Oletteko todella sitä mieltä, että lapsi voi voida huonosti, vaikka vanhemmat olisivat ”hyviä”?

Harmillista , ja myös paljon pahaa aiheuttavaa, on se että noin ajattelevia ihmisiä on. Erityisesti haitallista, jos työskentelevät lasten kanssa.

Todellakaan ei kaikki ongelmat johdu vanhemmista. Olen töissäni tavannut useita huonostivoivia lapsia, joilla on hyvät ja välittävät vanhemmat.

Ja omaakin kokemusta löytyy. Jännästi koulukiusaaminen aiheutti lapselle ongelmia. Vaikka kuinka hyvin huolehtii lapsesta voi elämässä tulla vastaan hankalia kokemuksia. Ei voi estää esim. sitä kiusaamista. (Lopulta vaihdettiin koulua, se auttoi)Ensimmäisessä koulussa syy kiusaamisessa ja siitä johtuvasta oireilussa nähtiin... yllätys yllätys, lapsessa ja perheessä...ja kiusaamiseen ei puututtu. Silti ongelmat lähti korjaantumaan vaihtamalla koulua. Tosin lapsella meni aikaa silti toipua kiusaamisesta, vaikka se saatiin sitten loppumaan)

Ja monia muitakin asioita on mitkä voi vaikuttaa vaikka ei ole vanhemman vika. Ja lapsen omat ominaisuudet voi vaikuttaa. Joillekin lapsille elämä on aika hankalaa vaikka miten toimitaan. Vaikka mitä tekee esim autistiset piirteet ei noin vain häviä. Ja lapsella voi olla myös ominaisuuksia, jotka eivät edes esim helposti johda diagnoosin tai apua saa, mutta arjessa tuottavat haasteita.

Ja pahastikin oireilevalle lapselle ei aina helposti saa apua, ei vaikka ammattilaiset sitä yrittää hankkia yhdessä vanhempien kanssa. Tai apu voi olla vääränlaista.

Lapsi voi olla erittäin hyvin hoidettu ja rakastettu ja silti haasteita /oireilua voi olla todella paljon.

Joskus päällepäin ja valtaosan mielestä perhe ja vanhemmat ovat hyviä ja ns. täydellisiä. Kuitenkin lapsen oma persoona ja arvot voivat erota niin paljon vanhempiensa vastaavista, että ongelmia tulee tai lapsi voi olla niin herkkä, että lievätkin skismat ja näkemyserot voivat tehdä oirehtimista.

Kuvitelkaa vaikka hyvin ekstrovertit ei-erityisherkät vanhemmat, jotka tahtovat lapsensa harrastavan paljon kaikkea tavoitteellista. He ovat hyvin kannustavia ja kiinnostuneita lapsensa asioista ja tahtovat vain parasta. Heiltä voi kuitenkin jäädä uupumaan syvempää ymmärrystä, jota hyvin hiljainen ja kirjojen parissa viihtyvä erityisherkkä introverttilapsi tarvitsee. Jos lapsi vielä on mukautuvainen m, tuntosarvet höröllä eikä tahdo kokea olevansa pettymys vanhemmilleen, voi tuo lapsi vaikkapa uupua suorittaessaan sitä mitä häneltä toivotaan (vaikkei vanhempi sitä hiljaista toivettaan huomaisikaan), vaikka vanhemmat ja ulkopuoliset kokisivat heidän tehneen kaikkensa, jotta olisivat hyviä ja tarjoasivat parhaimmat edellytykset elämään. Lapsen oma temperamentti, tapa olla olemassa, ymmärtää ja jäsentää maailmaa voi olla niin erilainen kuin vanhempiensa, että tuosta syntyy sellainen kokemus lapselle aivan yrittämättäkin ettei hän riitä tai on jotenkin vääränlainen. Ellei vanhemmilla ole tuntosarvia nähdä tuota heidän eroaan ja jolleivät he ajoissa huomaa miten alitajuisesti he kuitenkin saattavat yrittää laittaa lasta muottiin, johon hän ei sovi. Ja jonka takia alussa pienet asiat kasaantuvat aikuisiän oirehtimiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvät vanhemmat hakevat lapselle apua.

Kyllä, mutta apua ei saa. Minulle nuorisopsykiatri totesi, että jopa syövän hoito on helpompaa, joskus näiden kohdalla täytyy vain nostaa kädet pystyyn.

