Lue keskustelun säännöt.
Eikö saa enää "tarvita" toista?
01.02.2021 |
Tähän kaatuu kaikki orastavat suhteeni. Miksi? MIKSI?
Tuntuu, että olen nykyaikaan liian "tarvitseva". Ketään ei saisi tarvita eikä kehenkään tukeutua, koska se on läheisriippuvuutta ja sairasta ja se ahdistaa muita. Ihan utopistinen ajatus, että parisuhteessa voisi olla joskus huonoja aikoja tai että joskus tulee riitaa. Heti täytyy erota tai heti on jotenkin sairas. Ei ole normaalia, että ahdistaa seksinpuute tai läheisyyden puute. Ei ole normaalia, että haluaa tukea silloin kun itkettää. Sehän on ihan sairasta. Ja herravarjele, jos on joskus sellainen olo, kun toista väsyttää ja hän haluaa nukkua päikkärit. Itselle riittäisi vaikka se päikkäreiden nukkuminen siinä vieressä, mutta liian kuormittavaa sekin on.
Miten kukaan koskaan tässä maailman ajassa enää muodostaa parisuhdetta, kun kaikki ihmisyyteen kuuluva normaali tunnevaihtelu on SAIRASTA ja EPÄNORMAALIA? Miksi kaikki ovat niin itseensäkäpertyneitä, että ei näy muuta kuin se oma napa, omat tarpeet ja omat halut. Mutta sitten jos minua ei vaikka huvitakaan antaa seksiä, pitäisi kuitenkin antaa, koska muuten tulee "torjuttu fiilis". No minulleko ei tule "torjuttu fiilis" ikinä mistään tai koskaan?
Sisältö on asian vierestä, näköjään avasin jonkun tulpan.
Kommentit (57)
Vierailija kirjoitti:
Enough said.
Me tarvitsemme mieheni kanssa toinen toisiamme, sillä emme ole hajauttaneet parisuhdetta töihin/sukulaisiin/kavereihin/harrastuksiin jne. Kun olimme sinkkuina molemmat, niin silloin käytössä oli muita tahoja, kun ei ollut sitä seurustelun tuomaa yhteisyyttä, että ollaan elämässä yhteistä elämää rinnakkain. Kaikki onnelliset ja pitkät parisuhteet joita tiedän ovat tällä tavoin samanlaisia. Ollaan yhdessä tiiminä, rakastavaisina ja parhaina ystävinä.
Parisuhde tulee aina ensin, mikäli mielii että siitä tulee pitkäikäinen. Jos jompi kumpi kuukahtaa, tai jostain kumman systä erota tahtoo, niin sitten tehdään sen vaatimat muutokset. Etukäteen ei pidetä sataa lankavyyhtiä kädessä. Kaikki eivät kestä aikuista elämää jossa ollaan vastuussa muistakin kuin itsestä.
Minä taas olen elänyt suurimman osan elämästäni sinkkuna (tai aikoinaan yksinhuoltajana). Avioeroni ja nykyisen puolisoni tapaamisen välillä oli yli 20 vuotta. Tässä parisuhteessakin elimme ensimmäiset vuoden erillään, eri paikkakunnilla.
Miten olisin selvinnyt elämästäni muuten kuin olemalla itsenäinen ja tarvitsematta toista? Muita ihmisiä olen tottakai tarvinnut, kaikki me jollain tavalla tarvitsemme, mutta olisi ollut kamalaa heti eron jälkeen pariutua jonkun kanssa vain, koska ei pärjää yksin. Ja vaikka nyt olen sitoutuneessa suhteessa ja tarvitsen puolisoani monin tavoin, kuten hänkin minua, niin pidän koko ajan kiinni siitä, että pärjään tarvittaessa jälleen myös yksin. Se on tärkeää ihan jo senkin takia, että puolisoni on lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymmentä vuotta ja minä lähes kymmenen vuotta häntä nuorempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
eikös se ole muotia nykyään, että tarvitaan toista. esim sofia belorf tai maisa torppa antavat mallia, jossa tarvitaan toisen rahoja. nykypissiksillä on monella joku sugardaddy, jota tarvitaan
Mutta siellä toisessa päässä onkin sitten se itsenäinen, vahva ja riippumaton uranainensuperäiti, joka hoitaa kodin, työt, lapset ja miehen. Tai vielä parempaa, hän on yksinhuoltaja ja CEO, käyttää miehiä lähinnä elävinä seksileluina, koska hän ei tarvitse ketään ja ammentaa vain pohjattomasta rakkauden ja jaksamisen kaivostaan kaikille muille paitsi itselleen. (Ja miehille, koska hyi.) Sitten kun hän sairastuu uupumukseen, on hän ansainnut meriittinsä naisena ja äitinä.
