Lue keskustelun säännöt.
Te joilla lapsi(a), kertokaa rehellisesti! Harmittaako ikinä, että ei olekaan enää vapaa lähtemään....
31.12.2020 |
....esimerkiksi jos pääsisi vaikka vuodeksi johonkin unelmien ulkomaahan töihin tai vastaavaa. Mutta kun on lapsi tai lapsia, niin ei voikaan. Tai ei voikaan lähteä ex tempore ulos juhlimaan tai tekemään aikuisten juttuja kun pitää olla lapsenvahti eikä sellaista niin helppo ole löytää. Harmittaako koskaan salaa, että tuli tehtyä lapsia?
Kommentit (80)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei harmittanut, meillä perhevuodet olivat samaan aikaan asuntolainan kanssa. Aikansa kutakin, vapaus palaa niiden jälkeen (= varaa jättää kolmas sitoumus, työnteko vähemmälle).
Missään tapauksessa ei harmita.
Tietysti välillä olisi kiva jos olisi joku oma harrastus, tai pääsisi vaikka yksin käymään kaupassa, kampaajalla tai hierojalla mutta en silti vaihtaisi päivääkään pois.
Mulle kävi niin päin, että äitiyslomalla ja hoitovapaalla oli aikaa suunnitella alan vaihtoa ja yritystoimintaa. Se onnistuikin, ja nyt elätän itseni unelmahommassani. Ilman lapsen syntymää ja sen myötä tullutta pakollista pysähdystä en olisi tätä muutosta varmaankaan tehnyt.
Niin, ja lisäksi se rakkaus omaan lapseen on jotain aivan ihmeellistä. Kuulostaa lässytykseltä, mutta niin se vain on. Mihinkään en vaihtaisi. Mikään reissu tai juhla ei ole niin kiva. Sitä paitsi reissut ja juhlat ovat kyllä jatkuneet sen jälkeen, kun lapsi ei enää ollut ihan pikkuvauva.
Suomessa on yli puoli miljoonaa työtöntä joten vaikea on uskoa, etteikö lapsenvahtia löytyisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan ollutkaan ex tempore -ihminen. Pääsen juhliin ja matkustelemaan pienellä järjestelyllä, onhan lapsella isä, sukulaisia tai tarvittaessa palkattu hoitaja. Mieluiten kyllä olen lapsen kanssa kotona.
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on yli puoli miljoonaa työtöntä joten vaikea on uskoa, etteikö lapsenvahtia löytyisi.
Ja luuletko että joku uskaltaisi jättää lapsensa niiden paljon parjattujen kamalien työttömien kynsiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin myös tehdä samanlaisen aloituksen koiranomistajille, mutta siihen olisi heti tullut eläinrääkkäyssyytöksiä. [/quote
😂 päivän paras 😂
😁😁😁😁😁😁😁😁😁😁...heh heh..
Harmittaa, tänäänkin voisi olla juhlimassa jossain mutta mihinkään ei pääse...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mulla ole vaikeuksia saada lapsia hoitoon, voin lähteä lyhyelläkin varoitus ajalla.
Ei harmita enää tässä iässä. Ikää 33 ja vanhin lapsista 13. Nuorempana välillä harmitti, mutta ei se maailmaa kaatanut. Ehkä se onkin lasten ansiota, että opin tykkäämään kotona olosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei harmita yhtään, kun en varmaan tällä pallolla enää tallustelisi, jos mulla ei olisi lapsia. Lähden ulkomaille viiden vuoden kuluttua, kun kaikki ovat täysi-ikäisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei harmittanut, kun ennen lasta oli jo koira, joka esti vapaan ex tempore liikkumisen.
Mulla on koira ja se koiran omistaminen on vain vahvistanut päätöstä olla ikinä hankkimatta lapsia. Tälläkin hetkellä on kymmeniä ideoita ja asioita mitä toteutan "Sit kun ei oo enää koiraa". Ja nyt jonkun tietysti tekee mieli tulla syyttelemään että kaltoinkohtelen varmasti koiraani: Ei, vaan hoidan sitä just niin hyvin kuin koiraa voi hoitaa. Se saa hyvää ruokaa, paljon ulkoilua, rapsutusta, rakkautta. Ei se kuitenkaan estä sitä, ettei voisi olla unelmia mitä voi toteuttaa vasta "Sit kun ei ole enää koiraa". Jos lapsia menisin hankkimaan lisäriipaksi niin se olisi kyllä täys itsemurha niiden unelmien kannalta.
