Mitä tehdä, kun on jatkuvasti tylsää?

Kuulostaa siltä että olisitko jopa masentunut, jos mistään ei saa mitään otetta eikä mikään kiinnosta?

Kannattaa kokeilla terapiaa (tai vaikka jotain lyhyempikestoistakin mielen valmennusta). Ammattilainen voisi auttaa tonkimaan mielestäsi esille sen, mihin suuntaan oikeasti haluat lähteä elämääsi viemään.

Itselläni elämään merkitystä tuo lapsi ja hänen elämästään ja tulevaisuudestaan huolehtiminen. Joo tiedän ettei se ap:lle ole vaihtoehto eikä tarvitse ollakaan. Tuonpa vielä vain tämän itsestäänselvyyden esille minkä tosi moni ihminen on elämässään hoksannut (ja ehkä joku muu saa tästä kiinni): se auttaa tosi paljon löytämään merkitystä ja tulevaisuuden uskoa itsestään, kun tietää että on joku jonka elämän haluaa jatkuvan hyvänä vielä silloinkin kun itse ei enää täällä ole. Ajattelen, että tuo on niin basic human experience, että sen merkitystä tuova elementti on koodattu geeneihin.

Jos perheenlisäys ei ole vaihtoehto (edelleenkin ei tarvitse kaikille olla), kannattaa lähteä etsimään esimerkiksi sellaista työtä tai vapaaehtoistyötä, jonka merkityksen näkee. Monet kokevat merkitykselliseksi työskentelyn ihmisten tai eläinten parissa. Elävien olentojen kanssa vuorovaikutuksessa oleminen ja sen näkeminen, että omalla tekemisellä voi olla merkitystä toisen elämään. Se voi tuottaa todella voimakasta merkityksellisyyden kokemusta.

Eli siis: 1. Mene terapiaan. 2. Etsi joku josta pitää huolta. 3. Hakeudu (vapaaehtois)työhön jossa voit auttaa muita.

Bonuksena suosittelen meditoinnin aloittamista, säännöllisiä luontokokemuksia ja uuden opiskelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli sellainen kysymys mieleen, että millaisia arvoja sinulla on, ap?

Vapaus ja kauneus varmaan suurimmat. (Ja tiedoksi sille, joka nimitteli pinnalliseksi, niin ei, en tarkoita kauneudella siis ulkonäköä, etenkään omaani.)

Ap

Lähde vaellukselle vaikkapa karhunkierrokselle. Tai polkupyörällä muutaman sadan kilometrin lenkki. Yövy teltassa viikko.

"Historiassa tavattiin kuolla 4-kymppisenä. Ehkä tämä nykyaika on luonnotonta kun eletään 80 vuotiaiksi."

Niin siis kuolleisuus on ollut lapsilla korkeaa joten 40 oli jonkin sortin "keski-ikä" kuolleisuudessa. Ei ihmisen elinikä ole mystisesti kasvsnut 100 prosentilla.

Onnellisia ihmisiähän on tutkittu ja muistan, että kaksi tärkeintä heitä yhdistävää asiaa oli jokin merkityksellinen harrastus, jossa pääsee ns. Flow-tilaan eli unohtaa kaiken muun ja ajan merkityksen, kun uppoutuu siihen puuhaan. Vaikeaa on tietenkin löytää tällainen tekeminen, mutta siinä voisi olla tavoitetta.

Toinen onnellisuutta lisäävä tekijä oli muiden auttaminen. Ihmiset, jotka keksittyvät itsensä sijaan myös muihin ovat ehkä hieman paradoksaalisestikin onnellisempia kuin ihmiset, jotka keskittyvät pääasiassa omaan hyvinvointiin. Tässä auttaa varmaan omien arvojen pohtiminen. Millainen auttaminen ja vaikuttaminen voisi tuntua itselle tärkeältä? Toki myös liikunnan, meditoinnin ja luontokokemusten on osoitettu lisäävän hyvinvointia.

Itse oon myös helposti kyllästyvää sorttia, tosin en ihan noin ”pahasti” kuin ap.

Mielenkiintoseksi oon kokenut erilaisten soittimien opettelun nyt viimeisen vuoden aikana. Joitakin opettelen itsenäisesti ja pianotunteja otan etäyhteyksillä. Viulua harkitsen myös, mutta epäilyttää onko jo liian vaikea mulle.

