Oletko koskaan itkenyt töissä?

Työskentelen sosiaalialalla ja olen itkenyt liikutuksesta useita kertoja. Minua ei itketä se, jos joku sanoo minulle pahasti ja väkivaltauhkatilanteissakin toiminta tulee niin selkärangasta, että ei kyyneleet tule silmiin. Mutta kun joku onnistuu, pääsee elämässään eteenpäin, näkee toivonpilkahduksen elämässään - silloin mulle saattaa tulla kyyneleet silmiin. 

Yhdet ihanimmat kyyneleet ikinä olivat ne, kun vuosivuosikausia adoptiojonossa ollut työkaveri sai töissä puhelun, että heillä on vauva. Vieläkin herkistyn, kun sitä ajattelen. 

Yhden ei niin kivan itkun taas muistan työryhmän työnohjauksessa, jossa kerroin, etten henkisen rasituksen takia pysty jatkamaan töissä äitiysloman alkuun saakka (jäin pois 3 vkoa ennen oikeaa päivää). Kaikki olivat kyllä hyvin ymmärtäväisiä ja olivat sitä mieltä, että olin jaksanut hurjan pitkään. 

Kerran olen itkenyt. Liittyi yksityiselämän asioihin. Lähipiirissä oli tapahtunut tosi kamalia ja samalla kun itse hoidin työtehtäväni kunnolla kolmen hengen isossa työhuoneessamme, kaksi muuta naista keskittyivät sisustusjuttujen surffailuun, juoruiluun ja muuhun joutavaan aivan avoimesti. Kiireen ja paineen keskellä googlailivat valkoisia sohvia, vaikka minä ja toinen kokeneempi työntekijä koitimme ratkoa kinkkisiä juttuja vieressä.

Siinä sitten kun tämän kokeneemman konkarin (jolle olin yksityiselämässä tapahtuneista jutuista kertonut) kanssa mentiin esimiehelle asiasta ilmoittamaan; eli että kaksi muuta eivät tee töitä ollenkaan ja itse koittaa painaa kaikesta huolimatta oli tuloksena se, että itku tuli.

Esimies oli nainen ja tarjosi minulle jopa mahdollisuutta lähteä kotiin lepäämään muutamaksi päivää. Siihen ilmoitin, että ei se työ itsessään minua itketä, vaan tosiaan ihan muut jutut.

Olen. Pomo haukkui minut julkisissa työtiloissa mm. hyväksikäyttäjäksi ja lusmuksi oman väärinkäsityksensä takia. Yritin asiallisesti korjata väärinymmärrystä mutta pomo vain kiihtyi joten olin hiljaa ja otin monen minutin löylytyksen vastaan- kunnes se katkesi siihen että juoksin oksentamaan.

Pomoni on ailahteleva ja pelottava, enkä viihdy töissä kun hän on paikalla.

Itkin työpäivän jälkeen kotimatkalla, kun dementikkovanhus oli haukkunut minua pankissa melkein kahden tunnin ajan tauotta. Hänen vaimonsa ja tyttärensä yrittivät rauhoittaa miestä, mutta sättiminen jatkui koko ajan.

Olin uudessa tehtävässä ja opettelin vielä työtä, joten jouduin tarkastamaan pari asiaa muilta. Haukkuminen vain yltyi.

Ymmärsin tietenkin, että mies oli sairas ja vanha, mutta jatkuva ilkeily oli todella loukkaavaa. Kävin lounaalla ensimmäisen tapaamisen jälkeen ja toivoin, että joku toinen hoitaa pankkiin palaavan seurueen asian sillä välin. He jäivät odottamaan minun paluutani... Todella aggressiivinen sättiminen ja pankin toiminnan epäily jatkui. 

Itkin pimeällä tiellä saamaani ilkeää kohtelua ja sitä, että turhan monista meistä tulee tuollaisia häijyläisiä vanhuksina. 

58, tarinasi oli surullinen ja todella järkyttävä. Lapsiparat. Nuorimman lapsen tilanne nosti kyyneleet silmiini. 

Olen pahoillani menetyksestänne. 