Totta. Ironista, mutta meillä toinen lapsi sairastui syöpään, viisi vuotta epätietoisuutta tulevasta, mutta selvisi.

Toisen lapsen psyykkiset ongelmat jatkuvat yhä.

Hoitokontakti saatiin vasta yli vuoden päästä, ja silloin suoraan erikoissairaanhoitoon. Muistan yhdenkin keskustelun kuraattorin kanssa, kun kuvasin pakko-oireista tukanharjausta (nyt ymmärrän sen pakko-oireeksi) ja hän piti sitä normaalina esiteinin ulkonäköön liittyvänä asiana. Kun kouluissa ei ole osaamista tunnistaa tyttöjen autismin kirjoa, niin sitä ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin ajattelin ennen yhtä yksinkertaisesti. Pidin myös meidän perhettä ”hyvänä perheenä”. Samoin olin sitä mieltä, että jos ongelmia tulee, hyvät vanhemmat hakevat lapselle apua, apu auttaa, ja se siinä. Ajattelin myös, että nepsy-haasteet huomataan, kuntoutetaan, pidetään struktuuri ja that’s it.

Kunnes kiltti (todennäköisesti autismin kirjolle sijoittuva) tyttö romahti 5-6 -luokkien aikana ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunteisiin kaverisuhteissa. Koulu ei huomannut mitään (koska oppiminen sujui, eikä isoja riitoja muiden lasten kanssa) joten apua sieltä ei saatu, vaikka kuinka haettiin. Lastensuojeluun teimme itse itsestämme huoli-ilmoituksen ja erikoissairaanhoito saatiin lopulta myös mukaan. Diagnosointi ei olekaan niin yksinkertaista kuin luulin.

Nuori on nyt lähes syrjäytynyt, vaikka kuinka yritimme olla ”hyviä vanhempia”.

Lapsi ei päässyt koulun terveydenhoitajan kautta perheneuvolaan ja sieltä tarvittaessa edelleen lääkäriin? Käyntejä sekä vanhemmille että lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti et työskentele millään lapsiin liittyvillä aloilla.

Lapsi ei kasva tyhjiössä ja koti ei ole ainoa ympäristö. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että lapsi tulee päiväkodissa tai koulussa nähdyksi tai kuulluksi. Voi olla kiusaamista, kaveripulmia, oppimisvaikeuksia. Voi olla nepsyoireilua, voi olla jotain muuta herkkyyttä. Hyvät kotiolot auttavat ja luovat hyvän perustan, mutta kyllä niitä ongelmia voi tulla kodin ulkopuoleltakin tai sisäsyntyisesti.

Kokeile laajentaa ajatteluasi hieman ja lue vaikka ihmisten erilaisia tarinoita, niin ymmärrys ja myötätunto voi lisääntyä.

Niin, mutta jos lasta kiusataan, silloin hän voi tukeutua hyviin vanhempiinsa. Silloin hän ei menetä ns. itseänsä. Mutta jos hyviä vanhempia ei ole, silloin hänellä ei ole mitään.

Ja jos lapsella sattuu olemaan nepsyongelmaa, silloin vanhemmat hankkivat hänelle hoitoa.

Terveisin, nepsy-lapsen äiti

Kuule,ei pidä paikkaansa! Ammattitaitoisena,takana yli 25v lapsiperheiden kanssa,kyllä siellä on ongelmaperheitä myös hyvin toimeentylevissa!

Ei voi viedä lasta saamaan hoitoa koska "mitä naapuritkin sanovat" " ei meidän lapsessa ole mitään vikaa" " ei tätä tarvita" jne.

Ei se katso sosioekonomista asemaa jos lapsi oirehtii,eikä siihen auta vanhempien koulutuskaan jos harataan vastaan,koska "EI meidän lapsi"...

Vanhempien hyvyys on venyvä käsite. On tupakoivia juoppoja, jotka uskovat olevansa hyviä vanhempia

Outoa lukea vuona 2021 tälläinen aloitus, joka vie 70-luvulle.

Päivitetäänpä nyt ap:n tiedot nykyaikaan:

Kaikki ei ole vanhempien syytä.

Eikä ansiota.

Tämä voi olla joskus kyseessä. Mutta ei missään tapauksessa ole kaikkien tapausten takana.

ei voi olla kirjoitti:

Kuule,ei pidä paikkaansa! Ammattitaitoisena,takana yli 25v lapsiperheiden kanssa,kyllä siellä on ongelmaperheitä myös hyvin toimeentylevissa!

