Miten hyväksyä se ettei koskaan saa ”oikeita vanhempia”?

Lisäys vielä että terapiaa en saa, olen liian reips ja työkykyinen, itse maksaen ei ole varaa (100e tunti on työssäkäyvällekin liikaa tahdilla 1-2krt vko/1-2v)

Ikävä tilanne, mutta älä käytä loppuelämääsi tämän murehtimiseen. Sinusta on tullut aikuinen kaikesta huolimatta, ole hyvä itsellesi ja sulje vahingoittavat ihmiset piirisi ulkopuolelle.

Ei niitä tunteita tarvitsekaan saada "tottelemaan". Suru ja kaipaus kuuluu asiaan. Itsemyötätuntoa voisi olla hyvä harjoitella, esim. psyk. polilla on tällaiseen ryhmiäkin joissain paikoissa.

Hyväksy että v.ihaat vanhempiasi.

Kun tutut kysyy vanhemmistasi , sano ei mitään tietoa, makaavat jossain kuset ja paskat housuissa kännissä.

Sit eivät kysele..sun ei tarvii YLLÄPITÄÄ KULISSIA.

Yritä löytää joku jota rakastaa.

Jos et löydä..käänny uskoon , lennä kuuhun ym

VOIMIA!!!

Katso eteenpäin. Mulla äiti joka ei osannut ottaa vanhemman roolia. Elämä on yhä minä minä minä meininkiä.

Vain sinä voit määrittää omat rajasi ja suhteesi.

Mun kylmä ja ilkeä äiti muuttui paljon pehmeämmäksi vanhemmiten, nyt on oikein itse herttaisuus kun minä olen aikuinen ja olen saanut oman perheen. Ja tiedätkö, mua sellainen vaan ällöttää. Äiti aiheutti niin paljon vaurioita minulle lapsuudessani, ettei sitä pyyhitä pois käyttäytymällä hyvin nyt kun en enää häntä tarvitse. Asia pitää vaan hyväksyä ja jatkaa elämää vaikka on hieman rikki.

Ikävä tilanne. Ajatuksesi ovat erittäin ymmärrettäviä, mutta jollain tavalla sinun pitäisi pystyä hyväksymään menneisyys ja lapsuutesi ja se, että sinä et ole sitä itse voinut valita, asiat meni niin kuin meni. Harkitsisin ammattiauttajan kanssa juttelua edes muutaman kerran. Sanoit, että 100 euroa/tunti 1-2 krt viikossa parin vuoden ajan on taloudellisesti liikaa. Mutta olisiko varaa käydä edes muutaman kerran juttelemassa? Se olisi panostus omaan hyvin vointiisi ja kannattaisi varmasti. On kurjaa, että julkisin varoin apua saa vasta, kun on työkyvytön, ei ennalta ehkäisevästi.

Sallimalla vihan tunteet siitä, mitä olet kokenut ja mistä jäänyt paitsi.

Sitten suremalla, suremalla, suremalla.

Vierailija kirjoitti:

Hyväksy että v.ihaat vanhempiasi.

Kun tutut kysyy vanhemmistasi , sano ei mitään tietoa, makaavat jossain kuset ja paskat housuissa kännissä.

Sit eivät kysele..sun ei tarvii YLLÄPITÄÄ KULISSIA.

Yritä löytää joku jota rakastaa.

Jos et löydä..käänny uskoon , lennä kuuhun ym

VOIMIA!!!

Mä lopetin kulissien pidon vanhemmistani lähes noin ja mun parhaaksi ystäväksi luulema suuttui mulle. En kuulemma ajatellut positiivisesti (kun kerroin vain faktat...) enkä kuulema ollut enää sama ihminen kuin ennen.