Mikä lemmikki sulla jo on? Aiemmin olen omistanut muutaman eksoottisemman lemmikin ja harkitsen hankkivani taas jossain vaiheessa. Koiria löytyy ja harrastan niiden kanssa - toki nyt koronan takia ryhmät peruttu, mutta omatoimisesti puuhataan edelleen.

Erilaiset näpertelyt ja DIY-projektit on hauskoja, tällä hetkellä rakennan miniatyyritaloja ja booknookeja (en tiedä suomenkielistä vastinetta tälle, löytyy Googlesta).

Kesäisin iso kasvimaa, riittää puuhaa ja koen sen usein jopa terapeuttiseksi, rikkaruohojen kitkemiset ja muut.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että olisitko jopa masentunut, jos mistään ei saa mitään otetta eikä mikään kiinnosta?

Kannattaa kokeilla terapiaa (tai vaikka jotain lyhyempikestoistakin mielen valmennusta). Ammattilainen voisi auttaa tonkimaan mielestäsi esille sen, mihin suuntaan oikeasti haluat lähteä elämääsi viemään.

Itselläni elämään merkitystä tuo lapsi ja hänen elämästään ja tulevaisuudestaan huolehtiminen. Joo tiedän ettei se ap:lle ole vaihtoehto eikä tarvitse ollakaan. Tuonpa vielä vain tämän itsestäänselvyyden esille minkä tosi moni ihminen on elämässään hoksannut (ja ehkä joku muu saa tästä kiinni): se auttaa tosi paljon löytämään merkitystä ja tulevaisuuden uskoa itsestään, kun tietää että on joku jonka elämän haluaa jatkuvan hyvänä vielä silloinkin kun itse ei enää täällä ole. Ajattelen, että tuo on niin basic human experience, että sen merkitystä tuova elementti on koodattu geeneihin.

Jos perheenlisäys ei ole vaihtoehto (edelleenkin ei tarvitse kaikille olla), kannattaa lähteä etsimään esimerkiksi sellaista työtä tai vapaaehtoistyötä, jonka merkityksen näkee. Monet kokevat merkitykselliseksi työskentelyn ihmisten tai eläinten parissa. Elävien olentojen kanssa vuorovaikutuksessa oleminen ja sen näkeminen, että omalla tekemisellä voi olla merkitystä toisen elämään. Se voi tuottaa todella voimakasta merkityksellisyyden kokemusta.

Eli siis: 1. Mene terapiaan. 2. Etsi joku josta pitää huolta. 3. Hakeudu (vapaaehtois)työhön jossa voit auttaa muita.

Bonuksena suosittelen meditoinnin aloittamista, säännöllisiä luontokokemuksia ja uuden opiskelua.

Mä koen samoja tunteita kuin ap ja olen ns. auttamusammatissa. Voin sanoa, että tässä tilanteessa toisten auttaminen ei anna itselle mitään, vaan päinvastoin kuormittaa. Inhoan ajatustakin, että olisi vielä enemmän ihmisiä, joiden vuoksi tehdä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla samoja ajatuksia. Tosin aiemmin olin todella hyvä keksimään tekemistä ja pieni tylsyys oli jopa ihan hyvä asia.  Tylsä nuoruuskin minulla oli ja jo silloin opin miettimään tekemisiä.  Kuitenkin nyt viimeisen vuoden aikana on tullut se ajatus etten enää keksi mitään ja mieliala todella huono. Jotenkin olen nyt herännyt paremmin siihen minkälaista elämäni on. Samalla kun nyt ymmärrän sen kuinka yksinäinen, köyhä, kouluttamaton, epävarma yms ihminen olen niin se tavallaan masentaakin ja tulee pelko tulevaisuuden suhteen miten pärjään. Aiemmin pystyin unelmoimaan ja haaveilin paljon kaikesta ja nyt en enää siihen kykene. Jotenkin se raja on tullut vastaan ja elämäni on ollut vuosia jo aika ikävää, mutta en ole antanut sen vaikuttaa aiemmin. Nyt ne ajatukset vaan pyörivät mielessä. Olen vasta alle 30-vuotias. Samalla en ole tietyssä mielessä nähnyt vielä mitään. En ole matkustellut, en paljon harrastanut, en tavannut moniakaan mukavia ihmisiä, en seurustellut, en ole paljon töissä vielä ollut ja koulutuskin ihan kesken. Silti jonkinlainen väsymys ja pelko elämän suhteen on tullut. Mieliala vaihtelee paljon sen välillä että jaksanko enää vai pettääkö pää ja siitä aina toivoon, että päivä kerrallaan. Pahinta on se, kun ajattelee, että olisi parempi kuolla. Tämäkin sen takia etten jotenkin usko elämäni menevän hyvin ja en pysty ajattelemaan pärjääväni täällä.  

