Lue keskustelun säännöt.
Muita tukiverkottomia yksinhuoltajia - ahdistaa!
03.06.2014 |
Mieheni kuoli onnettomuudessa 1,5 vuotta sitten ja jäin tällöin kahden alle kouluikäisen yksinhuoltajaksi. Tukiverkkoja meillä ei ollut aikaisemminkaan - omat vanhempani eivät ole kiinnostuneita lapsistani, ovat eronneet ja elävät uusien puolisoiden kanssa uutta nuoruutta ja miehen isä, joka vielä elossa, erakoitui poikansa kuoleman jälkeen.
Paitsi että jatkuva hoitovastuu ja arjen pyöritys yksin väsyttävät, ahdistaa minua nyt lasten kasvaessa se, että olen ainoa joka heille tarjoaa mitään oppeja ja elänyksiä. Toki on päiväkoti ja koulu aikanaan, mutta tarkoitan nyt sellaista läheisten joukkoa lasten ympärillä. Esim ystäväni äiti tykkää viedä tämän lapsia sieneen ja marjaan, heidän ukki opettaa lapsille onkimista ja tädin kanssa käydään kaupungilla jne. Ja lähes kaikilla ystävilläni on sama juttu. Heidän ympärillään on joukko läheisiä, jotka leikkivät, lukevat, laulavat jne omia juttujaan lasten kanssa ja rikastuttavat näiden elämää. Joskus tuntuu että minun pitäisi tarjota tuo kaikki ja toisaalta olen jo ihan uupunut töissäkäynnistä ja siitä että saan lapsille ruoan pöytään ja vaatetta päälle. MLL:n hoitajaa olen joskus käyttänyt tilapäisapuna mutta he lähinnä katsovat lasten perään.
Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan? Ja onko muita samassa tilanteessa olevia?
Kommentit (41)
Monilla perheillä on tuollainen tukiverkko, monilla ei. Tänä päivänä on erittäin tavallista, että isovanhempia ei yksinkertaisesti kiinnosta auttaa edes vähääkään eikä muutakaan ilman rahaa saatavaa apua löydy. Itseasiassa sinua pidetään törkeänä hyväksikäyttäjänä, jos edes haikailet tavanomaisesta auttamisesta ihmissuhteista.
Meille ei löytynyt lastenhoitajaa edes hääyöksi, ja kun vuosia myöhemmin appivanhemmat tarjoutuivat ottamaan lapset viikoksi hoitoon että päästäisiin häämatkalle, kateus matkakohteesta (kun ei oltaisi lähdetty Viroon vaan Jenkkeihin tai Italiaan) sai aikaan sen, että suostuivat ottamaan lapset vain kahdeksi päiväksi. No käytiin siinä sitten kääntymässä Englannissa ja matka kului hotellihuoneessa nukkuessa, kun mitään ei tuona aikana ehtinyt.
Normisettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä tiedän ton tunteen. Nyt kesää myöten olen itse lapsen kanssa yrittänyt tehdä muutaman kerran viikossa jotain extraa arjen lisäksi.
Eilen ei esimerkiksi autolla mentykään kauppaan, vaan mentiin kävellen, ostettiin pienet jätskit ja syötiin siinä samalla. Ihmeteltiin matkalla puita, kukkia ja ötököitä (lapsi 2,5 v).
Viime sunnuntainakin tehtiin kävelyreissu kauppaan ja pysähdyttiin läheiseen puistoon leikkimään. Lauantaina lapsi sai luvan nukkua mun sängyssä, syötiin sipsiä ja katseltiin elokuvaa.
Olen pyrkinyt tekemään arkisin sellaista, joka kivasti rentouttaa työpäivän jälkeen. Yksi päivä käytiin kirjastossa, lainattiin kirjoja ja lehtiä ja seuraavana päivänä niitä lueskeltiin. Arki-iltaisin meillä on noin puolitoistatuntia yhteistä aikaa lapsen kanssa, ennen kuin aloitetaan iltatoimet.