Lapset kasvaa ja itsenäistyy. Tällä hetkellä 2 v. koira työllistää ja sitoo enemmän kuin 16 v. teini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin myös tehdä samanlaisen aloituksen koiranomistajille, mutta siihen olisi heti tullut eläinrääkkäyssyytöksiä.
Kissan omistamana voin sanoa, että ikinä en kissaani jättäisi kenenkään hoitoon.Jolloi kisu mukana voi olla, ei mennä itsekään sinne.
Joskus. Tai ei biletys ja vastaavat harmita, yleensä on lapsenvahdin saanut, jos jonnekin haluaa mennä (ainakin rahalla), mutta ammatillisesti välillä harmittaa, kun mahdollisuuksia menee ohi. Esim omassa työssäni olisin jo pariinkin kertaan saanut huipputyön ulkomailta, mutta lasten ja perheen takia on jätetty väliin. Tiedän, että lopulta nuokin ovat järjestelykysymyksiä, mutta haluan kuitenkin lapset Suomessa kasvattaa ja lähellä sukua. Oma perheeni reissasi ympäri maailmaa ollessani kouluikäinen, ja se oli vaihtuvien koulujen ja kavereiden takia kyllä rankkaa ja on vaikuttanut paljon (negatiivisesti) ihmissuhteisiini myös aikuisena.
Vierailija kirjoitti:
Usein on kivempi haaveilla kuin tehdä.
Tämä on muuten totta. Myönnän että joskus tulee sellainen olo että olisipa päässyt tänään ulos syömään ja tuulettumaan mutta mieliteko tuli niin myöhään ettei saa hoitajaa järkättyä. Mutta sitten kun olen joskus varannut hoitajan oman menon takia ja olen siellä ravintolassa, teatterissa, baarissa ym niin ei se yhtään vastaa sitä mielikuvaa eli ei ole niin mukavaa kuin ennalta ajattelin ja kaipaan aika pian kotiin. Kai se kaipailu on ihmismielen juttu.
Itsellä kesti pitkään sopeutua lapsiperhe-elämään ja sen mukana tulleeseen uuteen rytmiin ja vaatimuksiin. Luulin olevani valmis, mutta muutos oli paljon isompi kuin osasin ennakoida. Tosin meillä oli poikkeuksellisen hankala, vaikeahoitoinen, huonosti nukkuva, sairas ja vaativa vauva, joka kulutti erityisesti minun (äidin) voimavarat täysin loppuun. Pitkään tuli mietittyä, että mihin tässä oikein ryhtyi ja muuttuukohan elämä koskaan enää siedettäväksi. Silloin kyllä harmitti ja olin kateellinen perheille, joilla oli helpommat lapset ja helpompi elämä.
Nyt kun vauva on kasvanut isoksi ihanaksi ja huomaavaiseksi leikki-ikäiseksi, en enää keksi mitään parempaa ja tärkeämpää, kuin lapsiperhe-elämä. Lapsi ja puoliso ovat minulle tärkeintä maailmassa, eikä todellakaan enää harmita, että tuli käytyä se kaikki läpi. Kun arki on tasapainossa ja omaa aikaa säännöllisesti sen verran kuin tarvitsee, ei harmita. Toki välillä olisi hauska vain ottaa ja mennä - tottakai. Jos lapsella ei olisi toista vanhempaa, niin varmasti silloin välillä myös harmittaisi. Mutta esimerkiksi korona-aikana tiedän monien harmitelleen sitä, kun omaa aikaa ei ole ollut riittävästi, kun ei ole voinut palkata hoitajia tai viedä lapsia mummolaan. Silloin harmittaa sellainenkin, joka ei normaalioloissa harmittaisi. Ei se tarkoita, että lasten tekeminen kaduttaisi, vaan että tunnistaa sen, että elämä olisi helpompaa, jos voisi mennä ja tulla edes joskus enemmän ja vapaammin.
