Lue keskustelun säännöt.
Lapsi satuttaa tahallaan
08.01.2021 |
Millä san kohta 3 täyttävän lapsen lopettamaan satuttamisen? Hän lyö, raapii ym. tahallaan satuttaa, yleensä minua, joka päivä. Mutta satuttaa vain kesken mukavan tekemisen. Kun leikin hänen kanssa, luen hänelle kirjaa, pidän sylissä tms. Kaikki menee ensin mukavasti mutta ihan yhtäkkiä lapsi lyö minua leukaan tai raapii täysillä käsivarttani. Täysin ennakoimatta. Olen koko ajan mustelmillatai naarmuilla ja niin väsynyt satuttamiseen että enää karjaisen kovaa ei. Olen yrittänyt kaikenlaiset tilanteiden sanottamiset, rauhalliset kieltämiset, pois viemiset ym pitkään mutta niillä ei ole ollut mitään vaikutusta. Kuuluuko tämä ikään vai mitä tämä on?
Kommentit (98)
Meillä 3,5v raivopää, joka tosin luonteeltaan aina ollut kova luu. Nyt kuitenkin alkanut raivoamaan kurkkusuorana, haukkuu tyhmäksi, uhkailee lyömisellä sekä silloin tällöin raivon vallassa alkaa huitoa käsillä tai tarkoituksella tulee ja läimäisee kun osoittaa tuohtumuksen. On selitetty, sylitetty, oltu empaattisia, kysytty mikä harmittaa, napattu kiinni ja napakasti kielletty, poistettu tilanteesta. Raivo vaan yltyy ja tilanne loppuu viimeistään itkuun. Rauhoittumisen jälkeen pieni tovi ja homma alkaa alusta. Kaikki sallitut keinot on käytetty ja kädet ristissä rukoilen, että loppuu joskus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä kyllä karjaisisin niin pahasti, että lapsi säikähtää kunnolla. Siis tuossa tilanteessa, kun on ensin kielletty, keskusteltu asiasta, lopetettu kiva tekeminen ja otettu lelu takavarikkoon.
Mulla vähän samanmoinen alle 3v tapaus hoidossa. Vaihe ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Mätki ja raapi minua ja muita lapsia. On kuitenkin tosi fiksu tapaus.
Joka kerta otin kädestä kiinni ja sanoin tiukasti ei. Sen jälkeen selitin yksinkertaisesti, että miksi ei saa lyödä ja sanoin, että silittää saa. Nopeasti lapsi ymmärsi ja vaihtoi läpsimisen silittämiseen. Välillä meinaa yhä läpsiä esim jonottaessa, mutta sanon heti, että muistatko mitä sai tehdä. Sen jälkeen silittää.
Joillain tuo lyömisvaihe kestää kauemmin, täällä meni noin 1kk.
Vaihdettiin siis lyöminen silitykseen.
En voi kuitenkaan raapia tai lyödä takaisin hoitolapsiani. 😁
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi mottii ja kolauttelee kesken kivan tekemisen, niin voisiko kyse olla vain siitä ettei lapsesi tiedä miten osoittaa tunteitaan? Lapsi nauttii ja hänellä on kivaa, eikä hän osaa ilmaista sitä asiaa sinulle niin että sinä sen ymmärtäisit. Lapselle on kivaa lyödä ja rikkoa tavaroita, joten siksi lyö sinuakin. Näin olen joskus kuullut ja pitänee joidenkin lasten kohdalla paikkansa. Ei ole aina uhmaa, jos kesken rauhallisen kivan tekemisen alkaa äitiään esimerkiksi potkia.
Se, miten tuo tilanteen saa korjattua, ei ole minulle täysin selvää. Tunnen äidin, joka tuollaisessa tilanteessa aina keskeytti lapsen toiminnan, otti ne kivat lelut pois ja kertoi kuinka toista ei saa satuttaa, ja pelkän rankaisemisen sijaan piti aina sylissä ja halasi lastaan, ikäänkuin näyttääkseen kuinka tunteitaan voi osoittaa toiselle, jos on kivaa. Heillä tuo toimi, ja tietyn ajan jälkeen lapsi lopetti toisten satuttamisen.
