Oletteko todella sitä mieltä, että lapsi voi voida huonosti, vaikka vanhemmat olisivat ”hyviä”?

Vierailija kirjoitti:

Minusta on hassua huomata ihan tavallisten lasten (eli ei mitään ongelmaoireilua) ja tavallisten vanhempian osalta, miten lapsi heijastaa vanhempansa käytössä. Ei siinä kai oikeasti ole mitään yllättävää tai ihmeellistä, mutta kun näkee oikeasti se vanhemman vaikutuksen.

Vähän uhriutumiseen taipuvaisen vanhemman lapsi uhriutuu helposti. Hyvin pelokkaan ja kaikenlaisia uhkia näkevän äidin lapsi säikkyy vieraita lapsia (kerrostalon!) pihalla jne. Eihän lapsi muuta voi. Minä siirtänen omaa ylireippauden ja vaativuuden malliani, vaikka kuinka sen tiedostan.

Mikä tosiaan on hyvän ja eheän vanhemmuuden raja? Ja lapsetkin ovat kuitenkin omia persooniaan omine reaktioineen ja omine asioineen. Ja mitä isompi lapsi, sitä enemmän sattuma ja muu maailma vaikuttaa.

Kyllä useissa perheissä sisarukset ovat aivan erilaisia vaikka kasvatus on sama.

Ihana kiusattujen ja heidän perheidensä trollaus- ja kiusaamisketju.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on hassua huomata ihan tavallisten lasten (eli ei mitään ongelmaoireilua) ja tavallisten vanhempian osalta, miten lapsi heijastaa vanhempansa käytössä. Ei siinä kai oikeasti ole mitään yllättävää tai ihmeellistä, mutta kun näkee oikeasti se vanhemman vaikutuksen.

Vähän uhriutumiseen taipuvaisen vanhemman lapsi uhriutuu helposti. Hyvin pelokkaan ja kaikenlaisia uhkia näkevän äidin lapsi säikkyy vieraita lapsia (kerrostalon!) pihalla jne. Eihän lapsi muuta voi. Minä siirtänen omaa ylireippauden ja vaativuuden malliani, vaikka kuinka sen tiedostan.

Mikä tosiaan on hyvän ja eheän vanhemmuuden raja? Ja lapsetkin ovat kuitenkin omia persooniaan omine reaktioineen ja omine asioineen. Ja mitä isompi lapsi, sitä enemmän sattuma ja muu maailma vaikuttaa.

Narsismiakin siellä taidat jälkikasvullesi siirtää.

Vierailija kirjoitti:

Olen ns. "hyvän" perheen äiti, ollut vuosikausia naimisissa "hyvän" isän kanssa. Olemme molemmat korkeasti koulutettuja, hyvätuloisia, hyvissä ammateissa. Lapsia on kaksi, molemmat jo aikuisia.  Perheyhteisö on ollut tiivis, välit kummankin vanhemman lapsuuden perheisiin hyvät ja lapset ovat saaneet hyvän koulutuksen. Siitä huolimatta kummallakin lapsella on ollut vaiheita, jolloin he ovat voineet huonosti. Molemmilla oli - ja on ajoittain edelleen - psyykkisiä ongelmia.  Ja kyllä, tiedän että he ovat molemmat ainakin kokeilleet huumeita. 

Aikani syytin itseäni siitä, että olen huono vanhempi, kunnes stressaavassa elämäntilanteessa päädyin keskustelemaan psykologin kanssa, joka pisti minut piirtämään perheeni sukupuut. Siinä kävimme läpi perhesuhteet, suvun sairaudet ja muut tiedossani olleet suvun eri jäsenten tilanteet. Oivalsin, että todennäköisimmin selitys lasten psyykkisiin ongelmiin löytyy  heidän geeneistään. Taipumus erilaisiin sairauksiin, niin psyykkisiin kuin fyysisiinkin kun tuppaa periytymään. Miehen molempien vanhempien lapsuudenperheissä on ollut psyykkisiä ongelmia. Toisen suvussa alkoholismia ja muita riippuvuuksia sekä epävakaisuutta, toisen suvussa depressiivisyyttä, ahdistuneisuutta yms. Minun puoleltani lapset todennäköisesti ovat perineet taipumuksen fyysisiin sairauksiin, jotka ilmennevät sitten, kun heillä on viisikymppiä mittarissa. Toki olemme hankkineet kummallekin lapselle apua heidän ongelmiinsa ja molemmat ovat tällä hetkellä tolkun kansalaisia. 