Mutta tottakai lapset saavat joskus harmittaa! Elämä saa harmittaa, mikä vain saa harmittaa. Ei elämän (ja tunteiden) tarvitse olla täydellisiä ja aina vain positiivisia. Kielteisetkin tunteet ovat normaali osa elämää. Tunteet tulevat ja menevät, antaa niiden tulla ja mennä vain omia aikojaan. Jos harmittaa paljon tai koko ajan tai harmitus vie muulta elämältä liikaa tilaa, silloin kannattaa hankkia ammattiapua, niin niitä oppii käsittelemään rakentavammin. Elämän ei kuitenkaan ole tarkoitus olla pelkkää kurjuutta.
Ei harmita.
Biletin tarpeeksi teinistä parikymppiseksi. Menin naimisiin 20v ja esikoinen syntyi kun olin 21, toinen kun olin 23v. Töissä olin tuolloin ollut jo 4v.
En koskaan kokenut ongelmaksi elää ja liikkua lasten kanssa. Olimme pienituloisia mutta jostain aina raavimme kasaan reissurahat. Jopa silloin kun olin yh ("lisätuloina" vain lapsilisät, yh-korotus ja minimielarit). Silloin kävin vapaillani tanssimassa lavoilla ystävättäreni kanssa (emme ravintoloissa), reissasin lasten kanssa ja nautimme elämästä. Tuolloin olin jopa vuoden töissä ulkomailla siten että olin 2 vkoa kohdemaassa ja kuukauden kotona. Tein reissussa 12-18 tuntisia päiviä jotta sain kaikki työt tehtyä. Näin lasten ei tarvinnut muuttaa eikä mulla olisi ollut varaakaan ottaa heitä mukaan. Koulu- ja tarhamaksut olisi olleet moninkertaiset mun palkkaani nähden. Isäni hoiti lapsia reissujeni aikana, exä muutaman päivän silloin tällöin. Muutenkin mulla on ollut upea etuoikeus matkustaa todella paljon työni puolesta ja nauttia todella hienoista asioista matkan varrella.
Nyt nuo vanhimmat lapset ovat jo lähelle 40v ja kuopuskin 18v.
Mitähän muuta olisin voinut kaivata? Olisimme koska tahansa voineet muuttaa ulkomaille mutta nykyisen mieheni kanssa teemme sen vasta nyt lähitulevaisuudessa. Eikä ehkä silloinkaan 12kk vaan muutaman kuukauden kerrallaan eri puolilla maailmaa.
On harmittanut monet kerrat. Olin todella ajattelematon ja tyhmä ryhtyessäni lapsentekoon. Todellisuus iski silmille monin tavoin. Varsinkaan kun hoitoapua ei ollut ja puoliso töissä usein illat ja viikonloput. Ihailen ihmisiä jotka omaa niin hyvän itsetuntemuksen että jäävät vapaaehtoisesti lapsettomiksi. Niin minunkin olisi pitänyt jäädä vaikka hoidankin tämän vanhemmuuden kunnialla ja rakastan lastani.
En kadu lasten tekemistä. Välillä kyllä harmittaa, ettei voi elää samanlaista vapaata elämää kuin opiskelijana. Nykyään on työt, on lasten koulut ja harrastukset, on omista vanhoista vanhemmista ja isovanhemmista huolehtimista yms. Lisäksi ikää on sen verran, että en lähtisi enää reissaamaan niin pienellä budjetilla kuin nuorena. Selkä vaatii kunnon sängyn. Opiskelijana nukuttiin lakanan päällä pelkällä lattialla makuupussissa...
Ne lapset ovat tuossa kuviossa se pienin "paha". Lastenvahdin aina saa, mutta saako töistä palkatonta vapaata, saako paljon paljon tarvitseville vanhemmille ja tosi paljon apua tarvitseville isovanhemmille mummo- ja pappavahtia onkin ihan eri asia.