Oletteko todella sitä mieltä, että lapsi voi voida huonosti, vaikka vanhemmat olisivat ”hyviä”?

Kyllä huonovointisuuteen löytyy syy

https://www.vauva.fi/keskustelu/4015117/lapsuuden-perhetekijoilla-ja-el…

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti et työskentele millään lapsiin liittyvillä aloilla.

Lapsi ei kasva tyhjiössä ja koti ei ole ainoa ympäristö. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että lapsi tulee päiväkodissa tai koulussa nähdyksi tai kuulluksi. Voi olla kiusaamista, kaveripulmia, oppimisvaikeuksia. Voi olla nepsyoireilua, voi olla jotain muuta herkkyyttä. Hyvät kotiolot auttavat ja luovat hyvän perustan, mutta kyllä niitä ongelmia voi tulla kodin ulkopuoleltakin tai sisäsyntyisesti.

Kokeile laajentaa ajatteluasi hieman ja lue vaikka ihmisten erilaisia tarinoita, niin ymmärrys ja myötätunto voi lisääntyä.

Onko nepsy sama kuin burgeri? Mä en ole koskaan ymmärtänyt eroa näiden välillä jos sellaista edes on.

Vierailija kirjoitti:

Olen lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja perheterapeutti, ja pidän aloitusta ja otsikkoa erinomaisen tyhmänä.

Potilainamme toki on usein lapsia, joiden vanhemmilla on omia ongelmia riittävästi ilman lastakin; lapsi oireilee ehkä perheen  ja vanhempien vaikeaa oloa. Näitäkään vanhempia en pääsääntöisesti sanoisi huonoiksi, he rakastavat lastaan ja tahtovat hänelle hyvää, mutta joskus vanhemmuuteen tarvitaan vähän apua ja tukea. Ja sitten olen kohdannut oikein ymmärtäviä taitavia vanhempia, joille vaan elämä on heittänyt isoja haasteita. 

Aloitus sisältää jotenkin oletuksen, että oireilevien lasten vanhemmat ovat huonoja. Hieno lähtökohta ajattelulle, ja kertoo melkoisesta yksioikoistamisesta. Huonoja vanhempiakin tietysti oikeasti on. Mutta yllätys yllätys, aina niidenkään lapset eivät kumminkaan oireile. Eikö ole ihmeellistä.

Monet meistä tarvitsevat joskus apua. Siksi apua on hyvä lähteä rohkeasti etsimään, myös vanhemmuuteen liittyvissä asioissa; se jos mikä on hyvää vanhemmuutta. Hyvää vanhemmuutta on pohtia omaa vanhemmuuttaan, kysyä neuvoa, ottaa tarvittaessa tukea vastaan. 

Etkö ole muka kertaakaan kohdannut perhettä, jossa vanhempia ei ihan oikeasti voisi vähempää kiinnostaa? Niitäkin nimittäin on, vähemmän, mutta niitä on. Toki monet vanhemmat, nekin joilla on vakavia ongelmia, rakastavat aidosti lapsiaan, mutta ei todellakaan kaikki.

Minun isäni ei välittänyt minusta pätkääkään, halveksi ja vihasi. Äitipuoleni samoin. Kuulin koko lapsuuteni ja nuoruuteni, miten kelvoton, tyhmä, huo*a, laiska, lahjaton tuleva sossupummi olen. Siitä kaikesta mitä jouduin kokemaan mm. tahallaan nälässä pitämisestä ja syömisen rajoittamisesta niin, että näin nälkään, siinä missään ei ollut hitustakaan rakkautta tai ”parhaansa yrittämistä”. Toivon todella, että kykenet tunnistamaan myös kaltaiseni lapset, etkä ala sympatiseeraamaan liikaa vanhempia silloin, kun se on ehdottomasti vahingollista lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja perheterapeutti, ja pidän aloitusta ja otsikkoa erinomaisen tyhmänä.

Potilainamme toki on usein lapsia, joiden vanhemmilla on omia ongelmia riittävästi ilman lastakin; lapsi oireilee ehkä perheen  ja vanhempien vaikeaa oloa. Näitäkään vanhempia en pääsääntöisesti sanoisi huonoiksi, he rakastavat lastaan ja tahtovat hänelle hyvää, mutta joskus vanhemmuuteen tarvitaan vähän apua ja tukea. Ja sitten olen kohdannut oikein ymmärtäviä taitavia vanhempia, joille vaan elämä on heittänyt isoja haasteita. 

