Lue keskustelun säännöt.
Eikö saa enää "tarvita" toista?
01.02.2021 |
Tähän kaatuu kaikki orastavat suhteeni. Miksi? MIKSI?
Tuntuu, että olen nykyaikaan liian "tarvitseva". Ketään ei saisi tarvita eikä kehenkään tukeutua, koska se on läheisriippuvuutta ja sairasta ja se ahdistaa muita. Ihan utopistinen ajatus, että parisuhteessa voisi olla joskus huonoja aikoja tai että joskus tulee riitaa. Heti täytyy erota tai heti on jotenkin sairas. Ei ole normaalia, että ahdistaa seksinpuute tai läheisyyden puute. Ei ole normaalia, että haluaa tukea silloin kun itkettää. Sehän on ihan sairasta. Ja herravarjele, jos on joskus sellainen olo, kun toista väsyttää ja hän haluaa nukkua päikkärit. Itselle riittäisi vaikka se päikkäreiden nukkuminen siinä vieressä, mutta liian kuormittavaa sekin on.
Miten kukaan koskaan tässä maailman ajassa enää muodostaa parisuhdetta, kun kaikki ihmisyyteen kuuluva normaali tunnevaihtelu on SAIRASTA ja EPÄNORMAALIA? Miksi kaikki ovat niin itseensäkäpertyneitä, että ei näy muuta kuin se oma napa, omat tarpeet ja omat halut. Mutta sitten jos minua ei vaikka huvitakaan antaa seksiä, pitäisi kuitenkin antaa, koska muuten tulee "torjuttu fiilis". No minulleko ei tule "torjuttu fiilis" ikinä mistään tai koskaan?
Sisältö on asian vierestä, näköjään avasin jonkun tulpan.
Kommentit (57)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Enough said.
Me tarvitsemme mieheni kanssa toinen toisiamme, sillä emme ole hajauttaneet parisuhdetta töihin/sukulaisiin/kavereihin/harrastuksiin jne. Kun olimme sinkkuina molemmat, niin silloin käytössä oli muita tahoja, kun ei ollut sitä seurustelun tuomaa yhteisyyttä, että ollaan elämässä yhteistä elämää rinnakkain. Kaikki onnelliset ja pitkät parisuhteet joita tiedän ovat tällä tavoin samanlaisia. Ollaan yhdessä tiiminä, rakastavaisina ja parhaina ystävinä.
Parisuhde tulee aina ensin, mikäli mielii että siitä tulee pitkäikäinen. Jos jompi kumpi kuukahtaa, tai jostain kumman systä erota tahtoo, niin sitten tehdään sen vaatimat muutokset. Etukäteen ei pidetä sataa lankavyyhtiä kädessä. Kaikki eivät kestä aikuista elämää jossa ollaan vastuussa muistakin kuin itsestä.
Minä taas olen elänyt suurimman osan elämästäni sinkkuna (tai aikoinaan yksinhuoltajana). Avioeroni ja nykyisen puolisoni tapaamisen välillä oli yli 20 vuotta. Tässä parisuhteessakin elimme ensimmäiset vuoden erillään, eri paikkakunnilla.
Miten olisin selvinnyt elämästäni muuten kuin olemalla itsenäinen ja tarvitsematta toista? Muita ihmisiä olen tottakai tarvinnut, kaikki me jollain tavalla tarvitsemme, mutta olisi ollut kamalaa heti eron jälkeen pariutua jonkun kanssa vain, koska ei pärjää yksin. Ja vaikka nyt olen sitoutuneessa suhteessa ja tarvitsen puolisoani monin tavoin, kuten hänkin minua, niin pidän koko ajan kiinni siitä, että pärjään tarvittaessa jälleen myös yksin. Se on tärkeää ihan jo senkin takia, että puolisoni on lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymmentä vuotta ja minä lähes kymmenen vuotta häntä nuorempi.
Saako nyt jo tarvita toista, kun on elänyt yksin 21 vuotta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Enough said.
