Lue keskustelun säännöt.
Mieheni ei kertonut tulleensa sedäksi ja muita puhumattomuuden kummallisuuksia
Lalu
28.01.2021 |
Haluaisin tietää missä menee se raja mitä minimissään toisen ihmisen kanssa parisuhteessa jaetaan toisen kanssa. Mieheni on hyvin sulkeutunut, vaikka kavereiden kesken ja sosiaalisissa tilanteissa puhuukin paljon.
Olen alkanut itse kärsiä siitä ettei hän jaa kansaani edes merkittäviä, isompia asioita. Hän tuli esimerkiksi ennen joulua sedäksi, kun hänen sisaruksensa sai lapsen, mutta kuulin lapsesta vasta viikko sen jälkeen välipäivinä kun hän puhui serkusta lapsillemme. Kun olin raskaana, hän ei kertonut äidilleen tulevasta lapsesta kuin vasta kolme ja puoli kuukautta ennen laskettua aikaa. Siihen asti piilottelin mahaa löysien paitojen alla, koska ajattelin, että kyllä se on miehen asia kertoa omalle äidilleen eikä minun.
Olen pohtinut ja kysellyt syitä siihen miksei hän kerro isoltakaan tuntuvia asioita minulle, mutta se on vaikeaa ilman että syntyy riitaa asiasta.
Samoin hän kertoo yleensä viime tipassa jos ollaan kutsutut vaikka hänen sisarukselleen kylään. Itse kysyn aina vähintään viikkoa ennen jos asia on toisinpäin mutta silti usein mies kieltäytyy lähtemästä vaikkapa vanhempieni luo. Itse olen jopa asunut samassa taloudessa hetken aikaa hänen vanhempansa kanssa. Kyllä tällainen mykkyys ja ykaipuolisuus sukulaisten tapaamisessa minua häiritsee ja pahimmalta tuntui ettei edes suvun uudesta jäsenestä voi kertoa. Onko kellekään tapahtunut vastaavanlaista salailua?
Kommentit (109)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset ei näytä ymmärtävän, miten ison aivovamman testosteroni oikeasti tuottaa.
Toki se on naisten mielestä "aivovamma", että miehet eivät toimi ja ajattele samoin kuin naiset...
Eikös se ollutkaan niin, että maailmassa kaikki määritellään normaaliksi miehen näkökulmasta? Nainen on sitten se hankala poikkeus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset ei näytä ymmärtävän, miten ison aivovamman testosteroni oikeasti tuottaa.
Toki se on naisten mielestä "aivovamma", että miehet eivät toimi ja ajattele samoin kuin naiset...
Eikös se ollutkaan niin, että maailmassa kaikki määritellään normaaliksi miehen näkökulmasta? Nainen on sitten se hankala poikkeus.
Sinun mielestäsikö normaali pitäisi sitten määritellä naisten näkökulmasta?
Ihan yleistä tuntuu olevan, että naiset sopivat perheiden menoista keskenään ja miehelle ilmoitetaan sitten kun nähdään tarpeelliseksi (=viimeisenä tai joskus samaan aikaan lasten kanssa). Ei ole harvinaista sekään, että vaimot lupaavat miehensä johonkin talkoisiin tms. tältä kysymättä. Ja hyvin paljon naiset puhuvat myös keskenään asioista, ilman että miestänsä aiheesta informoivat.
Sanon tämän vain siksi kun tuntuu, että ketjussa on monessa viestissä esiin käsitys, että erityisesti juuri miehet syyllistyvät tähän puhumattomuuteen.
"Onneksi" on puoliso, joka huolehtii tiedottamisen kaikista minunkin asioistani sukulaisilleen ja ystävilleen. Heille on kerrottu ulosotostani (joka ei vaikuttanut mitenkään edes puolisooni koska silloin vasta seurustelimme ja asuimme erikseen), selkävaivoistani, mielialalääkityksestäni (joka oli loppunut jo kun aloimme seurustella) ja ihan kaikesta. Enkä minä tietenkään tiedä, mistä kaikesta muusta ja millä tavalla kerrottu (nuo edellä mainitut tiedän, koska puolisoni on myöntänyt). Lopputuloksena on, että pidän hänen sukulaisiinsa ja ystäviinsä hyvin etäiset ja viileät välit. He tietävät minusta asioita, joita edes omat ystäväni eivät tiedä, minä taas en tiedä mitään heidän taustastaan.