Voin omalta osaltani todistaa, ettei ainakaan varakkuus, koulutus, matkustaminen tai harrastaminen sinällään auta siihen tyhjyyden aiheuttamaan ikävään oloon.

Dostojevski sanoi "The mystery of human existence lies not in just staying alive, but in finding something to live for." Jos olisikin niin, että ihminen tuntee olonsa tyydyttäväksi, kun perustarpeet on tyydytetty, mutta niinhän se ei ole.

Tämä ketju on ollut mielenkiintoista luettavaa. Samaistun niin moneen kirjoittajaan, vaikka olen jotenkin kuvitellut olevani aivan yksin näissä ajatuksissani sohvannurkassa, miettien miksi ennen niin aktiivisesta ihmisestä on tullut tällainen saamaton.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava aloitus. Olen 8 vuotta vanhempi mies ja suunnilleen 8 vuotta olen yrittänyt keksiä mitä haluan elämältäni. Meiltä molemmilta puuttuu elämästä tarkoitus enkä millään kykene keksimään sitä itselleni. Tänään olen maannut koko vapaapäiväni sohvalla ja miettinyt tuhannennen kerran että mitä ihmettä tässä nyt pitäisi tehdä.

Olen akateeminen, olen matkustanut paljon, rahaa olen kerännyt tarpeeksi. Kaikenlaista olen kokeillut mutta tarkoitusta ja merkitystä elämälleni en kykene keksimään. Alan lähestyä rajaa jossa toivo alkaa hiipua. Ellen keksi jotain, voin yhtä hyvin kuolla koska elämäni on turhaa.

Käsittämätöntä.

Minä olen sairauseläkkeellä vaikeiden sairauksien vuoksi mm. syöpähoitojen jättämät vaivat ja masennus. Minulla on kuitenkin 2 intohimoa, tanssi ja taiteen tekeminen. Tuntuu että en ehdi tehdä valmiiksi ja treenata, pelkään että kuolen ennen kuin saan kaikki teokseni valmiiksi. Tekisin enemmänkin jos vointini sallisi mutta usein en fyysisesti vaan kykene.

Minulla ei ole rahaa, ei työtä, elän tuilla, olen raihnainen, silvottu ja murjottu, mutta minä taidan kuitenkin aika rikas olla, henkisesti. Elämälläni on tarkoitus.

Onko teillä ollut lapsena harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita? Monesti lasten harrastuksia vähätellään mutta itse olen niiden kannalla, ne kantavat myös aikuisuudessa. Itse harrastin todella paljon liikuntaa, tanssia ja taidetta lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli sellainen kysymys mieleen, että millaisia arvoja sinulla on, ap?

Vapaus ja kauneus varmaan suurimmat. (Ja tiedoksi sille, joka nimitteli pinnalliseksi, niin ei, en tarkoita kauneudella siis ulkonäköä, etenkään omaani.)

Ap

Minulla täysin samat arvot kuin ap:lla ja muutenkin tosi paljon samoja mietteitä useiden vastaajien kanssa. Tuntui kyllä hyvältä kokea yhteenkuuluvuutta edes täällä. Omassa elämässäni olen yrittänyt asiasta ohimennen avautua mutta keskustelu tyssää siihen kun toinen toteaa että hänen mielestään vapaa-aikaa ei voi olla liikaa (minulla on) tai että kuinka oli ihana aamiaisen jälkeen käydä katsomaan netflixiä moneksi tunniksi (minulle pakkopullaa). Mies löytyy, ei tosin vielä ainakaan asuta yhdessä, koira ehkä sitten jos asumismuoto muu kuin kerrostalo, ikää 28v, vakiduuni. Työ tuntuu olevan minulle elämän ainut mieluisa sisältö, se ei kuitenkaan riitä. Vapaa-aika on juurikin sitä tylsää ja merkityksetöntä.

