Erolapset (myös aikuiset), kokemuksia

En tiedä luokitellaanko erolapseksi virallisesti, koska vanhemmat erosivat ennen syntymääni. Mutta olen kuitenkin ollut koko elämäni tavallaan samassa asemassa. Vanhempien erillään asuminen tuntui toki luontevalta, koska se oli ollut vakiintunut aina mitä muistan. Minulle vanhemmat ovat erillisiä ihmisiä, mutta koen silti olevani vain yhtä perhettä. Siihen nyt vaan kuuluu äiti, isä, äitipuoli ja kaikki sisarukset.

En oikeastaan ole koskaan kaivannut ns. ydinperhettä. Vaikka itsellänikin oman perheen myötä sellainen on. En myöskään koe ahdistusta tai muuta negatiivista tunnetta. Toki olen miettinyt joskus nuorena, millaista olisi jos äiti ja isä olisivat yhdessä. Lähinnä tuntuisi hassulta ajatukselta, enkä koe menettäneeni mitään. Vanhemmat ovat hoitaneet yhteishuoltajuutensa kaikin puolin hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin 14. Vihaan tänäkin päivänä (aikuisena) sitä akkaa, jonka matkaan isäni lähti. Koko ikäni isän ikävä on ollut hirveä. Edelleen etsin tai haaveilen itselleni isää. Akka myös tartutti isääni sp-taudin, joka tartutti sen äitiini ja joka melkein kuoli siihen. Tuo akka oli siis lähellä tehdä minusta täysorvon metsästäessään itselleen omaa miestänsä rikkaampaa elättäjää.

Olisko aika vähän tarkentaa tuota? Sen sijaan et projisoit vihasi johonkin"akkaan", se oli SINUN ISÄSI joka sinut hylkäsi. Ei se "akka". Surullista että olet jäänyt jumiin tuollaiseen vihaan. Ja siis valinnut ihan itse pilata elämäsi sillä että isäsi rakastui toiseen. ( mikä ei ole mikään rikos). Kannatko kenties äitis katkeruutta? Sinuna hakisin itselles apua.

Minusta tämä vastaus oli aivan oikea, sillä kysyin lasten kokemuksia. Ne ovat jokaisen omat, eikä järkeily ja moralisointi ole juuri nyt tarpeen. Vi han (pettymyksen) tunne on jäänyt vastaajalle päällimmäiseksi vanhempiensa avioerosta, ja se on aito. Ei ole ulkopuolisten asia arvioida, onko se "oikein".

Ap

Mä ajattelen asian niin, että jos ilmapiiri on huono, kannattaa erota. Näin on parempi ihan kaikille. Se, mikä lapsessa saattaa aiheuttaa katkeruutta, pahaa oloa yms. on se eron jälkeinen elämä. Eli kun vanhemmat rakastuvat uudelleen ( ehkä moniin uusiin miehiin/naisiin) ja esitellään niitä lapsille. Uusperhekuvioista puhumattakaan. En tietenkään tässä yritä sanoa, että kenenkään eronneen pitäisi olla loppuelämänsä sinkku, mutta usein lapset vain tuppaavat jäämään vähemmälle huomiolle, kun vanhempi ihastuu/rakastuu uudelleen.

Jos päätätte erota, niin älkää arvostelko lapsillenne toisen vanhemman tekemisiä tai puhuko pahaa. Sättikää toisianne tai purkakaa kavereille, mutta ei niille omille lapsille.

Vanhempieni erosta on 16 vuotta, olin 13-vuotias heidän erotessaan. Etenkin eron jälkeisinä vuosina sain jatkuvasti kuunnella miten isäs sitä, äitis tätä. Muistaakseni joskus heille hermostuinkin että jlauta, aikuiset ihmiset, riidelkää keskenänne kun en jaksa enää kuunnella miten puhutte minulle toisistanne! Nyttemmin nuo puheet on vähentyneet, mutta välillä kuuluu vieläkin.

Lisäksi tässä vuosien varrella on hämmästyttänyt suuresti se, miten vanhempieni välit on vaihdelleet. Nyt he ovat käsittääkseni tajunneet olla olematta yhteyksissä, varmaan kun me lapset olemme jo siinä kolmenkympin molemmin puolin. Mutta aikanaan se oli sitä, että toisinaan äiti ja isä olivat ihan hyvissä väleissä, mutta toisella kerralla ollessani toisen luona kylässä kävi ilmi välien tulehtuminen taas. Haha, muistan erään kerran kun olimme veljeni kanssa isän luona ja hän kertoi äidin tulevan käymään kahvilla. Takana oli pitkä välirikko joten minä ja varmaan velikin mietimme että nyt tulee jotain vakavaa asiaa, kun kerran ollaan kaikki koolla. No eikä mitä, siinä ihan muuten vaan kahviteltiin hyvässä hengessä!

