Miten teillä entisillä koulukiusatuilla menee?

Mistä syystä teitä on kiusattu? Vai tarvitseeko siihen edes syytä?

Minua kiusattiin, koska minulla oli "vanha äiti".

Mummo siis piti minusta huolta, kun isä ja äiti erosivat ja se ei ollut tavallista 50-luvulla.

~ se 65-vuotias ~

Olen vähän outolintu, joka ei ole oikein missään kotonaan.

Ehkä se oli syy kiusaamiseenikin.

Töissä olen koko aikuisikäni ollut, eikä minua ole työpaikoilla kiusattu.

Tosin viimeiset 17v olen työllistänyt itseni.

Olen perheellinen.

Kärsin ajoittain masennuksesta.

Minulle jäi esiintymispelko koska minua pilkattiin ja kiusattiin. Se tuhosi työelämäni, en voinut hakeutua tehtäviin jotka kiinnostivat.

Työt on kohta tehty, kuukausipalkkaisia hommia reilusti päälle 40 vuotta takana ja useampi  tuntipalkainen vuosi siihen päälle. Tulevaan eläkkeeseen olen tyytyväinen, terveys ei rajoita muuta tekemistä kuin heikommille jäille menoa...  Eli All OK ja tapauksista on aikaa yli 50 vuotta mutta vieläkin ne asiat muistan.

Samaa ei voi sanoa entisistä kiusaajista. Yksi ajoi kallioleikkaukseen ilmeisesti tarkoituksella, toinen sai 50-kymppisenä kohtalokkaan sydärin ja pahin tapaus sai kenkää firman (20milj. €/v/ >>100henkilöä) kärkipaikalta kun omat ja firman rahat meni selkaisin.  Deegun näköisenä torikauppiaana toinen jalka näköjään haudassa on yrittänyt leipäänsä tienata.

Vielä on maailmassa oikeutta!

#vilpittömästivahingoniloinen

Ei hyvin. En ole koskaan ollut työelämässä, diagnoosi sekamuotoinen persoonallisuushäiriö estynein ja epävakain piirtein. Mua on kiusattu ekaluokalta amkkiin. En luota ihmisiin ollenkaan, mieleni ailahtelee ja en usko mihinkään hyvään. Toivoisin pääseväni eläkkeelle mutta ei, mua pidetään työkykyisenä. Ikää jo kuitenkin 30 ja juna työllistymisen suhteen mennyt jo.

Työelämässä olen pärjännyt hyvin. Se missä kiusaamisen jäljet näkyvät, on ihmissuhteet. Olen todella arka luottamaan ihmisiin. Itse en aktiivisesti etsi ihmissuhteita ja kestää kauan, että luotan keneenkään. Ne muutamat ystävyyssuhteet, joita minulla on, ovat oikeastaan ystävien ansiota. Ovat vaan sitkeästi halunneet pitää yhteyttä kunnes olen avautunut ja nyt ollaan oltu vuosia ystäviä. Olen niin kiitollinen tästä. Ja tulee ihana tunne, että en ole ihan idiootti paska ja sata muuta haukkumasanaa, joita sain koulussa kuulla. Myös avioliittoni on ihan miehen ansiota. Huomasi arkuuteni ja sinnikkäästi ja varovasti vain valloitti minut. Ollaan nyt oltu yhdessä 20 vuotta. Tavattiin kun olin 23-vuotias enkä sitä ennen ollut kenenkään muun kanssa. Jotkut miehet kyllä yrittivät lähestyä, mutta olin niin toivottoman arka ja estynyt kiusaamistraumojen vuoksi, etten uskaltanut katsoa enkä puhua.

Minua siis kiusasivat henkisesti koulussa sekä tytöt että pojat. Yksi ainoa hyvä ystävä minulla oli koko koulun ajan ja hänen ansiostaan selvisin. Edelleen ollaan hyviä ystäviä. Yläasteella sain lisäksi pari muuta ystävää. Nämä muuttivat muualta, joten eivät olleet mukana kiusaamisessa. Lukiossa kiusaamista ei enää tapahtunut, koska yläasteen pahimmat kiusaajat yllättäen putosivat ihan vain makoilemaan kotiin tai menivät amikseen. Jatkokoulutuksissa tai töissä ei ole kiusattu. Mutta yhdeksän peruskouluvuotta jättivät jäljet. Nykyään olen jo paljon rohkeampi, mutta ihmisiin pidän tiettyä etäisyyttä. Vain näiden muutamien hyvien ystävieni kanssa pidän yhteyttä. Olen heistä suunnattoman kiitollinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvin. Aloin seurustella abivuotena, menin tämän saman tyypin kanssa naimisiin, rakennettiin talo ja kaksi lasta sai tulla maailmaan. Lasten ollessa pieniä opiskelin kasvatustieteen maisteriksi ja nyt olen yliopistolla töissä. Saman tyypin kanssa ollaan edelleen 29 vuoden jälkeenkin naimisissa.