Jos kolmevuotias ei tajua satuttavansa äitiä lyömisillään, hänellä on ymmärryksessä jotakin kivaa.
Vierailija kirjoitti:
Mulla vähän sampöanmoinen alle 3v tapaus hoidossa. Vaihe ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Mätki ja raapi minua ja muita lapsia. On kuitenkin tosi fiksu tapaus.
Joka kerta otin kädestä kiinni ja sanoin tiukasti ei. Sen jälkeen selitin yksinkertaisesti, että miksi ei saa lyödä ja sanoin, että silittää saa. Nopeasti lapsi ymmärsi ja vaihtoi läpsimisen silittämiseen. Välillä meinaa yhä läpsiä esim jonottaessa, mutta sanon heti, että muistatko mitä sai tehdä. Sen jälkeen silittää.
Joillain tuo lyömisvaihe kestää kauemmin, täällä meni noin 1kk.
Vaihdettiin siis lyöminen silitykseen.
En voi kuitenkaan raapia tai lyödä takaisin hoitolapsiani. 😁
Tämä kuulostaa fiksulta. Lapsethan ovat osittain aika eläimen tasolla, ja eläinten kanssa toimii paljon paremmin oikeaan toimintaan kannustaminen kuin pelkkä väärästä rankaisu ilman sallittua vaihtoehtoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuttuni katseli tuota samaa menoa pari vuotta. Kerran tytär puri häntä käteen ja hänpä puri takaisin. Lyöminen, pureminen ja repiminen loppui siihen, kun hoksasi itse, miltä se tuntuu. Tätä ei kaiketi saisi suositella, mutta onhan tuo kyllä mahdoton tilanne.
Saman asian voisi ajaa epämiellyttävän napakka ote kädestä jos esimerkiksi lyö.
Meillä oli erityislapsi johon ei saanut mitään kontaktia kun sai raivokohtauksen ja ainut keino estää satuttamasta muita ja itseään oli pitää hallintaotteessa. Pois pääsi kun rauhoittui. Ei ollut lääkäreille ja terapeuteilla muuta neuvoa. Toki olisi voinut soittaa poliisit ja teini-iässä soitettiinkin muutaman kerran koska alkoi olla aikuisen kokoinen eikä meinannut enää oma porukka riittää kun kuppi meni nurin. Näiden poliisikäyntien jälkeen lähti myös osastohoitoon jossa tehtiin selväksi että jos ei osaa käyttäytyä ei voi asua kotona ja edelleen huusi mutta ymmärsi että päälle käymistä ei katella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennakointi.
Miten? Esim kun lapsi istuu sylissäni ja luen kirjaa kun hän halusi että luetaan ja sai valita kirjankin ja tunnelma on oikein mukava ja luetaan ja keskustellaan kirjan tapahtumista niin täysin varoittamatta sekunnissa yllättäen mäjäyttää minua päähän. Vaikka tietää kyllä että ei saa. Ap
Vaikuttaa samanlaiselta käyttäytymiseltä kuin mun siskon pojalla aikoinaan toista isoäitiään kohtaan. Kun ei osoiteta selkeillä rajoilla, mikä oikein, mikä väärin, eikä saa mitään ikään sopivaa rangaistusta ja kohdellaan pikku prinssinsä, niin voin sanoa, että sitä saa, mitä tilaa. Ei pieni lapsikaan silloin mitään kunnioitusta anna.
No minä olen kyllä aina ollut selkeä ja johdonmukainen siitä mikä on sallittua ja asettanut rajat jotka pitää. Ap
Tämä nimenomaan taitaa olla ongelma, ap.
Säikähdin kun luin aloituksessa, että karjaiset kovaa ei. Vaikuttaa siltä, että tavalla tai toisella olet liian jyrkkä... huutaminen noin pienelle lapselle muuta kuin akuutissa hengenhädässä - oli syy mikä tahansa - on erittäin aggressiivinen teko. Tämä on hyvä tiedostaa. Sitä kautta tilanne voi muuttua parempaan.