Ei tuo liity "tähän aikaan" yhtään mitenkään. Jos saat kaikki ahdistumaan ja suhteesi loppuvat sen takia, ei vika ole kaikissa muissa eikä tässä maailman ajassa. Vika on vain sinussa. Etkä pysty korjaamaan sitä niin kauan kuin syyttelet muita.
Vierailija kirjoitti:
Vaikutat ilmiselvästi aivan pakkomielteiseltä takertujalta ja vainoajalta. Pahimmillaan murhanhimoinen kostaja.
Älkää kiinnittäkö aloittajaan mitään huomiota! Vain siten pysytte turvassa, muutoin se vainoaa teitä koko loppuelämänne.
Ei mikään ihme ap jos sut suhteissa aina ghostataan. Ei susta muutoin pääse eroon kuin vain yhtäkkiä katoamalla ja karkaamalla niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Ei mua ikinä ole ghostattu. Ghostaaminen on lapsellista.
Varmaan sitten olen kamala takertuja ja hullu vainoaja. Sitä en vain ymmärrä, miksi mun pitäisi silitellä miehen päätä ja olla aina valmiina ja iloinen, mutta sitten kun en jaksaisikaan olla sellainen, niin pitää miettiä, onko tää suhde nyt sitten oikea. Joka kerta kun aloitan uuden tapailun, avaudun vain vähemmän ja vähemmän ja pidän ihmiset etäämmällä. Miksi mun pitäis olla parisuhteessa se vahvempi osapuoli aina?
Olen joskus ajatellut omassa rajallsiessa ja ahtaassa mielessäni, että onko yski merkitävimmistä syistä siihen, miksi olen ja olen ollut, oikeasaan aina sinkkuna se, että on kovin vähän asioita, joissa nimenomaisesti tarvitsisin itselleni kumppanin. (- Vai enkö vain eidosta niiden olemassa oloa?)
Mikä sellainen voisi edes olla?
Toki vuosien saatossa minusta on varmaan tullu hieman itse riittoinen. Isepäinenkn. Ihmettelen samalla kun sanotaan, etei sinkkuna joutuisi tekemään kompromisseja. - Kyllä minä ainakin olen pakotettu toisinaan tekemään.
Aattelehdin myös, että saattaisin olla mahdollsesti jollekulle mahd. vielä parempi kumppani näin kun en varsinaisesti tarvitse ketään kumppaniksi kuin asenteella, että vasta parisuhteen myötä elämäni muodostuisi jotenkin arvostettavammksi ja paljon merkittävämmäksi, johon verratuna sinkkueloni olisi puolinaista.
Sekä sinkkuudessa että parisuhteessa on luullakseni omat hyvät ja huonot puolensa. Totta kai toivon, että jos saan tilaisuuden ja mahdollsiuuden elää parisuhteessa, niin olisimme yhdessä enemmän kuin kumpikaan yksin.
Mutta mitä minä oikeastaan menetän, jos elän loppuikänikin sinkkuna, niinkuin tähän asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tarvitse edes happea; minä hengitän sitä.
En tarvitse läheisyyttä; minä nautin siitä.
Kun tarve on mielessä, sitä ei voi ikinä tyydyttää.
Nauti toisten seurasta, mutta älä ole orja tyydytykselle joka tulee asioiden kautta.
Vain siten voit nauttia milloin mistäkin kun sitä on tarjolla.