Eron jälkeen itsekin vähän erakoiduin, olin väsynyt töiden jälkeen, eikä jaksanut oikein mitään. Nyt kesän tullessa illatkin valoisampia ja itselläkin tekee mieli tehdä jotain muuta, kuin kyhjöttää sisällä.
Ne ihan pienetkin asiat merkitsevät pienille lapsille. Pelkkä roskien vieminenkin yhdessä illalla voi olla jännää, jos se poikkeaa normaalista arjesta.
Ehtii niitä suurempia elämyksiä myöhemminkin :)
Olen huomannut itsessänikin melko suuren eron näiden pikkujuttujen myötä. Sitä jaksaa arkea paremmin ja välit lapseen ovat parantuneet huomattavasti. En suutu pienistä asioista ja huomaan, että lapsikaan ei enää niin paljon uhmaile, kuin uhmaili esim. kuukausi sitten.
MLL:n kautta on myös isovelitoimintaa. Ota selvää onko paikkakunnallasi tällaista toimintaa.
Missä päin asut ap? Olen itsekin yksinhuoltaja, mutta tukiverkollinen. Voin vain kuvitella, miten rankkaa täysin yksin lasten kanssa oleminen on. Jos asut Turun lähistöllä, haluaisin auttaa jos vain voin.
[quote author="Vierailija" time="03.06.2014 klo 10:59"]
Monilla perheillä on tuollainen tukiverkko, monilla ei. Tänä päivänä on erittäin tavallista, että isovanhempia ei yksinkertaisesti kiinnosta auttaa edes vähääkään eikä muutakaan ilman rahaa saatavaa apua löydy. Itseasiassa sinua pidetään törkeänä hyväksikäyttäjänä, jos edes haikailet tavanomaisesta auttamisesta ihmissuhteista.
Meille ei löytynyt lastenhoitajaa edes hääyöksi, ja kun vuosia myöhemmin appivanhemmat tarjoutuivat ottamaan lapset viikoksi hoitoon että päästäisiin häämatkalle, kateus matkakohteesta (kun ei oltaisi lähdetty Viroon vaan Jenkkeihin tai Italiaan) sai aikaan sen, että suostuivat ottamaan lapset vain kahdeksi päiväksi. No käytiin siinä sitten kääntymässä Englannissa ja matka kului hotellihuoneessa nukkuessa, kun mitään ei tuona aikana ehtinyt.
Normisettiä.
[/quote]
Onko se tosiaan tänäpäivänä tavallista ettei isovanhempia kiinnosta? En ole ikinä törmännyt tällaiseen ilmiöön missään muualla kuin täällä palstalla...Ja minulla on iso ystävä ja tuttavapiiri, en elä tynnyrissä..Todella kummallista...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.06.2014 klo 11:37"]
[quote author="Vierailija" time="03.06.2014 klo 10:59"]
Monilla perheillä on tuollainen tukiverkko, monilla ei. Tänä päivänä on erittäin tavallista, että isovanhempia ei yksinkertaisesti kiinnosta auttaa edes vähääkään eikä muutakaan ilman rahaa saatavaa apua löydy. Itseasiassa sinua pidetään törkeänä hyväksikäyttäjänä, jos edes haikailet tavanomaisesta auttamisesta ihmissuhteista.
Meille ei löytynyt lastenhoitajaa edes hääyöksi, ja kun vuosia myöhemmin appivanhemmat tarjoutuivat ottamaan lapset viikoksi hoitoon että päästäisiin häämatkalle, kateus matkakohteesta (kun ei oltaisi lähdetty Viroon vaan Jenkkeihin tai Italiaan) sai aikaan sen, että suostuivat ottamaan lapset vain kahdeksi päiväksi. No käytiin siinä sitten kääntymässä Englannissa ja matka kului hotellihuoneessa nukkuessa, kun mitään ei tuona aikana ehtinyt.
Normisettiä.
[/quote]
Onko se tosiaan tänäpäivänä tavallista ettei isovanhempia kiinnosta? En ole ikinä törmännyt tällaiseen ilmiöön missään muualla kuin täällä palstalla...Ja minulla on iso ystävä ja tuttavapiiri, en elä tynnyrissä..Todella kummallista...
