Lue keskustelun säännöt.
Mikä avuksi vauvavuosiväsymykseen kun kaikki menee pieleen eikä ole ketään jolle puhuisi?
26.01.2021 |
Jo otsikon kirjoittaminen saa kyyneleet silmiin. Olen niin loputtoman hukassa, identiteetti kadoksissa ja epäonnistun kaikessa. Synnytys meni mönkään, jouduin sektioon, maito ei noussut, baby blues oli suunnaton ensimmäiset viikot. Lapsi on ollut koko ajan melko vaativa eli alkuun nukkui vain sylissä, öisin heräili vähän väliä. Rakastan häntä ja olla äiti. Samaan aikaan kuitenkin se persoona, joka ennen olin on alkanut kaikota enkä enää tunne itseäni. Minulla ei ole ns. omaa aikaa, hoidan lasta yksin viikot kun mies joutuu olemaan töissä miltei koko vauvan hereillä oloajan. Imetän vielä vauvaa (maito onneksi lopulta nousi aikanaan eikä pullo kelpaa ollenkaan) joten en pääse pois hänen luotaan. Turvaverkko on olematon koronan vuoksi, mitään perhekerhoja ei täällä järjestetä. Olemme kotona viihtyviä introverttejä miehen kanssa, joten piirimme on muutenkin hyvin pieni. Nyt vielä viimeinen naula omaan identiteettiarkkuuni tuli, kun sain tiedon, että määräaikainen työni ei jatku äitiysloman jälkeen vaikka minulle luvattiin ihan muuta. Se veti mieleni niin matalaksi, että itken sitä yhä päivittäin. Se oli viimeinen osa sitä minua mikä joskus olin, rakastin tuota työtä (olin useamman vuoden tuolla määräaikaisena, tutkittiin ammattiliiton juristin kanssa asiaa ja mitään ei voi tehdä) ja toivoin niin, että pääsisin sinne takaisin ja mies jäisi lapsen kanssa kotiin. Neuvolassa ei ole reagoitu mitenkään, kun olen sanonut että olen väsynyt ja jollain tavalla pyrin kaikessa täydellisyyteen ja kun epäonnistun, se tuntuu maailmanlopulta. Sillä käynnillä terkka vain merkitsi omakantaan "äiti voi hyvin".
Tänäänkin vauva suuttui, kun en antanut hänen syödä sukkaansa kesken puuron syönnin. Siitä alkoi aivan hirveä huuto ja itken täällä taas epäonnistumistani. Tiedän, että saan kuraa täällä niskaani (itsepähän olen lapseni tehnyt ja niin edelleen) mutta uskokaapa, minulla ei ole mitään muuta tahoa jonne voisin purkaa oloani. Mies ei ihan täysin ymmärrä, että olen ihan loppu vaikka olen hänellekin itkenyt oloani monen monta kertaa ja hänelläkin on omat murheensa työssään. Olen niin yksin. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat vuoren kokoisilta ja niitä tulee eteen jatkuvana virtana.
Kommentit (71)
Jos koet olevasi masentunut, hae apua Äimä ry:stä (Äidit irti synnytyksenjälkeisestä masennuksesta). Masennus voi oireilla juuri noin, täydellisyydentavoitteluna, omanarvontunnon laskuna, ahdistuneisuutena ja huolestuneisuutena.
Vaikka olisikin toimintakykyinen voi silti olla lievästi tai keskivaikeasti masentunut. Tai soita kriisipuhelimeen tai ota yhteyttä mielenterveyskeskukseen tai perheneuvolaan. Muista ettei ole häpeä hakea apua, se ei ole osoitus heikkoudesta vaan vahvuudesta.