Me tarvitsemme mieheni kanssa toinen toisiamme, sillä emme ole hajauttaneet parisuhdetta töihin/sukulaisiin/kavereihin/harrastuksiin jne. Kun olimme sinkkuina molemmat, niin silloin käytössä oli muita tahoja, kun ei ollut sitä seurustelun tuomaa yhteisyyttä, että ollaan elämässä yhteistä elämää rinnakkain. Kaikki onnelliset ja pitkät parisuhteet joita tiedän ovat tällä tavoin samanlaisia. Ollaan yhdessä tiiminä, rakastavaisina ja parhaina ystävinä.
Parisuhde tulee aina ensin, mikäli mielii että siitä tulee pitkäikäinen. Jos jompi kumpi kuukahtaa, tai jostain kumman systä erota tahtoo, niin sitten tehdään sen vaatimat muutokset. Etukäteen ei pidetä sataa lankavyyhtiä kädessä. Kaikki eivät kestä aikuista elämää jossa ollaan vastuussa muistakin kuin itsestä.
Minä taas olen elänyt suurimman osan elämästäni sinkkuna (tai aikoinaan yksinhuoltajana). Avioeroni ja nykyisen puolisoni tapaamisen välillä oli yli 20 vuotta. Tässä parisuhteessakin elimme ensimmäiset vuoden erillään, eri paikkakunnilla.
Miten olisin selvinnyt elämästäni muuten kuin olemalla itsenäinen ja tarvitsematta toista? Muita ihmisiä olen tottakai tarvinnut, kaikki me jollain tavalla tarvitsemme, mutta olisi ollut kamalaa heti eron jälkeen pariutua jonkun kanssa vain, koska ei pärjää yksin. Ja vaikka nyt olen sitoutuneessa suhteessa ja tarvitsen puolisoani monin tavoin, kuten hänkin minua, niin pidän koko ajan kiinni siitä, että pärjään tarvittaessa jälleen myös yksin. Se on tärkeää ihan jo senkin takia, että puolisoni on lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymmentä vuotta ja minä lähes kymmenen vuotta häntä nuorempi.
Saako nyt jo tarvita toista, kun on elänyt yksin 21 vuotta?
Saa hakea kumppania, mutta ei mitään tukea. Aikuinen ihminen.
Tämä menee nyt hieman aiheen vierestä, mutta erikoista tässä nykyajassa on juuri tämä pärjäämisen kulttuuri. Pitää pärjätä lapsesta pitäen, pitää olla itsenäinen ja eheä ihminen ennen kuin voi ryhtyä suhteeseen, pitää olla oma omaisuus, ettei vain olisi toisesta riippuvainen. Mutta sitten vanhana, kun ei enää pärjääkään oman vointinsa vuoksi, joutuukin tukeutumaan sitten julkisiin palveluihin. Eletään kotisairaanhoidon armoilla, ketään ei koskaan käy ja lopulta kuollaan yksin. Miksi on nostettu yhteisöllisyyden ja perheen yläpuolelle itsenäisyys ja yksin pärjääminen arvona?
Minusta ei ole mikään ihme, että nykyään sairastutaan masennukseen niin helposti. Ei ihmistä ole luotu olemaan yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Enough said.
Me tarvitsemme mieheni kanssa toinen toisiamme, sillä emme ole hajauttaneet parisuhdetta töihin/sukulaisiin/kavereihin/harrastuksiin jne. Kun olimme sinkkuina molemmat, niin silloin käytössä oli muita tahoja, kun ei ollut sitä seurustelun tuomaa yhteisyyttä, että ollaan elämässä yhteistä elämää rinnakkain. Kaikki onnelliset ja pitkät parisuhteet joita tiedän ovat tällä tavoin samanlaisia. Ollaan yhdessä tiiminä, rakastavaisina ja parhaina ystävinä.
Parisuhde tulee aina ensin, mikäli mielii että siitä tulee pitkäikäinen. Jos jompi kumpi kuukahtaa, tai jostain kumman systä erota tahtoo, niin sitten tehdään sen vaatimat muutokset. Etukäteen ei pidetä sataa lankavyyhtiä kädessä. Kaikki eivät kestä aikuista elämää jossa ollaan vastuussa muistakin kuin itsestä.
