Tulin liian nuorena äidiksi ja näen sen vasta nyt lähes nelikymppisenä

No mikä meni pieleen? Ihmiset on kautta aikojen saaneet lapsia parikymppisinä, ja ihan yhtä keskenkasvuisia ennenkin oltiin.

Olen pohtinut, että olisin ollut ihan liian nuori vanhemmaksi joskus parikymppisenä.

Nyt nelikymppisenä on hyvä, lapset 3v ja 5v.

Jos et olisi tullut äidiksi, olisit vain kypsynyt hitaammin. Ei minusta kukaan ole valmis äidiksi. Ehkä sitten olisi valmis, kun lapsi on jo aikuinen. Mutta kun ei se elämä mene niin.

Ja kun ottaa huomioon, että hedelmällisyys alkaa laskea jo 25v, niin ei ole järkeä lykätä asiaa kovin pitkään. Helpompi nuoren on uuteen elämään sopeutua. Monesti isommassa pulassa on liki 40v ensisynnyttäjä, joka on tottunut tapoihinsa ja on ehtinyt luoda epärealistisia kuvitelmia äitiyden onnesta. Nuoret osaavat ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat ja sopeutuvat helpommin.

N49

Ainoa mitä sun pitää katua on toi kolmannen lapsen hankkiminen noin myöhään.

Lastenhankinnan pointti nuorenahan on se, että lapset myös muuttavat nopeasti pois kotoa. Sä olet nyt kotona asuvien lasten äiti koko työikäsi.

En minäkään silti omille lapsilleni suosittele nuorena vanhemmiksi ryhtymistä, koska maailma on mennyt sellaiseksi, että se on outoa ja tuomittavaa. Työn kannalta on myös varmempaa hankkia lapset vakaassa saavutetussa asemassa, eikä silloin, kun uraa pitäisi vielä luoda.

Olin 22. Nyt 10 v myöhemmin ihan hyvin tässä mennyt. Hän on mahtava lapsi. Toinen lapsi tuli meille 2 v sitten. Oltiin ja ollaan naimisissa, mulla oli silloin jo hyvä työ ja kiva koti.

Ei taida katsoa ikää että katuu lapsen tekoa.

On samoja ajatuksia.. Ekan kerran mietin näitä jo kolmenkympin kriisissä ja tuntui pahalta että en ollut elänyt niin kuin aiemmin suunnittelin ja jotenkin häpesin että olin tulut äidiksi niin varhain. Oikea ikä olisi ollut vasta yli 30- vuotiaana.

Sain esikoisen 21-vuotiaana ja kuopuksen 24-vuotiaana. Välillä mietin myös, että heitinkö hullut nuoruusvuodet ja seikkailut hukkaan, mutta toisaalta äitiys on ollut niin valtava kasvun paikka. Ilman lapsia ja vanhemman vastuuta olisin varmasti ihan kypsymätön ja naiivi vieläkin. Ja elämä on kyllä huomattavasti parempaa, kun osaa arvostaa oikeita asioita.

Minä sain esikoisen 23 vuotiaana ja toisen 34 vuotiaana. Oma kokemukseni on se, että parikymppisenä olin kaikella tapaa oikeassa iässä. Opinnot oli kesken, mutta mieheni oli jo valmistunut ja töissä. Rahaa ei tietysti ollut niin paljon, mutta olimme onnellisia, kauniita ja nuoria vanhempia. Tein itse vauvan ruuat ja kävimme paljon retkeilemässä ja vaunulenkeillä. Yöheräilyt sujui hyvin ja raskausaika ja raskaudesta palautuminen oli helppoa ja vaivatonta.