Olen huomannut että se mitä ehkä kaipaisin, on virikkeet aivoille, minulle ei riitä tvn tuijotus, liikunta eikä varsinkaan aivojumpaksi se että minkä väristä pyykkiä pesen tänään tai mitä ruokaa teen. Kaikki tuo on todella tylsää. Kavereita on muutama, joiden kanssa näen harvoin kun en varsinaisesti kaipaa, vaikka mukavia ihmisiä ovatkin. Kaipaisin ystävistä varmaan eniten mielenkiintoisia keskusteluja, odotan mm. että saisin jotain uusia oivalluksia tai ajateltavaa, eikä niin että kuulen vain "itsestäänselvyyksiä" tai asioita joissa ei ole ns mitään uutta. Kuulostan varmaan kylmältä ja inhottavalta, en ole, nämä vain on ajatuksia joita en tuo mitenkään koskaan ilmi.

Lasten "hankkimisen" suhteen olen kiikunkaakun, koska se merkitsisi toisen arvoni eli vapauden menetystä enkä tiedä olenko tähän valmis mutta kuitenkin olisin äiti mielelläni.

Elämäni tuntuu ajelehtimiselta vailla suuntaa, suoritan tätä vaan päivästä toiseen mutta se merkitys ja iloa tuottavat asiat puuttuvat. Joinain päivinnä pystyn irtautumaan "suuresta kuvasta" ja keskityn todella pieniin asioihin kuten luonnon tuoksut, kauniit maisemat tai esimerkiksi tänä aamuna pienen hymyn huulille toi ihanasti kengän alla narskuva lumi ja fiilistelin tätä aika kauan, niin että kaikki muu unohtui. Se että nautin kauneudesta eri muodoissa ei kuitenkaan tuo elämääni sisältöä, ainoastaan pieniä kivoja hetkiä.

Täällä toinen parisuhteessa oleva lapseton jolla on hemmetin tylsää pääsääntöisesti. Mutta sitten joskus mietin että jos eläisi vankilassa vuosia ja saisi poistua sellistä vain tunnin ajaksi päivässä eikä olisi esim. televisiota siellä sellissä ollenkaan niin sepä se mahtaisi olla maailman tylsintä joten oma elämä tuntuu tuollaisen rinnalla ihan ok:lta. 

Mutta ei ole vastausta sinulle antaa. Itselläni on ollut värikäs elämä jossa on aina tapahtunut paljon kaikkea (yleensä huonoja asioita), lisäksi olen suorittaja joka eli vaan työlleen aiemmin joten siitä sai sisältöä elämään. Totuin ehkä elämän värikkyyteen ja siihen jollei elämässä muuta ole niin työ on ainakin jne. 

Itsekin liputan jonkun jo esiin tuomia mielenkiintoisia keskusteluja ihmisten kanssa. Ihmisiä joiden kanssa ne syvällisemmät jutut käy yksiin löytää harvoin, mutta sitten kun löytyy ovat keskustelut suurta iloa tuottavia. Itsellä yksi köökkipsykologikaveri on oma lukioikäinen poika.

Entä henkisyys, jos kirkon tai new age mystiikan pohtiminen ei kiinnosta, juuri joku merkityksellinen auttamistoiminta.

Itsellä harrastukset on intohimoja ja menetän niiden tuoman flown vain pahoissa kriisi/ masennuskausissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava aloitus. Olen 8 vuotta vanhempi mies ja suunnilleen 8 vuotta olen yrittänyt keksiä mitä haluan elämältäni. Meiltä molemmilta puuttuu elämästä tarkoitus enkä millään kykene keksimään sitä itselleni. Tänään olen maannut koko vapaapäiväni sohvalla ja miettinyt tuhannennen kerran että mitä ihmettä tässä nyt pitäisi tehdä.

Olen akateeminen, olen matkustanut paljon, rahaa olen kerännyt tarpeeksi. Kaikenlaista olen kokeillut mutta tarkoitusta ja merkitystä elämälleni en kykene keksimään. Alan lähestyä rajaa jossa toivo alkaa hiipua. Ellen keksi jotain, voin yhtä hyvin kuolla koska elämäni on turhaa.

