Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi nykyvanhemmat eivät halua viettää aikaa lastensa kanssa?
07.01.2021 |
Pahoittelut otsikon yleistämisestä, mutta olen huomannut tällaisen ilmiön kun kohtaan perheitä. Pienetkin alle 3-vuotiaat lapset viedään päiväkotiin, vaikka molemmat vanhemmat olisivat vapaalla/lomalla ja illalla ja viikonloppuna vielä mummille, ja silti valitetaan kuinka raskasta on. Lapset vaikuttavat pelkältä taakalta. Ainoa tapa rentoutua on viettää ”omaa aikaa”.
Miten tuntuu siltä, että nämä keillä hyvät tukiverkostot, isovanhemmat jeesavat kaikin puolin, valittavat eniten siitå kuinka rankkaa on?
Itsellänikin useampi lapsi, joten jonkinlainen käsitys on siitä minkälaista elämä lasten kanssa on.
Kommentit (95)
Vierailija kirjoitti:
Lapset on kasvatettu huonosti. Annetaan huutaa, riekkua ja levitettä lelunsa joka nurkkaan kotona. Ihan kaaosta monissa lapsiperheissä ja kaikki pitää tehdä lapsen tahtiin ja niitä kuunnellaan ja ymmärretään loputtomiin. Kun joku aikuinen tulee kylään, ei voida edes jutella aikuisten kesken vaan kaikki tuijottaa niiden lasten temppuilua. Joskus muinoin oli niin, että perheen aikuiset elivät sitä omaa elämäänsä ja lapset tulivat siinä mukana, sopeutuivat eivätkä vaatineet kaikkea huomiota itseensä. Ei niin että vanhemmat palvelee ja palvoo sitä lasta.
Tämä on ehkä vähän syyllistävään sävyyn kirjoitettu, mutta mielestäni tässä on kyllä pointtiakin: vanhemmuudesta on tehty nykyään tosi raskasta, kaiken pitää tapahtua lasten ehdoilla ja lasten tahtiin, vanhemmilla ei saa olla mitään omaa, ja heitä kohtaan saa käyttäytyä miten vain. Hyvä esimerkki on juuri tuo, että aikuiset eivät pysty puhumaan keskenään ns. aikuisten asioita, kun lapset ovat jatkuvasti keskeyttämässä.
Mun vuonna 42 syntynyt isä muisteli kerran, että 80-luvulla lapsiperhearki oli (ainakin meillä, tämä on tietysti vain yksi kokemus) helpompaa, kun aikuiset elivät elämäänsä ja lapset tulivat siinä mukana. Hän mm. mietti, että kyllähän arki olisi ollut tosi raskasta, jos aikuiset eivät olisi saaneet tehdä omia hommiaan (esim. kotitöitä), jos lapset olisivat "roikkuneet" koko ajan mukana viihdytettävinä. Muistan itsekin lapsena, että aikuiset tekivät omia juttujaan ja minä leikin itsekseni tai sisarusten ja kavereiden kanssa. Vanhempia sai "häiritä" ja usein juteltiin yhdessä hommien lomassa, mutta ei olisi tullut mieleenkään vaatia isää tai äitiä leikkimään ja viihdyttämään meitä. Vanhemmat järjestivät välillä nimenomaan lapsille kivoja juttuja, ja joskus oli myös esim. aikuisten vierailuja, niin että meille tuli kylään ystäviä ja aikuiset saivat seurustella keskenään yms.
Nykyvanhemmuuteen kohdistuvat vaatimukset ovat paikoin todella isoja, ja se johtaa osaltaan juuri siihen, että vanhemmuus koetaan raskaaksi. Ihan pienten lasten kanssa on tietysti pakko elää lasten ehdoilla ja lasten rytmien mukaan, mutta itse en omassa perheessäni (olen yh eli minä ja lapset) halua jatkaa sitä nyt, kun lapset ovat ohittaneet vaippaiän eivätkä ole enää täysin autettavia. Arkeni on paljon siedettävämpää enkä koe tarvitsevani jatkuvasti taukoa lapsista, koska olen monessa suhteessa itsekäs äiti; otan omaa aikaa arkena ja viikonloppuna, esim. jumppaan kotona kun lapset leikkii keskenään, juon silloin tällöin lasin viiniä omassa rauhassa jne. Lapset tietävät, että esim. jumppahetki on äidin omaa aikaa ja silloin en pomppaa jatkuvasti viihdyttämässä heitä. Olen myös tiukempi äiti kuin moni tuttavistani, en esim. anna lasten keskeyttää katkuvasti, jos juttelen kaverini kanssa tms. Vastapainoksi jaksan sitten myös tehdä lasten kanssa kaikenlaista ja se tekeminen on kivaa, kun myös minun tarpeeni tulevat huomioiduksi siinä määrin kuin se on mahdollista. Lisään vielä, että lapset ovat erilaisia, ja joitain lapsia on selkeästi haastavampaa saada käyttäytymään kauniisti eri tilanteissa; en siis syyllistä ketään siitä jos ei onnistu "kasvattamaan lapsistaan aina hyvin käyttäytyviä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vanhemmat varsinaisesti viettäneet aikaa lasten kanssa 60 luvun alussa tai leikkineet. Sisarukset oli sitä varten .
Ja se oli parasta. Lapset saivat olla lapsia, ja vanhemmat olivat turvallisia aikuisia, eivät lapsen tasolla leikkiviä kavereita.
Ennen lapsille sattui paljon tapaturmia, myös kuolemaan johtavia. Ei vanhempia ennen kiinnostanut mitä vaarallista lapset tekivät, jos lasten teot pysyi salassa. Jos jäi kiinni, lapselle annettiin selkäsauna.
Näin on! Nykyajan vanhemmat ovat pääosin hyviä vanhempia, äitejä ja isiä. Valitettavasti myös nykyään on vanhempia, jotka eivät halua viettää aikaa omien lastensa kanssa. Äitinä olen surullinen näitten vanhempien lasten puolesta.
1960- ja 1970-luvulla vain harva äiti imetti vauvaansa. Pienetkin lapset keikkuivat yksinään milloin missäkin ilman vanhemman valvontaa. Jos äiti ja isä kävivät töissä, niin alle kouluikäisiä lapsia hoitivat sukulaiset, isoäidit, tädit ja kouluttamattomat naapurintädit.
Pienillä alakoululaisilla ei ollut turvallista ja huolehtivaa vanhempaa kotona eikä iltapäiväkerhoa koululla. Pienet alakoululaiset viettivät pitkiäkin aikoja yksin kotona ja kulkivat avaimet kaulassa yksin ulkona. Vanhemmat tupakoivat kotona jopa sisätiloissa ja liian monessa perheessä äiti ja isä käyttivät liikaa alkoholia. Nykyaikana näistä perheistä tehtäisiin lastensuojeluilmoitus.
