Jestas että toi kohta 13 v. on jääräpäinen, vanhemmuus on jatkuvaa vääntöä

Siis ihana ja rakas ja fiksu lapsi, mutta hiton jääräpäinen, ei meinaa uskoa, yrittää jankkaamalla, vetelehtimällä tai karkuun juoksemalla välttyä kaikelta ja vitkuttaa kaikkea. Joudun ihan siis valvomaan vieressä ja juoksemaan perässä ja vääntämään usein esim. kännykän suoraan kädestään, kun ei sitä muuten anna esim ruokapöydässä pois tai nukkumaanmennessä. Kuuluu vaan loputon joojookohta.

Aamulla käyn herättämässä, ja joudun valvomaan että nousee ylös, ei puhettakaan että suoriutuisi itse ylös ajoissa kouluaamuinakaan.

Ruokapöytään täytyy käydä käskemässä ja valvoa vieressä että myös tulee, muuten kuuluu vaan joo-joo-kohta eikä mitään tapahdu. Sama iltapesuille menemisessä, omien jälkien korjaamisessa, läksyjen teossa, tietokoneen sammuttamisessa ajoissa, kaikessa.
Ulkoilukaan ei kiinnosta, joten näin loma-aikaan pakotan hänet tietokoneen äärestä kerran päivässä puolen tunnin lenkille kanssani. Voitte uskoa sitä jupinan ja jankkaamisen "miksi pitää tulla ulos" määrää, joka kestää koko lenkin ajan... Koulupäivisin tulee onneksi koulumatkoilla liikuntaa.

Olis niiiiin paljon helpompaa vaan antaa olla, tää valvominen ja jankkaaminen käy työstä. Tiedän kuitenkin mikä on lopputulos, jos en pidä pintaani, siksi jaksan. Miehellä ei riitä hermo yhtään, mun harteilla tämä kasvattaminen 90%.

No, on onneks ihaniakin hetkiä, poika on esimerkiksi vieläkin halailevaa tyyppiä, juuri antoi pitkän iltahalin nukkumaanmennessään (sen tavanomaisen väännön jälkeen).

Kertokaa nyt muut että teillä samanlaista....