, ei kai nainenkaan ihan mihin tahansa työhön halua. Jos menee täysin ummikkona mihin tahansa tänään pidettävään työhaastatteluun, eihän ole mitään takeita että minä sopisin työhön ja että työ sopisi minulle! Sekö sitten tekisi onnelliseksi että tekisin euron tuntipalkalla työtä jota en osaa enkä halua tehdä, "kato ole vain onnellinen että sait jotain työtä! Tiedätkö kuinka monet miehet ovat koko ikänsä työttömiä kun työnantajat ovat niin nirsoja!".

Olen tullut siihen tulokseen että itse itseni työllistäminen lienee se paras vaihtoehto ;).

Työnhaussa ja deittailussa on se ero, että jos täytyy esittää, niin deittailussa se toinen osapuoli on sulle väärä. Työnhaussa asia ei ole niin mustavalkoinen, siinä usein täytyy esittää, edes jonkin verran.

Deittailussa ei kannata yrittää mennä mihinkään muottiin tai miellyttää liikaa toista osapuolta. Koska niinhän se menee, että sitten joudut esittämään samaa roolia loppuikäsi - tai kun lasket kulissit, niin voi hyvinkin tulla ero, koska et olekaan sitä, mitä toinen osapuoli luuli. Suosittelen heti alusta pitäen etsimään sopivan kumppanin, jolle ei tarvitse esittää. Kaikkea ei tarvitse kertoa heti, mutta valehdella ei kannata, eikä esittää muuta kuin on.

Mä en ehtinyt ihan hirveän pitkään tinderissä olla, mutta jonkin aikaa kuitenkin ja ehdin käydä treffeillä ihan riittävästi. Huomasin aika hyvän kaavan siinä, että mitä vaikeampi mun oli kirjoittaa sovelluksessa viestiä tyypille (siis vastauksena hänen viestiin tai itse aloitteentekijänä), sitä huonommin myös tultiin juttuun livenä. Ja tietysti päin vastoin, jos kirjoittaminen oli helpompaa, synkkasi livenäkin paremmin. Siksi en suostunut tapaamaan ketään, joka heti ehdotti tapaamista koska "ei näin viesteillä saa kuitenkaan mitään kuvaa toisesta", enkä loppuajasta enää myöskään niitä, joiden kanssa mun oli vaikea keksiä juteltavaa jo viesteillä. On tietysti niinkin, että jotkut eivät tykkää viesteillä ja jotkut ovat siinä tosi huonoja ja myös huonoja näkemään viestienvaihdon perusteella miten sovitaan yhteen ja siksi heille ehkä sopiikin se, että nähdään heti. Mutta ehkä tämän perusteella nämä henkilöt ei ole muutenkaan mulle sopivia kumppaneita.

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon, ettei sitä ihanaa ihmistä todellakaan etsimällä löydä vaan häneen törmää täysin sattumalta.

Mä en usko tähän. Mä löysin ihan täydellisen kumppanin tinderistä. En olisi häntä todennköisesti tavannut missään, jos ei oltaisi molemmat oltu epätoivoisia ja ladattu tinderiä. 

Tietenkään mitenkään otsa rypyssä ei kannata käydä läpi jokaikistä sinkkumiestä jonka tapaa. Mutta harvoin ketään tullaan kotoa hakemaan, joten vähän jotain on aika monen pakko tehdä, jos aikoo parisuhteen löytää.

Minä olen käynyt elämässäni vain kerran treffeillä. Sitten olenkin ollut aviossa toistakymmentä vuotta. 

Vierailija kirjoitti:

Työnhaussa ja deittailussa on se ero, että jos täytyy esittää, niin deittailussa se toinen osapuoli on sulle väärä. Työnhaussa asia ei ole niin mustavalkoinen, siinä usein täytyy esittää, edes jonkin verran.

Deittailussa ei kannata yrittää mennä mihinkään muottiin tai miellyttää liikaa toista osapuolta. Koska niinhän se menee, että sitten joudut esittämään samaa roolia loppuikäsi - tai kun lasket kulissit, niin voi hyvinkin tulla ero, koska et olekaan sitä, mitä toinen osapuoli luuli. Suosittelen heti alusta pitäen etsimään sopivan kumppanin, jolle ei tarvitse esittää. Kaikkea ei tarvitse kertoa heti, mutta valehdella ei kannata, eikä esittää muuta kuin on.