Suuret ikäluokat ovat omituisimpia vanhempia kautta aikojen! He ovat hoidattaneet omat lapsensa joko mummoloissa, sukulaisilla tai päivähoidossa. Suurin osa 1960- ja 1970-lukujen isistä ei hoitanut omia lapsiaan eikä tehnyt kotitöitä. Myös suurin osa 1960- ja 1970-lukujen äideistä oli huonoja äitejä nykyajan äitiyteen verrattuna muun muassa imetyksen suhteen. Suuret ikäluokat hylkäsivät omat vanhempansa ja iäkkäät sukulaisensa joko vanhainkotiin, hoitokotiin tai muuhun laitokseen. Nyt nämä perhettään ja läheisiään laiminlyöneet suuret ikäluokat ovat surkeita isovanhempia.
Vierailija kirjoitti:
"Miksi nykyvanhemmat eivät halua viettää aikaa lastensa kanssa?" Nykyvanhemmat - sekä äidit että isät - ovat lastensa kanssa yleensä paljon enemmän kuin aikaisemmat sukupolvet. Omista lapsistaan eroon haluavia äitejä ja isiä on ollut ennen enemmän kuin nyt. Muun muassa 1960-, 1970- ja 1980-luvulla on ollut vanhempia, jotka ovat vieneet lapsensa usein mummoloihin ja muille sukulaisille hoitoon.
1940- ja 1950-luvulla syntyneet suuret ikäluokat ovat olleet pahimpia isovanhempien ja sukulaisten hyväksikäyttäjiä. Lapset ovat asuneet päivähoidon ja koulun lomat mummoloissa ja vastuu lasten hoidosta on ollut isovanhemmilla. Jos vanhempi lähettää alle kouluikäisen tai kouluikäisen lapsensa koko kesäksi mummolaan kauas kotoa, niin kyseisestä perheestä pitäisi tehdä lastensuojeluilmoitus!
Vaikka äiti on ollut päätoimisesti kotona, se ei ole entisaikanakaan taannut, että äiti olisi hoitanut omat lapsensa kotona. Jo hyvinkin pieniä lapsia - jopa vauvaikäisiä - on sysätty mummoloihin ja sukulaisnaisille hoitoon. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet vauvojaan - ainakaan kaupungeissa. Nykyaikana on onneksi lapsentahtinen imetys ja hyvä niin!
En ymmärrä, miksi nuori ja terve äiti tai isä on 24/7 kotona ja laittaa silti lapsensa hoitoon joko mummolaan tai päivähoitoon ja jopa kokopäiväpaikalle! Joka paikkakunnalla on kerhoja alle kouluikäisille lapsille ja perheille. Vanhempi voi käydä lasten kanssa perhekerhossa, jossa on muitakin vanhempia ja lapsia. Ja lapsi voi käydä parina, kolmena päivänä viikossa muutaman tunnin päiväkerhossa.
On myös "kotiäitejä", joitten lapset eivät saa olla kotihoidossa. Lapset ovat joko päivähoidossa tai mummoloissa tai molemmissa. Vuoden suuria juhlapyhiä - esimerkiksi joulua, pääsiäistä ja juhannusta - ei vietetä omassa kodissa. Aikuiset ihmiset menevät lastensa kanssa omien vanhempiensa tai appivanhempiensa kotiin syömään ja täysihoitoon asumaan. Nämä äidit ja isät hoidattavat lapsiaan ahkerasti sukulaisilla, jotta saavat omaa aikaa. Lastenhoidosta laistavat äidit ja isät ovat yleensä mukavuudenhaluisia ja jopa laiskoja. Surullista!
Vierailija kirjoitti:
Mites vaikka 20 vuotta sitten? Tai 30? Mielestäni vanhemmat viettivät enemmän aikaa lasten kanssa. Ei ollut äideillä jatkuvaa tarvetta harrastaa kaikennäköistä yksin. Lisäksi lapset hoidettiin vanhemmaksi kotona. Nykyään tosi moni laittaa lapset päiväkotiin heti kun äitiysloma loppuu. Edes perhepäivähoito ei ole enää ensisijainen vaihtoehto ihan pienille.
Nythän ihan valtion taholta naiset halutaan töihin heti vanhempainvapaan loputtua, kun hoitovapaata ollaan poistamassa. Kotihoidontukeen on tullut heikennyksiä ja moni kunta on lopettanut kuntalisän maksamisen. Ei kaikilla ole varaa elää vain yhden palkansaajan tuloilla.
Itse sain esikoisen 90-luvun alussa. Silloin oma kunta irtisanoi kaikki kunnalliset perhepäivähoitajat ja lapset ohjattiin päiväkoteihin. Ainakaan täällä perhepäivähoitajia ei juuri edes ole. Perhepäivähoidossa on sekin ongelma, että jos hoitaja sairastuu äkillisesti, lapselle ei heti löydykään hoitopaikkaa. Lomien ajaksi lapsi pitää viedä muualle. Ei pieni lapsi sitä ymmärrä, miksi ihmiset ympärillä vaihtuvat yhtäkkiä.
Minäkään en ymmärrä sitä, että ihan pienet lapset viedään hoitoon. Ja tosiaan viedään, vaikka itse ollaan kotona. Siis ihan päiväkotiin. Mutta ei kyllä omassa lapsuudessani vanhemmat varsinaisesti olleet lasten kanssa, ei käyty yhdessä vaikka pyöräilemässä, uimassa, retkillä, ei pelattu yhdessä tms. Vanhemmilla oli kädet täynnä työtä aamusta iltaan ja iso lapsikatras useimmilla. Toisaalta yleensä kotona oli aina joku aikuinen, äiti enimmäkseen. Äiti puuhasi koko ajan jotain, mutta oli tavallaan aina turvana. Ja siinä oltiin paljon äidin mukana ja opittiin tekemään kotitöitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle taas yksi syy olla hankkimatta lapsia on tämä nyky-yhteiskunnan käsitys siitä, että siinä lapsessa pitäisi olla koko ajan kiinni tai olet nk. paska vanhempi. Olen 80-luvun lapsi ja hyvin paljon leikittiin yksin tai pikkuveljen kanssa kahdestaan pihalla, joskus kavereiden kanssa. Asuttiin vaan vähän kauempana, niin siinä sai viihdyttää monesti itseään. Luin ja mulla oli aika hyvä mielikuvitus, en muista että kovinkana usein oltaisiin käyty kinuamassa vanhempia mukaan tekemään jotain. Myöhemmin kun ikää oli vähän enemmän, roikuin tallilla hoitohevosten luona. Viikonloppuisin jos oli aikaa saatettiin pelata koko perheen voimin lautapelejä tai käydä hiihtämässä/retkellä. Äidilläni ja isälläni oli omat harrastuksensa, kumpikin oli 2 tai 3 iltaa viikossa niissä pari tuntia kerrallaan ja sinä aikana tehtiin läksyt, eikä me mitenkään kieroon kasvettu vaikka oltiin iltoja "yksin".