Jos neuvolassa ei kuunnella eikä sieltä saa apua, kannattaa turvautua muihin tahoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja toi on se äitiyden helpoin osuus 💁♀️
Mikään raskausaikana ei valmista naista siihen, miltä äitiys pienen vauvan kanssa tuntuu. Jos raskausaikana kaikki ovat kyselleet äidin vointia ja tarjonneet tukeaan, vauvan synnyttyä kaikki huomio on vauvassa. Äidin on itse kyettävä ilmaisemaan tunteitaan ja ottamaan omaa tilaa, automaattisesti niin ei käy. Äitiyden mustaan aukkoon on todella helppo valua. Muistan oman esikoiseni synnyttyä, että fyysinen vointini oli paljon huonompi kuin raskausaikana, olin jatkuvasti epävarma, minulla ei ollut aikaa syödä kunnolla, ja nukkumaan en aluksi pystynyt stressin takia. Oli vaikea myöntää, että olin todella hukassa ja onneton, vaikka lapsi oli odotettu ja toivottu. Esikoiseni oli vaativa vauva, joka ei ollut tyytyväinen vaunuissa, ei lattialla. Ainoastaan sylissä hytkytellessä hän ei itkenyt. Niinpä arjesta tuli pidä vauva tyytyväisenä -peli, jossa minulla ei ollut yhtäkään omaa hetkeä. Pullo tai tutti eivät tietenkään kelvanneet, eikä vauvaa sylissä hytkytellen voinut kunnolla tehdä ruokaa tai käydä suihkussa, mistään kirjan lukemisesta tai sohvalla pötköttelystä puhumattakaan. Vauvan isä kävi samaan aikaan omaa kriisiään isäksi tulemisesta, roikkui vimmaisesti kiinni harrastuksissaan ja kieltäytyi myöntämästä, että että elämä vauvan kanssa ei ollutkaan sitä mitä hän oli odottanut.
Et ole suinkaan yksin. Uskon, että lähes jokainen käy kuvailemasi kriisin läpi jossakin vaiheessa äitiyttään. Jos vauva-aika on hyvin nukkuvan ja tyytyväisen vauvan kanssa yhtä vaunulenkkiä ja päiväkahvittelua, todellisuus iskee vastaan myöhemmin. Äitiys on valtava prosessi, jossa monenlaiset pelot ja haavat tulevat näkyväksi, ja identiteetti muovautuu uudelleen. Hetkellisesti voi tuntua ahdistavalta menettää niitä itselle tärkeitä asioita (kuten tapauksessasi työ ja sen tuottama osaamisen ja pystyvyyden kokemus). Ne eivät ole kuitenkaan pysyvästi kadonneet tai katoamassa, vähitellen äitiys nivoutuu vain yhdeksi osaksi elämääsi ja olet edelleen sinä. Saatat löytää itsestäsi uusia puolia ja uusia kiinnostuksen kohteita, mutta ytimeltäsi olet yhä sama ihminen kuin ennen äitiyttä.
Mitä tulee kuvailemaasi toivottomaan olotilaan, suosittelen myös ottamaan sen rehellisesti puheeksi neuvolassa. Masennus raskausaikana tai synnytyksen jälkeen on todella yleistä, se ei ole mikään häpeän aihe. Monenlaiset stressitekijät altistavat sille, eikä se ole sinun vikasi. Se voi helpottua ihan vaan sillä, että pääset säännöllisesti keskustelemaan neuvolapsykologin kanssa. Joka tapauksessa tärkeää on, että otat vastuun itsestäsi ja et anna itsesi valua mitättömäksi sivuhenkilöksi omassa elämässäsi. Huolehdit ja rakastat lastasi, mutta sinun pitää yhtä lailla huolehtia ja rakastaa itseäsi. Tässä kohtaa se rakkauden teko on avun tarpeen myöntäminen ja avun pyytäminen.
No tuota, tuohan on hyvänen aika vauvaVUOSI, se jo nimensä mukaan kertoo sen, että lapsen hoito helpottaa tulevaisuudessa koko ajan. Siis jos lapsi on nk. normaali.
Terveisin 6vee erityislapsen omaishoitajaäiti, jonka lapsi on taantunut viimeiset kolme vuotta ja edelleen on vaan jaksettava. En valittaisi oikeasti ap:nä lainkaan. En kyllä valita tilanteestani nytkään, lapseni on ihanin kaikista.
Vierailija kirjoitti:
Tervetuloa äitiyteen, joka on maailma kurjin ja yksinäisin rooli. Ja kukaan ei ole niin saa ta nan syyllistä kuin toinen äiti toiselle.
Onpa kurja näkemys ja asenne sinulla.
Voit puhua vain omasta puolestasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä usko näitä lasuilla pelottelijoita. Olen käynyt reilun vuoden verran neuvolapsykologilla puhumassa omasta uupumuksestani ja toivottomuuden tunteestani pienten lasten äitinä, yhtäkään lastensuojeluilmoitusta ei tehty, väsymys ja masentuneisuus helpottivat ja sain jälleen otteen omasta elämästäni. Lasun taustalla on tässä tapauksessa jotakin muuta kuin se, että äiti tunnistaa oman uupumuksensa ja hakee siihen apua.