1. Olin nuorena ekassa 'oikeassa' työpaikassa ravintolassa, kauhea kiire kun jouduin olemaan yksin siellä. Asiakkaat huusi ja valittti, sitten mun kaveri tuli sinne ravintolaan ja nieleskelin itkua kun olin helpottunut siitä että näen edes jonkun tutun ihmisen.

2. Kun lähdin työpaikasta jossa oli mahtava työilmapiiri ja muista työntekijöistä oli tullut mulle hyvin tärkeitä. Viimeisenä päivänä kun keräsin kamppeeni ja lähdin niin itkuhan siinä tuli.

3. Esimies antoi varoituksen mielestäni täysin aiheettomasti.

4. Löin polven niin pahasti työpöytääni oikein kiukkusuoneen, että menin vessaan itkemään :D

Muutenkin olen muutaman kerran ollut itkun partaalla kun olen vaikka lukenut surullisia uutisia netistä tai katsellut jotain videoita tai henk koht elämässä on ollut ongelmia.

Olen töissä kioskissa. Pari kertaa olen saanut paniikkikohtauksen töissä, onneksi takatiloissa. Itkin myös kerran, kun pelästyin kahakkaa näpistelijänistin kanssa. Meni hermot, enkä ajatellut yhtään. Säntäsin vain sen perään ja sain polven auki.

[quote author="Vierailija" time="05.06.2014 klo 19:32"]Jos olet, miksi ja missä tilanteessa?
Minä itkin tänään ekaa kertaa, kun syntyi riitaa pomon ja kollegan kanssa työjärjestelyistä. Työskentelen ravintolassa.
[/quote]
En.
Mutta olenkin mies ja saanut lopputilin esimiehen väkivallalla uhkaamisesta.
Yritti kusettaa ja tehdä muutenkin kaiken vaikeaksi, ei esim. Suostunut kuittaamaan tuntilistoja, jouduin ne sitten itse lähettämään pääkonttorille palkanlaskijoille.
Ilmoitti ettei missään saa näkyä ylitöitä, työautolla ei saanut mennä kotiin vaikka viimeinen keikka olisi kotimatkan varrella ja kaikkea vastaavaa.

Olen kerran. Kollega sai järjettömän raivokohtauksen ollessamme kahdestaan samassa tilassa. Haukkui minut aivan lyttyyn ja ties mitä. Naama sinisenä huusi ja räkä lensi, lopetti heti, kun pomo tuli paikalle. Hän ei huomannut mitään. Pomo kun lähti, huutaminen ja sättiminen alkoi uudestaan. Lopulta aloin itkemään ja pyytelemään anteeksi asioita, joita en ollut tehnyt. Ilmeisesti se riitti kollegalleni, koska lopetti mutta tuli seuraavana päivänä sanomaan minulle, että tästä asiasta en sitten saa puhua kenellekään. Lupasin tietenkin, mutta pari viikkoa asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, ettei minun moista tarvitse sietää. Enkä ole pitänyt asiaa omana tietonani. Edelleen ollaan kollegoita, mutta karttelen häntä parhaan kykyni mukaan.

Olen kerran. Oli pitkään tuntunut, etten ehdi tekemään töitäni niin kuin haluaisin ne tehdä. Sitten tuli pistenä iin päälle yks ikävämpi keissi, joka meni ihon alle pahasti ja mietin kovasti omaa toimintaani ja sitä, olisiko pitänyt kuitenkin toimia toisin. Olen nuori ja valmistumisesta on muutama vuosi, sillä selittelen... Olen sosiaalityöntekijä lastensuojelussa.

Edellisessä työpaikassa montakin kertaa. Kerran sain aiheettomat haukut työryhmän edessä ja sitä itkin sitten vessassa muilta piilossa, ennen kuin haukkuja kävi sitten pyytämässä anteeksi. Olen itkenyt myös kahden työkaverin kuolinuutisen kuultuani. Vuolaasti itkin myös silloin, kun koko työpaikka lakkautettiin ja vuosia tuntemani läheiset työkaverit hajaantuivat kuka minnekin. Silloin en kylläkään ollut ainoa.