Tänä päivänähän tuntuu olevan suunnilleen lasun paikka, jos alaikäisen jättää hetkeksikään yksin tai jos lapsella ei ole vähintään yhtä ohjattua harrastusta. Jos erehdyt hoitamaan kännykällä esim. laskut tai lukemaan kirjaa sinä aikana, kun lapsi rakentelee itsekseen hiekkakakkuja tyytyväisenä, niin johan taas tuomitaan kun et ole lapsessa kiinni.
En ihn oikeasti jaksaisi enempää ulkopuolelta tulevia vaatimuksia ja velvollisuuksia, mitä lapsi nykypäivänä aiheuttaa. Minulla on ihan tarpeeksi painetta työstä ja muusta nykyisestä elämästä ilman lastakin.
Samanlaista meillä oli 80-luvulla. Asuttiin myös syrjässä, eikä kavereita lähellä, joten leikittiin sisaruksen kanssa keskenään ja sitten vähän isompana, kun ei enää leikkiminen kiinnostanut (pojan kanssa varsinkaan), touhusin eläinten kanssa, luin, piirsin... Ihan ilman vanhempien vahtimista. Oltiin myös kahdestaan kotona paljon, kun vanhemmat olivat töissä, usein tosi pitkiä päiviä (yötä myöten välillä).
Lasu meidänkin perheestä nykyään tehtäisiin, se on selvä. Ja tämä nykyajan kyttäyskulttuuri on itselläkin yksi syy vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. En todellakaan viitsisi istua jokaista yhteistä valveillaolohetkeä lapsen vieressä vahtimassa, että osaahan se nyt varmasti hengittää itsenäisesti ja olla tilivelvollinen päiväkodille/koululle/terkkarille joka kiesuksen naarmusta, jonka lapsi pihalla leikkiessään on polviinsa saanut. Sekopäisintä kaikessa on se, että nämä tämän päivän kyttääjät ovat itse niitä 60-80-luvun lapsia, joiden oma lapsuus on ollut aivan erilainen. Jotain traumoja lie sitten jäänyt siitä, että sai olla ja mennä ja hengittää vapaasti, kun täytyy nykyvanhemmille kostaa se, etteivät omamme olleet riesaksi saakka läsnä.
Tämä!
Siskolleni oli joku mummeli alkanut valittaa äitien puhelimen käytöstä, kun sisko oli työntänyt rattaita ja samalla vilkuillut puhelinta. Ja mitä sisko oli puhelimesta vilkuillut? KARTTAA! Että osaisi ajoissa uuteen paikkaan muuttaneeseen neuvolaan.
Minulle tuli papparainen mäkättämään kun katsoin kännykällä bussiaikataulua.
Lapsi NUKKUI rattaissa.
Vierailija kirjoitti:
Näin on! Nykyajan vanhemmat ovat pääosin hyviä vanhempia, äitejä ja isiä. Valitettavasti myös nykyään on vanhempia, jotka eivät halua viettää aikaa omien lastensa kanssa. Äitinä olen surullinen näitten vanhempien lasten puolesta.
1960- ja 1970-luvulla vain harva äiti imetti vauvaansa. Pienetkin lapset keikkuivat yksinään milloin missäkin ilman vanhemman valvontaa. Jos äiti ja isä kävivät töissä, niin alle kouluikäisiä lapsia hoitivat sukulaiset, isoäidit, tädit ja kouluttamattomat naapurintädit.
Pienillä alakoululaisilla ei ollut turvallista ja huolehtivaa vanhempaa kotona eikä iltapäiväkerhoa koululla. Pienet alakoululaiset viettivät pitkiäkin aikoja yksin kotona ja kulkivat avaimet kaulassa yksin ulkona. Vanhemmat tupakoivat kotona jopa sisätiloissa ja liian monessa perheessä äiti ja isä käyttivät liikaa alkoholia. Nykyaikana näistä perheistä tehtäisiin lastensuojeluilmoitus.
Suuret ikäluokat ovat omituisimpia vanhempia kautta aikojen! He ovat hoidattaneet omat lapsensa joko mummoloissa, sukulaisilla tai päivähoidossa. Suurin osa 1960- ja 1970-lukujen isistä ei hoitanut omia lapsiaan eikä tehnyt kotitöitä. Myös suurin osa 1960- ja 1970-lukujen äideistä oli huonoja äitejä nykyajan äitiyteen verrattuna muun muassa imetyksen suhteen. Suuret ikäluokat hylkäsivät omat vanhempansa ja iäkkäät sukulaisensa joko vanhainkotiin, hoitokotiin tai muuhun laitokseen. Nyt nämä perhettään ja läheisiään laiminlyöneet suuret ikäluokat ovat surkeita isovanhempia.
Vierailija kirjoitti:
"Miksi nykyvanhemmat eivät halua viettää aikaa lastensa kanssa?" Nykyvanhemmat - sekä äidit että isät - ovat lastensa kanssa yleensä paljon enemmän kuin aikaisemmat sukupolvet. Omista lapsistaan eroon haluavia äitejä ja isiä on ollut ennen enemmän kuin nyt. Muun muassa 1960-, 1970- ja 1980-luvulla on ollut vanhempia, jotka ovat vieneet lapsensa usein mummoloihin ja muille sukulaisille hoitoon.
1940- ja 1950-luvulla syntyneet suuret ikäluokat ovat olleet pahimpia isovanhempien ja sukulaisten hyväksikäyttäjiä. Lapset ovat asuneet päivähoidon ja koulun lomat mummoloissa ja vastuu lasten hoidosta on ollut isovanhemmilla. Jos vanhempi lähettää alle kouluikäisen tai kouluikäisen lapsensa koko kesäksi mummolaan kauas kotoa, niin kyseisestä perheestä pitäisi tehdä lastensuojeluilmoitus!
Vaikka äiti on ollut päätoimisesti kotona, se ei ole entisaikanakaan taannut, että äiti olisi hoitanut omat lapsensa kotona. Jo hyvinkin pieniä lapsia - jopa vauvaikäisiä - on sysätty mummoloihin ja sukulaisnaisille hoitoon. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet vauvojaan - ainakaan kaupungeissa. Nykyaikana on onneksi lapsentahtinen imetys ja hyvä niin!
En ymmärrä, miksi nuori ja terve äiti tai isä on 24/7 kotona ja laittaa silti lapsensa hoitoon joko mummolaan tai päivähoitoon ja jopa kokopäiväpaikalle! Joka paikkakunnalla on kerhoja alle kouluikäisille lapsille ja perheille. Vanhempi voi käydä lasten kanssa perhekerhossa, jossa on muitakin vanhempia ja lapsia. Ja lapsi voi käydä parina, kolmena päivänä viikossa muutaman tunnin päiväkerhossa.