Kertomani jälkeen lienee selvää, että olen sitä mieltä, että lapset voivat voida huonosti, vaikka vanhemmat olisivat ns. "hyviä". Selvää lienee myös, etten jaa edellä esitettyä näkemystä siitä, että "olisimme pilanneet lastemme terveyden". Minkäs he geeneilleen mahtavat, sen paremmin kuin minä tai puolisonikaan.

Autistien vanhemmat ovat syyllisiä lastensa geeneihin = autismi ja saavat lasuja.

Miksei muiden vanhemmat sitten ole?

Voiko esim. autistilla olla koskaan ”hyvä perhe”?

Onko sijoitusperhe ”hyvä perhe”?

Parantuuko autisti ”hyvässä perheessä” autismista?

Miksei nepsy-lasten vanhemmille psykologit puhu näin? Miksi heitä syyllistetään lasten nepsy-haasteista?

Onko nepsy-lapsen perhe koskaan ”hyvä perhe”?

Vierailija kirjoitti:

Minäkin ajattelin ennen yhtä yksinkertaisesti. Pidin myös meidän perhettä ”hyvänä perheenä”. Samoin olin sitä mieltä, että jos ongelmia tulee, hyvät vanhemmat hakevat lapselle apua, apu auttaa, ja se siinä. Ajattelin myös, että nepsy-haasteet huomataan, kuntoutetaan, pidetään struktuuri ja that’s it.

Kunnes kiltti (todennäköisesti autismin kirjolle sijoittuva) tyttö romahti 5-6 -luokkien aikana ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunteisiin kaverisuhteissa. Koulu ei huomannut mitään (koska oppiminen sujui, eikä isoja riitoja muiden lasten kanssa) joten apua sieltä ei saatu, vaikka kuinka haettiin. Lastensuojeluun teimme itse itsestämme huoli-ilmoituksen ja erikoissairaanhoito saatiin lopulta myös mukaan. Diagnosointi ei olekaan niin yksinkertaista kuin luulin.

Nuori on nyt lähes syrjäytynyt, vaikka kuinka yritimme olla ”hyviä vanhempia”.

Lapsi ei päässyt koulun terveydenhoitajan kautta perheneuvolaan ja sieltä tarvittaessa edelleen lääkäriin? Käyntejä sekä vanhemmille että lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin ajattelin ennen yhtä yksinkertaisesti. Pidin myös meidän perhettä ”hyvänä perheenä”. Samoin olin sitä mieltä, että jos ongelmia tulee, hyvät vanhemmat hakevat lapselle apua, apu auttaa, ja se siinä. Ajattelin myös, että nepsy-haasteet huomataan, kuntoutetaan, pidetään struktuuri ja that’s it.

Kunnes kiltti (todennäköisesti autismin kirjolle sijoittuva) tyttö romahti 5-6 -luokkien aikana ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunteisiin kaverisuhteissa. Koulu ei huomannut mitään (koska oppiminen sujui, eikä isoja riitoja muiden lasten kanssa) joten apua sieltä ei saatu, vaikka kuinka haettiin. Lastensuojeluun teimme itse itsestämme huoli-ilmoituksen ja erikoissairaanhoito saatiin lopulta myös mukaan. Diagnosointi ei olekaan niin yksinkertaista kuin luulin.

Nuori on nyt lähes syrjäytynyt, vaikka kuinka yritimme olla ”hyviä vanhempia”.

Lapsi ei päässyt koulun terveydenhoitajan kautta perheneuvolaan ja sieltä tarvittaessa edelleen lääkäriin? Käyntejä sekä vanhemmille että lapselle.