Jos ei ole väkivaltaa, alkiholismia tai muuta graavia ongelmaa, lasten näkökulmasta on aina parempi, että vanhemmat ovat yhdessä.

Monet perustelevat eron sillä, että lasten ei ole hyvä nähdä parisuhdetta, jossa lempi ei leisku. Lasten kannalta vanhempien intohimolla ei ole merkitystä, heille riittää tavallinen turvallinen arki. Eivät lapset edes halua nähdä vanhempien kuhertelua. Ero on lapselle aina menetys ja negatiivinen asia, jos perheessä ei ole alussa mainittuja vaikeita ongelmia.

Eron jälkeen ne ongelmat usein vasta alkavatkin. Lapset kärsivät ja uusperheet ovat suurimmaksi osaksi hirveitä. Nimenomaan lapselle.

T. Eroperheiden kanssa työskentelevä perheneuvolan täti

Kokemukseni mukaan kannattaa erota lasten ollessa aivan pieniä, jos eroaa. Lapset eivät muista, kun vanhemmat olivat erossa ja kaksi kotia on normaalia.

Olin n. 10-vuotias kun vanhempani erosivat. Se oli hyvä juttu. Olisivat saaneet erota jo aikaisemmin. Heidän välinsä olivat kylmät ja ilamapiiri kotona ahdistava. Isä oli etäinen myös meille lapsille. Eron jälkeen kävimme hänen luonaan joka toinen viikonloppu ja se tuntui vaikealta. Vuoroviikkoasumisesta en olisi varmaan selvinnyt järjissäni. Nyt aikuisena välit molempiin vanhempiin ovat ihan hyvät. Isä on edelleen aika etäinen.

Vanhemmat erosivat kun olin 14. Tulintäytenä yllätyksenä, kunpikaan ei perustanut uusperhettä. Asuivat lähekkäin ja vietin aikaa molempien luona. Minussa meni erossa jotain rikki ja se harmittaa yhä.

Koen, että menetin lapsuudenkodin ja ydinperheen ja lapsillanikaan ei ole ehjää mummolaa. Vaikka olen pärjännyt ulkoisesti elämässä hyvin, on minussa jokin syvä surumielisyys ja juurettomuuden tunne. Ja usein tuntuu, että kaikki voidaan ottaa minulta pois ja että mikään ei ole pysyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat erosivat kun olin 14. Tulintäytenä yllätyksenä, kunpikaan ei perustanut uusperhettä. Asuivat lähekkäin ja vietin aikaa molempien luona. Minussa meni erossa jotain rikki ja se harmittaa yhä.

Koen, että menetin lapsuudenkodin ja ydinperheen ja lapsillanikaan ei ole ehjää mummolaa. Vaikka olen pärjännyt ulkoisesti elämässä hyvin, on minussa jokin syvä surumielisyys ja juurettomuuden tunne. Ja usein tuntuu, että kaikki voidaan ottaa minulta pois ja että mikään ei ole pysyvää.

Luon vuosia sitten silloin ensimmäisen erolapsista tehdyn pitkittäistutkimuksen. Sen tuloksena kaikkia erolapsia yhdistää tuo luottamuksen puute: mitä tahansa voi tapahtua. Ja se heijastuu monelle eri osalueelle.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat erosivat kun olin 14. Tulintäytenä yllätyksenä, kunpikaan ei perustanut uusperhettä. Asuivat lähekkäin ja vietin aikaa molempien luona. Minussa meni erossa jotain rikki ja se harmittaa yhä.

Koen, että menetin lapsuudenkodin ja ydinperheen ja lapsillanikaan ei ole ehjää mummolaa. Vaikka olen pärjännyt ulkoisesti elämässä hyvin, on minussa jokin syvä surumielisyys ja juurettomuuden tunne. Ja usein tuntuu, että kaikki voidaan ottaa minulta pois ja että mikään ei ole pysyvää.

Sinulla on siis lapsia myös. Tietysti toivon, että sinulla ei tule koskaan olemaan sellaista oloa, että haluat eron. ( tai voihan se miehesikin vain erota ja lähteä). Elämä ei ole koskaan mustavalkoista. Minusta on vähän outoa, että ajattelet noin vielä aikuisena ja äitinä.