Minä taas olen elänyt suurimman osan elämästäni sinkkuna (tai aikoinaan yksinhuoltajana). Avioeroni ja nykyisen puolisoni tapaamisen välillä oli yli 20 vuotta. Tässä parisuhteessakin elimme ensimmäiset vuoden erillään, eri paikkakunnilla.
Miten olisin selvinnyt elämästäni muuten kuin olemalla itsenäinen ja tarvitsematta toista? Muita ihmisiä olen tottakai tarvinnut, kaikki me jollain tavalla tarvitsemme, mutta olisi ollut kamalaa heti eron jälkeen pariutua jonkun kanssa vain, koska ei pärjää yksin. Ja vaikka nyt olen sitoutuneessa suhteessa ja tarvitsen puolisoani monin tavoin, kuten hänkin minua, niin pidän koko ajan kiinni siitä, että pärjään tarvittaessa jälleen myös yksin. Se on tärkeää ihan jo senkin takia, että puolisoni on lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymmentä vuotta ja minä lähes kymmenen vuotta häntä nuorempi.
Saako nyt jo tarvita toista, kun on elänyt yksin 21 vuotta?
Saa hakea kumppania, mutta ei mitään tukea. Aikuinen ihminen.
Joo, en halua sellaista kumppania. Ystävienkin kanssa tuetaan toisiamme tarpeen tullen. Ja puolison olettaisin kyllä tukevan myös fyysisesti ja rahallisestikin toisiaan tarpeen tullen, ystävyyden henkisen tuen lisäksi.
Vierailija kirjoitti:
Kumppaneistasi en mitään tiedä. Mutta aloituksen perusteella olet pelottava paasaaja-raivoaja. Ehkä kumppanisi pelkäävät sinua ja siksi pakenevat.
Kun kumppaneillasi on vaikeuksia ja tuet heitä, niin ilmaisevatko he vaikeutensa vihamielisesti? Jos he eivät ole murheidensa kanssa vihamielisiä niin silloinhan heitä on mahdollista tukea.
Kun sinulla on vaikeuksia ja kaipaat tukea, niin ilmaisetko vaikeutesi vihamielisesti? Ei vihamielistä ihmistä voi tukea. Vaikka joku tahtoisi tukea sinua niin ajat hänet pois.
Jos todella olet tuollainen "murheissasi raivoava" nainen, niin tarvitset itseäsi huomattavasti suuremman miehen joka on vahva ja vakaa kuin vuori. Sellainen ei taida olla "moderni tasavertainen" kumppani, vaan vanhanaikaisempi. Perinteet kunniaan.
Jostain 50-luvun naistenlehdestäkö nämä stereotypiat kaivelit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä menee nyt hieman aiheen vierestä, mutta erikoista tässä nykyajassa on juuri tämä pärjäämisen kulttuuri. Pitää pärjätä lapsesta pitäen, pitää olla itsenäinen ja eheä ihminen ennen kuin voi ryhtyä suhteeseen, pitää olla oma omaisuus, ettei vain olisi toisesta riippuvainen. Mutta sitten vanhana, kun ei enää pärjääkään oman vointinsa vuoksi, joutuukin tukeutumaan sitten julkisiin palveluihin. Eletään kotisairaanhoidon armoilla, ketään ei koskaan käy ja lopulta kuollaan yksin. Miksi on nostettu yhteisöllisyyden ja perheen yläpuolelle itsenäisyys ja yksin pärjääminen arvona?
Minusta ei ole mikään ihme, että nykyään sairastutaan masennukseen niin helposti. Ei ihmistä ole luotu olemaan yksin.
Imin tuon vähän liian hyvin kasvatuksestani ja ympäristöstä. En lähtenyt nuoruudenrakkauteni matkaan, koska en ollut riittävän itsenäinen vielä siinä vaiheessa. Myöhemmin, noin 25-vuotiaana olin henkisesti itsenäinen, 40-vuotiaana taloudellisesti täysin riippumaton. Ei siinä sitten ehdi enää ryhtyä äidiksi ja asetelmakin täysin pielessä.
