Lue keskustelun säännöt.
Mikä avuksi vauvavuosiväsymykseen kun kaikki menee pieleen eikä ole ketään jolle puhuisi?
26.01.2021 |
Jo otsikon kirjoittaminen saa kyyneleet silmiin. Olen niin loputtoman hukassa, identiteetti kadoksissa ja epäonnistun kaikessa. Synnytys meni mönkään, jouduin sektioon, maito ei noussut, baby blues oli suunnaton ensimmäiset viikot. Lapsi on ollut koko ajan melko vaativa eli alkuun nukkui vain sylissä, öisin heräili vähän väliä. Rakastan häntä ja olla äiti. Samaan aikaan kuitenkin se persoona, joka ennen olin on alkanut kaikota enkä enää tunne itseäni. Minulla ei ole ns. omaa aikaa, hoidan lasta yksin viikot kun mies joutuu olemaan töissä miltei koko vauvan hereillä oloajan. Imetän vielä vauvaa (maito onneksi lopulta nousi aikanaan eikä pullo kelpaa ollenkaan) joten en pääse pois hänen luotaan. Turvaverkko on olematon koronan vuoksi, mitään perhekerhoja ei täällä järjestetä. Olemme kotona viihtyviä introverttejä miehen kanssa, joten piirimme on muutenkin hyvin pieni. Nyt vielä viimeinen naula omaan identiteettiarkkuuni tuli, kun sain tiedon, että määräaikainen työni ei jatku äitiysloman jälkeen vaikka minulle luvattiin ihan muuta. Se veti mieleni niin matalaksi, että itken sitä yhä päivittäin. Se oli viimeinen osa sitä minua mikä joskus olin, rakastin tuota työtä (olin useamman vuoden tuolla määräaikaisena, tutkittiin ammattiliiton juristin kanssa asiaa ja mitään ei voi tehdä) ja toivoin niin, että pääsisin sinne takaisin ja mies jäisi lapsen kanssa kotiin. Neuvolassa ei ole reagoitu mitenkään, kun olen sanonut että olen väsynyt ja jollain tavalla pyrin kaikessa täydellisyyteen ja kun epäonnistun, se tuntuu maailmanlopulta. Sillä käynnillä terkka vain merkitsi omakantaan "äiti voi hyvin".
Tänäänkin vauva suuttui, kun en antanut hänen syödä sukkaansa kesken puuron syönnin. Siitä alkoi aivan hirveä huuto ja itken täällä taas epäonnistumistani. Tiedän, että saan kuraa täällä niskaani (itsepähän olen lapseni tehnyt ja niin edelleen) mutta uskokaapa, minulla ei ole mitään muuta tahoa jonne voisin purkaa oloani. Mies ei ihan täysin ymmärrä, että olen ihan loppu vaikka olen hänellekin itkenyt oloani monen monta kertaa ja hänelläkin on omat murheensa työssään. Olen niin yksin. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat vuoren kokoisilta ja niitä tulee eteen jatkuvana virtana.
Kommentit (71)
Kuvaile vielä vähän enemmän vauvan käytöstä, niin voimme arvioida onko jotain mitä hänen suhteen voisi korjata (esim refluksi tms).
Ja ehdottomasti haet apua. Jos ei neuvolasta niin perhesosiaalityöstä tms. Soita jonnekin, neuvovat eteenpäin. Neuvolassa on psykologeja mutta ehkä sulla on jotenkin törppö terkka, soita siihen neuvontanumeroon ja sano että olet ihan loppu.
Lisäksi kuulostaa että tarvitset ihan vain SEURAA. Mieluiten vertaisseuraa. Olisiko perhekahviloita esim verkossa? Luulen että on, ja siitä voisi olla sulle paljon apua nyt. Olisiko mahdollista löytää lähistöltä vaunulenkkikaveria? Siis toista mammaa - siinäkin pääsisi vaihtamaan kuulumisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap!
Täällä on tullut monia hyviä neuvoja, kuten soita perheneuvolaan tai yritä vielä puhua olostasi vauvan isän kanssa. Minkä ikäinen vauva on? Miettikää, miten isä voisi olla enemmän vauvan kanssa ja sinulle jäisi edes hetki omaa aikaa iltaisin käydä vaikka lenkillä.