Minuun ero vaikutti ja vaikuttaa huonosti . Olin 4v silloin. Nyt 30v. Tässä jotain mitä ajattelin lapsen näkökulmasta eron jälkiaikoina :

- Älä pakota minua valitsemaan puolia

- Huolehdithan minusta myös eron jälkeen

- Miksi minun täytyy kantaa vastuu sinusta, en jaksa!

- Toivoisin ettei tämä vaikuttaisi minuun niin paljon...

- Minua pelottaa kun voit niin huonosti

- Kuka on hyvä ja kuka on paha? Olen aivan sekaisin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat erosivat kun olin 14. Tulintäytenä yllätyksenä, kunpikaan ei perustanut uusperhettä. Asuivat lähekkäin ja vietin aikaa molempien luona. Minussa meni erossa jotain rikki ja se harmittaa yhä.

Koen, että menetin lapsuudenkodin ja ydinperheen ja lapsillanikaan ei ole ehjää mummolaa. Vaikka olen pärjännyt ulkoisesti elämässä hyvin, on minussa jokin syvä surumielisyys ja juurettomuuden tunne. Ja usein tuntuu, että kaikki voidaan ottaa minulta pois ja että mikään ei ole pysyvää.

Sinulla on siis lapsia myös. Tietysti toivon, että sinulla ei tule koskaan olemaan sellaista oloa, että haluat eron. ( tai voihan se miehesikin vain erota ja lähteä). Elämä ei ole koskaan mustavalkoista. Minusta on vähän outoa, että ajattelet noin vielä aikuisena ja äitinä.

Näin puhuu eronnut, itsekäs äiti.

Vanhempani riitelivät usein. He erosivat ollessani seitsemän. Mun mielestä se oli ihan silloin jo oikea päätös. Minä muutin toisen vanhemman ja sisaruksen kanssa lähialueelle. Toinen sisaruksista halusi jäädä toisen vanhemman kanssa asumaan. Asuin pääsääntöisesti poismuuttaneen vanhemman luona, mutta sain käydä toisella milloin halusin. Mun mielestä se oli hyvä järjestely. On lasten edun mukaista, että on yksi koti eikä tarvitse ravata edestakas kahden kodin välillä. Harmillisesti toki välit toiseen vanhempaan ja sisarukseen ovat vähän etäisemmät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat erosivat kun olin 14. Tulintäytenä yllätyksenä, kunpikaan ei perustanut uusperhettä. Asuivat lähekkäin ja vietin aikaa molempien luona. Minussa meni erossa jotain rikki ja se harmittaa yhä.

Koen, että menetin lapsuudenkodin ja ydinperheen ja lapsillanikaan ei ole ehjää mummolaa. Vaikka olen pärjännyt ulkoisesti elämässä hyvin, on minussa jokin syvä surumielisyys ja juurettomuuden tunne. Ja usein tuntuu, että kaikki voidaan ottaa minulta pois ja että mikään ei ole pysyvää.

Sinulla on siis lapsia myös. Tietysti toivon, että sinulla ei tule koskaan olemaan sellaista oloa, että haluat eron. ( tai voihan se miehesikin vain erota ja lähteä). Elämä ei ole koskaan mustavalkoista. Minusta on vähän outoa, että ajattelet noin vielä aikuisena ja äitinä.

Näin puhuu eronnut, itsekäs äiti.

Eronnut kyllä, mutta en itsekäs. Ainoastaan realisti katsoen erotilastoja. Se, että ei itse halua erota lastensa isästä koskaan, ei todellakaan tarkoita sitä, että asia on sillä päätetty. Kyllä sillä isälläkin on oma elämänsä tunteineen ja toiveineen. Voihan toki ajatella elävänsä pää pilvilinnoissa, mutta useinkaan se ei ole totuus. Tietenkin taputan kaikille niille pariskunnille, jotka vielä kuolinvuoteellaan oikeasti rakastavat kumppaniaan. Sehän on ihanaa! Mutta tämä ei kyllä toteudu läheskään kaikilla pariskunnilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat erosivat kun olin 14. Tulintäytenä yllätyksenä, kunpikaan ei perustanut uusperhettä. Asuivat lähekkäin ja vietin aikaa molempien luona. Minussa meni erossa jotain rikki ja se harmittaa yhä.

Koen, että menetin lapsuudenkodin ja ydinperheen ja lapsillanikaan ei ole ehjää mummolaa. Vaikka olen pärjännyt ulkoisesti elämässä hyvin, on minussa jokin syvä surumielisyys ja juurettomuuden tunne. Ja usein tuntuu, että kaikki voidaan ottaa minulta pois ja että mikään ei ole pysyvää.