"Tarvitseminen" aiheuttaa kovin negatiivisia mielikuvia osassa ihmisistä. Useimmat meistä kuitenkin kaipaavat kumppania, joka olisi vierellä hyvinä ja huonoina hetkinä. Sitä ei pidä sekoittaa sairaalloiseen riippuvuuteen, joka kuitenkin on harvinaisempaa ja tuskin ap siitä nyt kärsii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä, miksi kukaan olisi kanssani, jos ei tarvitsisi minua. Minähän olisin vain tiellä ja pallo jalassa.
Tottahan parisuhteessa saa "tarvita" sitä toista. Mutta samaan aikaan pitää huomioida myös sen kumppanin tarpeet. Eli et voi olla suhteessa ainut, jolla on oikeus "tarvita" toista. Eli saat sinä tarvita kumppaniasi, mutta sinun pitää myös itse pystyä tukemaan häntä.
Ja on eri asia se, että tulee vaikeita aikoja, jolloin toinen tarvitsee enemmän tukea kuin toinen, kuin se, että toinen on koko ajan se, joka ei pärjää päivääkään ilman sitä kumppania. Eli sinun pitää pystyä hyväksymään se, että kumppanillasi on muutakin elämää kuin sinun tukenasi oleminen. Ja sinun pitää myös hyväksyä se, että hänellekin tulee vaikeita aikoja, jolloin hän tarvitsee tukeasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaa olen ihmetellyt, vaikken nyt koskaan olekaan suhteessa ollut. Minulle on kyllä koko ikäni hoettu, että oikeat miehet eivät itke ja pärjäävät yksin.
Joskus sitä vaan tahtoisi tuntea tarvitsevansa toista ja, että voisi olla sille toiselle "kaikki kaikessa", edes sen ohikiitävän hetken.
Ehkä olen vain toivoton romantikko.
Nyt mulla menee ehkä vähän ohi aiheen, mutta...
On mahdotonta tuntea olevansa toiselle kaikki kaikessa. Koska jos todella olet toiselle kaikki kaikessa niin unohdat itsesi, unohdat tunteesi, tietoisuutesi itsestäsi katoaa. Toimit vain sen toisen hyväksi etkä huomaa/ajattele/tunne/muista itseäsi ollenkaan. Sinä katoat, sinulla ei enää ole identiteettiä, sinua ei enää ole. Helpoin esimerkki tuollaisesta taitaa olla "puhdas äidinrakkaus", siis mitä äidit mukamas tuntevat vauvojaan kohtaan, siis se puhdas rakkaus jota yritetään näyttää kuvissa joissa on Neitsyt Maria pitäen sylissään Jeesus-vauvaa. Niissä kuvissa Maria on olemassa vain Jeesusta varten.
Kirjoitat myös että tahtoisi "tuntea tarvitsevansa toista". Tuollaisessa tilanteessa jossa "toinen on toiselle kaikki kaikessa" niin on mahdotonta että joku "tuntee tarvitsevansa toista", silloin on mahdotonta tuntea tarpeita. Koska jos saa toiselta kaiken puhtaan rakkauden, niin tarpeet täyttyvät. Kun tarpeet täyttyvät, niin tarpeet unohtuvat, ei tunne tarpeita, ei ole tietoinen tarpeista. Jeesus-vauva saa Marialta kaiken mitä Jeesus tarvitsee, kaiken tarvitsemansa rakkauden. Siksi Jeesus ei voi tietää tarvitsevansa mitään, ei voi tietää tarvitsevansa rakkautta. Miten hän voisi tietää jotain tarvitsevansa kun häneltä ei mitään puutu? Jeesus vain saa rakkautta, kylpee siinä, tiedostamatta että tarvitsee sitä.