Ei. Kaikki vanhempien vika, vainoharhaisuutta, huonoa kasvatusta jne. nepsyillä on katsos aina ”huono perhe”. Aina.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihanat vanhemmat, hyvä koti ja turvallinen lapsuus. Minua on kuskattu harrastuksiin ja opintojani on tuettu ja minua kannustettu. Siitä huolimatta masennuin ja ahdistuin. Uskon, että lapsi voi voida huonosti, vaikka vanhemmat ovat hyviä - niin minullekin tapahtui. Minunlaisiani on paljon enemmänkin.

Näin minullakin oli. En sitten tiedä, miten se hyvä vanhemmuus lasketaan, jos se onkin eri asia kuin normaali ja turvallinen vanhemmuus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai nyt kukaan oikeasti ajattele, että vanhemmat ovat syypäitä kaikkeen..? Vaikka kaikkensa tekisi, voi lapsi silti olla onneton, voida huonosti, alkaa käyttämään huumeita, tehdä rikoksi yms. Vanhempien lisäksi lapseen vaikuttaa muu ympäristö, kaveriporukka, oma luonne yms. Toki voi yrittää vaikuttaa lasten valintoihin, mutta ei vanhemmat tiedä lastensa elämästä kaikkea. Yksityisyyteenkin on oikeus. Eikä mikään terapia tai hoito korjaa kaikkea. Jos joku haluaa tuhota elämänsä, ei siinä oikein auta mikään.

Hyvinvointi usein periytyy ja vanhemmat ovat suuressa osassa lasten elämää, mutta kaikki ei todellakaan ole vanhempien syytä tai ansiota. Jokainen ihminen tekee loppujen lopuksi omat valintansa ihan itse.

En usko että hyvin hoidettu lapsi alkaa käyttää huumeita.

Määrittele hyvin hoidettu lapsi. 

En myöskään yhdy AP:n mielipiteeseen. Meitä neljä lasta ja hyvät vanhemmat; yksi lapsista, levoton ja älykkäin kaikista sortui jo nuorena päihteisiin ja sille tielle jäi. Taakse jäi loistava tulevaisuus urheilijana - tod. näk. olisi kyllä menestynyt millä tahansa valitsemallaan tiellä. Mutta valitsi päihteet.

Muut menestyvät hyvin eikä vanhempia voi asiasta todellakaan syyttää, kaikkensa ovat yrittäneet.

Ihan aiheen ohi mutta koulukiusaamisen ja kiusaamisen yleensä on loputtava, siihen täytyy puuttua järeimmin asein, kun ei näköjään "juttelu" mene joidenkin psykojen kalloon. Eikä tietenkään menekään, psykoja kun ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin ajattelin ennen yhtä yksinkertaisesti. Pidin myös meidän perhettä ”hyvänä perheenä”. Samoin olin sitä mieltä, että jos ongelmia tulee, hyvät vanhemmat hakevat lapselle apua, apu auttaa, ja se siinä. Ajattelin myös, että nepsy-haasteet huomataan, kuntoutetaan, pidetään struktuuri ja that’s it.

Kunnes kiltti (todennäköisesti autismin kirjolle sijoittuva) tyttö romahti 5-6 -luokkien aikana ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunteisiin kaverisuhteissa. Koulu ei huomannut mitään (koska oppiminen sujui, eikä isoja riitoja muiden lasten kanssa) joten apua sieltä ei saatu, vaikka kuinka haettiin. Lastensuojeluun teimme itse itsestämme huoli-ilmoituksen ja erikoissairaanhoito saatiin lopulta myös mukaan. Diagnosointi ei olekaan niin yksinkertaista kuin luulin.

Nuori on nyt lähes syrjäytynyt, vaikka kuinka yritimme olla ”hyviä vanhempia”.

Lapsi ei päässyt koulun terveydenhoitajan kautta perheneuvolaan ja sieltä tarvittaessa edelleen lääkäriin? Käyntejä sekä vanhemmille että lapselle.

Ei. Kaikki vanhempien vika, vainoharhaisuutta, huonoa kasvatusta jne. nepsyillä on katsos aina ”huono perhe”. Aina.