Toinen lapsi oli kauan suunniteltu ja harkittu. Mutta voi kuinka väsynyt olin raskausaikana ja juurikin ne yöheräilyt ja palautuminen vei kaikki mehut. Silloin ajattelin ettei näin vanhana enää kuulu saada lapsia. Nyt nuorempi 3v ja en jaksa tätä uhmaikää. Miten en edes muista vanhemman lapsen olleen uhmaiässä? Vai oliko sitä vain niin paljon reippaampi ja jaksavaisempi senkin suhteen....

Vierailija kirjoitti:

Ainoa mitä sun pitää katua on toi kolmannen lapsen hankkiminen noin myöhään.

Lastenhankinnan pointti nuorenahan on se, että lapset myös muuttavat nopeasti pois kotoa. Sä olet nyt kotona asuvien lasten äiti koko työikäsi.

En minäkään silti omille lapsilleni suosittele nuorena vanhemmiksi ryhtymistä, koska maailma on mennyt sellaiseksi, että se on outoa ja tuomittavaa. Työn kannalta on myös varmempaa hankkia lapset vakaassa saavutetussa asemassa, eikä silloin, kun uraa pitäisi vielä luoda.

Tämä on trolli, mutta usein kuulee tätä, ihana kun on vielä nuori, kun lapset lähtevät kotoa. Miksi tehdä lapsia, jos tavoitteena on elämä ilman lapsia? Eikö ne kannata hankkia silloun kun haluaa nauttia lapsista ja sitoutua perhe-elämään.

Sama. Iso osa engelmaa oli myös lapsellinen ja itsekäs kumppani, joka oli lapselle mustasukkainen ja vaati itselleen huomiota kaikessa. Mikään huomio ei miehelle riittänyt ja ikävä on jälkikäteen todeta, että huomioin miestä lapsen kustannuksella. Jos mies ei olisi saanut huomiotaan, hän olisi sitten kostanut tämän sekä minulle että vauvalle. Nyt lapsi on jo aikuinen ja kantaa liikaa vastuuta kaikesta. 

Mua kaduttaa, että tein lapset niin nuorena. Olin 20v kun esikoinen syntyi, kakara itsekin. Tein monta virhettä, mitä en olisi vanhempana ja kokeneempana tehnyt. Tyttäreni sai esikoisensa 32v ikäisenä ja huomaan kyllä kuinka paljon kypsempi ja vastuullisempi hän on äitinä, kuin mitä itse olin.

Mun äiti oli 18v ja 21v kun sai mut ja mun sisaruksen noin 30v sitten. Saavat nyt viettää hoitovapaita päiviä vanhemmalla iällä :D

Minä taas mietin että olisi pitänyt tehdä lapset vasta NYT kun on vanha ja elämä ohi, olen siis 35v.

Nyt kun katson taaksepäin, niin tuntuu että minun parhaat vuodet meni kakka vaippoja vaihtaessa :(

Sain lapset 26v,27v ja 30v. Kun olen 45v niin nuorin 15v

N 1985

Sain yhden ainoani 19 vuotiaana. Olen varmaan niitä harvoja, joiden mielestä lapset kuuluu saada nuorena. Nyt, kun tyttäreni on teini-ikäinen voidaan alkaa matkustelemaan. En todellakaan näin 36 vuotiaana kuvittele saavani yhtäkään vauvaa, kun eskari ikäisen hoitaminen on rankaa. Huh! Jaksamista teille vanhemmille niin nuorille kuin vähän iäkkäämmille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainoa mitä sun pitää katua on toi kolmannen lapsen hankkiminen noin myöhään.

Lastenhankinnan pointti nuorenahan on se, että lapset myös muuttavat nopeasti pois kotoa. Sä olet nyt kotona asuvien lasten äiti koko työikäsi.

En minäkään silti omille lapsilleni suosittele nuorena vanhemmiksi ryhtymistä, koska maailma on mennyt sellaiseksi, että se on outoa ja tuomittavaa. Työn kannalta on myös varmempaa hankkia lapset vakaassa saavutetussa asemassa, eikä silloin, kun uraa pitäisi vielä luoda.