Samaistun. Tosin kuolemaa en odota, pikemminkin pelkään että elämä jää elämättä. Olen viime aikoina ollut todella passiivinen, viime vuosina oikeastaan (jo vähän ennen koronaakin)... Osaltaan ehkä ikäkriisiäkin, mutta pelkään että se jää päälle. Että elämäni onkin vain tätä sohvalla istumista ja voivottelua kun mikään ei tunnu miltään. Tiedän ettei sille voi lopulta kukaan muu mitään tehdä kuin minä itse, mutta minulla alkaa olla keinot käytetty.

Ap

Mistä asioista olet kiinnostunut? En tarkoita nyt mitään yksittäisiä asioita vaan laajemmalla tasolla. Historia, yhteiskunta, ympäristö, talous, politiikka, kehitysapu tms?

Minun on hiukan vaikea enää hahmottaa, mistä olisin kiinnostunut! Oikein mikään ei enää vedä puoleensa. Jos nyt yritän kuitenkin ajatella vaikka sitä kautta, että mistä aiheista päädyn eniten lukemaan, niin näitä ovat psykologia, köyhyys ja tasa-arvoasiat, eläimet, kirjallisuus ja teatteri. Mikään osa-alue vaikkapa psykologin ammatissa ei kuitenkaan kiinnosta, haluan vain lukea tutkimustuloksista, en tehdä niitä itse... Kirjallisuuteen ja teatteriin ei myöskään ole lahjoja, niissäkin olen vain passiivinen kuluttaja. Jne.

Ap

Ei kaikista kiinnostuksen kohteista tarvitse tehdä ammattia itselleen. On täysin sallittua vain lukea psykologiaa huvikseen. Joillekin avoin yliopisto on harrastus, koska he vain rakastavat oppia uutta.

Kirjallisuuttakaan tai teatteria ei tarvitse itse tehdä, vaikka haluaisikin olla muutakin kuin passiivinen kuluttaja. Etsi vaikka itsellesi sopiva lukupiiri tai perusta oma. Teatterissakin voi olla tehdä vaikka mitä ilman, että on itse lavalla. Ehkä olisitkin haka lavastuksessa tai maskeerauksessa, jos sinulla on silmää kauneudelle? Sitä paitsi harrastelijateatterissa on ideana kokeilla vaikka ei olisikaan lahjoja.

Kuulostaa kuitenkin enemmän siltä, että mikään harrastus ei nyt riitä korjaamaan tyhjyyden tunnetta sisälläsi. Arvelitkin, että kyseessä on jokin ikäkriisi ja siitä pitäisi nyt päästä yli. Ehkä kliseinen unelmakartta voisi auttaa työstämään asiaa mutta ammattilaisen puoleen kannattaa kääntyä, jos tuntuu, ettei mitään haaveita löydy. Mieti vaikka millaisia tavoitteita tai haaveita sinulla on tälle vuodelle. Niiden ei tarvitse eikä kannatakaan olla mitään isoja, vaan toteutettavissa olevia. Mieti sitten mitä toivot elämäsi olevan vaikka viiden vuoden päästä ja sitten kymmenen vuoden päästä. Esimerkiksi tämän vuoden tavoitteena voisi olla Helmetin lukuhaasteen suorittaminen ja taulun maalaaminen.

Et varmastikaan ole yksin ajatustesi kanssa. Aina välillä tulee elämässä vaiheita, jolloin mietitään, että mitäs nyt. Onko elämä mennyt niin kuin toivoi ja ovatko omat valinnat olleet oikeita. Kolmekymppisenä on aika luonnollista pohtia näitä asioita. Elämä on siihen saakka sujunut aika valmiilla kaavalla: opiskele ammatti, löydä työpaikka, asunto ja kumppani. Sitten joutuu pohtimaan, että haluaako perustaa perheen vai ei. Että tätäkö se on seuraavat 30 vuotta, kunnes pääsee eläkkeelle.

Tuo kaikki mitä kuvailit on mahtavaa luksusta sellaiselle jolla on lapsia. Tai joka on köyhä ja joutuu sinnittelemään päivästä toiseen. Kun kaikki on hienoa ja hyvin, tulee tylsää. Suurimmalle osalle ihmisistä tuo on luksusta, tila johon kaipaa takaisin jos sen joskus menettää. Saat toteuttaa itseäsi ja tehdä mitä haluat. Suurin osa ihmisistä joilla on vaikeaa, ei vaan voi samaistua ja ymmärtää kun mielellään olisi sinun tilanteessasi.