No huh. Meillä jouduin miettimään missä menee normi murrosiän oireilujen raja ja missä alkaa masennusoireilu. Kannustin lasta käymään juttelemassa koulun terveydenhoitajan kanssa ja sitä kautta löytyi apua. Lapsi kävi juttelemassa perheneuvolan työntekijän kanssa noin 6 kk ajan 1-3 kertaa viikossa ja me vanhemmat kävimme juttelemassa toisen työntekijän kanssa noin 3 kertaa. Apua löytyi.

Nepsy-perheitä pidetään ihan yleisesti ”huonoina”. Ja nepsy-oireita lähes aina ns. huonon vanhemmuuden/kasvatuksen/

huolenpidon merkkinä.

Outoahan tuo on.

Ap, ongelma on siinä, että ihmisillä on kovin erilaisia käsityksiä aloituksessa luettelemistasi asioista. Esimerkiksi, se mikä yhden mielestä on rajojen asettamista, on toisen mielestä pahinta henkistä väkivaltaa "kasvatuksen nimissä". Näkeminen ja kuuleminen ovat myös asioita, jotka voivat toteutua ilman vastavuoroisuutta.

Muuten olet oikeilla jäljillä. Tuot esiin aiheen, josta ei tosin voida paljon puhua - vielä.

Vierailija kirjoitti:

Nepsy-perheitä pidetään ihan yleisesti ”huonoina”. Ja nepsy-oireita lähes aina ns. huonon vanhemmuuden/kasvatuksen/

huolenpidon merkkinä.

Outoahan tuo on.

Ja ”hyvissä perheissä” ongelmat ovat aina ”vain sukupuussa”.

Kuolen nauruun!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on hassua huomata ihan tavallisten lasten (eli ei mitään ongelmaoireilua) ja tavallisten vanhempian osalta, miten lapsi heijastaa vanhempansa käytössä. Ei siinä kai oikeasti ole mitään yllättävää tai ihmeellistä, mutta kun näkee oikeasti se vanhemman vaikutuksen.

Vähän uhriutumiseen taipuvaisen vanhemman lapsi uhriutuu helposti. Hyvin pelokkaan ja kaikenlaisia uhkia näkevän äidin lapsi säikkyy vieraita lapsia (kerrostalon!) pihalla jne. Eihän lapsi muuta voi. Minä siirtänen omaa ylireippauden ja vaativuuden malliani, vaikka kuinka sen tiedostan.

Mikä tosiaan on hyvän ja eheän vanhemmuuden raja? Ja lapsetkin ovat kuitenkin omia persooniaan omine reaktioineen ja omine asioineen. Ja mitä isompi lapsi, sitä enemmän sattuma ja muu maailma vaikuttaa.

Narsismiakin siellä taidat jälkikasvullesi siirtää.

Miksi? Haluaisitko että hyvä vanhemmuus olisi yksinkertaisesti määriteltävissä: vanhemmilla ammatit ja työt, lapsilla kotiintuloajat ja iltasatu ja harrastuksia? Sekin on hyvää vanhemmuutta, paljon parempaa kuin vaikka elämänhallintansa menettäneillä narkkarivanhemmilla.

Ja esimerkiksi uhriutuva ja pelokas vanhempi voi olla hyvä ja tiedostava vanhempi. Mutta kyllä vanhemmat vaikuttavat lapsiinsa myös tavoilla, jota eivät tiedosta.

Kaikilla on kuitenkin omat ongelmansa, eikö? Kyllä meidän lapsillakin tulee olemaan, ja osa niistä voi johtua meistä, halusimme tai emme. Mutta ei kaikki toisaalta ole hyvässä tai pahassa meistä kiinni.

Minulla oli "hyvät" vanhemmat eli näyttivät varmasti ulkopuolisten silmään oikein mallikelposilta kasvattajilta.

Todellisuudessa äitini on äärimmäisen epävakaa ja kokee olevansa oikeutettu tekemään ja sanomaan mitä tahansa (koska on muka muiden ihmisten yläpuolella). Ikinä ei pyytänyt mitään anteeksi, vaan kaikkien piti tilanteen loputtua esittää ettei mitään tapahtunut.