Ei ole kokemusta samanlaisesta mutta minulla ja miehelläni oli todella erilainen tapa kertoa asioistamme vanhemmillemme.
Esimerkiksi tontin ostosta ja talon rakentamisesta juteltiin heti minun perheeni kanssa. He kommentoivat asioita ja saatettiin pohtia heidän kanssaan vaikka sitä mikä lämmitysmuoto kannattaisi taloon valita ja pohdittiin tarjolla olevien tonttien hyviä ja huonoja puolia. Kaikki suvustani kannustivat rakentamaan ja itseasiassa vanhempani ja sisarukseni kaikki olivat rakentaneet jo ainakin yhden omakotitalon. Osa sisaruksistani oli ihan rakennusalan ammattilaisia,
Minua hämmensi kun samaan aikaan miehen vanhemmille ei saanut sanoa mitään siitä että suunniteltiin rakentamista. Kun asiat oli jo pitkällä niin mies suostui kertomaan vanhemmilleen. Appiukko tokaisi ensimmäiseksi että ei rakentamista olette vaan miljoonaveloissa sitten ym negatiivista. Sitten ehdotti että asuisimme kerrostalossa edelleen ja perustettaisiin perhe sitten siihen taloon missä he asuvat kun ovat kuolleet (anoppi elää edelleen ja meillä vanhin lapsi kohta 18v eli olisi saatu kyllä odottaa oikein urakalla). Appiukon mielestä talon olisi pitänyt olla samanlainen kuin heillä. Öljylämmitys, pannuhuone keskelle taloa jne jne. No mikään näistä appiukon ohjeista ei toteutunut vaan tehtiin sellainen mitä haluttiin. Ja ollaan rakennettu sen jälkeen monta muutakin rakennusta eikä ole tullut miljoonavelkoja ym ongelmia.
Onneksi mies on sopeutunut minun suvun tapaan keskustella ja minä miehen suvun tapaan eli meillä ei ongelmaa. Mutta jos perheiden tavat ovat kovin erilaisia niin vaatiihan se sopeutumista puolin ja toisin. Meillä tosiaan korostui appiukon varman päälle pelaaminen ja mitään riskiä ei saanut koskaan ottaa ym. Puulatoa isompaa rakennusta ei saanut itse rakentaa jne.Kun taas minun perheessäni on aina otettu harkittuja taloudellisia riskejä ja laajennettu yritystoimintaa, rakennettu taloja ja tuotantorakennuksia itse, perustettu yrityksiä ym.
--------------
Ymmärrän miestäsi. En minäkään kertoisi isälleni mitään, jos hän välittömästi jyräisi ja besserwisseröisi kaikki suunnitelmani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan yleistä tuntuu olevan, että naiset sopivat perheiden menoista keskenään ja miehelle ilmoitetaan sitten kun nähdään tarpeelliseksi (=viimeisenä tai joskus samaan aikaan lasten kanssa). Ei ole harvinaista sekään, että vaimot lupaavat miehensä johonkin talkoisiin tms. tältä kysymättä. Ja hyvin paljon naiset puhuvat myös keskenään asioista, ilman että miestänsä aiheesta informoivat.
Sanon tämän vain siksi kun tuntuu, että ketjussa on monessa viestissä esiin käsitys, että erityisesti juuri miehet syyllistyvät tähän puhumattomuuteen.
Meillä miehen mielestä juuri tätä. Paitsi, että kerron miehelle näistä heti kun asia tiedossa ja vielä niin että kysyn sopiiko. Kirjaan asiat seinäkalenteriin ja joskus vielä iso lappu jääkaapin ovessa. Juttelen asiaan liittyvää mitä päälle, mitä pitää hankkia, jne. Sitten kun ajankohta koittaa, mies ei ole kuullutkaan asiasta!