Vierailija kirjoitti:

Tuo kaikki mitä kuvailit on mahtavaa luksusta sellaiselle jolla on lapsia. Tai joka on köyhä ja joutuu sinnittelemään päivästä toiseen. Kun kaikki on hienoa ja hyvin, tulee tylsää. Suurimmalle osalle ihmisistä tuo on luksusta, tila johon kaipaa takaisin jos sen joskus menettää. Saat toteuttaa itseäsi ja tehdä mitä haluat. Suurin osa ihmisistä joilla on vaikeaa, ei vaan voi samaistua ja ymmärtää kun mielellään olisi sinun tilanteessasi.

Oman kokemuksen pohjalta sanoisin, että ei ole noin. Mulla on ollut elämässä paljon vaikeuksia ja ne tilanteet mä handlaan. Mulle tyhjyyden tunne on tullut siinä vaiheessa elämää, jolloin ei ole enää pakko ponnistella. Voimat ei enää mene pelkkään selviytymiseen ja on aikaa huomata, että vaikka paha on pois, mitään hyvääkään ei ole tilalla. Eri

Minulla ei älli riittänyt unelma-alalle, enkä koskaan saanut puolisoa tai lapsia. Sitten tajusin, etten muuten OK työlläni koskaan tule tienaamaan niin paljon että pystyisin yksin kustantamaan lapsia tai unelmien omistusasuntoa. Tavoite ja haave kerrallaan piti laittaa pois ja elämästä tuli pelkkää selviytymistä. Pätkätöissä ei edes voinut suunnitella omaehtoista tulevaisuutta, ja elämä tuntui kerta kaikkiaan synkältä ja vastenmieliseltä.

Oli pakko päästä pois siitä tilanteesta ja kokeilin viivytystaktiikkaa ennen lopullista ratkaisua. Opiskelin uuden ammatin löyhällä päälläni ja ns. iäkkäämpänä opiskelijana. Tulot ei käytännössä juuri kasvaneet, mutta pääsin ainakin pois vuorotyöstä ja sain opiskella hetken ulkomaillakin. Ja keskittyä uusiin asioihin. Sain jopa vakipaikan uudessa työssäni. Elämä ei ole enää pelkkää selviytymistä (vaikka rahan kanssa tekee tiukkaa, terveys on parempi), mutta olen joutunut pohtimaan sen merkityksellisyyttä uudestaan. Aina kun on vaihtoehtona lähteä täältä, jos ei jaksa enää.

Nyt elän pääasiassa vanhempieni vuoksi; he ovat olleet mukana monessa myötä- ja vastoinkäymisessä ja tukeneet minua kaikessa, eivätkä lado minulle paineita, vaan ovat ylpeitä pärjäämisestäni. Vanhempani eivät välttämättä selviäisi aikaisesta pois menostani. Minä viivyttelen täällä sitä varten, että tuotan heille tarinoita ja sisältöä elämään. Yritän myös katsoa, että he tulevat hoidetuiksi aikanaan. Minulla oli riitaisa teini-ikä, mutta olen nyt aikuisiällä opiskellut (kyökki-)psykologiaa, käyttäytymistä, kärsivällisyyttä ja jutustelua eri kirjoista ja muista lähteistä, ja olen kehittynyt huomattavasti kommunikoinnissa erityisesti äitini kanssa. Voimme asua jopa parikin viikkoa kerrallaan toistemme luona ilman riitoja.

Tapan aikaani ja viihdytän itseäni lukemalla ja TV-sarjoilla, ja jos minulla on ylimääräistä rahaa, käytän sen johonkin kauniiseen. Olen huomannut, että kaunis ympäristö virkistää mieltä ja tuo enemmän oman arvokkuuden tunnetta. Ei ole niin masentunut olo. Lisäksi teen käsitöitä hyväntekeväisyyteen, ja olen ottanut ikuisuusprojektikseni opiskella kieltä (tai kahta), yhä syvemmälle. Siinä ei koskaan voi tulla valmiiksi. Mielenkiintoisinta siinä on perustaidon saavutettua oppia toisen kulttuurin tapaa katsoa maailmaa, esim. tapana ottaa huomioon kauneus, tuoda se julki. 

