Epäsosiaalinen mies ja sosiaalinen nainen - Mikä ratkaisuksi?

Meillä sama homma. On hoidettu niin, että kumpikin hoitaa omaa sosiaalista elämäänsä melko itsenäisesti, ei ole mitään ”pakkoa” osallistua toisen sosiaaliseen elämään juurikaan. Kotiin saan kutsua vieraita ja jos toista ei kyseinen seura kiinnosta, toinen keksii omaa menoa. Jotkut ovat ihmetelleet puolison epäsosiaalisuutta, jolloin olen suoraan sanonut, että toinen ei ole niin sosiaalinen. Jotkut tietysti ihmettelevät ja utelevat enemmän, mutta mitäpä heistä. Ketään ei oikein voi pakottaa olemaan sosiaalinen ja viihtymään seurassa. Älä siis hirveästi aseta odotuksia toiselle tässä asiassa vaan nauti omasta sosiaalisuudestasi ja ystäviesi seurasta.

Yhteinen harrastus pitää olla . Sitten kun on juhlia sovitaan miten toimitaan . Kaikki ystävät ei aina ole ystäviä ja taas puoliso voi olla vääräkin .

Meillä molemmat osaavat kyllä olla sosiaalisia, mutta itse saan riittävästi sosiaalisuutta työssäni enkä jaksa vapaa-ajalla tavata juuri ketään. Niinpä puoliso hoitaa useimmiten itse omien sukulaistensa ja ystäviensä tapaamisen. Yllätysvieraat eivät ole meille tervetulleita ja jos hän kutsuu sukulaisiaan tänne, niin siitä sovitaan etukäteen ja tilanteen mukaan joko olen paikalla tai en. Kavereitaan hän kutsuu yleensä saunomaan vain kun minä olen matkoilla.

Vierailuasiat sovittiin jo ennen yhteenmuuttoa eli puolisollani oli tiedossa, että minä en pidä vieraista. Tapaan omiakin ystäviäni mieluummin muualla kuin kotona.

Miten mies suhtautuu omiin sukulaisiinsa? Ei pidä yhteyttä?

 Istuisin puhumaan vakavasti siitä, että sinulle tuo sukulaisiin yhteydenpito on arvo sinällään ja että hän antaa itsestään omituisen kuvan, jos vain vetäytyy omiin oloihinsa mököttämään. Ja että hänen pitäisi ymmärtää se, että sosiaalisia ollaan myös kohteliaisuudesta, hänen käytöksensä on epäkohteliasta. Mutta ratkaisuna siis se, että hän yrittäisi edes vähän tutustua sukulaisiisi ja olla jonkun pakollisen ajan sosiaalinen vaikka juhlissa tai kohteliaasti tervehtiä jos joku tulee ja jatkaa sitten omiin puuhiinsa.

 Mielestäni kuitenkin siinä on kompromissin paikka, että jos oikein tykkkäät sukulaistesi seurasta, et voi mielestäni odottaa, että hän haluaisi samalla tavalla viettää aikaa näiden kanssa. Samoin voisitte keskustella siitä, mikä määrä juhlia on hyvä per vuosi ja kuinka ne hoidetaan. Että jos esimerkiksi järjestät juhlat yhdet per vuosi niin millä tavalla mies on mukana. Ymmärrän sinua kuitenkin koska minullekin sukulaiset on tärkeitä enkä voi ymmärtää sellaista asennetta, että ollaan täysin piittaamattomia.

Meillä on toisinpäin. Viihdyn harvojen seurassa, ja small talkia olen oppinut lähinnä sietämään. Väsyn isoissa seurueissa. 

Meillä on ratkaisuna omat harrastukset puolisoilla. Seurallisempi saa sosialiseerata, minä saan kököttää kotona. Kumpikin on tyytyväinen.  Olemme olleet yhdessä nyt 25 vuotta. 

Minua ahdistaisi suhde, jossa kaikki tehtäisiin yhdessä. Eikö siinä jo kyllästy toisen naamaankin. Se piristää, kun näkee välillä muita ihmisiä, tai saa olla kotona omassa seurassaan. 

Toista ei oikein voi pakottaa seuralliseksi. Siitä koituu pelkkiä ongelmia. 

Mielestäni miehen ei tarvitse pitää sinun sukulaisiisi yhteyttä ja hänen ikioma asia on se, mitä hän tekee omien sukulaissuhteidensa kanssa. Tällä tavoin mennään myös muiden asioiden suhteen, eli mies on aikuinen ihminen ja hoitaa omat juttunsa, etkä sinä ap mene ollenkaan paapomaan häntä vaikka mieli tekisikin.

