Tulin liian nuorena äidiksi ja näen sen vasta nyt lähes nelikymppisenä

Vierailija kirjoitti:

Sain esikoisen 21-vuotiaana ja kuopuksen 24-vuotiaana. Välillä mietin myös, että heitinkö hullut nuoruusvuodet ja seikkailut hukkaan, mutta toisaalta äitiys on ollut niin valtava kasvun paikka. Ilman lapsia ja vanhemman vastuuta olisin varmasti ihan kypsymätön ja naiivi vieläkin. Ja elämä on kyllä huomattavasti parempaa, kun osaa arvostaa oikeita asioita.

Mielestäsi oikeita asioita. -pieni korjaus.

En tee mitään ennen kuin olen valmis. Kestän rauhassa pilkan ja vertailun. Minun elämäni.

N29

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen nelikymppisiä vanhuksia tämä palsta on täynnä? Koskaan en ole tuollaisia tanttoja tavannut elävässä elämässä. Kilpaa päivitellään, ettei 40-vuotiaana enää jaksaisi sitä tai tätä. Haaveillaan samalla jostain mummoudesta. Apua mitä porukkaa. Koulutettu normaali kaupunkilaisnainen on parhaassa äitiysiässä 45-vuotiaaksi asti. 

Joo, parhaassa äitiysiässä 10–17-vuotiaille lapsille. Tai oikeastaan 10–20-vuotiaille, koska ei se äidin tarve lopu siihen kun täyttää 18. Tyypillisellä akateemisella kaupunkilaisilla 45-vuotiaalla on 10–15-vuotiaita lapsia.

Loppuuko ihmisen aivotoiminta ja elämä jotenkin erityisen nuorena nykyään? Olen nelikymppinen ja työelämässä tavoite-eläkeikääni on vielä 29 vuotta aikaa. Aikaisintaan pääsen eläkkeelle yli 26 vuoden päästä.

Jos minulla olisi pieni lapsi, en nyt ihan tajua, miten en voisi olla hänelle äiti riittävästi.

Se ei kuitenkaan ole paras ikä. Pikku hiljaa alkaa tulla erilaista kremppaa, syöpiä, ym. Useimmat haluavat päästä myös näkemään ne lapsenlapset ja myös viettämään heidän kanssa toiminnallista aikaa. Se ei ole niin todennäköisesti mahdollista, jos saa lapsia nelikymppisenä. Tai sitten sen oman lapsen pitäisi tulla tosi nuorena vanhemmaksi.

Mun äiti tuli viisikymppisenä mummoksi eikä ole ikinä viettänyt lastenlasten kanssa mitään toiminnallista aikaa. Ja eiköhän useimmat ehdi lastenlapset näkemään ellei jokin ennenaikainen hautaanmeno tapahdu.

En minä ainakaan ajatellut lastenlapsia, kun halusin äidksi. Eikä lapsillani ole mitään velvoitteita tehdä ketään mummoksi. Äitinä keskityn äitinä olemiseen.

Mä en ole koskaan ymmärtänyt tuota, että kiva tehdä lapset nuorena, kun sitten ei ole vielä vanha, kun ne lentää pesästä. Mun mielestä taas oli ihanaa elää pitkä nuoruus ilman lapsia, ja nyt ne vois elää täällä vaikka kuinka pitkään. Ei ole mitään tarvetta saada lapsia pihalle, että ois taas omaa aikaa. Sain esikoisen 34-vuotiaana. Mulle ihan paras ikä.

Aivokuori kehittyy noin 25- vuotiaaksi, joten lääketieteellisesti kaikki ratkaisut kovin nuorena ovat enemmän tai vähemmän ”järkeviä”. Lapsia ei ainakaan ennen omaa kasvupotentiaansa kannattaisi duunata?

Totta kai vanhemmalla iällä kokee että olisi ollut kypsempi tekemään mitä vaan mitä onkaan nuorempana tehnyt, kun on jo kokemusta siitä. Itsekin hoitaisin esim. opintoni paljon paremmin jos voisin aloittaa ne nyt alusta. Ihan hyvä silti että tuli tehtyä ne silloin kun tein, elämään kuuluu olla vähän pihalla ja uuden edessä, se on ihan ok.