Vierailija kirjoitti:

Ikävä tilanne. Ajatuksesi ovat erittäin ymmärrettäviä, mutta jollain tavalla sinun pitäisi pystyä hyväksymään menneisyys ja lapsuutesi ja se, että sinä et ole sitä itse voinut valita, asiat meni niin kuin meni. Harkitsisin ammattiauttajan kanssa juttelua edes muutaman kerran. Sanoit, että 100 euroa/tunti 1-2 krt viikossa parin vuoden ajan on taloudellisesti liikaa. Mutta olisiko varaa käydä edes muutaman kerran juttelemassa? Se olisi panostus omaan hyvin vointiisi ja kannattaisi varmasti. On kurjaa, että julkisin varoin apua saa vasta, kun on työkyvytön, ei ennalta ehkäisevästi.

Kyllä Kelan terapia on nimenomaan tarkoitettu niille joilla on työkyvyn menettämisen vaara. Eli jos ap käy psykiatrilla ja saa vaikka masennus diagnoosin niin sitten voi hakea Kelan terapiaa. Työssäkäyvä kaverini sai sitä, mikä hieman vitutti minua kun tää kaveri sanoi ettei oikeastaan tarvitse sitä edes

Jaan tunteesi, joskaan enää 42 vuotiaana en juurikaan kaipaa edes vanhempia. Nuorena aikuisena tuntui todella pahalta, ja vieläkin joskus esim jouluna tulee kaipuu isoon ja lämpimään perheyhteisöön.

Se on vaan yritettävä jättää taakseen ja hyväksyttävä, narsisteja ei mikään muuta.

Ehkä jo keski-ikäisenä kannattaisi päästää irti, mitä järkeä märehtiä asioita joita ei voi muuttaa. Löydä se aikuinen ihminen itsestäsi niin ei tarvitse kaivata enää turvallista aikuista. Tukeudu puolisoosi ja ystäviisi.

Ymmärrän hyvin sitä, kuinka aina vain toivo elää, että olisi normaalit vanhemmat. Itselläni oli hyvä lapsuus, mutta vanhemmat alkoholisoituivat, kun olin lukioiässä. Valitettavasti pilasivat pienempien sisarusteni lapsuuden. Isovanhemmuus oli hyvin puutteellista, vaikka niin vakuuttelivat, kuinka lapset ja lastenlapset ovat heille niin tärkeitä. Ei minulla oikeastaan ole sinulle neuvoja. Se asia pitää vain surra pois. Kun isäni kuoli, suru oli paljon suurempi kuin olin odottanut, emmehän olleet kovin läheisiä. Jouduin suremaan paitsi oikean isän ja isoisän menetyksen, myös sen toivon ja unelman menetyksen, että hän olisi vielä ollut välittävä isoisä. Seassa oli myös helpotusta. Tajusin, että voin päästää irti katkeruudesta, koska se on kaikki nyt takanapäin.

Äiti vielä elää ja tunteiden vuoristorata (katkeruus, toivo, hellyys, rakkaus, raivo, häpeä) minun puoleltani jatkaa pyörimistä. Kai se sitten saa minun osaltani jonkinlaisen päätöksen, kun äidistä joskus aika jättää.

Vierailija kirjoitti:

Hyväksy että v.ihaat vanhempiasi.

Kun tutut kysyy vanhemmistasi , sano ei mitään tietoa, makaavat jossain kuset ja paskat housuissa kännissä.

Sit eivät kysele..sun ei tarvii YLLÄPITÄÄ KULISSIA.

Yritä löytää joku jota rakastaa.

Jos et löydä..käänny uskoon , lennä kuuhun ym

VOIMIA!!!

Kaikesta huolimatta en vihaa heitä. En kyllä rakastakaan, sillä se heidän tuhoisa käytös yhä jatkuu. Ovat edelleen hirveitä. Ja kyllä minä siis todella järjen tasolla tiedän että hirviöt on hirviöitä aina. Mutta ymmärrätkö että tunne ei tottele käskyttämistä? Vaikka miten käsken niin se silti kaipaa.

Vierailija kirjoitti:

On hyvin lapsellista, tuossa iässä pitäisi keskittyä omaan perheeseen, eikä märehtiä tyhmyyksiä. Mennyt on mennyttä.