Ei voi viedä lasta saamaan hoitoa koska "mitä naapuritkin sanovat" " ei meidän lapsessa ole mitään vikaa" " ei tätä tarvita" jne.

Ei se katso sosioekonomista asemaa jos lapsi oirehtii,eikä siihen auta vanhempien koulutuskaan jos harataan vastaan,koska "EI meidän lapsi"...

Vierailija kirjoitti:

Harmillista , ja myös paljon pahaa aiheuttavaa, on se että noin ajattelevia ihmisiä on. Erityisesti haitallista, jos työskentelevät lasten kanssa.

Todellakaan ei kaikki ongelmat johdu vanhemmista. Olen töissäni tavannut useita huonostivoivia lapsia, joilla on hyvät ja välittävät vanhemmat.

Ja omaakin kokemusta löytyy. Jännästi koulukiusaaminen aiheutti lapselle ongelmia. Vaikka kuinka hyvin huolehtii lapsesta voi elämässä tulla vastaan hankalia kokemuksia. Ei voi estää esim. sitä kiusaamista. (Lopulta vaihdettiin koulua, se auttoi)Ensimmäisessä koulussa syy kiusaamisessa ja siitä johtuvasta oireilussa nähtiin... yllätys yllätys, lapsessa ja perheessä...ja kiusaamiseen ei puututtu. Silti ongelmat lähti korjaantumaan vaihtamalla koulua. Tosin lapsella meni aikaa silti toipua kiusaamisesta, vaikka se saatiin sitten loppumaan)

Ja monia muitakin asioita on mitkä voi vaikuttaa vaikka ei ole vanhemman vika. Ja lapsen omat ominaisuudet voi vaikuttaa. Joillekin lapsille elämä on aika hankalaa vaikka miten toimitaan. Vaikka mitä tekee esim autistiset piirteet ei noin vain häviä. Ja lapsella voi olla myös ominaisuuksia, jotka eivät edes esim helposti johda diagnoosin tai apua saa, mutta arjessa tuottavat haasteita.

Ja pahastikin oireilevalle lapselle ei aina helposti saa apua, ei vaikka ammattilaiset sitä yrittää hankkia yhdessä vanhempien kanssa. Tai apu voi olla vääränlaista.

Lapsi voi olla erittäin hyvin hoidettu ja rakastettu ja silti haasteita /oireilua voi olla todella paljon.

Mistä sinä tiedät, että ne vanhemmat ovat hyviä ja välittäviä? Se ei vielä kerro yhtään mitään heidän mikrotason suhtautumisesta lapseen kotioloissa. Voidaksesi sanoa noin sulla pitäis olla sieltä kotioloista kuvanauhaa 24/7 jossa katsotaan, millälailla lapselle puhutaan, kun lapsi vetelehtii eikä tee, mitä vanhempi haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Joskus päällepäin ja valtaosan mielestä perhe ja vanhemmat ovat hyviä ja ns. täydellisiä. Kuitenkin lapsen oma persoona ja arvot voivat erota niin paljon vanhempiensa vastaavista, että ongelmia tulee tai lapsi voi olla niin herkkä, että lievätkin skismat ja näkemyserot voivat tehdä oirehtimista.

Kuvitelkaa vaikka hyvin ekstrovertit ei-erityisherkät vanhemmat, jotka tahtovat lapsensa harrastavan paljon kaikkea tavoitteellista. He ovat hyvin kannustavia ja kiinnostuneita lapsensa asioista ja tahtovat vain parasta. Heiltä voi kuitenkin jäädä uupumaan syvempää ymmärrystä, jota hyvin hiljainen ja kirjojen parissa viihtyvä erityisherkkä introverttilapsi tarvitsee. Jos lapsi vielä on mukautuvainen m, tuntosarvet höröllä eikä tahdo kokea olevansa pettymys vanhemmilleen, voi tuo lapsi vaikkapa uupua suorittaessaan sitä mitä häneltä toivotaan (vaikkei vanhempi sitä hiljaista toivettaan huomaisikaan), vaikka vanhemmat ja ulkopuoliset kokisivat heidän tehneen kaikkensa, jotta olisivat hyviä ja tarjoasivat parhaimmat edellytykset elämään. Lapsen oma temperamentti, tapa olla olemassa, ymmärtää ja jäsentää maailmaa voi olla niin erilainen kuin vanhempiensa, että tuosta syntyy sellainen kokemus lapselle aivan yrittämättäkin ettei hän riitä tai on jotenkin vääränlainen. Ellei vanhemmilla ole tuntosarvia nähdä tuota heidän eroaan ja jolleivät he ajoissa huomaa miten alitajuisesti he kuitenkin saattavat yrittää laittaa lasta muottiin, johon hän ei sovi. Ja jonka takia alussa pienet asiat kasaantuvat aikuisiän oirehtimiseksi.