Olet kokeillut emotionaalista hylkäämistä ("pois viemiset"), ajatuksien tunkemista toisen päähän ("sanoitus", joka on ilmeisesti ns. mennyt metsään), tunteiden ilmaisun kieltämisen ("rauhalliset kieltämiset"). Niin, mikään ei auta, koska kaikki nuo keinot ovat vääriä. Älä enää käytä niitä. Ilmaisemalla itseäsi vanhan kaavan mukaan, häpäiset lapsen ja aiheutat vain ongelman vahvistamista.
Mukavina hetkinä lapsen on helpointa viestittää, mitä mieltä hän on siitä, kuinka häntä kohtelet. Älä vastaa näihin viesteihin, lapsen pyyntöihin olla kaltoin kohtelematon, kohtelemalla häntä lisää kaltoin. Lapsilla on intuitiivinen tapa viestittää syvällisempiä tarpeitaan. Tuon ikäinen ei tule sanomaan: "olet n a t s i, jonka pitäisi relata, koska minä voin kanssasi huonosti!!"
Pyyteetön rakkaus tarkoittaa myös joustavuutta, pieniä tekoja toisen mieliksi. Ota vastaan mielenosoitukset ja kestä ne kuin aikuinen. Ne ovat merkki siitä, että lapsi tarvitsee jotain enemmän... mutta muista, että KYSE ON LAPSESTA EI SINUSTA. Älä siis kilahda siitä, että lapsella on tarpeita ja että hän uskaltaa pyytää apua ehkä ainoalla tavalla, jolla häntä ei mitätöidä sanoilla. Unohda siis riittämättömyytesi ja keskity rakastamaan lastasi, olemaan huomaavaisempi. Sitä hän yrittää sinulle kertoa.
Vaikka kaikki olisi nyt hyvin, jokin häntä on joskus loukannut suuresti ja nyt maksetaan hintaa siitä. Olkaa siis kärsivällisiä, sillä luottamuksen rakentaminen vaatii aikaa. Tuon ikäisen kanssa ei kannata lähteä analysoimaan, vaan tekojen kautta on hyvä osoittaa, että nauttii lapsen seurasta ja että hänen mukavuutensa on aina ykkösasia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te jotka ajattelette tilannetta pelkkänä väkivaltana, se ei ole sitä lapsen osalta. Se on hätähuuto. Johon ikävän moni aikuinen vastaa väkivallalla.
Kissoista luin, että kun saavat ähkyynsä hyvää, saattavatkin raapaista. Siis vaikka silitystä tms, mitä tykkäävät.
Tavallaan eivät halua sitä enää, mutteivät muuten osaa lopettaa. Voiko ihmisillä olla tämäntapaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin syntyy ns. noidankehä, jopa mt-ongelma. Vuorovaikutus ei ole vastavuoroista, vaan se halutaan korvata joillakin ihmeen "rajoilla"... mitä siellä rajojen sisällä on, hajuton ja mauton objekti? Lasta hienovaraisesti kuritetaan, ellei sopeudu ja sitten ihmetellään, mikä on mennyt pieleen kun rajat eivät maistu.
Vierailija kirjoitti:
Te jotka ajattelette tilannetta pelkkänä väkivaltana, se ei ole sitä lapsen osalta. Se on hätähuuto. Johon ikävän moni aikuinen vastaa väkivallalla.
Pöh. Tuo on aivan normaalia käytöstä lapselta, joka opettelee sääntöjä. Aikuinen on se, kuka tuon käytöksen pystyy lopettamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennakointi.
Miten? Esim kun lapsi istuu sylissäni ja luen kirjaa kun hän halusi että luetaan ja sai valita kirjankin ja tunnelma on oikein mukava ja luetaan ja keskustellaan kirjan tapahtumista niin täysin varoittamatta sekunnissa yllättäen mäjäyttää minua päähän. Vaikka tietää kyllä että ei saa. Ap
Vaikuttaa samanlaiselta käyttäytymiseltä kuin mun siskon pojalla aikoinaan toista isoäitiään kohtaan. Kun ei osoiteta selkeillä rajoilla, mikä oikein, mikä väärin, eikä saa mitään ikään sopivaa rangaistusta ja kohdellaan pikku prinssinsä, niin voin sanoa, että sitä saa, mitä tilaa. Ei pieni lapsikaan silloin mitään kunnioitusta anna.
Haloo! Nyt puhutaan alle 3-vuotiaasta!