Vierailija kirjoitti:
Exältä jäi oman lapsensa olemassaolo mainitsematta. Ei kertonut viestitellessä, treffeillä tai seurustelun alettua. Asia tuli ilmi lapsen äidin toimesta, kun tuli avautumaan asiasta isänpäivän jälkeen meidän yhteisen parisuhdepäivityksen alle Faceen. Tässä kohtaa oltiin oltu yhdessä muistaakseni pari viikkoa. Kyllä siinä hetken mietti, onko tämä vitsi. "Ei ollut sopivaa tilaisuutta", oli perustelu.
Yhteinen parisuhdepäivitys parin viikon yhdessäolon jälkeen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ex oli tuon tyyppinen. Jotenkin raivostuttaa yhä se mykkyys ja kohtelu jota sain osakseni. Se oli ihan aloituksen kaltaista. Nykyinen on erilainen onneksi ja tuollaista ilmenee lähinnä joskus kun suunnitelmat selviää vasta viime tingassa. Esim puhuin joulusuunnitelmista kauan aiemmin. Vähän ennen joulua selviää että hän oli miettinyt ihan eri suunnitelmaa. Ihmettelin miksei sitten sanonut sitä aiemmin? Mutta se oli aika pientä, ja saatiin keskusteltua se. Kaikkea ei tarvitse kertoa mutta joskus sentään jotain. Ihmisillä on erilaisia sukujakin, en itse pidä kauheasti yhteyttä omiin koska sukulaisten joukossa on ilkeitä ihmisiä. Miehellä on mukava suku mutta en silti tiedä kaikkia heidän keskustelujaan.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on tätä myös jossain määrin. Emme asu yhdessä, mutta puhumme päivittäin puhelimessa ja kerromme aina päivän kuulumiset ja tekemiset, lisäksi viestitellään päivittäin. Joskus tuntuu, että jos en osaa kysyä oikein, niin asioita jää kertomatta. Kerran mulle selvisi facebookista, että mies oli ollut toisessa kaupungissa luokkakokouksessa. Ja oltiin sinäkin päivänä juteltu kyllä.. tähän sain selityksen, että hän ajatteli ettei mua varmaan sellainen asia kiinnosta.
Ei voi ymmärtää.
Tuostahan vois päätellä ettei häntä kiinnosta sitten sunkaan jutut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun mies on myös aika hiljainen. Jos en puhu mitään niin eipä hänkään juuri, muuta kuin kysyy mikä hätänä :D
Lopetin asioiden kertomisen miehelleni, ja nyt ollaan enimmäkseen hiljaa. En ollut aiemmin tajunnutkaan kuinka paljon kannattelen vuorovaikutusta suhteessamme. Nyt jää ihan älyttömästi aikaa itselle, omille ajatuksille, pohdinnoille, suunnitelmille, joista en tietenkään miehelle kerro, ja itsekseen tekemiselle.
Miehellehän tämä sama aika on jäänyt jo pitkän aikaa, sekä nyt tietenkin kokonaan, kun minäkään en enää "häiritse", mutta hän käyttää sen tv:n katsomiseen ja tabletin näpräämiseen. Minä taas en pyynnöstäkään enää jaksa katsoa mitään köntsäohjelmaa "seurana". Toisin oli aiemmin, kun ohjelmaa saattoi ihmetellä, sinuailla, tai kehua, eli keskustella ohjelmasta jälkeen päin, tai tauoilla, mutta nyt kun sitä keskustelua enää ole, (eli minä en aloita) niin olen huomannut että en oikeastaan ole mikään tv:n katselu tyyppi, vaan katsomisen mielekkäin osuus on ollut minulle ehkä siitä keskusteleminen.
Olen myös huomannut että keskusteluyhteys, on aikalailla avainasemassa minulla siihen että tunnen ihmisen, viehätyn hänestä, haluan olla hänen seurassaan, mennä hänen kanssaan jne. ja nyt kun tuota yhteyettä ei enää ole, niin ei miehen seura oikeastaan kiinnosta minua juurikaan. Jos haluan lähteä käymään jossain, soitan kaverille, jonka kanssa on siinä samalla sitten mukava höpistä kuulumiset. Miehelläni kun ei koskaan ole mitään kuulumisia.