Mä en ehtinyt ihan hirveän pitkään tinderissä olla, mutta jonkin aikaa kuitenkin ja ehdin käydä treffeillä ihan riittävästi. Huomasin aika hyvän kaavan siinä, että mitä vaikeampi mun oli kirjoittaa sovelluksessa viestiä tyypille (siis vastauksena hänen viestiin tai itse aloitteentekijänä), sitä huonommin myös tultiin juttuun livenä. Ja tietysti päin vastoin, jos kirjoittaminen oli helpompaa, synkkasi livenäkin paremmin. Siksi en suostunut tapaamaan ketään, joka heti ehdotti tapaamista koska "ei näin viesteillä saa kuitenkaan mitään kuvaa toisesta", enkä loppuajasta enää myöskään niitä, joiden kanssa mun oli vaikea keksiä juteltavaa jo viesteillä. On tietysti niinkin, että jotkut eivät tykkää viesteillä ja jotkut ovat siinä tosi huonoja ja myös huonoja näkemään viestienvaihdon perusteella miten sovitaan yhteen ja siksi heille ehkä sopiikin se, että nähdään heti. Mutta ehkä tämän perusteella nämä henkilöt ei ole muutenkaan mulle sopivia kumppaneita.

Ja työnhaussa täytyy aina aloittaa pohjalta ja edetä kohti vaativampia hommia, ihan sama kaava ei toimi deittailussa.

Mutta prosessina ovat melko samanlaiset. Pitää olla riittävän vetävä hakemus, että pääsee arvioitavaksi, työnhaussa tapahtuu livenä (tai Teamsissa), nettideittailussa siinä välissä kirjoittamalla. Ja sitten siitä livetapaamisesta täytyy päästä jatkoon arvioitavaksi jälleen kerran...

Itselleni kirjoittaminen on niin luonteva tapa kommunikoida ja arvostan oivaltavaa verbaalista huumoria, joten minullekin pidempi tutustuminen ennen treffejä on tärkeää.

Karjamarkkinat

Vierailija kirjoitti:

Jep! Mielenkiintoiseksi homma menee siinä vaiheessa kun ei onnistu löytämään ensimmäistä työpaikkaa jo teininä. "Jaahas, yli 30v eikä vieläkään töissä! Selkeä mt-tapaus, EI meillekään töihin!".

Etenkin naisena saa kuulla, että häh - nainenhan saa AINA työpaikan, riittää vaan kun lähtee kotoaan ulos ja menee mihin tahansa työhaastatteluun!

Totuus on kuitenkin toinen. Ensinnäkin, on meitä naisia, joita yksinkertaisesti ei palkata vaikka päällämme seisottaisiin. On ykköset päällä, itsevarma esiintyminen haastattelussa, osataan tuoda älyä ja innokkuutta esiin, jopa nauretaan ja on hyvä yhteys siinä... Mutta silti aina kilahtaa viesti, "Valintamme ei kohdistunut juuri sinuun. Olisiko se sun vaaleatukkainen kaveri kuitenkin työttömänä? Voisitko antaa meidän numeromme hänelle?".

Ja toiseksi, ei kai nainenkaan ihan mihin tahansa työhön halua. Jos menee täysin ummikkona mihin tahansa tänään pidettävään työhaastatteluun, eihän ole mitään takeita että minä sopisin työhön ja että työ sopisi minulle! Sekö sitten tekisi onnelliseksi että tekisin euron tuntipalkalla työtä jota en osaa enkä halua tehdä, "kato ole vain onnellinen että sait jotain työtä! Tiedätkö kuinka monet miehet ovat koko ikänsä työttömiä kun työnantajat ovat niin nirsoja!".

Olen tullut siihen tulokseen että itse itseni työllistäminen lienee se paras vaihtoehto ;).

Näin ja aamen :D. Itsensä työllistämisessä on vieläpä se hyvä puoli että tyytyväisyys on aina taattu!

Vierailija kirjoitti:

--- Huomasin aika hyvän kaavan siinä, että mitä vaikeampi mun oli kirjoittaa sovelluksessa viestiä tyypille (siis vastauksena hänen viestiin tai itse aloitteentekijänä), sitä huonommin myös tultiin juttuun livenä. Ja tietysti päin vastoin, jos kirjoittaminen oli helpompaa, synkkasi livenäkin paremmin. Siksi en suostunut tapaamaan ketään, joka heti ehdotti tapaamista koska "ei näin viesteillä saa kuitenkaan mitään kuvaa toisesta", enkä loppuajasta enää myöskään niitä, joiden kanssa mun oli vaikea keksiä juteltavaa jo viesteillä. ---

Täsmälleen päinvastainen kokemus minulla. Kirjoitan työkseni, eikä enää normaalin päivän jälkeen Tinderissä naputtelu olisi voinut vähempää kiinnostaa. Lisäksi olen oppinut, että hyvä kirjallinen ulosanti ei takaa sitä, että osaisi myös livenä keskustella. Siksi ehdotin aina tapaamista suunnilleen kahden viestin jälkeen, aina jokin alkuilta ja julkiselle paikalle.