Vierailija kirjoitti:
Kissoista luin, että kun saavat ähkyynsä hyvää, saattavatkin raapaista. Siis vaikka silitystä tms, mitä tykkäävät.
Tavallaan eivät halua sitä enää, mutteivät muuten osaa lopettaa. Voiko ihmisillä olla tämäntapaista.
Hm. On ihmisiä, jotka eivät osaa lukea toisia. Kissoja, tai vauvoja, ylistimuloiodaan eikä lopeteta, ennen kuin toinen alkaa voida jo pahoin. Kissa viestittää, että olisi aika himmata intensiteettiä; se ei lähde heti pois, kun tykkäisi pehmeästi vähentää vuorovaikutusta... eli nauttii seurata mutta ei tykkää siitä, ettei toinen huomioi sen pyyntöjä intensiteetin vähentämisestä. Lapsesta on vaikea sanoa näkemättä tilannetta. Ehkä jokin muistuttaa siitä, että toinen on kovin päällekäyvä - hyvinäkin hetkinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanan"päällekäyvä" tilalla voisi olla myös sana TUNKEILEVA. Emotionaalisesti tunkeileva. Yhdessäolokin yhden ihmisen ehdoilla. Ei tietoisesti...
Eli on sellainen asenne, että MINÄ OLEN POMO koska tuo toinen "ihminen" on pelkkä rääpäle...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennakointi.
Miten? Esim kun lapsi istuu sylissäni ja luen kirjaa kun hän halusi että luetaan ja sai valita kirjankin ja tunnelma on oikein mukava ja luetaan ja keskustellaan kirjan tapahtumista niin täysin varoittamatta sekunnissa yllättäen mäjäyttää minua päähän. Vaikka tietää kyllä että ei saa. Ap
Vaikuttaa samanlaiselta käyttäytymiseltä kuin mun siskon pojalla aikoinaan toista isoäitiään kohtaan. Kun ei osoiteta selkeillä rajoilla, mikä oikein, mikä väärin, eikä saa mitään ikään sopivaa rangaistusta ja kohdellaan pikku prinssinsä, niin voin sanoa, että sitä saa, mitä tilaa. Ei pieni lapsikaan silloin mitään kunnioitusta anna.
Haloo! Nyt puhutaan alle 3-vuotiaasta!
Missä vaiheessa niitä selkeitä rajoja pitäisi sun mielestä alkaa opettaa lapselle? Kun ei niitä nyt selkeästikään tajua, kun mätkii äitiään ihan huvikseen.
En tiedä miten oikein tai väärin itse tein, mutta minä sanoin lapselleni, että jos jotakuta on pakko lyödä, niin sitten lyö itseään, mutta minua ei koskaan.
Kerran lapsi löi eläintä, ja silloin käskyttämällä pakotin hänet lyömään itse itseään. Hän totteli, joskin lyönti oli niin varovainen, ettei hän varmasti satuttanut itseään. Ei ole silti kertaakaan sen jälkeen lyönyt eläimiä.
Omalla kohdallani en mennyt niin pitkälle, vaan jos lapsi vaikka löi minua lelulla polveen, osoitin hänen polveaan ja sanoin että jos on pakko lyödä, niin lyö tuohon. Lapsi sanoi aina ei, ja sitten selitin että nii-in, äitikin sanoo ei koska äitikin saa kipeää, ja siksi äitiä ei saa lyödä. Ja sitten otin lelun pois ja sen sai takaisin jos osasi pyytää anteeksi. Jos samalla lelulla löi uudelleen, se oli huono lelu ja meni roskiin. Ei minun kodissani saa asua sellaisia leluja, jotka tekevät minulle kipeää.
En tiedä, onko tämä nykypäivänä ihan hirveä tapa opettaa lapselle, että lyöminen sattuu. Mutta kun en periaatteestakaan lyö lastani, enkä toisaalta periaatteestakaan anna lapseni lyödä minua, niin tämä oli paras keino minkä keksin.
Lapsi oppi äkkiä ymmärtämään, että äidin lyöminen tuntuu äidistä pahalta, koska eihän lapsi halunnut itseäänkään lyödä.