Juu niin tulin mäkin! 2 ekaa sain 18v ja 22v ikäisenä. Iltatähden sain, kun olin 32v. Ipana kohta 3v. Ja kyllä tässä iässä on ihan erilainen sisäinen rauha, kuin parikymppisenä. Kyllä nuorikin osaa olla hyvä äiti, mutta se oma tasapaino on ainakin mulla paljon parempi nyt ja mieli ei harhaile, vaan on tässä ja nyt.

Parikymppiset voi olla hyviä vanhempia, mutta kypsiä aikuisia he eivät ole. Enkä sano tätä pahalla.

Vähän ohi aiheen, mutta miksi joidenkin mielestä "menevä" ihminen tarkoittaa aina epäkypsää? On paljon kypsiä, fiksuja ja jalat maassa olevia ihmisiä, jotka samalla myös ovat aktiivisia ja tykkäävät käydä viihteellä, matkoilla jne. Riippumatta siitä onko lapsia vai ei tai onko vapaaehtoisesti lapseton vai vauvakuumeilija. En tajua mistä tämä "lapsettomat haluavat vain bilettää ja olla ikuisia teinejä"- stereotypia tulee. Päinvastoin yleensä juuri matalammin koulutetut päihteisiin menevät ja impulsiiviset ihmiset saavat lapsen hyvin nuorena. Korkeammin koulutetut, harkitsevaiset ja tasapainoiset ihmiset päätyvät hankkimaan lapsia myöhemmässä iässsä. Eikä sekään sulje pois sitä, etteivätkö he pahimman imetys- ja ruuhkavuosirumban keskellä kaipaisi aikuisten kesken matkailua, viini-iltoja ja nukkumista iltapäivään asti.

Vierailija kirjoitti:

Jos et olisi tullut äidiksi, olisit vain kypsynyt hitaammin. Ei minusta kukaan ole valmis äidiksi. Ehkä sitten olisi valmis, kun lapsi on jo aikuinen. Mutta kun ei se elämä mene niin.

Ja kun ottaa huomioon, että hedelmällisyys alkaa laskea jo 25v, niin ei ole järkeä lykätä asiaa kovin pitkään. Helpompi nuoren on uuteen elämään sopeutua. Monesti isommassa pulassa on liki 40v ensisynnyttäjä, joka on tottunut tapoihinsa ja on ehtinyt luoda epärealistisia kuvitelmia äitiyden onnesta. Nuoret osaavat ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat ja sopeutuvat helpommin.

N49

Tämä! Täysin samaa mieltä!! Kaikkeen sopeutuu ja asioilla on tapana järjestyä. Nuorena sitä jotenkin ottaa asiat semmoisina kun ne tulee, äitiys opettaa. Kukaan ei ole täysin valmis.

Itse sain lapset 24v, 25v ja 30v. Ei kaduta yhtään, oon 46v ja lapset nyt isoja jo. Ihanaa aikaa tämäkin :)

Sain lapseni vasta noin kolmekymppisenä. Olin ihan kakara silti! Mielestäni sain aivot vasta noin nelkytviisvuotiaana. Ja kaikki meni ihan hyvin siis, mutta en ollut mikään kypsyyden huippu silloin kolmekymppisenä.

Ei kannata katua mitään, elämä menee niinku menee. Ja niille jotka ajattelevat että olisi ehkä silloin parikymppisenä pitänyt "elää" - itselleni se aika oli yhtä sekavaa ihmissuhdesotkua ja typerää vatvomista sinkkuna, ihan typerää heilumista. Ainoa mikä oli helppoa oli työt ja matkustelu.

No minä ymmärrän teinieni homonimyrskyjä ja mielialavaihtelua hyvin, kun itsellä vaihdevuodet. Miestä tosin käy välillä sääliksi tässä naisten huushollissa

N51

Mulle olisi ollut täysi katastrofi tulla parikymppisenä äidiksi. Ymmärsin sen silloin ja nyt 40-v. äitinä vielä paremmin. Onneksi sain elää nuoruuteni.