Vierailija kirjoitti:
Olen joskus ajatellut omassa rajallsiessa ja ahtaassa mielessäni, että onko yski merkitävimmistä syistä siihen, miksi olen ja olen ollut, oikeasaan aina sinkkuna se, että on kovin vähän asioita, joissa nimenomaisesti tarvitsisin itselleni kumppanin. (- Vai enkö vain eidosta niiden olemassa oloa?)
Mikä sellainen voisi edes olla?
Toki vuosien saatossa minusta on varmaan tullu hieman itse riittoinen. Isepäinenkn. Ihmettelen samalla kun sanotaan, etei sinkkuna joutuisi tekemään kompromisseja. - Kyllä minä ainakin olen pakotettu toisinaan tekemään.
Aattelehdin myös, että saattaisin olla mahdollsesti jollekulle mahd. vielä parempi kumppani näin kun en varsinaisesti tarvitse ketään kumppaniksi kuin asenteella, että vasta parisuhteen myötä elämäni muodostuisi jotenkin arvostettavammksi ja paljon merkittävämmäksi, johon verratuna sinkkueloni olisi puolinaista.
Sekä sinkkuudessa että parisuhteessa on luullakseni omat hyvät ja huonot puolensa. Totta kai toivon, että jos saan tilaisuuden ja mahdollsiuuden elää parisuhteessa, niin olisimme yhdessä enemmän kuin kumpikaan yksin.
Mutta mitä minä oikeastaan menetän, jos elän loppuikänikin sinkkuna, niinkuin tähän asti.
Mainion seuramiehen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Dracula kirjoitti:
En tarvitse edes happea; minä hengitän sitä.
En tarvitse läheisyyttä; minä nautin siitä.
Kun tarve on mielessä, sitä ei voi ikinä tyydyttää.
Nauti toisten seurasta, mutta älä ole orja tyydytykselle joka tulee asioiden kautta.
Vain siten voit nauttia milloin mistäkin kun sitä on tarjolla.
Drifter-Dracula.
Noh. Mulle tulee ap:n tekstistä välittömästi mieleen sellanen vänisevä itkuiita, joka kirjaimellisesti t a r v i t s e e jonkun, jonka kyljessä voi vänistä tuskaansa ja tarpeitaan vuorokauden ympäri . Sun pitää vaan etsiä kunnes löydät vastakappaleesi, voitte sitten yhdessä takertua ja tukahduttaa toisianne. Paitsi että te nauttisitte tilanteesta, epäilemättä. Mä olen viheltänyt pelin poikki pari kertaa kun poikaystäväkokelaasta on paljastunut takertuja. En kestä sitä jatkuvaa minnemeet, koskatuut, jääkotiin, säettykkäämustaväävää kitinää. Parisuhde voi paremmin kun molemmilla on omat juttunsa niiden yhteisten lisäksi. Joka on eri mieltä ei ole mulle oikea kumppani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kyllä mäkin itsekseni pärjään ihan hyvin. Sehän tässä se paradoksi onkin, että toisaalta tuntuu, että en voi ikinä luottaa siihen, että joku on tukena kun tarvitsee, vaikka kaipaisin sitä tosi kipeästi. Kaipaan yhteisöllisyyttä ja yhdessäoloa, mutta en kehtaisi pyytää, koska silloin kun olen pyytänyt, olen jäänyt yksin.
Mä olen ulkoapäin varmaan ihan erilainen kuin läheltä katsottuna. On pitänyt oppia pärjäämään yksin, niin että sen yksinäisyyden kyllä sietää ja kai siihen on tottunutkin. Se näyttää ulkopuoliselle siltä, että olen "itsenäinen ja vahva", mutta sitten kun joskus pääsee tarpeeksi lähelle saakin huomata, että olen oikeasti aika tarvitseva. Se on monelle varmaan pettymys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen joskus ajatellut omassa rajallsiessa ja ahtaassa mielessäni, että onko yski merkitävimmistä syistä siihen, miksi olen ja olen ollut, oikeasaan aina sinkkuna se, että on kovin vähän asioita, joissa nimenomaisesti tarvitsisin itselleni kumppanin. (- Vai enkö vain eidosta niiden olemassa oloa?)
Mikä sellainen voisi edes olla?