PS. Jos tämä romanttinen haihatteluni vetosi sinuun niin kaipa sinulle täytyy suositella Hermann Hessen romaaneja. Hän on useiden toivottomien taivaanrannanmaalailijoiden suosikkikirjailija. Paitsi että varmaan enemmän miesten makuun kuin naisten.
Ja naisten mt-ongelmat senkun lisääntyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykymiehet on uuvatteja ja pitävät chattikoukkuja joka suuntaan.,p ormoriippuvaisia r ukkureita..
Vierailija kirjoitti:
Tämä menee nyt hieman aiheen vierestä, mutta erikoista tässä nykyajassa on juuri tämä pärjäämisen kulttuuri. Pitää pärjätä lapsesta pitäen, pitää olla itsenäinen ja eheä ihminen ennen kuin voi ryhtyä suhteeseen, pitää olla oma omaisuus, ettei vain olisi toisesta riippuvainen. Mutta sitten vanhana, kun ei enää pärjääkään oman vointinsa vuoksi, joutuukin tukeutumaan sitten julkisiin palveluihin. Eletään kotisairaanhoidon armoilla, ketään ei koskaan käy ja lopulta kuollaan yksin. Miksi on nostettu yhteisöllisyyden ja perheen yläpuolelle itsenäisyys ja yksin pärjääminen arvona?
Minusta ei ole mikään ihme, että nykyään sairastutaan masennukseen niin helposti. Ei ihmistä ole luotu olemaan yksin.
Kaikkeen on syynä feminismi. Se tuomitsee ja haluaa hävittää perheet, parisuhteet ja romanttiset tunteetkin. Miehiä kuuluu vihata, lapsia ei saa haluta. Feminismi ajaa naiset yksineläjiksi mistä seuraa juuri tämä tukiverkoton sinkkuyhteiskunta ja lopulta yksinäinen kuolema.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan ymmärtänyt sitä asiaa että mihin naiset tarvitsevat miehiä ja mihin miehet tarvitsevat naisia. Seksi on minun mielestä ainoa asia mihin tarvitsemme toisia, toki ei kaikki tarvitse edes seksiin toista.
Joten kysyn nyt naisilta että mihin te tarvitsette miehiä ja mihin te miehet tarvitsette naisia?
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan ymmärtänyt sitä asiaa että mihin naiset tarvitsevat miehiä ja mihin miehet tarvitsevat naisia. Seksi on minun mielestä ainoa asia mihin tarvitsemme toisia, toki ei kaikki tarvitse edes seksiin toista.
Joten kysyn nyt naisilta että mihin te tarvitsette miehiä ja mihin te miehet tarvitsette naisia?
Ei sitä pysty järjellä sanoittamaan.
Naisihmisenä en tarvitse miestä elättäjäksi tai isompien kotitöiden tekoon. En tarvitse miestä hoitamaan laskuja, sähköhommia tai vaihtamaan autoon renkaita. En tarvitse miestä suojelemaan minua. Nämä ovat yksinkertaisia ja pelkistettyjä tekoja, joiden osaaminen tai osaamattomuus ei määritä minun arvoani naisena mitenkään. Tai miehen arvoa.
Mutta tarvitsen miehistä läsnäoloa. Sellaista läsnäoloa, että tuo on nyt tuossa ja minä haluan sen siihen. Ja että se mieskin ajattelee minun läsnäolostani niin, että se ei ole mikään arkea kohentava ylellisyys, vaan sen välttämätön osa. En ole kaikista koristeellisin tai kätevin emäntä, eikä mies sen kummempi, mutta minun tarpeellisuuteni ei perustu siihen mitä osaan, vaan siihen mitä olen. Se tarvitsevuus on sitä samaa vetovoimaa, joka pitää kallion paikallaan ja kuun taivaalla. Ilman sitä ei voi olla mitään. Se on sitä oleellista lämpöä, jota ilman toista ei ole.
Ihan ok kyseenalaistaa se, mitä itselle on aina hoettu ja ajatella itse. Tarvitseeko sinusta miehen pärjätä yksin ja olla aina itkemättä?