Jos mies ehdottaa matkan päähän lähtemistä, niin kysyn ensin mitä siellä on tarkoitus tehdä. Jos tekeminen on minulle oikein mieluista, niin voin lähteä mukaan, mutta jos pitää istua ensin hiljaa autossa 2h, sitten olla mökillä hiljaa 2vrk ja sitten kotiin, niin enpä jaksa enää lähteä.
Tää on tosi hyvin analysoitu. Puit sanoiksi aika monen naisen fiilikset. Juuri tuosta boldaamastani kohdasta oletan johtuvan, että mies kokee sen naisen pieruverkkareissa makaavaksi sohvaperunaksi, jota ei enää kiinnosta panostaa ulkonäköön. Jos miestä ei kiinnosta tunneyhteyden ylläpito naiseen, naista ei kiinnosta ajatella miltä miehestä tuntuu. Olen keskustellut miesten kanssa ja jokainen eronnut myöntää eron käsiteltyään, että olisi pitänyt huomioida vaimoa enemmän ja arvostaa silloin alussa.
Mikä ihme siinä on, että sitä puolisoa ei voi ihailla ja rakastaa kun se on siinä vieressä? Miehet laiskistuvat ihan liian helposti suhteissa, eikä nykynaisen tarvitse enää kärvistellä taloudellisista syistä tunteettomassa liitossa.
Meillä mies on tehnyt tuota ihan samaa. Olen sanonut, että miltähän hänestä tuntuisi olla joku vierailija yhteisessä elämässämme. Kuulee asioita ja suunnitelmia kaverille kerrottuna vieressä istuen. Jostain isosta muutoksesta elämässä saatetaan heittää vitsiä kaverille ja kuulee siitä ensimmäistä kertaa. Ovikellon soidessa kuulisi, että onkin joku tulossa kylään. Suunnitelmat menevät uusiksi siinä samalla. Meni aikaa kun mies alkoi ymmärtää, että oikeasti tuo käytös ruokkii epäluottamusta välille. Ei tunnu siltä, että olisi sitoutunut. Käytös on osin opittu malli lapsuudesta. Vanhempien huonot välit ja ristiriitainen kasvatusmalli kotien välillä ruokki puhumattomuutta. Kun välissä piti luovia ja vältellä riitoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan yleistä tuntuu olevan, että naiset sopivat perheiden menoista keskenään ja miehelle ilmoitetaan sitten kun nähdään tarpeelliseksi (=viimeisenä tai joskus samaan aikaan lasten kanssa). Ei ole harvinaista sekään, että vaimot lupaavat miehensä johonkin talkoisiin tms. tältä kysymättä. Ja hyvin paljon naiset puhuvat myös keskenään asioista, ilman että miestänsä aiheesta informoivat.
Sanon tämän vain siksi kun tuntuu, että ketjussa on monessa viestissä esiin käsitys, että erityisesti juuri miehet syyllistyvät tähän puhumattomuuteen.
Varmasti on näinkin, mutta itselläni kokemusta siitä, että mies ilmoittaa tyyliin alle vuorokausi aikaisemmin, että huomenna on muuten pirkkoannelin syntymäpäivät (eikä edes lahjaa ole ostanut ja kutsu tullut viikko sitten). Tai hän on kutsunut ihmisiä meille viikonlopuksi, kun "sinullakin on kerran vapaata". Teen vuorotöitä ja harvat viikonloppuvapaat haluan kyllä viettää vähän eri tavalla enkä tykkää näistä ylläreistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mies on myös aika hiljainen. Jos en puhu mitään niin eipä hänkään juuri, muuta kuin kysyy mikä hätänä :D
Lopetin asioiden kertomisen miehelleni, ja nyt ollaan enimmäkseen hiljaa. En ollut aiemmin tajunnutkaan kuinka paljon kannattelen vuorovaikutusta suhteessamme. Nyt jää ihan älyttömästi aikaa itselle, omille ajatuksille, pohdinnoille, suunnitelmille, joista en tietenkään miehelle kerro, ja itsekseen tekemiselle.