Vierailija kirjoitti:
Sinun täytyy nyt määrätietoisesti lähteä hakemaan apua. Olet sen velkaa itsellesi ja vauvallesi. Prosessin pyörimistä odotellessa vedä syvään henkeä ja rauhoitu. Voit huolehtia tulevaisuuden työnhakuprosesseista sitten kun sen aika on (vaikka ei niissä ole mitään huolehtimista, sinä sait vauvan ja olit sen kanssa kotona, ei kukaan sitä rupea ihmettelemään). Nyt prioriteetti numero yksi on sinun hyvinvointisi. Soita terveyskeskukseen ja sano tiukasti, että voit todella huonosti henkisesti ja tarvitset nyt apua, mieluiten kiireellisesti.
Sillä välin voit auttaa itseäsi syömällä terveellisesti ja tekemällä vaunulenkkejä raittiissa ilmassa. Tiedän, että näitä neuvoja aina pilkataan, mutta aivan varmaa on että roskan syöminen ja kotinurkkiin syrjäytyminen vain pahentaa tilannetta. Koita huolehtia siitä, että saisit riittävästi unta, ja että voisit joka päivä vaikka vauvan nukkuessa tehdä jotakin mistä tulee sinulle hyvä olo, vaikka jotain ihan pientäkin. Katsot vaikka jakson jotain hyvää sarjaa ja syöt suklaata.
Kyllä se siitä.
Täällaiset neuvojat saavat aikaan vain lastensuojeluasiakkuksia. Missään nimessä ei pidä mennä terveydenhuoltoon itkemään, kuinka ei enää jaksa! Täysin edesvastuuton neuvo sellaiselta, joka ei tiedä, mitä avun hakemisesta voi seurata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä usko näitä lasuilla pelottelijoita. Olen käynyt reilun vuoden verran neuvolapsykologilla puhumassa omasta uupumuksestani ja toivottomuuden tunteestani pienten lasten äitinä, yhtäkään lastensuojeluilmoitusta ei tehty, väsymys ja masentuneisuus helpottivat ja sain jälleen otteen omasta elämästäni. Lasun taustalla on tässä tapauksessa jotakin muuta kuin se, että äiti tunnistaa oman uupumuksensa ja hakee siihen apua.
Vai niin. Me jouduimme vuosikausien lasu- helvettiin juuri siksi, että ' heräsi huoli' äidin jaksamisesta.. Ottakaa selvää, mitä ihmiset ovat kokeneet lastensuojelun taholta; mielivaltaa, valeheita, mustamaalamista, sanomisten ja tapahtumien räikeää vääristelyä, vanhempien psyykkistä kiusaamista, uhkailua huostaan otolla, kiristämistä, haukkumista, huutamista ilkeyttä ja ylenkatsetta.. Herätys!
Vierailija kirjoitti:
Älä usko näitä lasuilla pelottelijoita. Olen käynyt reilun vuoden verran neuvolapsykologilla puhumassa omasta uupumuksestani ja toivottomuuden tunteestani pienten lasten äitinä, yhtäkään lastensuojeluilmoitusta ei tehty, väsymys ja masentuneisuus helpottivat ja sain jälleen otteen omasta elämästäni. Lasun taustalla on tässä tapauksessa jotakin muuta kuin se, että äiti tunnistaa oman uupumuksensa ja hakee siihen apua.
Puhut itse pötyä! Terveydenhuollon tms henkilökunnalla on VELVOLLISUUS tehdä lastensuojeluilmoitus, jos mielenterveysongelmiin apua hakevalla on lapsi / lapsia. Eli lasu lähtee automaattisesti, mikäli haet hoitoa masennukseen yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Apua pitää hakea, se on se hyvä vanhemmuus juuri sitä. Tuhannet kokevat samoin. Et ole ainoa.
Odotas vaan, kun uhmaikä alkaa, niin jo tuntuu vauvavuosi ihan heinän teolta vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä usko näitä lasuilla pelottelijoita. Olen käynyt reilun vuoden verran neuvolapsykologilla puhumassa omasta uupumuksestani ja toivottomuuden tunteestani pienten lasten äitinä, yhtäkään lastensuojeluilmoitusta ei tehty, väsymys ja masentuneisuus helpottivat ja sain jälleen otteen omasta elämästäni. Lasun taustalla on tässä tapauksessa jotakin muuta kuin se, että äiti tunnistaa oman uupumuksensa ja hakee siihen apua.