Tämä on trolli, mutta usein kuulee tätä, ihana kun on vielä nuori, kun lapset lähtevät kotoa. Miksi tehdä lapsia, jos tavoitteena on elämä ilman lapsia? Eikö ne kannata hankkia silloun kun haluaa nauttia lapsista ja sitoutua perhe-elämään.

Aika aikansa kutakin ja ehtiipä näkemään ne lapsenlapsetkin.

Jos on saanut lapsen vasta nelikymppisenä, ja lapsikin venyttää lastenhankintaa sinne asti... 80-kymppisen mummon luona ei paljoa lapsenlapset yökyläile.

Korjaus: 80-vuotiaan.

Mulla on vähän samoja ajatuksia. Sain lapseni 25-, 27- ja 29-vuotiaana. Toki silloin kuvittelin olevani kypsä ja hyvä äiti, mutta nyt nelikymppisenä tekisin niin monta asiaa toisin ja osaisin paljon paremmin. Mutta elämä nyt meni näin, eikä vauvakuumetta enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Sain esikoisen 21-vuotiaana ja kuopuksen 24-vuotiaana. Välillä mietin myös, että heitinkö hullut nuoruusvuodet ja seikkailut hukkaan, mutta toisaalta äitiys on ollut niin valtava kasvun paikka. Ilman lapsia ja vanhemman vastuuta olisin varmasti ihan kypsymätön ja naiivi vieläkin. Ja elämä on kyllä huomattavasti parempaa, kun osaa arvostaa oikeita asioita.

Juupa juu. Tästä omien valintoja validoivasta viestissä annetaan ymmärtää, että myöhemmin lapsia hankkivat/lapsettomat elävät huonompaa elämää, kun eivät arvosta oikeita asioita. En usko, en ollenkaan.

Itse tein lapset nuorena, mutta ihan yhtä aikuisia ja mieleisiään asioita arvostavia ovat nekin tuntemani naiset, jotka ovat lisääntyneet myöhemmin tai eivät ollenkaan.

Sain lapset 22,24,26 ja 30 vuotiaina.

Valmistuin yliopistosta vuotta myöhemmin, kuin mieheni. Aloitimme samaan aikaan.

Ilman appivanhempia ei olisi onnistunut. He ottivat yhden lapsen luokseen kerran viikossa. Anoppi jäi työttömäksi ja oli meillä pitkään, väh kerran 2 vkon aikana hoitamassa jotain lasta sairastuessa.

Kuopus syntyi, kun olin ollut n 1,5 v töissä. Olipa helppo jäädä kotiin ja oli ihanaa odottaa, kun vanhemmat lapset tulivat koulusta.

Työ, työajat, lapsen vienti tarhaan, sairastumiset jne. Ei käy kateeksi kollegoita, jotka saivat lapsia työuran aikana.

Pienen lapsen kulut ovat pienet . Ruokakulut nousevat. Esikoinen oli jo koululainen, kun isä aloitti työssään ja kuinka hankalaa oli tajuta nyt ei ne Fidan ilmaislaatikosta löytyneet vaatteet eivät enää olleet ok.

Sain saman ikäisenä esikoiseni ja olin todella hyvä nuori äiti. Samaa en voi sanoa enää olevani ja koen epäonnistuneeni täysin. Olen pysyttäytynyt lapsen isän kanssa liian kauan yhdessä ja riidoillamme olemme aiheuttaneet lapsellemme hirveät käytöshäiriöt nyt parin vuoden sisällä. Lapsi oireilee perseilemällä kotona ja haistattelee minkä ehtii. Itse olen syvästi masentunut ja minulla on itsetuhoisia ajatuksia, kun tuntuu etten osaa enää korjata tilannetta.

Jos olisin sen verran ymmärtänyt, että olen altis mielenterveysongelmiin, niin en olisi lisääntynyt. Myöhäistä pieraista kun paskat on jo housuissa.

:(