Se mihin kiusaaminen tai oikeastaan koulun sosiaalisesta elämästä syrjään jättäminen vaikutti, on etten hae aktiivisesti ihmisten seuraan enkä niele pureskelematta yleisiksi totuuksiksi miellettyjä asioita. Esim. Käsitykset ilmastonmuutoksesta ja koronasta poikkeavat yleisestä katsannosta. Enemmistö ei ole aina oikeassa, jos koko luokka kiusaa ja syrjii, se ei silti tee asiasta hyväksyttävää tai oikeaa.

Tsemppiä sulle, aineista eroon pääsemisessä on iso työ, eikä elämä senkään jälkeen helppoa ole, jos ei kasvata kovaa nahkaa itsen ja maailman väliin.

Hienoa että sulla menee hyvin ja pärjäät. (: Mulla oli tuossa yli kuukausi raittiina ja sitten ajattelin että voin vähän alkoholia nauttia että "ei se niin paha oo" mutta se johti takaisin kovien huumeiden pariin. Nyt olen ollut taas 2 viikkoa ilman mitään päihteitä uutta yritystä siis kehiin. Mun kohdalla täysi raittius on ainoa vaihtoehto musta ole miksikään kohtuukäyttäjäksi.

Ap

Kyllä se useimmiten niin menee. Mieheni on alkoholistiperheessä ja yritti sitä mallia omassa elämässään vältellä. Ihan kokonaan ei onnistunut ja noin 5 vuoden mittainen aika yhteiselämästä tapeltiin aktiivisesti sitä riippuvuutta vastaan. Nyt hän on ollut jo kymmenen vuotta ilman päihteitä. Se on pitkä tie ja siinä tarvitaan paljon sitkeyttä ja nöyryyttä. Jokaisen kompuroinnin jälkeen pitää vain nousta ylös. Itsekään en enää käytä alkoholia, vaikka aina olen kohtuudessa pysynytkin. Ei vaan tee enää mieli, kun on sen taistelun vierestä nähnyt.

2/14

Kiusaamisen syistä:

Olin ekaluokkalaisena "pikku keksijä", joka luki kauheasti kaikkea tekniikkaan ja luonnontieteisiin liittyvää ja suunnitteli kaikenlaisia koneita.

Ja tietysti pulputin jutuistani kaikille koko ajan.

Aikuiset olivat "neroudestani" tietysti innoissaan, koulutoverit eivät.

Eikä 1-2 luokan opettaja.

Jouduin koko 6v ala-asteen ajaksi pilkan kohteeksi.

Yläasteen sain olla rauhassa, mutta olin sosiaalisesti vetäytyvä, ei ollut kavereita, enkä osallistunut nuorten rientoihin.

Ammattikoulussa erikoistumisjaksolla kiusaaminen alkoi taas.

Olinhan aika outo teini, koska en ollut oikein nuorison elämää viettänyt, pelkäsin sosiaalisia tilanteita ja erityisesti seurustelujuttuja.

Yritin lääkitä pelkoa alkoholilla, mutta se johti kännisekoiluihin, joista tuli myös yleisiä naurun aiheita.

Oli vähällä, etten ajautunut itsetuhoon tuossa elämänvaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Ei hyvin. En ole koskaan ollut työelämässä, diagnoosi sekamuotoinen persoonallisuushäiriö estynein ja epävakain piirtein. Mua on kiusattu ekaluokalta amkkiin. En luota ihmisiin ollenkaan, mieleni ailahtelee ja en usko mihinkään hyvään. Toivoisin pääseväni eläkkeelle mutta ei, mua pidetään työkykyisenä. Ikää jo kuitenkin 30 ja juna työllistymisen suhteen mennyt jo.

Ainakaan ikäsi puolesta juna työllistymiseen ei ole todellakaan mennyt. Työvuosia edessä vielä 40 vuotta. Se tuossa eläkkeen eväämisessä varmaan on ongelmana.