Ja tuhmat lelut lähti kotoa pois. Joko roskiin tai vähintäänkin mummolan vintille siksi aikaa, että lelut oppivat että äitiä ei satuteta. Vahva viesti, mutta lapsi ymmärsi nopeasti että minun kodissani on nollatoleranssi väkivallalle.
Pakotettu empatia toimii oman lapseni kohdalla paremmin kuin pelkkä kieltäminen. "Ei" on erittäin tyhjä sana, jos sillä ei ole mitään seurauksia. Lelun laittaminen hyllyn päälle ei ole lapsen silmissä mikään seuraus. Lapsen silmin äiti nyt vain vähän ylireagoi ja huomenna äiti heltyy ja antaa lelun kiltisti takaisin. Saattaa vähä nalkuttaa, että lyöminen oli tuhmaa, mutta sanomalla "joojoo" äiti jättää asian sikseen.
Kun taas sellainen lelu, joka ei osaa kodin sääntöjä ja lähtee roskiin, se on seuraus. Hyvin selkeä, ja hyvin vahva viesti siitä, että tällainen peli ei yksinkertaisesti vain vetele. Äitiä ei satuteta äidin omassa kodissa, piste.
En tosiaan sano, että tämä olisi mahdollisimman paras tapa, mutta se on toimiva. Ja lapsestani on kasvanut omilla avoillaan ajatteleva, empaattinen pieni ihminen. Uskaltaa kyseenalaistaa minua, mutta toisaalta tottelee kun selitän, mitä siitä seuraa, jos minua ei tottele.
Esimerkiksi vaikkapa se, että jos lapsi ei osallistu kodin siivoamiseen. Kerron, että sitten äiti joutuu tehdä enemmän kotitöitä ja äidinkin mielestä ne ovat tylsiä ja äidille tulee paha mieli, jos äidin pitää tehdä enemmän kotitöitä. Ja jos äiti teke lapsenkin kotityöt, äiti saa lapselle varatut karkitkin. Mikä käytännössä tulee tarkoittamaan sitä, että lapsi katsoo vieressä kun minä ja mieheni syömme karkkia. Lapseni ei ole koskaan luistanut kotitöistään, koska ei halua joutua katsoa vierestä, kun syön hänenkin karkkinsa.
Aina lapsi on tehnyt mitä pyydetään. Joskus tyytyväisenä, joskus valittaen. Mutta tekee sen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te jotka ajattelette tilannetta pelkkänä väkivaltana, se ei ole sitä lapsen osalta. Se on hätähuuto. Johon ikävän moni aikuinen vastaa väkivallalla.
Pöh. Tuo on aivan normaalia käytöstä lapselta, joka opettelee sääntöjä. Aikuinen on se, kuka tuon käytöksen pystyy lopettamaan.
Ai että opettelee, sattuuko toista, kun käden raapii verille tai puristaa mustelmille? Ihan kuin sanoisi, että lapsi hakkaisi joka päivä päätään seinään koska ei muista - ei ole oppinut - että siihenkin oli joku sääntö... Tuon logiikan mukaan ihminen toistaisi maanisesti vaikka mitä, kun joku ei olisi koko ajan musituttamassa, mitä pitäisiköön oppia!
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miten oikein tai väärin itse tein, mutta minä sanoin lapselleni, että jos jotakuta on pakko lyödä, niin sitten lyö itseään, mutta minua ei koskaan.
Kerran lapsi löi eläintä, ja silloin käskyttämällä pakotin hänet lyömään itse itseään. Hän totteli, joskin lyönti oli niin varovainen, ettei hän varmasti satuttanut itseään. Ei ole silti kertaakaan sen jälkeen lyönyt eläimiä.
Omalla kohdallani en mennyt niin pitkälle, vaan jos lapsi vaikka löi minua lelulla polveen, osoitin hänen polveaan ja sanoin että jos on pakko lyödä, niin lyö tuohon. Lapsi sanoi aina ei, ja sitten selitin että nii-in, äitikin sanoo ei koska äitikin saa kipeää, ja siksi äitiä ei saa lyödä. Ja sitten otin lelun pois ja sen sai takaisin jos osasi pyytää anteeksi. Jos samalla lelulla löi uudelleen, se oli huono lelu ja meni roskiin. Ei minun kodissani saa asua sellaisia leluja, jotka tekevät minulle kipeää.En tiedä, onko tämä nykypäivänä ihan hirveä tapa opettaa lapselle, että lyöminen sattuu. Mutta kun en periaatteestakaan lyö lastani, enkä toisaalta periaatteestakaan anna lapseni lyödä minua, niin tämä oli paras keino minkä keksin.