Aloitus sisältää jotenkin oletuksen, että oireilevien lasten vanhemmat ovat huonoja. Hieno lähtökohta ajattelulle, ja kertoo melkoisesta yksioikoistamisesta. Huonoja vanhempiakin tietysti oikeasti on. Mutta yllätys yllätys, aina niidenkään lapset eivät kumminkaan oireile. Eikö ole ihmeellistä.

Monet meistä tarvitsevat joskus apua. Siksi apua on hyvä lähteä rohkeasti etsimään, myös vanhemmuuteen liittyvissä asioissa; se jos mikä on hyvää vanhemmuutta. Hyvää vanhemmuutta on pohtia omaa vanhemmuuttaan, kysyä neuvoa, ottaa tarvittaessa tukea vastaan. 

Etkö ole muka kertaakaan kohdannut perhettä, jossa vanhempia ei ihan oikeasti voisi vähempää kiinnostaa? Niitäkin nimittäin on, vähemmän, mutta niitä on. Toki monet vanhemmat, nekin joilla on vakavia ongelmia, rakastavat aidosti lapsiaan, mutta ei todellakaan kaikki.

Minun isäni ei välittänyt minusta pätkääkään, halveksi ja vihasi. Äitipuoleni samoin. Kuulin koko lapsuuteni ja nuoruuteni, miten kelvoton, tyhmä, huo*a, laiska, lahjaton tuleva sossupummi olen. Siitä kaikesta mitä jouduin kokemaan mm. tahallaan nälässä pitämisestä ja syömisen rajoittamisesta niin, että näin nälkään, siinä missään ei ollut hitustakaan rakkautta tai ”parhaansa yrittämistä”. Toivon todella, että kykenet tunnistamaan myös kaltaiseni lapset, etkä ala sympatiseeraamaan liikaa vanhempia silloin, kun se on ehdottomasti vahingollista lapselle.

Olen pahoillani kokemuksestasi ja siitä, millaisen lapsuuden jouduit kokemaan. Totta kai olen tavannut vuosien varrella myös vanhempia, jotka ovat täysin soveltumattomia vanhemmiksi. Koska työskentelen erikoissairaanhoidossa, nämä kaikkein huonoimmat vanhemmat eivät usein ole enää hoitomme piirissä, koska lapsi on päätynyt sijoitukseen ja hoidon fokuksessa ovat lähinnä lapsi itse ja ne aikuiset, joiden kanssa lapsi nykyään asuu eli sijaisvanhemmat tai lastensuojelulaitoksen omahoitajat. Olen tavannut myös pitkän urani aikana muutaman vanhemman, joka on niin vaikealla tavalla lastaan vaurioittava vielä lapsen ollessa sijoituksessakin, että olen huomannut itsessäni kamalia ajatuksia - olen toivonut tämän vaurioittavan vanhemman jotenkin kuolevan tai katoavan rääkkäämästä lastaan (mikä on henkilökohtaisesti minulle kamala tunne, en yleensä toivo ihmisille pahaa). Onneksi näitä näin kipeitä vanhempia ei ole paljon.

Hyvää ja parempaa elämää sinulle!

terv. se lastenpsykiatri

Turvallinen koti on elämän kolhujen haittavaikutuksilta suojeleva tekijä, mutta ei mikään läpäisemätön muuri. Lapsi voi kohdata myös kodin ulkopuolelta paljon pahaa.

Lisään vielä, että toki minäkin olen joutunut toteamaan perheen hoitoyritykset mahdottomiksi ja toivottomiksi ja kirjoitellut pitkät lausunnot lastensuojeluun huostaanottoa varten. Jos vanhemmat eivät suoraan ilmeisesti hakkaa lasta tai päihteily, vaan pahoinpitely on laiminlyöntiä ja henkistä väkivaltaa, voi lastensuojelu ja oikeus haluta aika lailla painavia perusteita siihen, miksi nämä vanhemmat eivät kerta kaikkiaan voi arjessa huolehtia lapsestaan. Monet tällaiset erittäin kipeät vanhemmat lisäksi vastustavat huostaanottoa ja sijoitusta, koska kokevat sen itseensä kohdistettuna loukkauksena ja häpeän aiheena, ja näkevät lapsensa ei erillisenä olentona vaan oman egonsa jatkeena ja omaisuutenaan.

se sama lastenpsykiatri

Aika kovaa settiä lääkäriltä todeta täällä toivovansa jonkun kuolemaa, ja vieläpä jonkun lapsen vanhemman.