Miehellehän tämä sama aika on jäänyt jo pitkän aikaa, sekä nyt tietenkin kokonaan, kun minäkään en enää "häiritse", mutta hän käyttää sen tv:n katsomiseen ja tabletin näpräämiseen. Minä taas en pyynnöstäkään enää jaksa katsoa mitään köntsäohjelmaa "seurana". Toisin oli aiemmin, kun ohjelmaa saattoi ihmetellä, sinuailla, tai kehua, eli keskustella ohjelmasta jälkeen päin, tai tauoilla, mutta nyt kun sitä keskustelua enää ole, (eli minä en aloita) niin olen huomannut että en oikeastaan ole mikään tv:n katselu tyyppi, vaan katsomisen mielekkäin osuus on ollut minulle ehkä siitä keskusteleminen.
Olen myös huomannut että keskusteluyhteys, on aikalailla avainasemassa minulla siihen että tunnen ihmisen, viehätyn hänestä, haluan olla hänen seurassaan, mennä hänen kanssaan jne. ja nyt kun tuota yhteyettä ei enää ole, niin ei miehen seura oikeastaan kiinnosta minua juurikaan. Jos haluan lähteä käymään jossain, soitan kaverille, jonka kanssa on siinä samalla sitten mukava höpistä kuulumiset. Miehelläni kun ei koskaan ole mitään kuulumisia.
Jos mies ehdottaa matkan päähän lähtemistä, niin kysyn ensin mitä siellä on tarkoitus tehdä. Jos tekeminen on minulle oikein mieluista, niin voin lähteä mukaan, mutta jos pitää istua ensin hiljaa autossa 2h, sitten olla mökillä hiljaa 2vrk ja sitten kotiin, niin enpä jaksa enää lähteä.
Kuin minun tarinani. Alkuun kerroin miehelle kaikkea itsestäni, ajatuksistani ja sukulaisten (lapsuuden perhe) kuulumisia. Mutta hoksasin ajan kuluessa että mies ei koskaan kerro minulle mitään omistaan. Hän juttelee omien sisarten ja vanhempien kanssa, mutta ei koskaan kerro minulle mistä ovat jutelleet. Sitten on kivoja yllätyksiä, kun miehen äiti ihmettelee miksei olla käyty (mies ei kerro että pitäisi käydä, ei ehdota että mennään, ei kerro että on tekemisissä) tai varmistaa päivää ennen, että kai tekin tulette..
Miehen kanssa keskustelu johtaa lähes aina riitaan, koska hän vetää herneen nenään kun ei kykene perustelemaan mielipiteitään ja itse taas tutkin ensin monesti kiinnostavat asiat, jotta voin muodostaa mielipiteen.
Mies kuorruttaa ja hyydyttää aivonsa netflixillä yms. ja tavallaan elää siellä viihdemaailmassa, itse olen enemmän tutkiva luonne, enkä jaksa seurata sillä samalla "10 kautta mässäilyä" -kaavalla "parisuhde, seksikohtaus aviorikos, rikos, seksikohtaus, kusetus, fantasiamörökölli, hyvis, pahis, väkivalta, väkivalta" - mättöä, mitä ukko vahtaa sohvalla koko työn ulkopuolisen elämänsä. Itse opettelen mieluummin uusia taitoja, vahvistan itsetuntemusta ja keskustelen sitten itseni kanssa omassa pääkopassani pohdiskellen.
Harmittaa että alkuvuosien hyvä ja kiinnostunut/kiinnostava juttukaveri on nykyään mölli, joka elää GoT ja Viking's jne maailmoissa.
Just tämä. Uppoudutaan fiktioon, voi välttyä puhumasta. Naisen puhe sarjamaratonia katsoessa häiritsee, ikään kuin ohjelmia katsottaisiin vain siksi, että voisi olla hiljaa.
Hiljaisuus täytetään aina jollain.
On hämmentävää, miten näiden mykkien miesten kaveripiirikin on yhtä mykkää. Pariskunnat eivät puhu keskenään ja miesten kaveri-illoissa puhutaan asioitten vierestä. Pariskuntien tapaamisessa naiset ovat nalkuttavia aikuisia, jotka paimentavat temmeltäviä miehiää. Roolijako on vastenmielinen.