Tämä!

Tuttavilla juuri näin. Lapsi ei saa omaa rauhaa ollenkaan vaikka useasti sitä pyytää ja toivoo. Harrastuksissa joka ilta koulun jälkeen. Lapsi ihan puhki.

Vierailija kirjoitti:

Outoa lukea vuona 2021 tälläinen aloitus, joka vie 70-luvulle.

Päivitetäänpä nyt ap:n tiedot nykyaikaan:

Kaikki ei ole vanhempien syytä.

Eikä ansiota.

Mutta kyllä paljon on kiinni vanhemmista. Tämä mykymeno, jossa vanhemmat yrittävät pakoilla vastuutaan lapsen hyvinvoinnista on aika järkyttävää.

Vierailija kirjoitti:

Nepsy-perheitä pidetään ihan yleisesti ”huonoina”. Ja nepsy-oireita lähes aina ns. huonon vanhemmuuden/kasvatuksen/

huolenpidon merkkinä.

Outoahan tuo on.

En minä ainakaan koe, että meitä pidetään. Lapsellamme on diagnosoitu masennus 10-vuotiaana ja lapsuusiän autismi. Lasten psykan ihmisiä ei tunnu kovinkaan paljon edes kiinnostavan, millaista on vuorovaikutus kotona. Enemmänkin kaipaisi siihen valaisua ja tukea.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin ajattelin ennen yhtä yksinkertaisesti. Pidin myös meidän perhettä ”hyvänä perheenä”. Samoin olin sitä mieltä, että jos ongelmia tulee, hyvät vanhemmat hakevat lapselle apua, apu auttaa, ja se siinä. Ajattelin myös, että nepsy-haasteet huomataan, kuntoutetaan, pidetään struktuuri ja that’s it.

Kunnes kiltti (todennäköisesti autismin kirjolle sijoittuva) tyttö romahti 5-6 -luokkien aikana ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunteisiin kaverisuhteissa. Koulu ei huomannut mitään (koska oppiminen sujui, eikä isoja riitoja muiden lasten kanssa) joten apua sieltä ei saatu, vaikka kuinka haettiin. Lastensuojeluun teimme itse itsestämme huoli-ilmoituksen ja erikoissairaanhoito saatiin lopulta myös mukaan. Diagnosointi ei olekaan niin yksinkertaista kuin luulin.

Nuori on nyt lähes syrjäytynyt, vaikka kuinka yritimme olla ”hyviä vanhempia”.

Tuntuu, ettette olleet siinä mielessä tarpeeksi hyviä vanhempia, että ette havainneet romahdusta ennakoivia signaaleja. Varmaan lapsella sellaisia oli. Taijos ei ilmaissut niitä, niin kotona itsensäilmaisua oli sitten tukahdutettu. Tämmöinen on toki inhimillistä, mutta turha pestä käsiä siellä.

Kristallikissa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa lukea vuona 2021 tälläinen aloitus, joka vie 70-luvulle.

Päivitetäänpä nyt ap:n tiedot nykyaikaan:

Kaikki ei ole vanhempien syytä.

Eikä ansiota.

Mutta kyllä paljon on kiinni vanhemmista. Tämä mykymeno, jossa vanhemmat yrittävät pakoilla vastuutaan lapsen hyvinvoinnista on aika järkyttävää.

Elämme eri todellisuuksissa. En tunne yhtä ainutta vanhempaa, joka pakoilisi vastuutaan. Tietämättömiä vanhempia kyllä on. He itse luulevat toimivansa oikein.

Minua ei nähty, kuultu, rakastettu, kunnioitettu eikä arvostettu kotona. Ei minusta kiusaajaa tullut, ei rikollista, ei päihteiden väärinkäyttäjää. Mikä meni pieleen?