Toki vuosien saatossa minusta on varmaan tullu hieman itse riittoinen. Isepäinenkn. Ihmettelen samalla kun sanotaan, etei sinkkuna joutuisi tekemään kompromisseja. - Kyllä minä ainakin olen pakotettu toisinaan tekemään.
Aattelehdin myös, että saattaisin olla mahdollsesti jollekulle mahd. vielä parempi kumppani näin kun en varsinaisesti tarvitse ketään kumppaniksi kuin asenteella, että vasta parisuhteen myötä elämäni muodostuisi jotenkin arvostettavammksi ja paljon merkittävämmäksi, johon verratuna sinkkueloni olisi puolinaista.
Sekä sinkkuudessa että parisuhteessa on luullakseni omat hyvät ja huonot puolensa. Totta kai toivon, että jos saan tilaisuuden ja mahdollsiuuden elää parisuhteessa, niin olisimme yhdessä enemmän kuin kumpikaan yksin.
Mutta mitä minä oikeastaan menetän, jos elän loppuikänikin sinkkuna, niinkuin tähän asti.
Mainion seuramiehen.
Ehkä. - Onneksi minulla on kavreita ja ysäviä. - aikas mainioita kaikki, - Mutta joo toki minulla(kin)= on asioia, joiden ajattejen varmasti kuuluvan vain ja ainoastaan parisuhteeseen, eikä kenellekään muulle. Mutta samaan hengenvetoon on lisättävä, että yhtälailla minulla on asioita, joita minulle on uskottu ja luotettu, joita olen luvannut varjella ja suojella ja jotka eivät minun toimestani siirry eteenpäin; eli en kerro niitä kenellekään muulle; en edes mahdolliselle parisuhdekumppanilleni.
Vastaavasti en vaadi, että hänen tulisi kertoa minulle kaikki hänelle uskoutut ja luotetut salaisuudet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos koet että et voi luottaa toiseen vaikeina hetkinä, olet väärän ihmisen kanssa.
Toisaalta voisit miettiä, onko sulla taipumus kiinnostua vääristä ihmisistä. Sellaisista, jotla eivät ole tunnetasolla sun tavoitettavissa kuin ehkä ohimenevästi? Jotka kohtelevat huonosti ja pitävät henkistä välimatkaa? Eli valitset ihmisiä, joilta et tule koskaan saamaan haluamaasi läheisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikutat ilmiselvästi aivan pakkomielteiseltä takertujalta ja vainoajalta. Pahimmillaan murhanhimoinen kostaja.
Älkää kiinnittäkö aloittajaan mitään huomiota! Vain siten pysytte turvassa, muutoin se vainoaa teitä koko loppuelämänne.
Ei mikään ihme ap jos sut suhteissa aina ghostataan. Ei susta muutoin pääse eroon kuin vain yhtäkkiä katoamalla ja karkaamalla niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Ei mua ikinä ole ghostattu. Ghostaaminen on lapsellista.
Varmaan sitten olen kamala takertuja ja hullu vainoaja. Sitä en vain ymmärrä, miksi mun pitäisi silitellä miehen päätä ja olla aina valmiina ja iloinen, mutta sitten kun en jaksaisikaan olla sellainen, niin pitää miettiä, onko tää suhde nyt sitten oikea. Joka kerta kun aloitan uuden tapailun, avaudun vain vähemmän ja vähemmän ja pidän ihmiset etäämmällä. Miksi mun pitäis olla parisuhteessa se vahvempi osapuoli aina?
Myönsit! Arvasin! Olin oikeassa! Tiesinhän minä! Juuri tuollainen sinä olet!
Ala tapailla minua. En todellakaan vaadi sinulta yhtikäs mitään, en tahdo että olet "paljon jaksava sekä vahva ihminen, toisen tuki ja turva, iloinen ja aina valmiina jne". Tuollaiset ihmiset ovat mielestäni kammottavia. En minäkään ole tuollainen ikinä. En ole tuollainen sinulle, joten älä ole tuollainen minulle. Minä en todellakaan jaksa lähetellä sinulle tekstareita, en jaksa vastailla puheluihisi, en jaksa kuunnella juttujasi, asiasi eivät minua tippaakaan kiinnosta. Ole sinä samanlainen kumppani minulle. Ihanaa kun kumppani on yhtä "laiska välittäjä" kuin minä.