Lapsi oppi äkkiä ymmärtämään, että äidin lyöminen tuntuu äidistä pahalta, koska eihän lapsi halunnut itseäänkään lyödä.
Ja tuhmat lelut lähti kotoa pois. Joko roskiin tai vähintäänkin mummolan vintille siksi aikaa, että lelut oppivat että äitiä ei satuteta. Vahva viesti, mutta lapsi ymmärsi nopeasti että minun kodissani on nollatoleranssi väkivallalle.Pakotettu empatia toimii oman lapseni kohdalla paremmin kuin pelkkä kieltäminen. "Ei" on erittäin tyhjä sana, jos sillä ei ole mitään seurauksia. Lelun laittaminen hyllyn päälle ei ole lapsen silmissä mikään seuraus. Lapsen silmin äiti nyt vain vähän ylireagoi ja huomenna äiti heltyy ja antaa lelun kiltisti takaisin. Saattaa vähä nalkuttaa, että lyöminen oli tuhmaa, mutta sanomalla "joojoo" äiti jättää asian sikseen.
Kun taas sellainen lelu, joka ei osaa kodin sääntöjä ja lähtee roskiin, se on seuraus. Hyvin selkeä, ja hyvin vahva viesti siitä, että tällainen peli ei yksinkertaisesti vain vetele. Äitiä ei satuteta äidin omassa kodissa, piste.
En tosiaan sano, että tämä olisi mahdollisimman paras tapa, mutta se on toimiva. Ja lapsestani on kasvanut omilla avoillaan ajatteleva, empaattinen pieni ihminen. Uskaltaa kyseenalaistaa minua, mutta toisaalta tottelee kun selitän, mitä siitä seuraa, jos minua ei tottele.
Esimerkiksi vaikkapa se, että jos lapsi ei osallistu kodin siivoamiseen. Kerron, että sitten äiti joutuu tehdä enemmän kotitöitä ja äidinkin mielestä ne ovat tylsiä ja äidille tulee paha mieli, jos äidin pitää tehdä enemmän kotitöitä. Ja jos äiti teke lapsenkin kotityöt, äiti saa lapselle varatut karkitkin. Mikä käytännössä tulee tarkoittamaan sitä, että lapsi katsoo vieressä kun minä ja mieheni syömme karkkia. Lapseni ei ole koskaan luistanut kotitöistään, koska ei halua joutua katsoa vierestä, kun syön hänenkin karkkinsa.
Aina lapsi on tehnyt mitä pyydetään. Joskus tyytyväisenä, joskus valittaen. Mutta tekee sen.
No tämä opettaa ITSETUHOISUUTTA, ikävä kyllä.
Jos lapsi mottii ja kolauttelee kesken kivan tekemisen, niin voisiko kyse olla vain siitä ettei lapsesi tiedä miten osoittaa tunteitaan? Lapsi nauttii ja hänellä on kivaa, eikä hän osaa ilmaista sitä asiaa sinulle niin että sinä sen ymmärtäisit. Lapselle on kivaa lyödä ja rikkoa tavaroita, joten siksi lyö sinuakin. Näin olen joskus kuullut ja pitänee joidenkin lasten kohdalla paikkansa. Ei ole aina uhmaa, jos kesken rauhallisen kivan tekemisen alkaa äitiään esimerkiksi potkia.
Se, miten tuo tilanteen saa korjattua, ei ole minulle täysin selvää. Tunnen äidin, joka tuollaisessa tilanteessa aina keskeytti lapsen toiminnan, otti ne kivat lelut pois ja kertoi kuinka toista ei saa satuttaa, ja pelkän rankaisemisen sijaan piti aina sylissä ja halasi lastaan, ikäänkuin näyttääkseen kuinka tunteitaan voi osoittaa toiselle, jos on kivaa. Heillä tuo toimi, ja tietyn ajan jälkeen lapsi lopetti toisten satuttamisen.