Minäkin ajattelin ennen yhtä yksinkertaisesti. Pidin myös meidän perhettä ”hyvänä perheenä”. Samoin olin sitä mieltä, että jos ongelmia tulee, hyvät vanhemmat hakevat lapselle apua, apu auttaa, ja se siinä. Ajattelin myös, että nepsy-haasteet huomataan, kuntoutetaan, pidetään struktuuri ja that’s it.

Kunnes kiltti (todennäköisesti autismin kirjolle sijoittuva) tyttö romahti 5-6 -luokkien aikana ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunteisiin kaverisuhteissa. Koulu ei huomannut mitään (koska oppiminen sujui, eikä isoja riitoja muiden lasten kanssa) joten apua sieltä ei saatu, vaikka kuinka haettiin. Lastensuojeluun teimme itse itsestämme huoli-ilmoituksen ja erikoissairaanhoito saatiin lopulta myös mukaan. Diagnosointi ei olekaan niin yksinkertaista kuin luulin.

Nuori on nyt lähes syrjäytynyt, vaikka kuinka yritimme olla ”hyviä vanhempia”.

Tunnen psykologi-opettajaperheen, jonka jälkikasvulla on ollut huumeongelmaa, sosiaalisia ongelmia, huutoa&raivoamista vanhempien puolelta kotioloissa... joten kyllä paremmissakin perheissä osataan pilata lapsen henkinen terveys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai nyt kukaan oikeasti ajattele, että vanhemmat ovat syypäitä kaikkeen..? Vaikka kaikkensa tekisi, voi lapsi silti olla onneton, voida huonosti, alkaa käyttämään huumeita, tehdä rikoksi yms. Vanhempien lisäksi lapseen vaikuttaa muu ympäristö, kaveriporukka, oma luonne yms. Toki voi yrittää vaikuttaa lasten valintoihin, mutta ei vanhemmat tiedä lastensa elämästä kaikkea. Yksityisyyteenkin on oikeus. Eikä mikään terapia tai hoito korjaa kaikkea. Jos joku haluaa tuhota elämänsä, ei siinä oikein auta mikään.

Hyvinvointi usein periytyy ja vanhemmat ovat suuressa osassa lasten elämää, mutta kaikki ei todellakaan ole vanhempien syytä tai ansiota. Jokainen ihminen tekee loppujen lopuksi omat valintansa ihan itse.

En usko että hyvin hoidettu lapsi alkaa käyttää huumeita.

Rikkaiden lapset käyttävät kalliita päihteita, jos käyttävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja perheterapeutti, ja pidän aloitusta ja otsikkoa erinomaisen tyhmänä.

Potilainamme toki on usein lapsia, joiden vanhemmilla on omia ongelmia riittävästi ilman lastakin; lapsi oireilee ehkä perheen  ja vanhempien vaikeaa oloa. Näitäkään vanhempia en pääsääntöisesti sanoisi huonoiksi, he rakastavat lastaan ja tahtovat hänelle hyvää, mutta joskus vanhemmuuteen tarvitaan vähän apua ja tukea. Ja sitten olen kohdannut oikein ymmärtäviä taitavia vanhempia, joille vaan elämä on heittänyt isoja haasteita. 

Aloitus sisältää jotenkin oletuksen, että oireilevien lasten vanhemmat ovat huonoja. Hieno lähtökohta ajattelulle, ja kertoo melkoisesta yksioikoistamisesta. Huonoja vanhempiakin tietysti oikeasti on. Mutta yllätys yllätys, aina niidenkään lapset eivät kumminkaan oireile. Eikö ole ihmeellistä.

Monet meistä tarvitsevat joskus apua. Siksi apua on hyvä lähteä rohkeasti etsimään, myös vanhemmuuteen liittyvissä asioissa; se jos mikä on hyvää vanhemmuutta. Hyvää vanhemmuutta on pohtia omaa vanhemmuuttaan, kysyä neuvoa, ottaa tarvittaessa tukea vastaan. 

Etkö ole muka kertaakaan kohdannut perhettä, jossa vanhempia ei ihan oikeasti voisi vähempää kiinnostaa? Niitäkin nimittäin on, vähemmän, mutta niitä on. Toki monet vanhemmat, nekin joilla on vakavia ongelmia, rakastavat aidosti lapsiaan, mutta ei todellakaan kaikki.