Onko asuinalueellasi joku facebook-ryhmä, mistä voisit kysellä muita äitejä kaveriksi vaikka puistoon tai kävelylle. Monella muulla on varmasti nyt samoja yksinäisyyden hetkiä. Monessa paikassa myös MLL perhekerhot ovat siirtyneet ulos. Yritä jaksaa selvittää, olisiko jotain tällaista tarjolla. Voimia sinulle!
Missä päin Suomea asut? Keskusteluapua saa missä päin tahansa. Isoimmilla paikkakunnilla neuvoloissa on käytössä neuvontapuhelin ja chat, jossa voi myös keskustella.
Mikäli paikkakunnallasi ei ole tällaista, niin ensi- ja turvakotien liitto tarjoaa esimerkiksi chat-palvelua, johon voi kirjoittaa myös väsymyksestä. Ne ovat nimettömiä, joten se toivottavasti madaltaa kynnystä ottaa yhteyttä. Heillä on oma ryhmä esimerkiksi baby bluesista kärsiville. https://ensijaturvakotienliitto.fi/vauvaperhe/mistaapua/
Vauvaperheiden chat arkisin klo 12-18 ja la klo 14-17
Sovi miehesi kanssa, että saat edes vähän omaa aikaa. Esimerkiksi kerran työviikolla ja viikonloppuisin. Voit itse ehdottaa, mikä on se kaipaamaasi oma aika. Voisiko mies esimerkiksi viedä lapsen vaunulenkille, jotta saat kotona nukkua/saunoa/tehdä mitä tahansa? Tai mies voisi olla kotona, jotta pääsisit käymään yksin vaikka lounaalla/hieronnassa/missä tahansa. Syötät vain lapsen täyteen ruokaa ennen lähtöä, niin luulisi, että saat ainakin tunnin omaa aikaa. Sen ajan ei välttämättä tarvitse olla pitkä. Pienetkin tauot varmasti helpottavat oloa ja, kun molemmilla on luotto siihen, että homma toimii, niin sitä voi pikkuhiljaa pidentää.
Pyydä läheisiltä apua lapsen hoidossa. Mll tarjoaa muutamalla eurolla lapsenhoitoa.
Neuvolassa otetaan liian helposti lastensuojeluun yhteyttä ja heidän kanssaan menee terveys koko perheeltä kun ensimmäinen asia mitä ehdottavat on huostaanotto.
Jos saisin vuosia takaisin en olisi ikinä kertonut perheen haasteista lasulle. Nyt lapseni ovat laitoksessa. Minä käyn töissä ja olen lasteni kanssa viikonloppuisin. Mutta kotiin en saa pysyvästi, koska aina löytyy huoli lasten oloista.
Hae keskusteluapua!
Voimia!
T. Toinen sektioäiti, jolla ei maito riittänyt, mikä tuntui silloin kamalalta. Nyt 3 v myöhemmin tuntuu aika pikkujutulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos vaan jaksat niin yritä opettaa vauvasi nukkumaan vaunuissa päiväunia. Vinkkinä vielä, että vaunuihin voi lisätä pehmukkeita, jos vaunujen pohja on liian kova. Itse en olisi jaksanut ilman vaunulenkkejä. Kun vauva oli 4 kk vanha niin löytyi selkeä päiväunirytmi, jota noudatettiin. Vaunulenkeillä kuuntelin musiikkia kuulokkeista tai juttelin ystävien kanssa puhelimessa. Aina ei jaksanut lähteä itse ulos lenkille, mutta nukutin vauvan silti vaunuihin ja omalla ajalla join esim. kahvia ja luin lehtiä tai nukuin itkuhälyttimen vieressä päiväunet itsekin.
Älä ota mitään stressiä esim. vauvan soseiden itse tekemisestä vaan osta valmista kaupasta. Ne on ihan hyviä. Älä ota stressiä neuvolan ohjeista esim. yöimetyksen lopettamisesta tietyssä iässä. Teet niin kuin itsestäsi hyvältä tuntuu. Tissille nukahtaminen ei ole vaarallista.