Ulkoisesti jees. Opiskelen yliopistossa hyvin työllistävää alaa. On mies ja on muutama hyvä ystävä. Tulevaisuuden suunnitelmat on selvät. Harrastan liikuntaa ja pidän muutenkin huolta itsestäni. Elämä näyttää menneen juuri niinkuin kuuluukin.

Sisäisesti sitten ei niin jees. Mulla on vaikeuksia ihmissuhteiden kanssa, koska on vaikea kiintyä kehenkään. Jätän aina ihmissuhteiden rakentamisen tutustumisvaiheeseen. En vain jotenkin pysty enempään. Sen jälkeen lopetan yhteydenpidon . Ahdistusta on, masennusta ei niinkään. Ainakaan diagnosoitua. Kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla kunnes homma kävi tarpeettoman hankalaksi, koska en pystynyt avautumaan edes siellä. En pysty näyttämään, ettei kaikki ole hyvin.

Kaikki läheiset luulee, että oon vahva ja menin vaan vaikeiden vuosien läpi ilman, että se ois jättänyt jälkiä. Melkein naurattaa, miten hyvin oon tunteeni peittänyt. Kaikki pitää totuutena sitä mitä oon näyttänyt. Esim. äitini totesi kun raotin vähän pintaa, että ”Ethän sä oo koskaan mitenkään ahdistunut ollut! Siskosi enemmänkin. Mutta ethän sä oo.” Niin. Enhän mä. Kaikki on jees. Mutta oikeasti se, että kaikki on niin jees, johtuu vain siitä, että ne vuodet tappoi mut sisältä, enkä oikeastaan enää tunne mitään muuta kuin välillä ahdistusta.

Nyt 44-vuotiaana alan pikku hiljaa uskoa että kaikki ei aina naura minulle, puhu minusta, ajattele pahaa minusta. En kylläkään aina mutta useimmiten.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin olen pärjännyt ja menestynyt sekä työelämässä että yksityiselämässä. Totuin ulkopuolisuuteen jo pienenä ja siitä on tullut elämäntapa. En niin kaipaa ihmisten hyväksyntää ja kuljen omia polkujani pelkäämättä. Olen tasapainoinen ja osaan iloita pienistäkin asioista.

Mulla vähän sama. Tosin Olen luonteeltani muutenkin eristäytyvä, en juuri osallistu työpaikan kahvikeskusteluihin tai ystävysty työkavereiden kanssa. Olen kyllä pidetty ja kunnioitettu työkaveri. Multa tullaan usein kysymään neuvoa ja mielipidettä työasioissa.

Oletteko tuollaisia siksi että kiusattiin, vai kiusattiinko siksi että olitte itsestä vastuuta ottamattomia?

Ei koulukiusaaminen aiheuta päihteidenkäyttöä, päihteidenkäyttö sen sijaan aiheuttaa kurjuutta elämään.

Ja kiitos kysymystä, hyvin menee, kun ottaa vastuun omasta elämästä, eikä syyttele jotakin vuosikymmenten takaisia juttuja.

Käyttäjä31877 kirjoitti:

Työt on kohta tehty, kuukausipalkkaisia hommia reilusti päälle 40 vuotta takana ja useampi  tuntipalkainen vuosi siihen päälle. Tulevaan eläkkeeseen olen tyytyväinen, terveys ei rajoita muuta tekemistä kuin heikommille jäille menoa...  Eli All OK ja tapauksista on aikaa yli 50 vuotta mutta vieläkin ne asiat muistan.

Samaa ei voi sanoa entisistä kiusaajista. Yksi ajoi kallioleikkaukseen ilmeisesti tarkoituksella, toinen sai 50-kymppisenä kohtalokkaan sydärin ja pahin tapaus sai kenkää firman (20milj. €/v/ >>100henkilöä) kärkipaikalta kun omat ja firman rahat meni selkaisin.  Deegun näköisenä torikauppiaana toinen jalka näköjään haudassa on yrittänyt leipäänsä tienata.

Vielä on maailmassa oikeutta!

#vilpittömästivahingoniloinen

Juu mä en oikeastaan tiedä miten mun koulukiusaajilla menee kun muutin heti 18 täytettyä kauas toiseen kaupunkiin. Sen tiedän vaan että pahin koulukiusaajani on nykyään lähihoitaja.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mistä syystä teitä on kiusattu? Vai tarvitseeko siihen edes syytä?