Minun isäni ei välittänyt minusta pätkääkään, halveksi ja vihasi. Äitipuoleni samoin. Kuulin koko lapsuuteni ja nuoruuteni, miten kelvoton, tyhmä, huo*a, laiska, lahjaton tuleva sossupummi olen. Siitä kaikesta mitä jouduin kokemaan mm. tahallaan nälässä pitämisestä ja syömisen rajoittamisesta niin, että näin nälkään, siinä missään ei ollut hitustakaan rakkautta tai ”parhaansa yrittämistä”. Toivon todella, että kykenet tunnistamaan myös kaltaiseni lapset, etkä ala sympatiseeraamaan liikaa vanhempia silloin, kun se on ehdottomasti vahingollista lapselle.

Olen pahoillani kokemuksestasi ja siitä, millaisen lapsuuden jouduit kokemaan. Totta kai olen tavannut vuosien varrella myös vanhempia, jotka ovat täysin soveltumattomia vanhemmiksi. Koska työskentelen erikoissairaanhoidossa, nämä kaikkein huonoimmat vanhemmat eivät usein ole enää hoitomme piirissä, koska lapsi on päätynyt sijoitukseen ja hoidon fokuksessa ovat lähinnä lapsi itse ja ne aikuiset, joiden kanssa lapsi nykyään asuu eli sijaisvanhemmat tai lastensuojelulaitoksen omahoitajat. Olen tavannut myös pitkän urani aikana muutaman vanhemman, joka on niin vaikealla tavalla lastaan vaurioittava vielä lapsen ollessa sijoituksessakin, että olen huomannut itsessäni kamalia ajatuksia - olen toivonut tämän vaurioittavan vanhemman jotenkin kuolevan tai katoavan rääkkäämästä lastaan (mikä on henkilökohtaisesti minulle kamala tunne, en yleensä toivo ihmisille pahaa). Onneksi näitä näin kipeitä vanhempia ei ole paljon.

Hyvää ja parempaa elämää sinulle!

terv. se lastenpsykiatri

Hyvä kuulla, ettet usko siihen, että kaikista kyllä on vanhemmiksi riittävällä tuella. Ja tosiaan, en tajunnut ajatella, että minun tyyppiset tapaukset harvemmin päätyy sinun tiskillesi. Meilläkin osattiin esittää, kaikki oli vain lasten syytä, sympatia ja ymmärrys haettiin taitavasti vain vanhemmille. Hämmästyttävää miten moni ammattilainen sulkee silmänsä, kun kulissit ovat perheessä kunnossa. Pääsin lopulta pois, kun pyysin itse sijoitusta laitokseen ja tein itsestäni lastensuojeluilmoituksen. Oireilin periaatteessa aika lievästi kokemaani nähden, itsetuhoisuutta ja masennus+ahdistuneisuus kombo löytyi tietenkin, mutta persoonani ei särkynyt, en sairastunut psykoosiin ja olen neurologisesti ns. normaali (traumatisoinnin aiheuttamia vaurioita lukuunottamatta). Olin liian kestävä lapsi ja opin selviytymään ja pitämään itseni kasassa, ihan siitäkin syystä, että pelkäsin mitä tapahtuu jos romahdan.

Olen selviytynyt hämmentävän hyvin. Toki se on vaatinut pitkää terapiaa, joka jatkuu edelleen, mutta tiedän sen, että niin moni kaltaiseni särkyy liian pahasti kokemuksiensa takia. Olen onnekas, että minulla on ollut riittävästi selviytymistekijöitä. Kiitos sinulle vastauksestasi.

tottakai voi voida huonosti. Siihen riittää vain huonot koulukaverit tai ympäristöstä tuleva pahuus.

Vierailija kirjoitti:

Hyvät vanhemmat hakevat lapselle apua.

Kyllä, mutta apua ei saa. Minulle nuorisopsykiatri totesi, että jopa syövän hoito on helpompaa, joskus näiden kohdalla täytyy vain nostaa kädet pystyyn.

No minulla oli (ja on) aivan loistavat vanhemmat, mutta siitä huolimatta olin teini-iässä todella ahdistunut ja masentunut. Joo, ymmärtävät vanhemmat auttoivat, mutta eivät todellakaan poistaneet ongelmaa, siihen kun ei toinen ihminen voi kyetä.

Mielestäni "hyvä" vanhempi on hankala määritelmä, sillä vanhemmuus on asia, jossa on mahdotonta onnistua täydellisesti. Vaikka kuinka ajattelisi lapsen parasta, ei siinä aina onnistu. Siksi parhaidenkaan vanhempien lapset eivät ole immuuneja ongelmille.

Minusta on hassua huomata ihan tavallisten lasten (eli ei mitään ongelmaoireilua) ja tavallisten vanhempian osalta, miten lapsi heijastaa vanhempansa käytössä. Ei siinä kai oikeasti ole mitään yllättävää tai ihmeellistä, mutta kun näkee oikeasti se vanhemman vaikutuksen.