On myös "kotiäitejä", joitten lapset eivät saa olla kotihoidossa. Lapset ovat joko päivähoidossa tai mummoloissa tai molemmissa. Vuoden suuria juhlapyhiä - esimerkiksi joulua, pääsiäistä ja juhannusta - ei vietetä omassa kodissa. Aikuiset ihmiset menevät lastensa kanssa omien vanhempiensa tai appivanhempiensa kotiin syömään ja täysihoitoon asumaan. Nämä äidit ja isät hoidattavat lapsiaan ahkerasti sukulaisilla, jotta saavat omaa aikaa. Lastenhoidosta laistavat äidit ja isät ovat yleensä mukavuudenhaluisia ja jopa laiskoja. Surullista!
Kirjotat kyllä niin puuta heinää menneistä vuosikymmenistä, että huhhuh. Sinähän sen tiedät, miten silloin kaikki perheet elivät. Totuus on, että aina on ollut hyviä ja huonoja vanhempia, ei se aikakaudesta ole riippuvaista. Kyllä mm. alkoholia nykyäänkin monessa perheessä kuluu ihan liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella erikoisia kommentteja osalla. Isossa kuvassa nykyvanhemmat viettävät varmasti lasten kanssa ennätyspaljon aikaa intensiivisesti, esim. harrastaen ja aktiivisesti puuhaten. Itse en muista koskaan lapsena leikkineeni oman äitini kanssa, äiti teki kotitöitä ja minä leikin omia leikkejäni vieressä. Esim. lakanoita mankeloidessa mankelin alla oli maja, jossa istuin leikkimässä nukella. Olen 80-luvulla syntynyt, en edes mikään sota-ajan lapsi. Äiti oli myös töistä vuorotteluvapaalla kun olin kouluikäinen, silloinkin hän lähinnä leipoi, siivosi, marjasti ja sienesti. Joskus talvella äiti teki kanssani lumilyhtyjä pihalle, se on jäänyt mieleen ainoana yhteisenä "leikkinä". Isä teki ympäripyöreitä työpäiviä, joten häntä ei paljon kotona näkynytkään.
Nyt kahden lapsen äitinä olen tottunut istumaan lattialla legoja rakentelemassa, kököttämään erilaisissa majoissa ja leikkipuistojen kopperoissa, makaamaan sängyssä "vauvana" ja mitä milloinkin. Tällaista vanhemmuuden mallia en ole koskaan saanut, mutta koen sen aika lailla nykypäivän normina. Haaveilen, että lapset kasvavat, ja heidän kanssaan voi puuhata asioita, jotka ovat minusta itsestänikin kiinnostavia. Esim. rakennella yhdessä nukketaloa tai tehdä projekteja kotona.
Mitä tulee hoitoapuun, se ei kerro mitään väsymyksen syy-seuraussuhteista. Ehkä paljon hoitoapua saava vanhempi on jo valmiiksi väsynyt ja kuormittunut, kärsii esim. masennuksesta tai arjessa on muita kuormittavia tekijöitä. Ehkä hän kokee, että haluaa lapsen kanssa ollessaan pystyä toteuttamaan omaa ihannekuvaansa keskustelevasta, leikkisästä ja tunteita sanoittavasta vanhemmuudesta, ja siksi tarvitsee taukoja latautuakseen. Työelämäkin kuormittaa ihan eri tavalla kuin joskus vuosikymmeniä sitten.
Kännykän käytöstä syyllistäminen on myös niin kulunutta. Muistan, kun esikoiseni oli pieni ja olin hänen kanssaan bussipysäkillä, etsin puhelimesta bussiaikataulua. Joku muori tuli siihen selostamaan, kuinka nykyvanhemmat eivät edes lapsilleen puhu, kun puhelin on kädessä koko ajan. Jos minulla olisi ollut paperinen aikataulukirja kädessä, muori ei olisi sanonut taatusti mitään, vaikka olisin ollut aivan yhtä keskittynyt sen plaraamiseen. Muistan hyvin, kun oma äitini soitteli iltaisin pitkiä puheluita toisella paikkakunnalla asuville kavereilleen ja hätisti meidät lapset pois salakuuntelemasta. Juoruttiin raskaudet, keskenmenot, erot ja rakastumiset ihan siinä lankapuhelimessa istuen. Jos nykyäidit pitävät läheisiinsä yhteyttä samalla, kun lapsi leikkii hiekkalaatikolla puistossa, se onkin eri tavalla paheksuttavaa. Vaikka todennäköisesti se on se hetki, kun lapsi on tyytyväisenä keskittynyt omiin puuhiinsa, eikä kaipaa jatkuvaa viihdytystä.
Vierailija kirjoitti:
Todella erikoisia kommentteja osalla. Isossa kuvassa nykyvanhemmat viettävät varmasti lasten kanssa ennätyspaljon aikaa intensiivisesti, esim. harrastaen ja aktiivisesti puuhaten. Itse en muista koskaan lapsena leikkineeni oman äitini kanssa, äiti teki kotitöitä ja minä leikin omia leikkejäni vieressä. Esim. lakanoita mankeloidessa mankelin alla oli maja, jossa istuin leikkimässä nukella. Olen 80-luvulla syntynyt, en edes mikään sota-ajan lapsi. Äiti oli myös töistä vuorotteluvapaalla kun olin kouluikäinen, silloinkin hän lähinnä leipoi, siivosi, marjasti ja sienesti. Joskus talvella äiti teki kanssani lumilyhtyjä pihalle, se on jäänyt mieleen ainoana yhteisenä "leikkinä". Isä teki ympäripyöreitä työpäiviä, joten häntä ei paljon kotona näkynytkään.
Nyt kahden lapsen äitinä olen tottunut istumaan lattialla legoja rakentelemassa, kököttämään erilaisissa majoissa ja leikkipuistojen kopperoissa, makaamaan sängyssä "vauvana" ja mitä milloinkin. Tällaista vanhemmuuden mallia en ole koskaan saanut, mutta koen sen aika lailla nykypäivän normina. Haaveilen, että lapset kasvavat, ja heidän kanssaan voi puuhata asioita, jotka ovat minusta itsestänikin kiinnostavia. Esim. rakennella yhdessä nukketaloa tai tehdä projekteja kotona.
Mitä tulee hoitoapuun, se ei kerro mitään väsymyksen syy-seuraussuhteista. Ehkä paljon hoitoapua saava vanhempi on jo valmiiksi väsynyt ja kuormittunut, kärsii esim. masennuksesta tai arjessa on muita kuormittavia tekijöitä. Ehkä hän kokee, että haluaa lapsen kanssa ollessaan pystyä toteuttamaan omaa ihannekuvaansa keskustelevasta, leikkisästä ja tunteita sanoittavasta vanhemmuudesta, ja siksi tarvitsee taukoja latautuakseen. Työelämäkin kuormittaa ihan eri tavalla kuin joskus vuosikymmeniä sitten.