Sinulla on siis lapsia myös. Tietysti toivon, että sinulla ei tule koskaan olemaan sellaista oloa, että haluat eron. ( tai voihan se miehesikin vain erota ja lähteä). Elämä ei ole koskaan mustavalkoista. Minusta on vähän outoa, että ajattelet noin vielä aikuisena ja äitinä.

Näin puhuu eronnut, itsekäs äiti.

Eronnut kyllä, mutta en itsekäs. Ainoastaan realisti katsoen erotilastoja. Se, että ei itse halua erota lastensa isästä koskaan, ei todellakaan tarkoita sitä, että asia on sillä päätetty. Kyllä sillä isälläkin on oma elämänsä tunteineen ja toiveineen. Voihan toki ajatella elävänsä pää pilvilinnoissa, mutta useinkaan se ei ole totuus. Tietenkin taputan kaikille niille pariskunnille, jotka vielä kuolinvuoteellaan oikeasti rakastavat kumppaniaan. Sehän on ihanaa! Mutta tämä ei kyllä toteudu läheskään kaikilla pariskunnilla.

Mitä sinun mielestäsi rakkaus on? Silloin kuolinvuoteella siis.

Ohis

Eroamisvaiheessa ei ole yleensä selvillä mahdolliset uusperhekuviot. Väitän, että näillä on monesti vähintään yhtä suuri vaikutus kuin itse erolla. Ainakin omassa lähipiirissäni on paljon näitä ensimmäisten liittojen "huonompia" lapsia, jotka jäävät aikuisenakin paitsioon. Pikkusisarille ostetaan esim. auto tai asunto, mitään tällaista ei ole vanhemmille lapsille kustannettu. On jopa ollut tilanne, jossa vaikeassa taloustilanteessa on kysytty isältä voisiko auttaa. Isä on vastannut tiukasti ei ja lähtenyt kakkosvaimon ja rakkauslapsen kanssa kuukaudeksi Etelä-Eurooppaan lomalle ja ostanut samaan aikaan ison kasan osakkeita kyseiselle rakkauslapselle. Mutta kriisissäkään ei voi auttaa ensimmäisen liiton lasta. Ja tämähän ei ole pelkkä raha-asia, vaan tuolla osoitetaan toiselle, että sinä et ole yhtä tärkeä.

Useinhan kuopuksia lellitään enemmän, mutta kyse onkin erilaisen kohtelun tasosta. 

Lapsi ei unohda koskaan vanhempiensa eroa. Ei jos on riittävän vanha muistamaan. Eroperinne myös jatkuu yleensä seuraavassa sukupolvessa.

Vierailija kirjoitti:

Eroamisvaiheessa ei ole yleensä selvillä mahdolliset uusperhekuviot. Väitän, että näillä on monesti vähintään yhtä suuri vaikutus kuin itse erolla. Ainakin omassa lähipiirissäni on paljon näitä ensimmäisten liittojen "huonompia" lapsia, jotka jäävät aikuisenakin paitsioon. Pikkusisarille ostetaan esim. auto tai asunto, mitään tällaista ei ole vanhemmille lapsille kustannettu. On jopa ollut tilanne, jossa vaikeassa taloustilanteessa on kysytty isältä voisiko auttaa. Isä on vastannut tiukasti ei ja lähtenyt kakkosvaimon ja rakkauslapsen kanssa kuukaudeksi Etelä-Eurooppaan lomalle ja ostanut samaan aikaan ison kasan osakkeita kyseiselle rakkauslapselle. Mutta kriisissäkään ei voi auttaa ensimmäisen liiton lasta. Ja tämähän ei ole pelkkä raha-asia, vaan tuolla osoitetaan toiselle, että sinä et ole yhtä tärkeä.

Useinhan kuopuksia lellitään enemmän, mutta kyse onkin erilaisen kohtelun tasosta. 

Minä tunnen erään miehen, jolla kolme lasta kahdesta liitosta. Esikoinen saa kaiken. Toiset eivät.

Eli asetelma voi olla miten päin vain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat erosivat kun olin 14. Tulintäytenä yllätyksenä, kunpikaan ei perustanut uusperhettä. Asuivat lähekkäin ja vietin aikaa molempien luona. Minussa meni erossa jotain rikki ja se harmittaa yhä.

Koen, että menetin lapsuudenkodin ja ydinperheen ja lapsillanikaan ei ole ehjää mummolaa. Vaikka olen pärjännyt ulkoisesti elämässä hyvin, on minussa jokin syvä surumielisyys ja juurettomuuden tunne. Ja usein tuntuu, että kaikki voidaan ottaa minulta pois ja että mikään ei ole pysyvää.