Toki huonompiakin päiviä on aina välillä. Silloin pyrin olemaan lempeä itselleni, käperryn peittojen alle sen hetkisen eskapismi-avun kanssa enkä edes yritä olla vastuullinen aikuinen. Kestän turhia, mitään sanomattomia päiviä nykyään vähän paremmin. Hankkimalla koiran osoitin itselleni (ja muille) että olen sitoutunut olemaan mukana vielä ainakin sen kymmenisen vuotta. Samalla olen sitoutunut tarjoamaan koiralleni mahdollisimman hyvän elämän, ja se on tuonut paljon kaikenlaista merkityksellistä puuhaa ja tekemistä arkeen. Viime aikoina olen harkinnut liittyväni johonkin uskontoon, joka ei vaatisi paljon, mutta toisi lohtua ja hyväksymistä elämään. Uskonto voisi myös antaa laajemman näkökulman tähän elämään, kuin mitä puhtaasti tieteellinen näkökanta antaa, ja sitä kautta myös merkitystä.

Pese kontillasi alasti lattioita, loppuu tylsyys.

Kanjabista suosittelen.

Joku siivouskin pidemmän päälle on kyllä hemmetin tylsää samassa asunnossa samoilla metodeilla. Itse en kyllä saa siivouksesta mitään kiksejä. Se on pakkopullaa, toki puhdas koti motivoi ja on ihana mutta vaikka kotonani on perussiistiä niin viikkosiivous on kyllä viikosta ja vuodesta toiseen ihan vaan rasite ja kun on pakko siivota. Eli ei se mikään intohimo ole eikä se nyt käy tylsyyden tappajaksi pidemmän päälle.

Mulle on ollut aina selvää, etten halua lapsia ja muutenkin viihdyn hyvin yksikseni, enkä ole ollut kihloissa/naimisissa enkä edes asunut miehen kanssa koskaan, vaikka ikää 40+. Miehiä on ollut useampia kierroksessa kyllä, mutta jotenkin kyllästyn heihinkin aina jonkun ajan kuluttua ja useimmat olisi kuitenkin halunneet ns. normaalin perhe-elämän. Olen tykännyt kulkea iltariennoissa, keikoilla ja muissa viihdetapahtumissa, mutta koronan vuoksi kaikki ollut nyt seis. Silti en ole kovin pahasti ahdistunut tähän kotona olemiseen. Työni on sellainen, että koko ajan olisi jotain puuhaa (yrittäjä), mutta jokin saamattomuuden tunne on vallannut mielen jo ennen koronaa. Teen vain pakolliset ja sitten saattaa mennä loppupäivä miettiessä mitä tekisi, kun ei saa vain aikaiseksi aloitettua mitään uutta. Vapaa-aikaa on kylliksi, mutta en osaa hyödyntää sitä ja sitten tulee ahdistus, kun tuntuu elämä menevän vain peukaloita pyöritellessä. En kauheasti viihdy ihmisten parissa, joten mitään siihen liittyvää vapaaehtoistyötä en edes voi kuvitella tekeväni. Eläimiä on itsellänikin, joten toisten eläimiäkään en jaksa alkaa hoitamaan. Uskon, että ylimääräinen raha ratkaisisi osan ongelmista, sillä kaikki mistä haaveilen vaatii suuria taloudellisia panostuksia ja nykyisellä työllä en niitä tule kovin äkkiä saavuttamaan. Tosin aika paljon olen tähän ikään mennessä saanut aikaiseksi ja alan jo miettimään, että missä vaiheessa alan myymään nykyistä omaisuuttani pois ja lopettamaan yritystoimintaa, sillä pahin pelkoni on, että saan esim. syöpädiagnoosin ja elinaikaa luvattaisiin niin vähän, että en ehtisi hyötyä yrityksen myynnistä tulevista rahoista ja leppoisista eläkepäivistä. Nyt siis pitäisi osata elää täysillä, mutta joku ihme käsijarru on päällä koko ajan, enkä saa oikein iloa mistään asiasta. Kaiken vapaa-ajan voisi kuitenkin hyödyntää johonkin mukaviin juttuihin.

Aina täytyy olla salarakas eikä enää ole tylsää...