Ei todellakaan pidä paikkaansa automaattisesti. Sitä paitsi me aikuiset ei olla koskaan täydellisiä ja ns. hyvätkin vanhemmat voivat toimia tavallaan väärin tietynlaisen persoonan kanssa. Eli lapsen sisäsyntyiset ominaisuudet vaikuttavat paljon myös lopputulokseen perheen ulkopuolisten ympäristötekijöiden lisäksi.

Se on totta, että suurimmalla osalla ongelmalapsia/-nuoria ongelmaa on vanhemmissa ja paljon. Se yhdistyy erinäisiin neurologisiin haasteisiin ja johtuu usein siitä, että vanhemmat ovat samanlaisia. Voisi sanoa, että ADHD-lapsi saa ADHD-kasvatusta, koska vanhempi on samanlainen itse ja loppujen lopuksi siinä yhdistyy niin geenirasite kuin kasvatus.

Mutta korostan vielä, että monet "huonojen vanhempien" lapset menee ihan ok ja on aivan ihania ja rakastavia vanhempia, joiden lapsilla on tuhottomasti ongelmia. On pinnasta hyviä perheitä, jotka ei tunnu rakastavan lastaan. On elämänhallinnan ongelmista kärsiviä vanhempia, jotka kuitenkin yrittävät parhaansa. Kaikkea löytyy, vaikka toki noilla korrelaatiota on. Teen töitä haastavien nuorten kanssa ja sen olen oppinut, että asiat ei ole ihan suoraviivaisia ja ketään vanhempaa ei kannata leimata huonoksi vain sillä perusteella, että nuorella on vaikeaa. Se on joskus niin sattumanvaraista. Se voi tapahtua myös minulle tai sinulle, että lapsi voi huonosti kaikesta hyvästä huolimatta.

Tulipa sekava sepustus.... pointti oli, että korrelaatio asioiden välillä on selkeä, mutta ketään vanhempaa ei kannata leimata huonoksi lapsen ongelmista johtuen. Kaikkea löytyy laidasta laitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja perheterapeutti, ja pidän aloitusta ja otsikkoa erinomaisen tyhmänä.

Potilainamme toki on usein lapsia, joiden vanhemmilla on omia ongelmia riittävästi ilman lastakin; lapsi oireilee ehkä perheen  ja vanhempien vaikeaa oloa. Näitäkään vanhempia en pääsääntöisesti sanoisi huonoiksi, he rakastavat lastaan ja tahtovat hänelle hyvää, mutta joskus vanhemmuuteen tarvitaan vähän apua ja tukea. Ja sitten olen kohdannut oikein ymmärtäviä taitavia vanhempia, joille vaan elämä on heittänyt isoja haasteita. 

Aloitus sisältää jotenkin oletuksen, että oireilevien lasten vanhemmat ovat huonoja. Hieno lähtökohta ajattelulle, ja kertoo melkoisesta yksioikoistamisesta. Huonoja vanhempiakin tietysti oikeasti on. Mutta yllätys yllätys, aina niidenkään lapset eivät kumminkaan oireile. Eikö ole ihmeellistä.

Monet meistä tarvitsevat joskus apua. Siksi apua on hyvä lähteä rohkeasti etsimään, myös vanhemmuuteen liittyvissä asioissa; se jos mikä on hyvää vanhemmuutta. Hyvää vanhemmuutta on pohtia omaa vanhemmuuttaan, kysyä neuvoa, ottaa tarvittaessa tukea vastaan. 

Etkö ole muka kertaakaan kohdannut perhettä, jossa vanhempia ei ihan oikeasti voisi vähempää kiinnostaa? Niitäkin nimittäin on, vähemmän, mutta niitä on. Toki monet vanhemmat, nekin joilla on vakavia ongelmia, rakastavat aidosti lapsiaan, mutta ei todellakaan kaikki.

Minun isäni ei välittänyt minusta pätkääkään, halveksi ja vihasi. Äitipuoleni samoin. Kuulin koko lapsuuteni ja nuoruuteni, miten kelvoton, tyhmä, huo*a, laiska, lahjaton tuleva sossupummi olen. Siitä kaikesta mitä jouduin kokemaan mm. tahallaan nälässä pitämisestä ja syömisen rajoittamisesta niin, että näin nälkään, siinä missään ei ollut hitustakaan rakkautta tai ”parhaansa yrittämistä”. Toivon todella, että kykenet tunnistamaan myös kaltaiseni lapset, etkä ala sympatiseeraamaan liikaa vanhempia silloin, kun se on ehdottomasti vahingollista lapselle.