Itse olin 24-v kun sain esikoiseni, joka jäi ainoaksi. Olen hyvin iloinen että lapsi tuli tuolloin (häntä yritettiin yli vuosi), kun oma fysiikka oli vielä siinä kunnossa, että valvominen ym. oli helpompaa. Nyt olisin ihan romuna, kun jo koiranpennun yölliset pissatukset ovat tuntuneet rajuilta. Ja kun katson kavereitani, jotka lähes kaikki ovat saaneet lapset vasta 35-v eteenpäin, niin kyllä he ovat todella paljon väsyneempiä arjestaan kuin mitä itse olin oman lapseni pikkulapsiaikana.

En ole koskaan ollut mitään matkailija tai bilehile tms. joten lapsen takia en koe menettäneeni yhtään mitään. Aika samoja asioita olen tehnyt lapsen kanssa kuin mitä olisin muutenkin tehnyt. Nuoruus ei mennyt hukkaan tai mitään sellaista, mitä kuulee joskus mainittavan. Ja nyt on hyvä elää teiniangstisen kanssa, kun ei ole vielä omat vaihdevuodet päällä :D

Edellinen jatkaa vielä, että en sano että nuorena on parempi tehdä lapset, vaan että itselleni se tuntuu myös jälkikäteen katsottuna hyvältä valinnalta.

Tulen vaikeasta perhekuviosta. Onneksi sain lapset vasta yli 35-vuotiaana, terapian läpikäyneenä. Onnistuin suht hyvin olemaan siirtämättä tunnevaurioitani. En kokonaan, mutta paremmin kuin parikymppisenä olisin.

Olen tyytyväinen että tein lapset 25- ja 27-vuotiaana. Olen myös elämäni kunnossa nyt kohta nelikymppisenä ja mukava urheilla teinien kanssa.

Sain lapset 19, 21 ja 26 v. Montaakin juttua olen katunut, mutten koskaan nuorena äidiksi tuloa. Oli myös ihanaa ja hienoa tulla isoäidiksi 41-vuotiaana!

Tuo taitaakin selittää sen miksi nuorina lapsia saaneet naiset on nelikymppisenä niin vit tumaisia kolmikymppisiä lapsettomia kohtaan. Elämää ja etenkin uralla etenemistä yritetään hankaloittaa vaikka millä keinoin. Etenkin kaiken maailman selän takana paskan puhumisilla, että lapsettomalla ois mahdollisimman paljon kapuloita rattaissa uralla edetessä. Arvasin että syynä on kateus. Arvelin että se kateus johtuu vain siitä että lapseton etenee uralla paremmin, mutta ilmeisesti se johtuu siis siitä että pohjimmiltaan heitä kaduttaa kun tuli hankittua lapset liian nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Olin nuori äiti 20v, kun 24v lapsia oli 3, olin rakastava, reipas ja keskityin täysin lapsiin. Ainoa huono puoli oli 30v kriisi. Ei ollut elänyt teinivuosia ja ero puolisosta tuli silloin. Molemmilla oli sama tilanne.

Pysyimme perheenä läheisinä. 40 v kriisi oli myös omanlainen. Enää nuorin kotona siinä vaiheessa. Nyt 48v ja ihanat suhteet aikuisiin lapsiin. Koko elämä edessä, toivon tulevani mummoksi.

Sitä mietin miten naiset jotka tulevat 40v äidiksi, ovat 60v kun lapsi lähtee pesästä, nuori tarvitsee vielä pitkään vanhempiaan. Aivojen kehityskin loppuu vasta 28v.

Sitä toivoo olevansa aina valmis siipien vahvistamiseen kun he sitä tarvitsevat. Ja läsnä. Lapset ovat suurin lahja ja tärkeää että saavat elää ilman huolta vanhemmasta. En kerro omia huolia tai sairauksia heille.

Siis ketkä näille ihan normaali elämäntarinoille antaa alapeukkua. En tajua. Tämäkin sarjassamme perusperhe ysäriltä. Nuorena yksiin ja kasvu eri suuntiin. Niin oli minkäänlaista n vanhemmilla. Synnyin 95 ja vaikka vanhemmat erosi, tehdään yhessä asioita nykyäänkin.

Aina ensimmäinen lapsi on ensimmäinen, sai sen missä iässä tahansa ja aina ensimmäisen kasvatus on haparointia ja kokeiluja. Jokainen ” lapsellinen” ihminen tekisi monta asiaa toisin, jos saisi aloittaa alusta, mutta eihän sitä tietoa ja elämänkokemusta silloin ole. Aivan sama, missä iässä ne lapset tekee.