Mitä toisesta edes tarvitsee tietää, ennen kuin uskaltaa tavata julkisella paikalla arki-iltana? Nimen, summittaisen iän ja yhden valokuvan? Mitä muuta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

--- Huomasin aika hyvän kaavan siinä, että mitä vaikeampi mun oli kirjoittaa sovelluksessa viestiä tyypille (siis vastauksena hänen viestiin tai itse aloitteentekijänä), sitä huonommin myös tultiin juttuun livenä. Ja tietysti päin vastoin, jos kirjoittaminen oli helpompaa, synkkasi livenäkin paremmin. Siksi en suostunut tapaamaan ketään, joka heti ehdotti tapaamista koska "ei näin viesteillä saa kuitenkaan mitään kuvaa toisesta", enkä loppuajasta enää myöskään niitä, joiden kanssa mun oli vaikea keksiä juteltavaa jo viesteillä. ---

Täsmälleen päinvastainen kokemus minulla. Kirjoitan työkseni, eikä enää normaalin päivän jälkeen Tinderissä naputtelu olisi voinut vähempää kiinnostaa. Lisäksi olen oppinut, että hyvä kirjallinen ulosanti ei takaa sitä, että osaisi myös livenä keskustella. Siksi ehdotin aina tapaamista suunnilleen kahden viestin jälkeen, aina jokin alkuilta ja julkiselle paikalle.

Mitä toisesta edes tarvitsee tietää, ennen kuin uskaltaa tavata julkisella paikalla arki-iltana? Nimen, summittaisen iän ja yhden valokuvan? Mitä muuta?

No itse haluaisin tietää aika paljonkin. Osuuko huumorintaju yhteen, miten kertoo itsestään, miten reagoi kysymyksiini, millaisia asioita itse kysyy... Olen muutaman kerran tehnyt sen virheen että olen lähtenyt parin kolmen viestin perusteella treffeille, ja vonkaajiahan ne oli kaikki. Ei niitä kiinnostanut minä, vaan ihan joku muu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

--- Huomasin aika hyvän kaavan siinä, että mitä vaikeampi mun oli kirjoittaa sovelluksessa viestiä tyypille (siis vastauksena hänen viestiin tai itse aloitteentekijänä), sitä huonommin myös tultiin juttuun livenä. Ja tietysti päin vastoin, jos kirjoittaminen oli helpompaa, synkkasi livenäkin paremmin. Siksi en suostunut tapaamaan ketään, joka heti ehdotti tapaamista koska "ei näin viesteillä saa kuitenkaan mitään kuvaa toisesta", enkä loppuajasta enää myöskään niitä, joiden kanssa mun oli vaikea keksiä juteltavaa jo viesteillä. ---

Täsmälleen päinvastainen kokemus minulla. Kirjoitan työkseni, eikä enää normaalin päivän jälkeen Tinderissä naputtelu olisi voinut vähempää kiinnostaa. Lisäksi olen oppinut, että hyvä kirjallinen ulosanti ei takaa sitä, että osaisi myös livenä keskustella. Siksi ehdotin aina tapaamista suunnilleen kahden viestin jälkeen, aina jokin alkuilta ja julkiselle paikalle.

Mitä toisesta edes tarvitsee tietää, ennen kuin uskaltaa tavata julkisella paikalla arki-iltana? Nimen, summittaisen iän ja yhden valokuvan? Mitä muuta?

Eihän se uskaltamisesta ole kiinni vaan kiinnostavuudesta. En itse ainakaan halua tuhlata aikaani jos toinen ei olekaan yhtään tyyppiäni. -eri

Eikä tunnu. Työpaikan saanti on helppoa mutta treffeille pääsee ehkä kerran vuodessa.

Vierailija kirjoitti:

Eikä tunnu. Työpaikan saanti on helppoa mutta treffeille pääsee ehkä kerran vuodessa.

Ja vaihdat työpaikkaa useammin kuin kerran vuodessa?