"Laiskalla välittäjällä" tarkoitan sitä että välitän kyllä kumppanistani. Välitän kyllä, mutta siihen se sitten jääkin. Se välittäminen on passiivista, se välittäminen "vain on". Se välittäminen ei ole aktiivista/ahkeraa eli en minä välittämisen vuoksi kumppanin hyväksi mitään tee. Toinen nimi "laiskalle välittäjälle" on siis "passiivinen välittäjä". Minä olen olemassa, sinä olet olemassa, me voimme olla olemassa lähekkäin, siinä se.
Kiinnostaako passiivinen suhde sinua?
t. Passiivinen ghostaajamies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noh. Mulle tulee ap:n tekstistä välittömästi mieleen sellanen vänisevä itkuiita, joka kirjaimellisesti t a r v i t s e e jonkun, jonka kyljessä voi vänistä tuskaansa ja tarpeitaan vuorokauden ympäri . Sun pitää vaan etsiä kunnes löydät vastakappaleesi, voitte sitten yhdessä takertua ja tukahduttaa toisianne. Paitsi että te nauttisitte tilanteesta, epäilemättä. Mä olen viheltänyt pelin poikki pari kertaa kun poikaystäväkokelaasta on paljastunut takertuja. En kestä sitä jatkuvaa minnemeet, koskatuut, jääkotiin, säettykkäämustaväävää kitinää. Parisuhde voi paremmin kun molemmilla on omat juttunsa niiden yhteisten lisäksi. Joka on eri mieltä ei ole mulle oikea kumppani.
No mitä sitten? Sehän tässä juuri onkin se asian ydin, että ei mua kiinnosta olla sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ollaan silloin kun heille sopii, ja nimenomaan vain he määrittävät sen, mikä on suhteessa normaalia. Jos mä haluan vänistä tuskaani ja tarpeitani jonkun kyljessä joskus vaikka sen vuorokauden ympäri, niin se minulle sallittakoon. Vastineeksi hän saa vänistä tuskaansa ja tarpeitaan minun kyljessäni, jos siltä tuntuu. Voidaan vänistä vaikka viikko putkeen. Mutta näin ei kuitenkaan saisi tehdä koska "Mä En Kestä", "Mä En Haluu".
Eikä kysymyksessä ole mikään täydellisessä symbioosissa eläminen. Pakostakin ihmisellä muodostuu omat juttunsa, jos on töissäkäyvä ja sosiaalinen aikuinen ihminen, jolla on itseohjautuvat intressit. Se, että on omaakin elämää, ei kuitenkaan sulje pois sitä, että parisuhteessa on kaksi ihmistä, joilla on oletusarvona oikeus luottaa siihen, että saa joskus olla heikko. Osalle tällainen saarivaltioina eläminen tuntuu toimivan, että voidaan leikkiä yhdessä mutta erikseen ihan kuin yksivuotiaat. Mulle sellainen ei toimi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikutat ilmiselvästi aivan pakkomielteiseltä takertujalta ja vainoajalta. Pahimmillaan murhanhimoinen kostaja.
Älkää kiinnittäkö aloittajaan mitään huomiota! Vain siten pysytte turvassa, muutoin se vainoaa teitä koko loppuelämänne.
Ei mikään ihme ap jos sut suhteissa aina ghostataan. Ei susta muutoin pääse eroon kuin vain yhtäkkiä katoamalla ja karkaamalla niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Ei mua ikinä ole ghostattu. Ghostaaminen on lapsellista.
Varmaan sitten olen kamala takertuja ja hullu vainoaja. Sitä en vain ymmärrä, miksi mun pitäisi silitellä miehen päätä ja olla aina valmiina ja iloinen, mutta sitten kun en jaksaisikaan olla sellainen, niin pitää miettiä, onko tää suhde nyt sitten oikea. Joka kerta kun aloitan uuden tapailun, avaudun vain vähemmän ja vähemmän ja pidän ihmiset etäämmällä. Miksi mun pitäis olla parisuhteessa se vahvempi osapuoli aina?