Minua kiusattiin, koska minulla oli "vanha äiti".

Mummo siis piti minusta huolta, kun isä ja äiti erosivat ja se ei ollut tavallista 50-luvulla.

~ se 65-vuotias ~

Minua kiusattiin monista syistä. Tykkäsin lapsena lukea, olin vartalotyypiltäni sellainen tikkumallinen laihaluikku ja enkä eläinrakkaana ihmisenä syönyt punaista lihaa, nämä taisivat olla ne pääsyyt. Myös vaatteet, kävelytyyli, liikunnassa pärjäämättömyys olivat sellaisia asioita, joista sain kuulla vielä yläasteella. Kiusaaminen helpotti, kun muutin toiselle paikkakunnalle lukioon, mutta traumat jäi ja niitä parantelen vieläkin näin 21-vuotiaana.

- se marraskuussa suljetulta kotiutunut

Assburger kirjoitti:

Kiusaamisen syistä:

Olin ekaluokkalaisena "pikku keksijä", joka luki kauheasti kaikkea tekniikkaan ja luonnontieteisiin liittyvää ja suunnitteli kaikenlaisia koneita.

Ja tietysti pulputin jutuistani kaikille koko ajan.

Aikuiset olivat "neroudestani" tietysti innoissaan, koulutoverit eivät.

Eikä 1-2 luokan opettaja.

Jouduin koko 6v ala-asteen ajaksi pilkan kohteeksi.

Yläasteen sain olla rauhassa, mutta olin sosiaalisesti vetäytyvä, ei ollut kavereita, enkä osallistunut nuorten rientoihin.

Ammattikoulussa erikoistumisjaksolla kiusaaminen alkoi taas.

Olinhan aika outo teini, koska en ollut oikein nuorison elämää viettänyt, pelkäsin sosiaalisia tilanteita ja erityisesti seurustelujuttuja.

Yritin lääkitä pelkoa alkoholilla, mutta se johti kännisekoiluihin, joista tuli myös yleisiä naurun aiheita.

Oli vähällä, etten ajautunut itsetuhoon tuossa elämänvaiheessa.

Itselle kävi samalla tavalla, eli kun nuorena sitten päätyi ottamaan alkoholia, tuli helposti otettua liikaa. Ja kännisekoiluita pilkattiin ja minulle naurettiin "kaveripiirissä". Nyt ymmärrän että oikea ystävä olisi ehkä puuttunut tuohon eikä nauranut, kysynyt miten voin jne. Mutta heillä taisi lähinnä mennä hermot jos joutuivat katsomaan perääni. Ymmärrän senkin, mutta taustani oli tosi traumaattinen. He kyllä katsoivat vierestä kun minua kiusattiin, mutta eivät puuttuneet, ehkä he jopa ajattelivat että ansaitsin sen. Niinhän muutkin ajattelivat.

Nykyään en ole enää tekemisissä heidän kanssaan ja yritän olla itsellenikin armollinen. Tuli mokailtua, mutta taustaani vasten se lienee ymmärrettävää. Päihteitä nykyään välttelen, ne on pakokeino ujouteen ja muuhun, ja se hetkellinen hauskanpito tuo lopulta pahan olon vaan.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko tuollaisia siksi että kiusattiin, vai kiusattiinko siksi että olitte itsestä vastuuta ottamattomia?

Ei koulukiusaaminen aiheuta päihteidenkäyttöä, päihteidenkäyttö sen sijaan aiheuttaa kurjuutta elämään.

Ja kiitos kysymystä, hyvin menee, kun ottaa vastuun omasta elämästä, eikä syyttele jotakin vuosikymmenten takaisia juttuja.

Kiusaamiseksi joutuminen ”altistaa” muille ongelmille elämässä. Eli riski mielenterveysongelmiin, riippuvuuksiin ja alhaiseen itsetuntoon on moninkertainen muihin nähden.

Minä olen aina ollut tällainen. Vetäytyvä ja helposti ulkopuolelle jäävä. En siedä epäoikeudenmukaisuutta lainkaan enkä ole ”laumasielu”. Kyllähän näillä piirteillä helposti erottuu muista ja joutuu kiusatuksi ja syrjityksi. Mutta ehkäpä myös nämä piirteet on suojelleet mua. En ole samalla tavalla kärsinyt myöhemmin elämässä kiusatuksi tulemisesta enkä kantanut siitä taakkaa tai mitään ikäviä asioita mielessäni. Jätin peruskoulun taakseni sillä oven heilautuksella, kun kävelin sieltä ulos. Muiden mielipiteet eivät ole mulle merkityksellisiä, joten miksi olisin kantanut niitä mukanani ollenkaan?