Olen pahoillani kokemuksestasi ja siitä, millaisen lapsuuden jouduit kokemaan. Totta kai olen tavannut vuosien varrella myös vanhempia, jotka ovat täysin soveltumattomia vanhemmiksi. Koska työskentelen erikoissairaanhoidossa, nämä kaikkein huonoimmat vanhemmat eivät usein ole enää hoitomme piirissä, koska lapsi on päätynyt sijoitukseen ja hoidon fokuksessa ovat lähinnä lapsi itse ja ne aikuiset, joiden kanssa lapsi nykyään asuu eli sijaisvanhemmat tai lastensuojelulaitoksen omahoitajat. Olen tavannut myös pitkän urani aikana muutaman vanhemman, joka on niin vaikealla tavalla lastaan vaurioittava vielä lapsen ollessa sijoituksessakin, että olen huomannut itsessäni kamalia ajatuksia - olen toivonut tämän vaurioittavan vanhemman jotenkin kuolevan tai katoavan rääkkäämästä lastaan (mikä on henkilökohtaisesti minulle kamala tunne, en yleensä toivo ihmisille pahaa). Onneksi näitä näin kipeitä vanhempia ei ole paljon.

Hyvää ja parempaa elämää sinulle!

terv. se lastenpsykiatri

Lastensuojelussa meillä näitä vanhempia, jotka saattavat jopa pyrkiä estämään lastenpsykiatrien hoitoa ja työtä. Psykiatrille saatetaan jopa antaa tappouhkauksia ja lääkkeitä ei anneta lapselle. Toisille vanhemmille jopa nuoren päihdehoito on asia, jota vastustetaan ja sitä yritetään tehdä mahdottomaksi. Nämäkin vanhemmat omasta mielestään toimivat lapsen edun mukaisesti, voidaan esim. kokea, että puolustetaan lapsen oikeuksia esim. valita ne päihteet tai esim. itsetuhoinen käytös. Osa vanhemmista on myös niin kipeitä, että eivät näe lasta edes yksilönä. Koska vanhemmalla on itsellään esim. psyykkisiä ongelmia ja hän kokee oman olonsa paremmaksi lapsen seurassa, halutaan nähdä, että lapsenkin halu ja etu on olla sen vaikeasti sairaan vanhemman luona, vaikka tämä loppuviimeksi ei jaksa edes ruokkia lasta tai kykene vastaamaan tämän hoidon tarpeeseen. Vauva voisi vanhemman näkemyksen mukaan jäädä yöksi hoitamatta, koska vanhempi haluaa nukkua ja vanhempi voi paremmin, kun lapsi on kotona. Vanhemmilla on yhteiskunnassa valtavasti oikeuksia, jopa silloin kun lapsi on sijaishuollossa ja vanhemman vaikutus on lapselle vahingollinen.

Voiko psykologin lapsilla olla neuropsykiatrisia sairauksia? Epäilen suuresti yhtä lähipiirin perhettä. Salailevat minusta asiaa ja ulkoistavat kaikki lasten ongelmat.

Voihan psykologillakin/psykiatrillakin olla ADHD/ADD tai aspergerin oireyhtymä!

Paljon pahaa saadaan aikaan, kun peitellään kodin ongelmia ja ”hyvien perheiden” vanhempien hävettyjä salaisuuksia.

Joko tämä on trolli tai ap:n älykkyysosamäärä on 2.

Kristallikissa kirjoitti:

Tuntuu, ettette olleet siinä mielessä tarpeeksi hyviä vanhempia, että ette havainneet romahdusta ennakoivia signaaleja. Varmaan lapsella sellaisia oli. Taijos ei ilmaissut niitä, niin kotona itsensäilmaisua oli sitten tukahdutettu. Tämmöinen on toki inhimillistä, mutta turha pestä käsiä siellä.

Meidän suurin virhe oli, että ei tunnettu systeemiä eli hoitorakennetta riittävän hyvin (perheneuvola, psykologit, terveydenhoito, erikoissairaanhoito, sosiaalitoimi, lastensuojelu). Ei ollut aikaisemmin ollut tarvetta.

Haimme koulun kautta apua yli vuoden ajan, sillä me vanhemmat tiesimme jonkin olevan vialla, mutta emme ymmärtäneet mikä.

En mä empatiaa hae keskustelupalstoilta, kunhan haluan laajentaa toisten ymmärrystä.