Koin limerenssin, jota tänä päivänä häpeän

Minua(kin) ärsyttää suunnattomasti tuo sana, limerenssi. Olen ollut yksipuolisesti ihastunut käytännössä aina, kun ei ole ollut hormonaalista syytä olla olematta. Toisin sanoen hormonikierukan aikana ei ollut ihastumisia, ja vaihdevuosien tultua olen vihdoin päässyt niistä lopullisesti eroon.

Kärsin todennäköisesti myös jonkinlaisesta kehonkuvan häiriöstä, koska koen olevani ruma, vaikka minulle yritetään vakuutella, että en olisi. Siksi en ole koskaan uskonut, että olisin voinut päästä suhteeseen ihastuksen kohteen kanssa. En ole kuitenkaan ollut "nais-incel" vaan ajatellut, että minua nyt ei vain kukaan kelpuuta, ja pakko selvitä elämästä ihan yksin.

Ei ole tosiaan ollut kivaa olla ihastunut. En ymmärrä, miksi sitä usein hehkutetaan. Se on yhtä tuskaa ja aivan hirveä olotila. 

Minulla on ollut tuollaisia kaksi kertaa ja molemmat varttuneella iällä 😄

Nyt eläkkeellä en usko pystyväni enää samaan, mutta jos on taipumusta limerenssiin, niin ei ikä pelasta.

Eikä kannata hävetä, sillä ei Romeota ja Juliaakaan olisi kirjoitettu ilman esimerkkejä hullusta rakkaudesta.

Vierailija kirjoitti:

Mitä häpeämistä siinä on?

Naisia opetetaan häpeämään, jos ovat aktiivisia miehen suuntaan eikä tunne olekaan molemminpuolinen. Ei saa juosta miehen perässä, ei saa roikkua, ei saa olla takiainen ja niin edelleen. Yksipuolisesti ihastunut nainen on tämän naisvihakulttuurin mukaan säälittävä, epätoivoinen ja virheellinen.

Verrattuna sitten siihen, miten miesten osalta kirvesmurhaakin voidaan selittää sillä, että se oli niin kovin rakastunut mies, rakkaus se vasn ajoi noin epätoivoiseen tekoon.  Ei ihan mene tasan tämä.

Vierailija kirjoitti:

Leimaava kysymys, tiedetään, mutta onko tämä enempi naisten juttu kuin miesten? Ei tule mieleen että olisin kuullut miehestä, omassa lähipiirissä tai muilta, että joku mies olisi noin käyttäytynyt. Ehkä näin ei vain ole tapahtunut näissä piireissäni kellekään miehelle, en kiellä etteikö voisi tapahtua.

Et vaan osaa nyt hahmottaa. Naiset opetetaan häpeämään limerenssiä, niin he kärvistelevät kotonaan haaveillen ihastuksestaan, ehkä korkeintaan tilittävät siitä parhaille ystävilleen vähän liikaa. Voi olla, että joku mieskin tekee niin, mutta siitä me emme ehkä kuule, kun miehet eivät samalla tavalla tilitä asioita ystävilleen. 

Sen sijaan ihan kaikki ovat kuulleet varmaan semmoisesta miestyyppisestä limerenssistä, missä ihan oikeasti stalkataan sitä ihastusta, seistään ihan kadulla ikkunan alla, soitellaan ja viestitellään, kunnes nainen joutuu estämään numeron, ja silti tuppaudutaan seuraan ja penätään ja ehdotellaan, eikä uskota mitään torjuvaa reaktiota. Pahimmillaan semmoinen voi mennä ihan vaaralliseksikin.

Eli miehet eivät häpeä olla naisen suuntaan aktiivisia, niin limerenssikin saa sitten toisenlaisen ilmeen, kun siihen ei mitenkään välttämättä liity sitä itsehillintää, että se pysyisi oman pään sisäisenä juttuna.

Limerenssissä ei ole mitään suloista kenellekään. Narsistiset ihmiset usein joutuvat sen kohteiksi ja lopulta ihastuja on se joka häpeää ja narsisti voi spinnata tämän ahdisteluksi tai miksi vain, mikä nyt häntä siinä hetkessä hyödyttää. Usein tämä narsisti on itse flirtti ja antaa syöttejä ja tällä tavoin loukuttaa toisen limerenssiin.

Tuo on ihan eri asia kuin rakastuminen tai ihastuminen. Tässä ketjussa menee nyt iloisesti kaksi asiaa sekaisin. Limerenssissä ihminen ihastuu esimerkiksi julkkikseen ja luulee julkkiksen olevan myös häneen ihastunut tai sairastunut rakastaa mielikuvaa toisesta ja ajattelee tätä pakkomielteisesti. Joku voi esimerkiksi ihastua jonkun hymyyn kuollakseen ja tekee yksittäisestä hymystä valtavat johtopäätökset ja rakentaa päässään oman mieleisensä kuvan tästä ihmisestä, muttei välttämättä koskaan edes tutustu tähän tosielämässä. Se on pakkomielteistä fantasiointia. Ei normaalia rakastumista.