Vähän uhriutumiseen taipuvaisen vanhemman lapsi uhriutuu helposti. Hyvin pelokkaan ja kaikenlaisia uhkia näkevän äidin lapsi säikkyy vieraita lapsia (kerrostalon!) pihalla jne. Eihän lapsi muuta voi. Minä siirtänen omaa ylireippauden ja vaativuuden malliani, vaikka kuinka sen tiedostan.

Mikä tosiaan on hyvän ja eheän vanhemmuuden raja? Ja lapsetkin ovat kuitenkin omia persooniaan omine reaktioineen ja omine asioineen. Ja mitä isompi lapsi, sitä enemmän sattuma ja muu maailma vaikuttaa.

Minulla on ihanat vanhemmat, hyvä koti ja turvallinen lapsuus. Minua on kuskattu harrastuksiin ja opintojani on tuettu ja minua kannustettu. Siitä huolimatta masennuin ja ahdistuin. Uskon, että lapsi voi voida huonosti, vaikka vanhemmat ovat hyviä - niin minullekin tapahtui. Minunlaisiani on paljon enemmänkin.

Olen ns. "hyvän" perheen äiti, ollut vuosikausia naimisissa "hyvän" isän kanssa. Olemme molemmat korkeasti koulutettuja, hyvätuloisia, hyvissä ammateissa. Lapsia on kaksi, molemmat jo aikuisia.  Perheyhteisö on ollut tiivis, välit kummankin vanhemman lapsuuden perheisiin hyvät ja lapset ovat saaneet hyvän koulutuksen. Siitä huolimatta kummallakin lapsella on ollut vaiheita, jolloin he ovat voineet huonosti. Molemmilla oli - ja on ajoittain edelleen - psyykkisiä ongelmia.  Ja kyllä, tiedän että he ovat molemmat ainakin kokeilleet huumeita. 

Aikani syytin itseäni siitä, että olen huono vanhempi, kunnes stressaavassa elämäntilanteessa päädyin keskustelemaan psykologin kanssa, joka pisti minut piirtämään perheeni sukupuut. Siinä kävimme läpi perhesuhteet, suvun sairaudet ja muut tiedossani olleet suvun eri jäsenten tilanteet. Oivalsin, että todennäköisimmin selitys lasten psyykkisiin ongelmiin löytyy  heidän geeneistään. Taipumus erilaisiin sairauksiin, niin psyykkisiin kuin fyysisiinkin kun tuppaa periytymään. Miehen molempien vanhempien lapsuudenperheissä on ollut psyykkisiä ongelmia. Toisen suvussa alkoholismia ja muita riippuvuuksia sekä epävakaisuutta, toisen suvussa depressiivisyyttä, ahdistuneisuutta yms. Minun puoleltani lapset todennäköisesti ovat perineet taipumuksen fyysisiin sairauksiin, jotka ilmennevät sitten, kun heillä on viisikymppiä mittarissa. Toki olemme hankkineet kummallekin lapselle apua heidän ongelmiinsa ja molemmat ovat tällä hetkellä tolkun kansalaisia. 

Kertomani jälkeen lienee selvää, että olen sitä mieltä, että lapset voivat voida huonosti, vaikka vanhemmat olisivat ns. "hyviä". Selvää lienee myös, etten jaa edellä esitettyä näkemystä siitä, että "olisimme pilanneet lastemme terveyden". Minkäs he geeneilleen mahtavat, sen paremmin kuin minä tai puolisonikaan.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä kukaan ei ymmärtänyt pointtiani ihan.

Kyllä monen huonovointisen lapsen taustalta löytyy huonovointinen koti.

Ja, jos lasta kiusataan, silloin vanhemmat puuttuvat siihen.

Joka tilanne on eri. Ja lapset todellakin syntyvät eri temperamenttisina. Perheessä voi olla kaksi hyvin erilaista lasta. Jotkut lapset ovat helppoja. Jotkut ovat psykopaatteja. Maailma ei ole mustavalkoinen. Voi olla maailman paras vanhempi ja silti lapsesta tulee murhaaja.

Vierailija kirjoitti:

Kiusatun lapsen vanhemmat eivät voi vaikuttaa siihen, miten toisten vanhempien lapset käyttäytyy.

Juuri näin. Minullakin hyvä koti, rakastavat vanhemmat. Silti masensi kun koulussa kiusattiin.

Ap puhuu höpöjä.