Sinulla on siis lapsia myös. Tietysti toivon, että sinulla ei tule koskaan olemaan sellaista oloa, että haluat eron. ( tai voihan se miehesikin vain erota ja lähteä). Elämä ei ole koskaan mustavalkoista. Minusta on vähän outoa, että ajattelet noin vielä aikuisena ja äitinä.

Näin puhuu eronnut, itsekäs äiti.

Eronnut kyllä, mutta en itsekäs. Ainoastaan realisti katsoen erotilastoja. Se, että ei itse halua erota lastensa isästä koskaan, ei todellakaan tarkoita sitä, että asia on sillä päätetty. Kyllä sillä isälläkin on oma elämänsä tunteineen ja toiveineen. Voihan toki ajatella elävänsä pää pilvilinnoissa, mutta useinkaan se ei ole totuus. Tietenkin taputan kaikille niille pariskunnille, jotka vielä kuolinvuoteellaan oikeasti rakastavat kumppaniaan. Sehän on ihanaa! Mutta tämä ei kyllä toteudu läheskään kaikilla pariskunnilla.

Mitä sinun mielestäsi rakkaus on? Silloin kuolinvuoteella siis.

Ohis

Siis tarkoitan, että se rakkaus, joka on syttynyt silloin nuorena pysyy samanlaisena rakkautena kuolemaan asti. Kyllä kaikki nyt varmaan tietävät, mitä rakkaudella ylipäätään käsitetään, niin en ala sitä tähän nyt kirjoittaa. Syitä rakkauden loppumiseen ”ennenaikaisesti” on tietysti monia. Minä en ala moralisoimaan kenenkään päätöksiä eroon johtaneisiin syihin. Kukin kokee elämän niin kuin kokee. Jos on sitä mieltä, että lapsi traumatisoituu erosta, niin kannattaa jättää lapsi tekemättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat erosivat kun olin 14. Tulintäytenä yllätyksenä, kunpikaan ei perustanut uusperhettä. Asuivat lähekkäin ja vietin aikaa molempien luona. Minussa meni erossa jotain rikki ja se harmittaa yhä.

Koen, että menetin lapsuudenkodin ja ydinperheen ja lapsillanikaan ei ole ehjää mummolaa. Vaikka olen pärjännyt ulkoisesti elämässä hyvin, on minussa jokin syvä surumielisyys ja juurettomuuden tunne. Ja usein tuntuu, että kaikki voidaan ottaa minulta pois ja että mikään ei ole pysyvää.

Sinulla on siis lapsia myös. Tietysti toivon, että sinulla ei tule koskaan olemaan sellaista oloa, että haluat eron. ( tai voihan se miehesikin vain erota ja lähteä). Elämä ei ole koskaan mustavalkoista. Minusta on vähän outoa, että ajattelet noin vielä aikuisena ja äitinä.

Näin puhuu eronnut, itsekäs äiti.

Eronnut kyllä, mutta en itsekäs. Ainoastaan realisti katsoen erotilastoja. Se, että ei itse halua erota lastensa isästä koskaan, ei todellakaan tarkoita sitä, että asia on sillä päätetty. Kyllä sillä isälläkin on oma elämänsä tunteineen ja toiveineen. Voihan toki ajatella elävänsä pää pilvilinnoissa, mutta useinkaan se ei ole totuus. Tietenkin taputan kaikille niille pariskunnille, jotka vielä kuolinvuoteellaan oikeasti rakastavat kumppaniaan. Sehän on ihanaa! Mutta tämä ei kyllä toteudu läheskään kaikilla pariskunnilla.

Mitä sinun mielestäsi rakkaus on? Silloin kuolinvuoteella siis.

Ohis

Siis tarkoitan, että se rakkaus, joka on syttynyt silloin nuorena pysyy samanlaisena rakkautena kuolemaan asti. Kyllä kaikki nyt varmaan tietävät, mitä rakkaudella ylipäätään käsitetään, niin en ala sitä tähän nyt kirjoittaa. Syitä rakkauden loppumiseen ”ennenaikaisesti” on tietysti monia. Minä en ala moralisoimaan kenenkään päätöksiä eroon johtaneisiin syihin. Kukin kokee elämän niin kuin kokee. Jos on sitä mieltä, että lapsi traumatisoituu erosta, niin kannattaa jättää lapsi tekemättä.

Siksi kysyn, josko mielikuvasi rakkaudesta on väärä. Rakkaus kun muuttuu elämän aikana. Nuoruuden rakkaus ei pysy samanlaisena vanhuuteen asti. Koska itse muuttuu.

Minä väitän, että rakkaus ei koskaan häviä. Jos häviää, ei sitä rakkautta ole koskaan ollutkaan.