Sinä olet miehesi valinnut ja tiennyt hänen olevan tuollainen, joten jos hän ei ole nyt enää mieleen, niin se on vain sinun ongelma. Jaxuhalit siis vain ap.

Tulisikohan samanlaista koiranopetusta jos asetelma olisi toisinpäin, ei varmaan vaan epäsosiaalisen naisen oikeutta omaan rauhaan tulisi kunnioittaa kaikin tavoin eikä saa pakottaa mihinkään, eikä etenkään sukulaisten kanssa kannata olla tekemisissä koska ovat myrkkyihmisiä jne. Moni nainenhan täällä vihaa omaa äitiäänkin ja se tuntuu olevan ihan fine.

Ap, nyt on koronaa, et saa järjestää mitään juhlia. Kiukuttele siis keskenäsi ajatuksissasi tai hanki itsellesi juhlatilat, missä voit kestitä vieraita.

Meillä sama, minä olen sosiaalinen ja suuntautunut ulospäin. Mieheni hiljaisempi tarkkailija ja tykkää puuhailla itsekseen tai lapsen kanssa.

Mutta niin kuin monessa muussakaan asiassa, töykeälle tai huonolle käytökselle ei ole perusteita sen enempää persoonasta kuin sosiaalisuudestakaan. Mieheni osaa olla ystävällinen ja kohtelias sukulaisilleni vaikka suurimman osan ajasta viihtyykin itsekseen. Ei me sukulaisia nähdä kuin harvkseltaan.

Jos naapuri tai joku muu tulee kylään, minusta on ihan ok, että mies puuhailee omiaan eikä seurustele Pirkon tai Paavon kanssa. Jos kutsumme yhdessä ihmisiä kylään, mies pysyy aloillaan. Hän kyllä tykkää muidenkin seurasta, mutta ei jaksa pitkiä aikoja. Ystäväporukan kanssa emme matkustele, eikä se ole iso myönnytys.

Vanhempieni luona käyn lasten kanssa itsekseni ja näen samalla vanhoja tuttuja. Mies saa olla silloin yksin  ja puuhastella omiaan. 

Asennekysymys. Minusta on kiva, että mies on rauhallinen ja vakaa ja sitoutunut meihin. En kestäisi kaltaistani puolisoa jos meitä olisi kaksi samanlaista. Mies maadottaa minua, on helppo olla kun kotona asiat hyvin. 

Me ollaan oltu naimisissa yli 10 vuotta, vaikka tilanne on just samanlainen kuin teillä. Kompromisseja se on vaatinut molemmilta

Välillä mies lähtee mun mukaan sukulaisia tapaamaan/juhliin vaikka ei sitä niin kovasti haluaisikaan ja joskus jää kotiin ja minä menen yksin/lasten kanssa. Kaikki tietää, että mies on kova tekemään pihatöitä/remontteja tms. joten yleensä kerron jonkun valkoisen valheen, minkä takia ei sillä kertaa tullut mukaan. Joskus kerron rehelllisesti, että halusi jäädä kotiin nauttimaan omasta rauhasta ja hiljaisuudesta (sitä kun ei kolmen lapsen kanssa liiemmin ole)

Ja kotiin kutsun vieraita silloin tällöin ja mies yrittää parhaansa mukaan olla mukana: ei yleensä osallistu keskuteluun niin aktiivisesti, mutta istuu muiden seurassa kuitenkin ja se on ihan ok. Joskus, jos kylässä on minun ystäviäni, niin lähtee suosiolla esim autotalliin/pihalle tekemään jotain omia hommiaan tai lähtee vaikka lasten kanssa elokuviin. Osittain, koska ei jaksa meidän kovaäänistä juttelua. Osittain koska haluaa antaa meille rauhan jutella omia juttujamme ilman "ulkopuolisia" korvia.

Minusta tuntuu, että me ollaan molemmat muututtu näiden vuosien aikana: Mies jaksaa entistä paremmin osallistua erilaisiin menoihin ja lähtee mukaan, jos jokin meno on minulle tärkeä. Minä olen puolestani oppinut nauttimaan myös rauhallisista illoista ihan vaan perheen kesken entistä enemmän.

Sanoisin, että teillä on keskustelun paikka. Toista ei voi muuttaa, mutta molemmat voivat ottaa huomioon toisen toiveita, jos haluavat. Tekin voitte saada suhteenne toimimaan, jos molemmat ovat valmiita tekemään sopivan määrän kompromisseja

Annan oman näkökulmani ujona, vaikkakin jossain määrin ekstroverttina. 