Ja ennen lisäkysymyksiä, niin kiusaaminen oli systemaattista koko peruskoulun 5:neltä luokalta lähtien. Oli niin fyysistä koskemattomuuden rikkomista (tönimistä ja paperitolloilla heittelyä) kuin myös henkistä väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko tuollaisia siksi että kiusattiin, vai kiusattiinko siksi että olitte itsestä vastuuta ottamattomia?

Ei koulukiusaaminen aiheuta päihteidenkäyttöä, päihteidenkäyttö sen sijaan aiheuttaa kurjuutta elämään.

Ja kiitos kysymystä, hyvin menee, kun ottaa vastuun omasta elämästä, eikä syyttele jotakin vuosikymmenten takaisia juttuja.

En osannut ottaa itsestäni vastuuta mennessäni ekaluokalle 7-vuotiaana. Sitä ennen asuin mummon ja papan kanssa keskellä ei mitään ja ilman kavereita.

No kyllähän se on edelleen vaikeaa kun saa takaumia ja ihmissuhteet on solmussa väärinkäsityksien vuoksi. Olen kaunis kasvonpiirteiltäni mutta minua kiusattiin ja syrjittiin paljon lapsena. Sen takia ihmiset yleensä ajattelevat että olen ylpeä tai kylmä koska näkevät vain ulkokuoreni. En tuppaa seuraan tai halua useinkaan häiritä muita ihmisiä koska pelkään torjutuksi tulemista. Se oikeastaan tulee ihan rutiinilla etten halua ongelmia toisten kanssa ja yritän pysyä loitolla. Ulkonäköni takia se kuitenkin ajatellaan että mulle ei seura kelpaa. Oon tosi yksinäinen ja itkuinen usein. Hienon ikuisuuden vankilan osasivatkin minulle rakentaa kiusaajani ja syrjijäni. Terveisiä vaan tuppukylälle. En toivo kenellekkään teille mitään hyvää.

Toivoa on sen verran että siskoni sai minut suostuteltua terapiaan jossa olen opetellut ilmaisemaan omia tarpeitani ja suhtautumaan eri tavalla. Voimia kaikille kiusatuille toivottavasti menee paremmin.

Työssäni pärjään hyvin ja taloudellisesti ei ole hätää vaikka lapsuuden kotini oli köyhä. Olen omalla työlläni pystynyt nostamaan itseni sellaiselle tasolle että voi tukea vanhempianikin välillä. Kunhan saisin nämä solmut auki mielestäni ja asenteestani niin kaikki olisi hyvin. En osaa tarvita ketään n se pahin parisuhde este onkin kun ei osaa enää tarvita toista ihmistä kun on ollut niin pitkään yksi.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä31877 kirjoitti:

Työt on kohta tehty, kuukausipalkkaisia hommia reilusti päälle 40 vuotta takana ja useampi  tuntipalkainen vuosi siihen päälle. Tulevaan eläkkeeseen olen tyytyväinen, terveys ei rajoita muuta tekemistä kuin heikommille jäille menoa...  Eli All OK ja tapauksista on aikaa yli 50 vuotta mutta vieläkin ne asiat muistan.

Samaa ei voi sanoa entisistä kiusaajista. Yksi ajoi kallioleikkaukseen ilmeisesti tarkoituksella, toinen sai 50-kymppisenä kohtalokkaan sydärin ja pahin tapaus sai kenkää firman (20milj. €/v/ >>100henkilöä) kärkipaikalta kun omat ja firman rahat meni selkaisin.  Deegun näköisenä torikauppiaana toinen jalka näköjään haudassa on yrittänyt leipäänsä tienata.

Vielä on maailmassa oikeutta!

#vilpittömästivahingoniloinen

Juu mä en oikeastaan tiedä miten mun koulukiusaajilla menee kun muutin heti 18 täytettyä kauas toiseen kaupunkiin. Sen tiedän vaan että pahin koulukiusaajani on nykyään lähihoitaja.

Ap

Mun 2 pahinta kouluissansa on muuten kans sairaanhoitajia, toinen vieläpä mt-hoitaja. Mietin joskus miten suhtautuu kun joku masentunut potilas kertoo että tuli kommunikaattori ja elämä meni mönkään.