Kännykän käytöstä syyllistäminen on myös niin kulunutta. Muistan, kun esikoiseni oli pieni ja olin hänen kanssaan bussipysäkillä, etsin puhelimesta bussiaikataulua. Joku muori tuli siihen selostamaan, kuinka nykyvanhemmat eivät edes lapsilleen puhu, kun puhelin on kädessä koko ajan. Jos minulla olisi ollut paperinen aikataulukirja kädessä, muori ei olisi sanonut taatusti mitään, vaikka olisin ollut aivan yhtä keskittynyt sen plaraamiseen. Muistan hyvin, kun oma äitini soitteli iltaisin pitkiä puheluita toisella paikkakunnalla asuville kavereilleen ja hätisti meidät lapset pois salakuuntelemasta. Juoruttiin raskaudet, keskenmenot, erot ja rakastumiset ihan siinä lankapuhelimessa istuen. Jos nykyäidit pitävät läheisiinsä yhteyttä samalla, kun lapsi leikkii hiekkalaatikolla puistossa, se onkin eri tavalla paheksuttavaa. Vaikka todennäköisesti se on se hetki, kun lapsi on tyytyväisenä keskittynyt omiin puuhiinsa, eikä kaipaa jatkuvaa viihdytystä.
Mitä tarkoitat näillä erikoisilla kommenteilla? Ovat eri mieltä kuin sinä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todella erikoisia kommentteja osalla. Isossa kuvassa nykyvanhemmat viettävät varmasti lasten kanssa ennätyspaljon aikaa intensiivisesti, esim. harrastaen ja aktiivisesti puuhaten. Itse en muista koskaan lapsena leikkineeni oman äitini kanssa, äiti teki kotitöitä ja minä leikin omia leikkejäni vieressä. Esim. lakanoita mankeloidessa mankelin alla oli maja, jossa istuin leikkimässä nukella. Olen 80-luvulla syntynyt, en edes mikään sota-ajan lapsi. Äiti oli myös töistä vuorotteluvapaalla kun olin kouluikäinen, silloinkin hän lähinnä leipoi, siivosi, marjasti ja sienesti. Joskus talvella äiti teki kanssani lumilyhtyjä pihalle, se on jäänyt mieleen ainoana yhteisenä "leikkinä". Isä teki ympäripyöreitä työpäiviä, joten häntä ei paljon kotona näkynytkään.
Nyt kahden lapsen äitinä olen tottunut istumaan lattialla legoja rakentelemassa, kököttämään erilaisissa majoissa ja leikkipuistojen kopperoissa, makaamaan sängyssä "vauvana" ja mitä milloinkin. Tällaista vanhemmuuden mallia en ole koskaan saanut, mutta koen sen aika lailla nykypäivän normina. Haaveilen, että lapset kasvavat, ja heidän kanssaan voi puuhata asioita, jotka ovat minusta itsestänikin kiinnostavia. Esim. rakennella yhdessä nukketaloa tai tehdä projekteja kotona.
Mitä tulee hoitoapuun, se ei kerro mitään väsymyksen syy-seuraussuhteista. Ehkä paljon hoitoapua saava vanhempi on jo valmiiksi väsynyt ja kuormittunut, kärsii esim. masennuksesta tai arjessa on muita kuormittavia tekijöitä. Ehkä hän kokee, että haluaa lapsen kanssa ollessaan pystyä toteuttamaan omaa ihannekuvaansa keskustelevasta, leikkisästä ja tunteita sanoittavasta vanhemmuudesta, ja siksi tarvitsee taukoja latautuakseen. Työelämäkin kuormittaa ihan eri tavalla kuin joskus vuosikymmeniä sitten.
Kännykän käytöstä syyllistäminen on myös niin kulunutta. Muistan, kun esikoiseni oli pieni ja olin hänen kanssaan bussipysäkillä, etsin puhelimesta bussiaikataulua. Joku muori tuli siihen selostamaan, kuinka nykyvanhemmat eivät edes lapsilleen puhu, kun puhelin on kädessä koko ajan. Jos minulla olisi ollut paperinen aikataulukirja kädessä, muori ei olisi sanonut taatusti mitään, vaikka olisin ollut aivan yhtä keskittynyt sen plaraamiseen. Muistan hyvin, kun oma äitini soitteli iltaisin pitkiä puheluita toisella paikkakunnalla asuville kavereilleen ja hätisti meidät lapset pois salakuuntelemasta. Juoruttiin raskaudet, keskenmenot, erot ja rakastumiset ihan siinä lankapuhelimessa istuen. Jos nykyäidit pitävät läheisiinsä yhteyttä samalla, kun lapsi leikkii hiekkalaatikolla puistossa, se onkin eri tavalla paheksuttavaa. Vaikka todennäköisesti se on se hetki, kun lapsi on tyytyväisenä keskittynyt omiin puuhiinsa, eikä kaipaa jatkuvaa viihdytystä.
Mitä tarkoitat näillä erikoisilla kommenteilla? Ovat eri mieltä kuin sinä?
Sitä, että yleistetään nykyvanhemmat puhelintaan tuijottaviksi addikteiksi, jotka lykkäävät lapsensa hoitoon heti, kun synnäriltä pääsevät. Varmaan tällaisiakin on, mutta on sitten kyllä muitakin ongelmia esim. elämänhallinnan suhteen. Nykyperheissä vanhemmat ovat aiempaa koulutetumpia, iäkkäämpiä ja satsaavat lapsiin sekä ajallisesti että rahallisesti. Myös tietoisuus vaikkapa ruumiillisen kurituksen haitoista on eri tasolla kuin aiemmin. Ihmeellistä syyllistämistä osa kommenteista.
Vierailija kirjoitti:
Mites vaikka 20 vuotta sitten? Tai 30? Mielestäni vanhemmat viettivät enemmän aikaa lasten kanssa. Ei ollut äideillä jatkuvaa tarvetta harrastaa kaikennäköistä yksin. Lisäksi lapset hoidettiin vanhemmaksi kotona. Nykyään tosi moni laittaa lapset päiväkotiin heti kun äitiysloma loppuu. Edes perhepäivähoito ei ole enää ensisijainen vaihtoehto ihan pienille.
Olen 23-vuotias eli syntynyt -97, ainoa lapsi. Minut laitettiin tarhaan n. 1,5-vuotiaana, tosin pitkään olin siellä neljänä päivänä viikossa ja loput kolme päivää sitten jommankumman tai molempien vanhempien kanssa kotona. Minulle on jäänyt se mielikuva, että aina oli äiti tai isä läsnä ja toisinaan leikki tai pelasi minun kanssani, mutta leikin paljon myös itsenäisesti enkä jatkuvasti ollut vinkumassa lisää tekemistä. Tarhassa näki kivoja kavereita ja muuten viihdyin hyvin kotona ilman sen kummempia aktiviteetteja, mitä nyt puistossa käytiin, museoissa, teatterissa yms. Lisäksi vauvana minua vietiin vauvauintiin, sitten vähän myöhemmin muskariin ja äiti-lapsi-jumppaan. Jossain vaiheessa olin uimakoulussa.