Ihan hyvin voi mennä siitä mistä aita on matalin. Vauvan ja lapsen elämässä vaihe seuraa toista ja kokoajan tulee uusia vaiheita. Älä ajattele että jokin asia olisi jossakin vaiheessa liian myöhäistä. Moni asia helpottuu kun lapsi kasvaa. Unikouluja voi pitää isollekin lapselle.
Älä vaadi liikoja itseltäsi. Älä vertaile muihin äiteihin tai vauvoihin. Joka päivä ei ole pakko ulkoilla, jos ei jaksa. Joka päivä ei tarvitse siivota jos ei jaksa. Joskus voi viettää hemmottelupäivän ja tehdä vain kivoja asioita. Tee joka päivä jotakin sellaista mistä saat hyvää oloa.
Ap hoi!
Pahoittelut, en lukenut koko ketjua, mutta täällä on kohtalotoveri!
Olen nyt joulun jälkeen ollut todella syvissä vesissä mieleni kanssa. Vauva täyttää keväällä vuoden ja hän on joutunut tämän kiinalaisen vitsauksen vuoksi olemaan myös eristyksissä, koko pienen elämänsä! Ei ryhmiä, ei vauvauinteja, ei muskaria -ei muita ystäviä, vauvakamuja, äiti-lapsitreffejä, saati isovanhempien tukea.
Täällä tätä samaa suota kynnetään, siihen vielä pahantuulinen mies, lapsen uhmaikäinen sisar..
En oikeasti jaksa enää. En jaksa. Äitiys sinänsä ei ole tässä se ongelma vaan loputon lohduttomuus, yksinäisyys, josta tulen kohta hulluksi. Olen paininut tän kanssa ennenkin mutta pystynyt mm. uintiharrastuksella purkmaan pahaa oloa ja saamaan siitä ovimia. Alkaa kärrylenkit näissä samoissa maisemissa olemaan aika tehty ja nähty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitien yksinäisyys oli ongelma jo ennen koronaa, nyt tilanne tuntuu pahenevan ja räjähtävän käsiin. Mitä tälle pitäisi tehdä, kysyy nimimerkki Pelastetaan edes äidit
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tervetuloa äitiyteen, joka on maailma kurjin ja yksinäisin rooli. Ja kukaan ei ole niin saa ta nan syyllistä kuin toinen äiti toiselle.
Onpa kurja näkemys ja asenne sinulla.
Voit puhua vain omasta puolestasi.
Pakko nyt kommentoida tähän, että taidat kyllä olla itse esimerkki ilmiöstä. Tuosta vain heitit toisen bussin alle mielipiteineen, joihin ei varmaankaan voi olla minkäänlaista aihetta, eihän?
Ap, missä määrin sulla on perfektionistin vikaa alun perin, ja mikä osuus tässä täydellisyydenpakossa on pettymyksellä mieheen? Eli koet että teidät on moninkertaisesti hylätty, ja suutut siitä kaikille muille kunnolla mutta miehelle et uskalla?
Tuliko lapsen ikä esille jossain, minulta meni ohi? Ei hän itkusta hajoa, vauva ei ole palohälytin eikä aina tarvitse reagoida heti. Tuossa tulee kierre. Yrität löytää yhteyttä vauvaan ja koet sen vaikeaksi, koska korvaat vauvayhteydellä yhteyttä maailmaan. Otat henkilökohtaisesti jokaisen ynähdyksenkin, muutut kireäksi ja ahdistuneeksi ja läheisyytesi alkaa olla pelottavaa. Joten vauva alkaa reagoida kireyteesi ja höseltäminen ja hermostunut hyssyttely ei paranna asiaa. Rentoudu, muista että olet edelleenkin ihminen etkä vauvan palvelija, joka on koko ajan vaarassa saada tältä potkut. Kokoaikainen hyssyttäminen ei ole välttämätöntä eikä viime kädessä lapsenkaan etu.