Miehen kaverin puoliso kertoi, että ovat aivan eron partaalla kahden taaperoikäisen kanssa. Mies kysyi kuulumisia tältä kaveriltaan, että mites vauva-arki menee, niin "siinähän se".
Mistään ei keskustella oikeasti, etenkään niistä ikävistä asioista. Kaikki on kaveriporukan läppää ja juuri sitä feikattua maskuliinisuutta, kuka on kovin äijä. Ollaan joissain teini-iässä jaetuissa rooleissa edelleen ja nelikymppiset miehet painivat kaljapäissään kuin lapset.
Mä en jaksa tuollaista yhtään. Aikuisuuteen kuuluu henkinen kasvaminen, keskusteleminen, asioiden puntaroiminen, toisen kuunteleminen ja kunnioitus. Puhumattomuus on epäkunnioittavaa, vaikkakin voi johtua ihan vaan siitä, että ei osaa tai pysty puhumaan. Kun kysyy, mites meni töissä: Siinähän se. Eipä juuri mitään. Mitäs sitä. Kaikki vastaukset on tuota samaa mutinaa.
80-luvun miehet ovat toivottavasti viimeinen sukupolvi, joka ylläpitää tätä järkyttävää puhumattomuuden kulttuuria. Joitain jäänteitä mölliydestä näkyy vielä 90-luvun isämiehissäkin, mutta huomattavasti vähemmän. Pahimmat elävät periferioissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä mies puhuu myös vanhempiensa kanssa kertomatta mistä he puhuivat. Jos kysyn puhelun jälkeen mitä vanhemmille kuuluu, hän vastaa jotain "no eipä sen kummempaa"-tyyppistä.
Olipa kiva mennä viime vuonna miehen vanhempien luokse ja kysäistä oikein iloisesti että mitäpäs tänne kuuluu. Ilmeisesti miehen isä oli käynyt sairaalassa useamman kerran, ja saanut jopa lääkityksen. En ollut kuullut tästä mitään.
Mun isäni ja hänen veljensä ovat ihan puhumattomuuden kuninkaita. Isä on useamman kerran saanut lapsen uuden vaimon kanssa, mutta unohtanut kertoa meille vanhemmille lapsille menneensä naimisiin saatika uusista sisaruksista. "Ei vaan oo ollut sopivaa hetkeä." Tätä on jatkunut koko mun elämäni ajan, isä on esim. saattanut olla muuttamassa toiselle puolelle Suomea sanomatta kenellekään mitään, lähtenyt kolmen viikon laskettelulomalle Itävaltaan kertomatta perheelleen ja vähintään yhtä usein on yllättäen tupsahtanut käymään, kun ajatteli että turha sitä etukäteen kertoa olevansa paikkakunnalla. Veljensä on ihan samanlainen, hänen vaimonsa sairastui vakavasti ja oli pitkään teholla huonolla ennusteella, ei sanonut sukulaisille mitään ja kielsi lapsiaan kertomasta edes isovanhemmille, koska "mitä sitä nyt turhaan huolestuttamaan."
Kaikki kommunikaatio heidän kanssaan on pelkkää kaivelua, pitää osata pommittaa kysymyksiä ja osata kysyä juuri oikeat kysymykset, jotta saisi vastauksen edes ihan yksinkertaisiin kysymyksiin. Ystäviensä seurassa ovat kuitenkin ihan sosiaalisia ja rupattelevat normaaliin tapaan.
Mulle puhumattomuus ja kertomatta jättäminen tekee epävarman olon, ei voi koskaan luottaa tulevaan ja mikään ei ole ennustettavissa. Mies on menossa töiden jälkeen salille. Ei mainitse mulle mitään, mutta huomaan salikengät kassissa. Kysyn asiaa ja kuulen, että on menossa joo, oli sovittu. Et sitten kertonut? No miks pitäis?