Asuimme Helsingissä kerrostalossa ja sain mennä yksin tai kaverin kanssa pihalle tai läheiseen leikkipuistoon ilman vanhempia, kun olin noin 6-vuotias ja niin saivat samanikäiset kaverinikin. Vanhempia ei tarvittu mukaan valvomaan jokaista liikettä, jos tuli riitaa niin joskus haettiin äiti tai isä paikalle selvittelemään tilannetta, ei kuitenkaan aina. Näin sitä itsenäistyi. Ala-asteen ensimmäisinä vuosina kävin harrastuksissa koulun yhteydessä ja muualla noin yhtenä tai kahtena päivänä viikossa. Aloin kulkea bussilla yksin harrastukseen keskustaan 9 - 10-vuotiaana. Joka viikonpäivälle ei tarvittu jotain harrastusta tai erityistä spektaakkelia.
Tuntuu, että monet nykyvanhemmat ovat koko ajan keksimällä keksimässä lapsilleen tekemistä ja leikkimässä mukana eivätkä anna tilaa lasten vapaalle olemiselle ja leikille. Varmasti siinä uupuu, kun ei voi hetkeksi hellittää ja lapsetkin tottuvat kiireiseen elämään, jossa on koko ajan jotain aktiviteettia. Oravanpyörähän siitä muodostuu. Kun vielä työelämäkin on entistä hektisempää ja vaativampaa, ei energiaa vain yksinkertaisesti riitä joka asian hoitamiseen täydellisesti ja oman ajan tarve kasvaa, kun on jo antanut kaikkensa muille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin vakuuttaa, että ne keillä ei ole isovanhempia lähellä auttamassa viettävät todella paljon aikaa lastensa kanssa. Tämä korostuu, jos lapsia on vain yksi. Aikaa vietetään yhdessä aina kun ollaan kotona ja se on usein.
Vakuuta vain, mutta kukaan ei usko. Puhelin on se tärkein lapsi, omaa lihaa ja verta olevasta lapsesta ei niin välitetä muuten kuin on pakko. Totuus ei pala tulessakaan.
En minä sinun uskomisia mihinkään tarvitse. Et vaikuta ihan terveeltä.
Voi sinua, taisi osua lujaa, kun älähdit. Tämä kertoo sinusta ja suhteestasi puhelimeesi entistä enemmän. On kuitenkin hyvä, että huomioit nyt asian ja ehkä muistakin sen seuraavalla kerralla, kun haluat puhelinta taas käteesi lapsen kanssa ollessasi. :)
Voi että 😂 Olisit hupaisa, ellet olisi päästäsi pipi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin vakuuttaa, että ne keillä ei ole isovanhempia lähellä auttamassa viettävät todella paljon aikaa lastensa kanssa. Tämä korostuu, jos lapsia on vain yksi. Aikaa vietetään yhdessä aina kun ollaan kotona ja se on usein.
Vakuuta vain, mutta kukaan ei usko. Puhelin on se tärkein lapsi, omaa lihaa ja verta olevasta lapsesta ei niin välitetä muuten kuin on pakko. Totuus ei pala tulessakaan.
En minä sinun uskomisia mihinkään tarvitse. Et vaikuta ihan terveeltä.
Voi sinua, taisi osua lujaa, kun älähdit. Tämä kertoo sinusta ja suhteestasi puhelimeesi entistä enemmän. On kuitenkin hyvä, että huomioit nyt asian ja ehkä muistakin sen seuraavalla kerralla, kun haluat puhelinta taas käteesi lapsen kanssa ollessasi. :)
Voi että 😂 Olisit hupaisa, ellet olisi päästäsi pipi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Imetin kaikkia kolmea lastani yli vuoden, ja katsoin vähän tarkemmin mitä he suuhunsa laittavat sitten, kun kiinteät ruoat tulivat kuvioihin mukaan. Kaksi vanhempaa meni päiväkotiin 3- ja 5-vuotiaina, ja vähän myöhemmin syntynyt kuopus meni perhepäivähoitajalle 1,5-vuotiaana.
Olen aina pukenut lapseni lämpimästi ja ehjiin vaatteisiin, ulkoillut heidän kanssaan aika pitkälle kouluikään asti ja katsonut, etteivät joudu vaaranpaikkoihin pieninä. Olen vienyt heitä harrastuksiin, ja myös käynyt heidän kanssaan itsekin uimassa yms. Ja mies totta kai myös. Olemme ottaneet pienestä pitäen mukaan ravintoloihin, vieneet lasten teattereihin, tehneet kaikkea hauskaa silloin tällöin. Luemme edelleen lapsille, kuuntelemme murheet, tuemme kaverisuhteissa. Ja vaikka mitä vielä näiden lisäksi, unohtamatta sitä seikkaa, että pidämme myös rajat.
Omat vanhempani menivät kaikessa sieltä, missä aita on matalin. Äitini ei imettänyt, ei leikkinyt, ei vienyt mihinkään. Oli aikuisten jutut ja sitten lasten jutut, ja ne erosivat toisistaan kuin yö ja päivä. Äitini harrasti omaa harrastustaan, eli aerobicia jo silloin 80-luvulla, ja kävi tunneilla kolmivuorotyönsä ohella. Minä olin yksin kotona koulun jälkeen aina siihe asti, kun jompi kumpi tuli töistä.
Olen myös syntynyt 80-luvun alussa, ja silloin oli ihan tavallista olla viikko tolkulla mummolassa ja kesäleireillä. Vanhemmat myös jättivät aika pieniä lapsia yksinään kotiin mennen itse omiin juttuihinsa.
Kyllä minä väitän, että me nykyvanhemmat teemme paljon enemmän lasten ja perhearjen eteen kuin yksikään sukupolvi meitä ennen.
90's kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mites vaikka 20 vuotta sitten? Tai 30? Mielestäni vanhemmat viettivät enemmän aikaa lasten kanssa. Ei ollut äideillä jatkuvaa tarvetta harrastaa kaikennäköistä yksin. Lisäksi lapset hoidettiin vanhemmaksi kotona. Nykyään tosi moni laittaa lapset päiväkotiin heti kun äitiysloma loppuu. Edes perhepäivähoito ei ole enää ensisijainen vaihtoehto ihan pienille.
Olen 23-vuotias eli syntynyt -97, ainoa lapsi. Minut laitettiin tarhaan n. 1,5-vuotiaana, tosin pitkään olin siellä neljänä päivänä viikossa ja loput kolme päivää sitten jommankumman tai molempien vanhempien kanssa kotona. Minulle on jäänyt se mielikuva, että aina oli äiti tai isä läsnä ja toisinaan leikki tai pelasi minun kanssani, mutta leikin paljon myös itsenäisesti enkä jatkuvasti ollut vinkumassa lisää tekemistä. Tarhassa näki kivoja kavereita ja muuten viihdyin hyvin kotona ilman sen kummempia aktiviteetteja, mitä nyt puistossa käytiin, museoissa, teatterissa yms. Lisäksi vauvana minua vietiin vauvauintiin, sitten vähän myöhemmin muskariin ja äiti-lapsi-jumppaan. Jossain vaiheessa olin uimakoulussa.