Sinulla on oikeus saada kokea itsesi kokonaiseksi ihmiseksi yhä edelleen. Joudut ehkä taistelemaan pitääksesi siitä oikeudesta kiinni. Mutta kaikki lähtee siitä, että uskot ensin itse asian. Et ole pimeässä kellarityrmässä, vaikka se siltä tuntuu. Tiedän asian, koska olen itsekin silloin kauan sitten vajonnut sinne. Ei äitiyttä pitäisi joutua suorittamaan yksin, se on liian vaativaa silloin.
Voitko olla videopuheluin yhteydessä ulkomaailmaan tms, että muistat ulkomaailman olemassaolon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi ap! En jaksa lukea kaikkien ilkeiden pahan olonsa oksentajien vastauksia, mutta onneksi jo useampi ihminen on antanut sulle järkeviä ja kannustavia vastauksia. Mulla oli muutama vuosi sitten ihan samanlainen olo esikoisen kanssa, tunsin olevani ihan p*ska äiti 24/7 vaikka rakastin (ja tietty edelleen rakastan) lastani eniten maailmassa. Samoin tunsin ihan samaa "menetin itseni äidiksi tulon jlkn, en ole enää minä tai ihminen muutenkaan äitiyden ulkopuolella". Olin myös niin masentunut, että hain lopulta omakustanteisesti apua huippuhyvältä psykoterapeutilta (sairaan kallista mutta kyse oli elämästä ja kuolemasta omalla kohdallani) ja sain siitä parin vuoden aikana niin uskomattoman paljon apua, että olen siitä kiitollinen ja onnellinen joka pvä. Nykyään masennusta ei enää ole ja voin hyvin, samoin tajuan olevani tarpeeksi hyvä äiti lapselleni (täydellistä äitiä ei ole olemassakaan, eikä sellaisen tavoittelu hyödytä sinua tai lastasi koskaan).
Kun vauva-aika (ja taaperoaika) helpottaa JA kun haet ja saat apua masennukseesi (kannustan sinua tähän koko sydämestäni) niin olosi varmasti helpottaa. Uusia töitä tulee, opiskelumahdollisuuksia on myös aina, erilaisia vaihtoehtoja löytyy AINA, vaikka masentuneena tuntuu, ettei ole enää mtn hyviä vaihtoehtoja, vaan olo on neuvoton ja nurkkaan ahdistettu, kuin kaikki olisi viety pois. Kannattaa puhua miehellesi, että haet apua masennukseen esim. neuvolan kautta (pyydä päästä suoraan neuvolapsykologille), ja pyydä häntä hoitamaan lasta niin paljon kuin mahdollista ja käytä itse tämä oma huiliaika niiden asioiden etsimiseen ja tekemiseen, joista saat edes vähän iloa. Jos mahdollista, niin miehen olisi nyt tärkeää vähentää työmäärää mahd paljon!
Oman lapsen syntymä herättää paljon omia tunteita, muistoja ja tapahtumia menneisyydestä, jolloin monella masennus jne nostaa päätään. Tähän siis suosittelen terapiaa. Muista, että korona loppuu aikanaan, saat vielä tulevaisuudessa enemmän sosiaalisia kontakteja ja oma uusi identiteettisi äitiyden lisäksi löytyy vielä. Sinä ja lapsesi olette hyviä juuri sellaisina kuin olette, hyväksyntä ja lempeys omaa vaillinnaista itseä kohtaan lisää hyväksyntää ja ymmärrystä myös lastasi kohtaan. Menee jo romaanin puolelle, mutta toivon sinulle ja lapsellesi kaikkea hyvää ja usko, että apua hakemalla asiat paranevat. Älä luovuta, vaikka väsyttää, ota vaikka avun hakemisesta oma uusi hlökoht projektisi, jota teet itseäsi varten.
Tunnen myötätuntoa. Perhekerhot ovat yllättävän tärkeitä, sen tajuan vasta nyt kun niihin ei pääsekään. Se toisten vanhempien antama vertaistuki on ihan korvaamatonta.
Täällä olevista kommenteista jo huomaa, ettei kasvokkain tapahtuvaa juttelua voi netissä korvata. En koskaan ole kuullut että avoimissa kerhoissa kukaan kommentoisi toiselle ilkeästi, jos itkee väsymystään.