Puhut itse pötyä! Terveydenhuollon tms henkilökunnalla on VELVOLLISUUS tehdä lastensuojeluilmoitus, jos mielenterveysongelmiin apua hakevalla on lapsi / lapsia. Eli lasu lähtee automaattisesti, mikäli haet hoitoa masennukseen yms.
Höpö-juttuja. Itse kävin viime joulukuussa peräti 2 kertaa lääkärissä masennuksen ja ahdistuksen takia. Diagnoosit oli keskivaikea masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Tuloksena sain sairaslomaa, lähetteen nettiterapiaan ja rauhottavia lääkkeitä eikä kumpikaan lääkäri mitään lasua noista käynneistä tehnyt, vaikka tiesivät varsin hyvin, että mulla on lapsi.
Eikö se sinun miehesi ja lapsen isä pitäisi olla se, jolle puhut ja jonka tulisi tukea ja nähdä myös elämää sen työnsä ulkopuolella?? En oikein tajua tuota kohtaa, kun sanot, ettei hän ymmärrä!? Mitä hän ei ymmärrä? Eikö hän huomaa, että olet väsynyt ja tarvitset apua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neuvola saattaa herkemmin lasun tehdä, mutta kyllä ihan perus terveyskeskuslääkärille uskaltaa mennä ilman lasun pelkoa. Mä kävin monesti vauvan kanssa jopa psykiatrilla, kun eihän mulla mitään lapsenvahtia ollut eikä sekään mitään lasua tehnyt, ihasteli vaan vauvelia :D Oli tosin vähän vaikea jutella, kun pienokainen alkoi aina rääkyä joka kerta 5min istunnon jälkeen. Mutta tosiaan, niin mielummin ihan lääkäriajan varaa, kun alkaa neuvolaan soitella. Jos se vaiva on siis itsellä eikä vauvalla. Neuvolassa muakin joskus lasulla uhkailtiin, kun valittelin uupumusta. Joten tämän jälkeen en ole siellä mitään muuta tehnyt kuin hymyillyt ja mahdollisimman lyhyesti vastaillut kysymyksiin ja aina toki alleviivannut sitä, kuinka hyvin arki rullaa jne.
Kannattaa lopettaa itsensä syyllistäminen ja sopia miehen kanssa, että saisit vähän enemmän omaa aikaa. Olet selkeästi sen tarpeessa. Moni muukin on varmasti hukassa hieman haastavamman vauvan kanssa ja on ihan ok olla siitä harmissaan, mutta se ei sinusta huonoa ihmistä tai äitiä tee. Pikku hiljaa sinäkin opit ja tämäkin kriisi loivenee. Itseäni helpottaa epäonnistumisille nauraminen, silloin ne eivät ole niin vakavia enää. Uusia töitä löytyy varmasti ja kaikesta selviää.
Ihmettelen, miten niin harvassa kommentissa otetaan esille isän vastuu lapsestaan. Ennen kuin ap mainitsi miehensä olemassaolosta, luulin hänen olevan yksinhuoltaja! Ap:n kertoman perusteella hän on päävastuussa lapsesta, ja työmäärä on hänelle aivan liian suuri. Vanhemmilla täytyy olla yhtäläinen vastuu vauvasta, ja yhden uupuessa toisen on otettava enemmän kantaakseen.
Ja ap, et ole huono tai epäonnistunut äiti. Ethän vaadi itseltäsi liikaa. Asioiden ei tarvitse olla täydellisesti, jotta perhe voi hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä usko näitä lasuilla pelottelijoita. Olen käynyt reilun vuoden verran neuvolapsykologilla puhumassa omasta uupumuksestani ja toivottomuuden tunteestani pienten lasten äitinä, yhtäkään lastensuojeluilmoitusta ei tehty, väsymys ja masentuneisuus helpottivat ja sain jälleen otteen omasta elämästäni. Lasun taustalla on tässä tapauksessa jotakin muuta kuin se, että äiti tunnistaa oman uupumuksensa ja hakee siihen apua.
Puhut itse pötyä! Terveydenhuollon tms henkilökunnalla on VELVOLLISUUS tehdä lastensuojeluilmoitus, jos mielenterveysongelmiin apua hakevalla on lapsi / lapsia. Eli lasu lähtee automaattisesti, mikäli haet hoitoa masennukseen yms.