Sydänsuruja juu, kukaan ei nähnyt.

Olen,mutta nykyään kuvittelen suojakupolin ympärilleni. Puhun vain välttämättömät.

Yhden kerran. Menin esimiehelle kertomaan, kuinka mies jätti yllättäen 20 vuoden jälkeen. Ja syy, miksi kerroin, oli se, etten pystynyt keskittyymään. Varoitin esimiestä, että jos teen virheitä, siihen on syy.

Olen. Tuli vain kiintiö täys kiusaajien kohdalla. Ihmettelen edelleen ihmisten tylytystä. Kenellekään mitään pahaa ole tehnyt. Sen sijaan kuuntelen kyllä sivusta kuinka kaikki haukutaan. Mitä jos nämä jäisi tekemään työtään yksin? Olisiko se hyvä?

Mä olen itkenyt muutamankin kerran, kun on ollut stressaavaa.

Kerran olen. Tapauksesta on jo kulunut vuosia, mutta se on jäänyt mieleen loppuiäksi. Työpäivän päätteeksi oli tarkoitus lähteä viettämään firman pikkujouluja ja päivän aikana oli normaalia enemmän töitä hoidettavaksi. Ennen työajan loppumista paljastui, että tiimi oli tehnyt pahan virheen, jota kukaan ei ollut huomannut koko päivän aikana (tai ehkä huomasikin mutta ei välittänyt) ja virheestä johtunut loppupäivän työ oli täysin käyttökelvotonta. Esimies, kenen olisi pitänyt varmistaa että tällaista ei pääse tapahtumaan oli liian keskittynyt kaikkeen muuhun työhön kuulumattomaan. Ehkä n. puoli tuntia ennen päivän päättymistä virhe huomattiin ja siitäkös vasta riemu repesi. Sen sijaan, että pikkujouluja oltaisiin siirretty tai myöhästytty aikataulusta, ylempi pomo alkoi änkyttäen vaatimaan minulta joustamista ja virheen korjaamista, koska koko porukan valmisteluiden peruminen olisi ollut liian kallista ja lässynläätä. 

Olen eri osastolla ja eri tiimissä kuin virheen tekijät mutta aihe oli minulle jo entuudestaan tuttu. Ja homman oli pakko olla valmis maanantai aamuun mennessä (oli siis perjantai ilta), joten minut jätettiin yksin paikkaamaan virhettä kun muut lähtivät juhlimaan. Ja tämä esimies, kenen olisi pitänyt vahtia tekemistä, luikki karkuun ensimmäisten joukossa virheen paljastuessa. Kyllä siinä ahdistus nousi siihen pisteeseen, että tunteja kestävän ylimääräisen homman aikana itku tuli useamman kerran. 

Pikkujoulujen jälkeisellä viikolla ilmapiiri oli vähintääkin kylmä. Ihmiset olivat hissukseen omilla paikoillaan, kukaan ei selittänyt mitään, kukaan ei pahoitellut, kukaan ei uskaltanut puhua edes kuiskaten. Esimiesten puhuttelu oli vain tyypillinen "soo soo" tyylinen juttu. Tulivat vielä jälkikäteen moittimaan yhdestä olemattomasta virheestä minua, joka oli kyllä virhe mutta ei vaikuttanut suuremmin mihinkään. Kiitoksena tuntien mittaisesta urakasta sain kiukuttelua yhdestä virheestä? Silloin oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kerta kun en pystynyt olemaan hiljaa, vaan karjuin molemmille esimiehille pää punaisena oman mielipiteeni. En saanut potkuja mutta sen jälkeen on nämä kaksi sankaria kyllä kulkeneet kuin huopatossutehtaalla meidän osastomme läpi.

Kun esimies haukkui työkaveria edessäni. Tilanne oli kaikin puolin niin epäreilu ja tunsin itseni niin voimattomaksi, että aloin kollegan lisäksi itsekin itkeä. Mitään sympatiaa sillä ei tietenkään esimieheltä saanut, enkä sellaista hakenutkaan.