Isäni oli pelkkä säälittävä hännystelijä joka ei suojellut meitä lapsia lainkaan. Päinvastoin, äidin tavoin hän kävi meihin käsiksi ja mm. roikotti siskoani hiuksista ilmassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nepsy-perheitä pidetään ihan yleisesti ”huonoina”. Ja nepsy-oireita lähes aina ns. huonon vanhemmuuden/kasvatuksen/

huolenpidon merkkinä.

Outoahan tuo on.

Ja ”hyvissä perheissä” ongelmat ovat aina ”vain sukupuussa”.

Kuolen nauruun!

Sanoinko, että aina? 

Vaikka varmasti usein syy lapsen pahoinvointiin on huonot kotiolot, niin voi olla myös muita syitä, 

esim. minä olen maanis-depressiivinen(kakssuuntanen), ollut syntymästä asti ja ensimmäinen syvä depressiojakso alkoi 6-vuotiaana, ja olin todella pahoinvoiva, halusin vain jotenkin hävitä pois maailmasta. No sen lisäksi oli myöskin huonot kotiolot joten se tietysti pahensi näitä oireilukausia. Mutta vaikka olisin ollut kuinka hyvässä ja rakastavassa kodissa niin ei se olisi tätä sairautta parantanut, tämä on ja pysyy loppuun asti. 

Mulla on hyvät vanhemmat. Toki heilläkin on omat ongelmansa olleet, kenelläpä ei olisi vaikka työhuolia tai huolta muista lapsista tai iäkkäistä vanhemmistaan tai omasta terveydestä. Vanhemmat ei ole mitään superihmisiä, jotka voi venyä ihan kaikkeen. Mulla oli kaikesta huolimatta hyvä lapsuus kotona. Koulussa mua syrjittiin ja oli vaikea saada kavereita ja inhosin koulua. Olin usein "kipeä", koska en halunnut mennä kouluun ja itsetunto oli super huono. Kotona kuitenki rakastettiin ja tuettiin.

Ei mun vanhemmat sille olis mitään voineet, että mua syrjitään. Mitä vanhemmat sille edes voi tehdä? Mennä sinne kouluun ja puhutella luokkakavereita, että "nyt alatte sitten kaveeraamaan meijän pirkkopetterin kanssa".

Lapsi ei kasva tyhjiössä ja vaikka koti on tärkein, niin se ei ole aina syy huonolle voinnille. Syy voi olla muualla. Syy voi olla esimerkiksi opettajissa, jotka harrastavat kiusaamista tai jotka eivät puutu kiusaamiseen, mikä on kiusaamista myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on hassua huomata ihan tavallisten lasten (eli ei mitään ongelmaoireilua) ja tavallisten vanhempian osalta, miten lapsi heijastaa vanhempansa käytössä. Ei siinä kai oikeasti ole mitään yllättävää tai ihmeellistä, mutta kun näkee oikeasti se vanhemman vaikutuksen.

Vähän uhriutumiseen taipuvaisen vanhemman lapsi uhriutuu helposti. Hyvin pelokkaan ja kaikenlaisia uhkia näkevän äidin lapsi säikkyy vieraita lapsia (kerrostalon!) pihalla jne. Eihän lapsi muuta voi. Minä siirtänen omaa ylireippauden ja vaativuuden malliani, vaikka kuinka sen tiedostan.

Mikä tosiaan on hyvän ja eheän vanhemmuuden raja? Ja lapsetkin ovat kuitenkin omia persooniaan omine reaktioineen ja omine asioineen. Ja mitä isompi lapsi, sitä enemmän sattuma ja muu maailma vaikuttaa.

Kyllä useissa perheissä sisarukset ovat aivan erilaisia vaikka kasvatus on sama.

Jos Ritva puristelee koko elämänsä "läskejään" peilin edessä ja on ikuisilla laihdutuskuureilla ja pitää suurta meteliä lihomisesta ja laihtumisesta, niin jos Ritvan tyttäristä toinen sairastuu anoreksiaan ja toinen ei, niin voiko se anoreksia liittyä mitenkään, yhtään, Ritvan käytökseen?