Asuimme Helsingissä kerrostalossa ja sain mennä yksin tai kaverin kanssa pihalle tai läheiseen leikkipuistoon ilman vanhempia, kun olin noin 6-vuotias ja niin saivat samanikäiset kaverinikin. Vanhempia ei tarvittu mukaan valvomaan jokaista liikettä, jos tuli riitaa niin joskus haettiin äiti tai isä paikalle selvittelemään tilannetta, ei kuitenkaan aina. Näin sitä itsenäistyi. Ala-asteen ensimmäisinä vuosina kävin harrastuksissa koulun yhteydessä ja muualla noin yhtenä tai kahtena päivänä viikossa. Aloin kulkea bussilla yksin harrastukseen keskustaan 9 - 10-vuotiaana. Joka viikonpäivälle ei tarvittu jotain harrastusta tai erityistä spektaakkelia.
Tuntuu, että monet nykyvanhemmat ovat koko ajan keksimällä keksimässä lapsilleen tekemistä ja leikkimässä mukana eivätkä anna tilaa lasten vapaalle olemiselle ja leikille. Varmasti siinä uupuu, kun ei voi hetkeksi hellittää ja lapsetkin tottuvat kiireiseen elämään, jossa on koko ajan jotain aktiviteettia. Oravanpyörähän siitä muodostuu. Kun vielä työelämäkin on entistä hektisempää ja vaativampaa, ei energiaa vain yksinkertaisesti riitä joka asian hoitamiseen täydellisesti ja oman ajan tarve kasvaa, kun on jo antanut kaikkensa muille.
Samaa mieltä! Joka vinkaisusta häärää isä ja äiti ympärillä ja kyselee mitä
Herra tai neiti haluaa...Lapset vinkuvat ja kitisevät jatkuvasti ja vanhemmat sen kun häärääväät ympärillä ja koittavat pitää lapsia tyytyväisinä. Ja kysymys on 1-vuotiaista. Sitten kun ei jakseta, annetaan lapsen katsoa tuntitolkulla piirrettyjä.
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan vanhemmat ovat ehkä lapsen lähellä, mutta eivöt läsnä. Vanhemmilla on parempaakin tekemistä kuin lapsen kuuntelu, leikittäminen ja juttelu ja se tekeminen on kännykkä! Tadaa! Kännykkä on päivin öin paras ja tärkein juttu. Sitä selataan, kun kärrytellään, ollaan leikkipuistossa, imetetään, syödään, nukutetaan, vessassa, ihan kaikkialla siis. Välillä joutuu jättämään kännykän pois kädestään ja sekös harmittaa kovasti.
Nykyajan pikkulapset eivät osaa enää edes puhua, kun vanhemmat ovat tuppisuina kännykkä kädessä.
Tämä voisi olla hyvin mun anoppini kirjoittama. Kun hän sen pienen hetken jaksaa jutella lapsille tai yrittää jotain leikin tynkää (jaksaa leikkiä lasten kanssa Max 10min), niin yritän hetken istahtaa ja siinä missä ennen otettiin lehti käteen, niin nyt otan puhelimen ja luen sieltä jotain uutisia tai katson viestit. Ei tajua, että kun olen yksin alle 5-vuotiaiden kanssa niin en todellakaan voi puhelinta selata. Ei kukaan vanhempi voi kuin ne pienet, esim. päiväunet, kun lapset hetken leikkii ilman riitoja jne.
Sitä vaan on unohtunut niin täydellisesti tältä ikäluokalta, kuinka itse laittoivat lapset liian pieninä yksin ulos ja jäivät sisälle mussuttamaan pullaa ja katsomaan telkkaria.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todella erikoisia kommentteja osalla. Isossa kuvassa nykyvanhemmat viettävät varmasti lasten kanssa ennätyspaljon aikaa intensiivisesti, esim. harrastaen ja aktiivisesti puuhaten. Itse en muista koskaan lapsena leikkineeni oman äitini kanssa, äiti teki kotitöitä ja minä leikin omia leikkejäni vieressä. Esim. lakanoita mankeloidessa mankelin alla oli maja, jossa istuin leikkimässä nukella. Olen 80-luvulla syntynyt, en edes mikään sota-ajan lapsi. Äiti oli myös töistä vuorotteluvapaalla kun olin kouluikäinen, silloinkin hän lähinnä leipoi, siivosi, marjasti ja sienesti. Joskus talvella äiti teki kanssani lumilyhtyjä pihalle, se on jäänyt mieleen ainoana yhteisenä "leikkinä". Isä teki ympäripyöreitä työpäiviä, joten häntä ei paljon kotona näkynytkään.
Nyt kahden lapsen äitinä olen tottunut istumaan lattialla legoja rakentelemassa, kököttämään erilaisissa majoissa ja leikkipuistojen kopperoissa, makaamaan sängyssä "vauvana" ja mitä milloinkin. Tällaista vanhemmuuden mallia en ole koskaan saanut, mutta koen sen aika lailla nykypäivän normina. Haaveilen, että lapset kasvavat, ja heidän kanssaan voi puuhata asioita, jotka ovat minusta itsestänikin kiinnostavia. Esim. rakennella yhdessä nukketaloa tai tehdä projekteja kotona.
Mitä tulee hoitoapuun, se ei kerro mitään väsymyksen syy-seuraussuhteista. Ehkä paljon hoitoapua saava vanhempi on jo valmiiksi väsynyt ja kuormittunut, kärsii esim. masennuksesta tai arjessa on muita kuormittavia tekijöitä. Ehkä hän kokee, että haluaa lapsen kanssa ollessaan pystyä toteuttamaan omaa ihannekuvaansa keskustelevasta, leikkisästä ja tunteita sanoittavasta vanhemmuudesta, ja siksi tarvitsee taukoja latautuakseen. Työelämäkin kuormittaa ihan eri tavalla kuin joskus vuosikymmeniä sitten.
Kännykän käytöstä syyllistäminen on myös niin kulunutta. Muistan, kun esikoiseni oli pieni ja olin hänen kanssaan bussipysäkillä, etsin puhelimesta bussiaikataulua. Joku muori tuli siihen selostamaan, kuinka nykyvanhemmat eivät edes lapsilleen puhu, kun puhelin on kädessä koko ajan. Jos minulla olisi ollut paperinen aikataulukirja kädessä, muori ei olisi sanonut taatusti mitään, vaikka olisin ollut aivan yhtä keskittynyt sen plaraamiseen. Muistan hyvin, kun oma äitini soitteli iltaisin pitkiä puheluita toisella paikkakunnalla asuville kavereilleen ja hätisti meidät lapset pois salakuuntelemasta. Juoruttiin raskaudet, keskenmenot, erot ja rakastumiset ihan siinä lankapuhelimessa istuen. Jos nykyäidit pitävät läheisiinsä yhteyttä samalla, kun lapsi leikkii hiekkalaatikolla puistossa, se onkin eri tavalla paheksuttavaa. Vaikka todennäköisesti se on se hetki, kun lapsi on tyytyväisenä keskittynyt omiin puuhiinsa, eikä kaipaa jatkuvaa viihdytystä.