Ensimmäisenä tulee mieleen, että omalla kohdallani on hankala ihastua syvemmin henkilöön, joka olisi todella sosiaalinen eikä ymmärtäisi hiljaista persoonallisuutta. Eli olet varmasti osannut antaa hänelle oikeanlaista tilaa aiemmin, ja teillä on ollut hyvä keskinäinen ymmärrys. Uskoisin sen perusteella, että saatte myös tämänkin asian keskusteltua ja löydätte sopivan kultaisen keskitien. 

Toisena mietin tasapuolista "uhrautumista". Itse menen ajoittain avomiehen mukana hänen sukulaismenoihinsa, vaikka ahdistaa aina jo viikkoa aiemmin kaikenmaailman kissanristiäiset. Olen peruskohtelias, mutta puheliasta minusta ei koskaan tule. En luo nopeasti yhteyksiä ja ystävyyksiä ihmisten kanssa, mutta hyväksynyt senkin nyt tässä kolmenkympin tienoilla. Annan avomiehen pitää meillä juhlia, mutta haluan seuraavan päivän latautua rauhassa. Pidän itsekin juhlista ja ihmisten seurasta, kaikista vaikeimmaksi koen kuitenkin sellaisen tiiviin 4-8 hengen kokoontumiset. Isommassa porukassa on helpompi "hukkua" sekaan ja vaihtaa seuraa, jos ei kerta kaikkiaan saa sanotuksi mitään. Pienemmässä porukassa se tuntuu näkyvämmältä ja alkaa ahdistamaan --> menen kuoreen enkä tosiaan sano mitään ja käyttäydyn kuvailemasi mukaisesti "omituisesti". 

Minusta ap:n suhteen tulevaisuus on huono. Suhde päättyy kaikkein todennäköisimmin eroon. Nainen joka ei kestä tuota tai yrittää pakottaa itsensä miehen epäsosiaalisiin matriisiin ja lopulta masentuu.

Sen sijaan päinvastainen sihde eli epäsosiaalinen nainen x sosiaalinen tai tavallinen mies on minusta elinvoimaisempi, mikäli nainen ei ole "varustettu" samanaikaisesti mustasukkaisuudella ja heikolla itsetunnolla. Kun ko. yhdistelmään lisätään vielä ripustautuminen ja vonkaaminen parisuhteen muka pelastamiseksi, se sosiaalinen mies kyllästyy ja ottaa lopuksi hatkat.

Suhtaudu asiaan neutraalisti. Laulaja ja musiikin tekijä Gary Numankin totesi autismistaan (Asperger) "Hinta on se, että vaikutan seurassa hieman omituiselta. Viis siitä. Pitää vain hankkia puhelias vaimo. Se ongelma hoituu sillä. Minä saan olla niin Asperger kuin haluan. Gemma (vaimonsa) suojelee minua ihmiskunnalta. Hän on puskuri minun ja maailman välissä".

Tulkaa molemmat vastaan. Kerro kuinka kaipaat enemmän sosiaalisuutta kuin hän, mutta se ei tarkoita että hänen tarvitsee osallistua jos teille tulee vaikkapa sukulaisiasi kahville. Älä yritä muuttaa häntä, älä yritä muuttaa itseäsi. Enkä nyt tarkoita että puolisosi olisi kirjolla, hän voi olla ihan vain introvertti.

Puhutko nyt introvertistä vai antisosiaalisesta? Jälkimmäinen kun on sosiopaatti ja silä ei ole mitään tekemistä introvertismin kanssa.

En ymmärrä ongelmaa. Vaimo huseeraa ihmisten kanssa niin paljon kuin sielu sietää ja mies ei. Voi niitä juhliakin järjestää, vaikka kuinka paljon, mies keksii sinä aikana muuta puuhaa. Eri asia on, jos vaimo vaatii miestä osallistumaan omiin sosiaalisiin huveihinsa, siinähän ei ole mitään järkeä. Jos tietää, että toinen ei viihdy, miksi pakottaa hänet sellaiseen mukaan. Onko itsellä muka hauskempaa, jos oma puoliso kärsii jossain nurkassa? Yhdessä voi puuhata sellaisia asioita, mistä kumpikin nauttii. 