En yleensä ala jankata missään keskustelupalstoilla, mutta levittämäsi tieto on valheellista ja myös vaarallista. Mietipä mitkä ovat pahimmillaan seuraukset, jos apua masentunut äiti ei sitä uskalla hakea lastensuojeluilmoituksen pelossa. Ja jos äidin jaksaminen on sillä tolalla, että ei pysty lapsistaan huolehtimaan (esim. tekemään ruokaa, pesemään pyykkiä, siivoamaan yhtään kotia), varmasti lastensuojeluilmoitus on aiheellinen siinä kohtaa. Mielenterveysongelmat eivät tarkoita kuitenkaan automaattisesti tätä, tilanne on tuossa kohtaa jo päässyt tosi pahaksi. Ja siltäkin olisi voitu välttyä, jos apua olisi haettu ajoissa. Ap ja kaikki, jotka tätä ketjua luette, älkää oikeasti epäröikö hakea apua.
Olen käynyt kaksi erillistä vuoden mittaista pätkää puhumassa neuvolapsykologilla omaan jaksamiseeni ja vaikeaan perhetilanteeseen liittyen. Tällä hetkellä olen Kelan tukemassa psykoterapiassa, jonne pääsin seuraavien diagnoosien perusteella: keskivaikea masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja posttraumaattinen stressihäiriö. Perheestäni on tehty 0 lastensuojeluilmoitusta, lapseni voivat hyvin ja minä voin hyvin. Käyn töissä, harrastan ja elän hyvää elämää, sillä sain apua.
Nyt vois osa kommentoijista kattoa peiliin ja mennä itteensä; mistähän ne mahtaa ne perhesurmaan päätyvät äidit tulla, kun pahaa oloa purkavalle v*ttuillaan ja vastaillaan ilkeästi.
Ja ap, fiilaan sua jo nyt, vaikka vasta viimeisilläni omaa pientä odottelenkin. Korona on sotkenut kaiken, oon ollut nyt yli kaksi kuukautta kotona ja kaikki sosiaaliset kontaktit mahtuvat yhden käden sormiin. Mies on aamusta iltaan töissä, eikä todennäköisesti juurikaan isyyslomaa pysty pitämään työnsä takia. Omat verkostot tuntien ajomatkan päässä. Oon käynyt mt-puolella juttelemassa fiiliksiä auki, samoin pelkoa siitä että pilkkua viilaavana perfektionistina lähden suorittamaan äitiyttä ja poltan itseni loppuun.
Oispa joku, joka joskus tulis käymään ja veis vähän ajatuksia muualle. Tsemppiä sulle ap ❤️
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen, miten niin harvassa kommentissa otetaan esille isän vastuu lapsestaan. Ennen kuin ap mainitsi miehensä olemassaolosta, luulin hänen olevan yksinhuoltaja! Ap:n kertoman perusteella hän on päävastuussa lapsesta, ja työmäärä on hänelle aivan liian suuri. Vanhemmilla täytyy olla yhtäläinen vastuu vauvasta, ja yhden uupuessa toisen on otettava enemmän kantaakseen.
Ja ap, et ole huono tai epäonnistunut äiti. Ethän vaadi itseltäsi liikaa. Asioiden ei tarvitse olla täydellisesti, jotta perhe voi hyvin.
Näin juuri. Minulle se on ollut aina itsestään selvyys, että ollaan toistemme tukena myötä- ja vastoinkäymisissä eikä kumpikaan jää yksin minkään taakan alle. Lapsi tehtiin yhdessä ja oli yhteinen päätös ja lapsesta myös ollaan huolehdittu yhdessä. Mies piti lomaa vauva-aikana ja todellakin piti huolen siitä, että minä ja tyttärensä voidaan ja jaksetaan hyvin. Hän ei koskaan pakoillut vastuutaan töihin tai mihinkään muuallekaan. Kyllä sen kumppanin pitää olla se ihminen, jolle puhutaan ja jonka todellakin pitäisi ymmärtää ja tehdä kaikkensa, että perhe voi hyvin!
Saako kysyä, mitä oli tämä asianmukainen apu?
Anteeksi ap, ei ollut tarkoitus pelotella. Ei siitä avun hakemisesta ole muuta haittaa, kuin lastensuojeluilmoitus, mikä sinänsä ei ole iso juttu. Mutta itse en kokenut saavani mitään apua, 7 vuotta olin hoidossa enkä saanut muuta apua kuin näitä SSRI ja snri lääkkeitä, jotka ei mulla vaikuttaneet mitenkään. Aika monilla on valitettavasti sama kokemus. Yksilöllisiä nämä toki on, toivon että ap saa tarvitsemaansa apua. Minä en saanut.