Mitä tarkoitat näillä erikoisilla kommenteilla? Ovat eri mieltä kuin sinä?
Sitä, että yleistetään nykyvanhemmat puhelintaan tuijottaviksi addikteiksi, jotka lykkäävät lapsensa hoitoon heti, kun synnäriltä pääsevät. Varmaan tällaisiakin on, mutta on sitten kyllä muitakin ongelmia esim. elämänhallinnan suhteen. Nykyperheissä vanhemmat ovat aiempaa koulutetumpia, iäkkäämpiä ja satsaavat lapsiin sekä ajallisesti että rahallisesti. Myös tietoisuus vaikkapa ruumiillisen kurituksen haitoista on eri tasolla kuin aiemmin. Ihmeellistä syyllistämistä osa kommenteista.
Ihan samalla tavalla - ja vielä pahemmin - täällä on syyllistetty menneiden sukupolvien vanhempia. Eivät muka ole viettäneet yhtään aikaa lastensa kanssa, ovat käyttäneet alkoholia ja olleet väkivaltaisia, eivät ole ostaneet lapsilleen juuri mitään jne.
Ihan yhtä yleistävää tuollainen kirjoittelu on. Ja totuus on, että nykyään vanhemmat helposti lykkäävät lapsensa hoitoon, kun ovat nuoremman kanssa kotona. Eivät kaikki, mutta monet. Eikä kyse ole vain mistään elämänhallinnan ongelmista kärsivistä tapauksista.
Vierailija kirjoitti:
Imetin kaikkia kolmea lastani yli vuoden, ja katsoin vähän tarkemmin mitä he suuhunsa laittavat sitten, kun kiinteät ruoat tulivat kuvioihin mukaan. Kaksi vanhempaa meni päiväkotiin 3- ja 5-vuotiaina, ja vähän myöhemmin syntynyt kuopus meni perhepäivähoitajalle 1,5-vuotiaana.
Olen aina pukenut lapseni lämpimästi ja ehjiin vaatteisiin, ulkoillut heidän kanssaan aika pitkälle kouluikään asti ja katsonut, etteivät joudu vaaranpaikkoihin pieninä. Olen vienyt heitä harrastuksiin, ja myös käynyt heidän kanssaan itsekin uimassa yms. Ja mies totta kai myös. Olemme ottaneet pienestä pitäen mukaan ravintoloihin, vieneet lasten teattereihin, tehneet kaikkea hauskaa silloin tällöin. Luemme edelleen lapsille, kuuntelemme murheet, tuemme kaverisuhteissa. Ja vaikka mitä vielä näiden lisäksi, unohtamatta sitä seikkaa, että pidämme myös rajat.
Omat vanhempani menivät kaikessa sieltä, missä aita on matalin. Äitini ei imettänyt, ei leikkinyt, ei vienyt mihinkään. Oli aikuisten jutut ja sitten lasten jutut, ja ne erosivat toisistaan kuin yö ja päivä. Äitini harrasti omaa harrastustaan, eli aerobicia jo silloin 80-luvulla, ja kävi tunneilla kolmivuorotyönsä ohella. Minä olin yksin kotona koulun jälkeen aina siihe asti, kun jompi kumpi tuli töistä.
Olen myös syntynyt 80-luvun alussa, ja silloin oli ihan tavallista olla viikko tolkulla mummolassa ja kesäleireillä. Vanhemmat myös jättivät aika pieniä lapsia yksinään kotiin mennen itse omiin juttuihinsa.
Kyllä minä väitän, että me nykyvanhemmat teemme paljon enemmän lasten ja perhearjen eteen kuin yksikään sukupolvi meitä ennen.
Ja silti nykylapset ja -nuoret voivat keskimäärin aika huonosti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Imetin kaikkia kolmea lastani yli vuoden, ja katsoin vähän tarkemmin mitä he suuhunsa laittavat sitten, kun kiinteät ruoat tulivat kuvioihin mukaan. Kaksi vanhempaa meni päiväkotiin 3- ja 5-vuotiaina, ja vähän myöhemmin syntynyt kuopus meni perhepäivähoitajalle 1,5-vuotiaana.
Olen aina pukenut lapseni lämpimästi ja ehjiin vaatteisiin, ulkoillut heidän kanssaan aika pitkälle kouluikään asti ja katsonut, etteivät joudu vaaranpaikkoihin pieninä. Olen vienyt heitä harrastuksiin, ja myös käynyt heidän kanssaan itsekin uimassa yms. Ja mies totta kai myös. Olemme ottaneet pienestä pitäen mukaan ravintoloihin, vieneet lasten teattereihin, tehneet kaikkea hauskaa silloin tällöin. Luemme edelleen lapsille, kuuntelemme murheet, tuemme kaverisuhteissa. Ja vaikka mitä vielä näiden lisäksi, unohtamatta sitä seikkaa, että pidämme myös rajat.
Omat vanhempani menivät kaikessa sieltä, missä aita on matalin. Äitini ei imettänyt, ei leikkinyt, ei vienyt mihinkään. Oli aikuisten jutut ja sitten lasten jutut, ja ne erosivat toisistaan kuin yö ja päivä. Äitini harrasti omaa harrastustaan, eli aerobicia jo silloin 80-luvulla, ja kävi tunneilla kolmivuorotyönsä ohella. Minä olin yksin kotona koulun jälkeen aina siihe asti, kun jompi kumpi tuli töistä.
Olen myös syntynyt 80-luvun alussa, ja silloin oli ihan tavallista olla viikko tolkulla mummolassa ja kesäleireillä. Vanhemmat myös jättivät aika pieniä lapsia yksinään kotiin mennen itse omiin juttuihinsa.
Kyllä minä väitän, että me nykyvanhemmat teemme paljon enemmän lasten ja perhearjen eteen kuin yksikään sukupolvi meitä ennen.
Ja silti nykylapset ja -nuoret voivat keskimäärin aika huonosti.
Tai sitten siitä vaan uutisoidaan enemmän kuin ennen. Väitätkö, ettei ennen ollut kouluväkivaltaa, teinijuopottelua jne. Oli, mutta se ei päässyt otsikoihin niin kuin nykyään.
Alue: Aihe vapaa
Tämä!
Siskolleni oli joku mummeli alkanut valittaa äitien puhelimen käytöstä, kun sisko oli työntänyt rattaita ja samalla vilkuillut puhelinta. Ja mitä sisko oli puhelimesta vilkuillut? KARTTAA! Että osaisi ajoissa uuteen paikkaan muuttaneeseen neuvolaan.