En oikein tiedä mitä sanoisin. Itselläni ei ole oikeastaan ollut koskaan ongelmaa olla ihmisten seurassa ja sitten toisaalta omissa oloissani. Toisaalta olen ollut hirveästi yksin ja sinkkuna läpi vuosikymmenten... Paljon tästä on asenne-, sopimus- ja/tai tilannekontaista. Minulla on ehkä orastava suhde josta en osaa sanoa miehen näistä asioista yhtään mitään. Voi olla että suku on vaikea tai sitten ei ja sama muiden ihmisten kanssa. Sitten on tietysti suhteet johonkin mahdollisiin exsiin joiden kanssa myös noita lapsia. Miten suhtautuisivat 'uuteen' henkilöön joka ehkä ollut 'taustalla aina' - semmoisia juttuja tuskin olette nähneet tai niistä kuulleet ennen - en minäkään. En yhtään osaa sanoa yhtään mitään yhtään mistään, mutta arvelisin olevani erittäin joustava ihminen ja ehkä ja mahdolliseesti osaisin peittää mielipiteeni ja olla ihmisiksi melkein missä tilanteessa tahansa - toinen juttu on sitten jos on tilanteita joita kannattaisikin välttää eikä altistaa itseään mihin tahansa ja siis mihin tahansa ei pidä mennä mukaan. Pitää miettiä että mikä juttu - ja minkä vuoksi. Jos mies haluaisi 'esitellä' minut 'joillekin'=keille? siinä mielessä että tämmönen tämä tyyppi nyt sitten on/oli kun elämämme pantiin/meni paskaksi niin ehkäpä rohkaistuisin näyttäytymään että niin... tämmönen tämä hirviöksi leimattu nyt sitten oikeasti on... Kaikki jää nähtäväksi... Erikoinen ketju tämä avauksenne! 

Omasta suvustani niin moni on jo kuollut tai muuten poissa kuvioista että ei enää tartte puhua mistään suvusta ja ongelmista sen kanssa. Ei meillä ole koskaan mökötetty eivätkä sukulaiset tai muut vieraat ole olleet koskaan ongelma.

Toinen juttu on sitten että tämä maa on tällä hetkellä täynnä ypöyksinäisiä ihmisiä, syrjäytyneitä ja erakoiksi muuttuneita, henkisesti ja sosiaalisesti sairaita ihmisiä ja erakoituneita. Ei heistä voi näin yleisellä tasolla sanoa juuta eikä jaata. Voi olla että lähipiirissäni on näitä todellisia kummajaisia joita ei voi häiritä millään sosiaalisella kanssakäymisellä. Olkoot siis jokainen vaan rauhassa omissa oloissaan.  

Kaksi ihan eri ihmistyyppiä. Ne, jotka priorisoivat ihmissuhteissa pinnallista seurallisuutta ja ne, jotka valitsevat ihmissuhteensa sielunlaadun perusteella

Itse arvostan molempia, mutta yleensä raja tulee vastaan, kun nämä pinnalliset seurustelijat alkavat selittämään jotain keskiluokkaisia hirveyksiä ja ei pokka pidä kuunnella

Rehellisesti suosittelen eroa. Hanki bile-poikaystävä. Heillä ei paljon mikään muu pyöri päässä, kuin se pinnallinen seurustelu. Äläkä sitten valita, kun ei olekaan lojaail

Toinen vaihtoehto on, että opetat poikaystävälle feikkaamisen peruskurssin. Ihan siis harjoittelette, että hän hymyilee ja kyselee tietyn kysymyspatteriston, ja reagoi tietyillä tavoilla epäkiinnostaviin juttuihin. Joka tapauksessa joudut opettamaan nämä lapsillesi, ja se on helpompaa kun olet opettanut miehelle ensin

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä ongelmaa. Vaimo huseeraa ihmisten kanssa niin paljon kuin sielu sietää ja mies ei. Voi niitä juhliakin järjestää, vaikka kuinka paljon, mies keksii sinä aikana muuta puuhaa. Eri asia on, jos vaimo vaatii miestä osallistumaan omiin sosiaalisiin huveihinsa, siinähän ei ole mitään järkeä. Jos tietää, että toinen ei viihdy, miksi pakottaa hänet sellaiseen mukaan. Onko itsellä muka hauskempaa, jos oma puoliso kärsii jossain nurkassa? Yhdessä voi puuhata sellaisia asioita, mistä kumpikin nauttii. 

Näin juuri. Tämän minäkin allekirjoitan. Kirjoitin juuri tuon pitkän tekstin.

Mun mies on vetäytyvä ja hiljainen. Meille kutsun sukulaisia, kun on syytä juhlaan (lasten synttärit, rippijuhlat jne). Mies istuu hiljaa mukana, ja saattaa vaikuttaa jurolta muiden silmiin. Joskus hieman häpeänkin häntä, koska hän ei osaa käyttäytyä kohteliaasti sos. tilanteissa. Hän on passiivinen, vakava ja hiljainen vähänkin isommassa seuruessa.

 

Mä sitten menen juhliin yksin ja vietän sosiaalista elämää kavereideni ja sukulaisteni kanssa. Sitten käydään valikoiden yhdessä konserteissa tai harrastamassa yhdessä. Välillä se harmittaa, että mies ei ole sulavakäytöksinen sosiaalisesti.