Mennyt EI OLE MENNYTTÄ jos on narsisti vanhempana. Vaan se mennyt jatkuu yhä. Tätä ihmiset ei tajua ollenkaan vaan yleinen väärä luulo on se, että ne lapsuudessa hirveät kusipäävanhemmat jotenkin muuttuisi normaaleiksi kun lapsi aikuistuu. Ei mene niin. Usein käytös jopa pahenee kun lapsesta tulee aikuinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävä tilanne. Ajatuksesi ovat erittäin ymmärrettäviä, mutta jollain tavalla sinun pitäisi pystyä hyväksymään menneisyys ja lapsuutesi ja se, että sinä et ole sitä itse voinut valita, asiat meni niin kuin meni. Harkitsisin ammattiauttajan kanssa juttelua edes muutaman kerran. Sanoit, että 100 euroa/tunti 1-2 krt viikossa parin vuoden ajan on taloudellisesti liikaa. Mutta olisiko varaa käydä edes muutaman kerran juttelemassa? Se olisi panostus omaan hyvin vointiisi ja kannattaisi varmasti. On kurjaa, että julkisin varoin apua saa vasta, kun on työkyvytön, ei ennalta ehkäisevästi.

Kyllä Kelan terapia on nimenomaan tarkoitettu niille joilla on työkyvyn menettämisen vaara. Eli jos ap käy psykiatrilla ja saa vaikka masennus diagnoosin niin sitten voi hakea Kelan terapiaa. Työssäkäyvä kaverini sai sitä, mikä hieman vitutti minua kun tää kaveri sanoi ettei oikeastaan tarvitse sitä edes

Näin se on mutta mulla ei ole tuota masennusdiagnoosia, siksi en saa kelan tukemaa terapiaa. Olen liian ”reipas”. Ihmettelen itsekin miten monet saa paljon minun ongelmia ”pienemmillä” huolilla terapiaa, mutta heillä sit ilmeisesti on dg. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ehkä jo keski-ikäisenä kannattaisi päästää irti, mitä järkeä märehtiä asioita joita ei voi muuttaa. Löydä se aikuinen ihminen itsestäsi niin ei tarvitse kaivata enää turvallista aikuista. Tukeudu puolisoosi ja ystäviisi.

Et selvästi ymmärrä asiaa lainkaan. En märehdi. Ei ole kyse märehtimisestä. En jaksa selittää, koska et ymmärrä tällaisen perheen dynamiikkaa.

Eipä oikein mitään konstia ole. Suru seuraa läpi elämän. Se on sama sellaisilla lapsilla jotka vanhemmat hylkäsivät pienenä esim orpokotiin. Samalla lailla narsistin lapsi on hylätty jo vauvana emotionaalisesti.

Tietty suru ja kaiho seuraa läpi elämän ja ei sitä väkisin pidä tukahduttaa. Eniten auttaa ajatusmalli että maailmassa on paskoja vanhempia paljon, ja nyt vain kävi niin että minä sain sellaiset. Monelle muullekin kävi samoin. Jotkut sai sitten hyvät vanhemmat, tuuripeliä tämä elämä on.

Sitten vaan pelataan vähän huonommilla korteilla, taitavasti pelaten voi paikata huonoja lähtökohtia.

Vierailija kirjoitti:

Lisäys vielä että terapiaa en saa, olen liian reips ja työkykyinen, itse maksaen ei ole varaa (100e tunti on työssäkäyvällekin liikaa tahdilla 1-2krt vko/1-2v)

Hinta on vajaa 90e tunti, voi olla vähemmänkin. Eli sanotaan 350e kuukaudessa.

Ap. Ole kumminkin tarkka kenelle avaudut - jos avaudut jollekin ystävälle yms.

Itse menin tyhmyyksissäni avautumaan hiukan lapsuudestani ja äidistäni. Sen jälkeen tuttava on ollut närkästynyt minulle kun puhuin pahaa äidistä...äitimyytti elää.