Myönsit! Arvasin! Olin oikeassa! Tiesinhän minä! Juuri tuollainen sinä olet!
Ala tapailla minua. En todellakaan vaadi sinulta yhtikäs mitään, en tahdo että olet "paljon jaksava sekä vahva ihminen, toisen tuki ja turva, iloinen ja aina valmiina jne". Tuollaiset ihmiset ovat mielestäni kammottavia. En minäkään ole tuollainen ikinä. En ole tuollainen sinulle, joten älä ole tuollainen minulle. Minä en todellakaan jaksa lähetellä sinulle tekstareita, en jaksa vastailla puheluihisi, en jaksa kuunnella juttujasi, asiasi eivät minua tippaakaan kiinnosta. Ole sinä samanlainen kumppani minulle. Ihanaa kun kumppani on yhtä "laiska välittäjä" kuin minä.
"Laiskalla välittäjällä" tarkoitan sitä että välitän kyllä kumppanistani. Välitän kyllä, mutta siihen se sitten jääkin. Se välittäminen on passiivista, se välittäminen "vain on". Se välittäminen ei ole aktiivista/ahkeraa eli en minä välittämisen vuoksi kumppanin hyväksi mitään tee. Toinen nimi "laiskalle välittäjälle" on siis "passiivinen välittäjä". Minä olen olemassa, sinä olet olemassa, me voimme olla olemassa lähekkäin, siinä se.
Kiinnostaako passiivinen suhde sinua?
t. Passiivinen ghostaajamies
Kyllä mä haluan olla kumppanini tuki ja turva, mutta haluaisin itsekin sitä tukea ja turvaa. Miksi se on joko tai?
Onko läheisriippuvuutta, jos haluaisi edes joskus päätyä tilanteeseen, jossa voisi nukkua vaikka päikkärit jonkun kainalossa?
Siis että tapaat kivan ihmisen ja haluaisit nähdä ja tutustua mahdollisimman nopeasti jotta päikkäreille päädyttäisiin.
Ei tarvitse johtaa seksiin ym muihon juttuihin, mutta läheisyyden ja hellyydenkaipuu olisi kova ja siksi "kiire".
Nimimerkillä em jutusta kokonaan paitsiossa.
Miksi aikuiset ihmiset tarvitsevat "tukea ja turvaa"? Millä sota-alueella te oikein elätte?
Kumppaneistasi en mitään tiedä. Mutta aloituksen perusteella olet pelottava paasaaja-raivoaja. Ehkä kumppanisi pelkäävät sinua ja siksi pakenevat.
Kun kumppaneillasi on vaikeuksia ja tuet heitä, niin ilmaisevatko he vaikeutensa vihamielisesti? Jos he eivät ole murheidensa kanssa vihamielisiä niin silloinhan heitä on mahdollista tukea.
Kun sinulla on vaikeuksia ja kaipaat tukea, niin ilmaisetko vaikeutesi vihamielisesti? Ei vihamielistä ihmistä voi tukea. Vaikka joku tahtoisi tukea sinua niin ajat hänet pois.
Jos todella olet tuollainen "murheissasi raivoava" nainen, niin tarvitset itseäsi huomattavasti suuremman miehen joka on vahva ja vakaa kuin vuori. Sellainen ei taida olla "moderni tasavertainen" kumppani, vaan vanhanaikaisempi. Perinteet kunniaan.
Vierailija kirjoitti:
Miksi aikuiset ihmiset tarvitsevat "tukea ja turvaa"? Millä sota-alueella te oikein elätte?
Mietihän sitä.
Oletan, että tämä oli nyt sitä kuuluisaa sarkasmia. Mutta nostaa hyvin esille sen, kuinka sairasta tämä nykyajan kyökkipsykologia onkaan. Toki tieto on aina hyväksi, mutta tällainen asioiden loputon medikalisointi ja psykopatologian näkeminen ihan kaikkialla vääristää normaalin tunne-elämän ja luo liian jäykkiä ja tiukkoja henkilökohtaisia rajoja. Pitää olla mahdollisimman muurit pystyssä, ettei vain vahingossakaan solahda diagnostisiin kriteereihin Iltalehden Suhteet-palstalta.