Käy kaupassa töiden jälkeen, ei mainitse mitään. Laitan viestin kotoa, että meinaako käydä kaupassa. "Kävin jo". Okei... eipä sitten mitään. Välillä mietin, että mitä järkeä on jakaa arki toisen kanssa, kun ei kuitenkaan jaeta mitään. Olen näistä asioista puhunut lukuisia kertoja, mies ei vaan puhu tai kerro. Ei hänelle vaan tule mieleen. Terapiassakin on käyty ja mies siellä ymmärsi, miten tärkeää on toiselle kertoa ihan niitä näitä ja puhua omista kokemuksistaan työpäivän aikana. Se rakentaa luottamussuhdetta ja kumppanuutta, että haluaa kertoa toiselle miten itsellä menee.
Mies jaksoi pari viikkoa yrittää ja kehui itsekin, miten kiva mieli tuli kun yhtäkkiä höpöttikin työpäivästään ihan niitä näitä. Sitten se unohtui taas. Ja jälleen on salikassi pakattu ilman, että jaksaa mainita asiasta minulle.
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies puhuu myös vanhempiensa kanssa kertomatta mistä he puhuivat. Jos kysyn puhelun jälkeen mitä vanhemmille kuuluu, hän vastaa jotain "no eipä sen kummempaa"-tyyppistä.
Olipa kiva mennä viime vuonna miehen vanhempien luokse ja kysäistä oikein iloisesti että mitäpäs tänne kuuluu. Ilmeisesti miehen isä oli käynyt sairaalassa useamman kerran, ja saanut jopa lääkityksen. En ollut kuullut tästä mitään.
Tämä. Puhelu kestää puoli tuntia kaverin kanssa ja kuulen montakin asiaa, joka kiinnostaisi. Joku tekemässä remonttia tai ostamassa asuntoa, joku saa lapsen. Kysyn puhelun päätteeksi: Mitäs sinne? - Eipä mitään.
Sama asia tekstareissa. Naurahdan itse usein ääneen ja kerron miehelle, että hei kuuntele miten hauska juttu. Mies avaa oman luurinsa, näpyttelee ja naureskelee luurille, sulkee sen. Ei kerro, mikä oli hauskaa. Kysyn asiaa ja kertoo, että joku laittoi hauskan kuvan saliryhmään. Jankutan lisää: millasen kuvan, näytä. Mies näyttää kuvan. Se on minustakin hauska.
Tuntuu pahalta, että ei halua jakaa niitä kivoja asioita mun kanssa. Mä taas haluan nimenomaan jakaa oma-aloitteisesti. Mieheltä puuttuu kokonaan tarve jakaa asioita mun kanssa. Sen takia on usein yksinäinen olo.
Meillä kanssa meinaa olla vähän. Kyllä esim. äitinsä kanssa puhuu asioita ja silloin yleensä saankin infoa tulevista jutuista, ongelmista töissä tms. Kotona sitten vain möllöttää...esim. jos on yhteinen vapaapäivä, heräillään yhtä aikaa niin tämä livahtaa vain äkkiä sohvannurkkaan ja telkkari päälle ja luuri kouraan. Ja se puhelin on tosiaan kaikki kaikessa, helposti voi sen kanssa hengata sen 10h päivässä ja jos jotain yrittää väliin sanoa, ei minkäänlaista reaktiota.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni kertoo asioita jos tajuan kysyä tarpeeksi suoraan. Esim tällaisia on kertonut:
Kysyn:”Tunnetko ketään joka on ollut vankilassa”
- kyllä, isäni (oltiin oltu yhdessä 10 vuotta tässä vaiheessa)Kysyn:”Onko sinua käytetty seksuaalisesti hyväksi nuorena?”
- kyllä (oltiin oltu yhdessä 15 vuotta tässä vaiheessa)Luoja tietää mitä asioita on kertomatta, kun en ymmärrä kysyä suoraan. Voi olla aivan mitä tahansa.
No sullahan on kivat kysymykset.
Ymmärän hyvin ettei kukaan tollasista halua keskustella.
Haluaa vaan unohtaa ja jatkaa elämää.
Kukaan järkevä jää noihin asioihin piehtaroimaan. (paitsi naiset, mutta ehkäpä se järkevyys...)
No sullahan on kivat kysymykset.