[/quote]
Tästä puhutaan nyt niin paljon, että ilmeisesti näitä välinpitämättömiä isovanhempia on. Munkaan tuttavapiirissä ei ole yhtään vaikka laajasti olen monenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä. Voi tietýsti olla, että tästä ei niin puhuta, jolloin asia ei tule aina esille.
Kaikki tuntmani isovanhemmat hoitaa tosi paljon lapsen lapsiaan ja haluaa valtavasti olla heidän elämässään läsnä. Sii sniin paljon kuin elämäntilanne sallii, osa on töissä, osa niin huonokuntoisia ettei enää ketään hoida vaan on enemmän itse hoidettava. Työpaikallanikin kaikki eläkkeelle jäävät puhuvat vain lapsen lapsistaan ja muuttavat lähemmäs niitä, jotta voivat auttaa jne. Ystäväni vanhemmat tulee Lapista asti pääkaupunkiseudulle, kun ystäväni tarvitsee lapsenvahtia.
Tuntuu, että monille lapsen lapset ovat jossain mielessä jopa rakkaampia kuin omat lapset.
Tosi kurjaa niille, joiden vanhemmat eivät yhtään auta vaikka pystyisivät. Lisäksi isovanhemmat ovat rikkaus lapselle. Vaikka he eivät hoitaisi lapsi, jo heidän läsnäolo ja se, että heidän kanssa ollaan tekemisissä, antaa paljon lapsille.
Kehoitan hakemaan tuettuja lomia! Niissä järjestetään yleensä mukavaa toimintaa perheille. Yksinhuoltajille taitaa olla vielä omia lomia. Tälle kesälle ei enää ehdi, mutta seuraavalle.
en nyt muista, kerroitko lastesi ikää, mutta kouluikäiset lapset voit laittaa myös erilaisille kesäleireille, niissä oppii myös paljon kaikenlaista. itse olen myös kahden lapsen totaaliyh ja vaikka ystäviä ja turvaverkkoja onkin, tiedän mistä puhut. Lasten harrastuksista (joukkueurheilu) olen saanut myös itselleni mukavaa seuraa.
olen pahoillani siitä, että vanhempasi ovat noin törttöjä! Pitäisikö sinun kuitenkin yrittää vielä lähentyä miehesi isän kanssa, jonka sanoit erakoituneen? Jos hän on vaikka masentunut, eikä siksi jaksa pitää yhteyttä? Voisi olla kaikille osapuolille tärkeää yrittää elvyttää lasten ja isoisän suhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässäkin asiassa osalla on onnea, on ihmisiä jotka koevat iloa auttaessaan. Itse olin sellainen henkilö, mielelläni hoidin jonkun lapsia ja autoin kun oli aikaa.
Nyt kun itse tarvitsisin olen hyväksikäyttäjä jos apua pyydän tai olin kun se yhden kerran sitä pyysin.
Se tässä on surullista, että ihmiset eivät kohtaa siis ne joilla olisi aikaa auttaa ja ne joilla ei mitään apua ole.
Tuossa joku ehdotti sururyhmää ap:lle, käsittääkseni hän tarvitsisi siihenkin alstenhoitajan.
Minulle on kaikkea ehdotettu juuri noin, että pidä myös itsestäsi huolta, mutta ei tukiryhmiin pääse lapsen kanssa. Lastenhoitojärjestelystä tulee hirvittävä kuorma kun rahaa ei ole maksaa sitä usein ja sitten tuntemattomasta ihmisestä ei tiedä yhtään mikä on.
Kun voimia on muutenkin vähän niin minulta ei sellainen asioiden säätäminen onnistu.
[quote author="Vierailija" time="03.06.2014 klo 11:37"]
[quote author="Vierailija" time="03.06.2014 klo 10:59"]
Monilla perheillä on tuollainen tukiverkko, monilla ei. Tänä päivänä on erittäin tavallista, että isovanhempia ei yksinkertaisesti kiinnosta auttaa edes vähääkään eikä muutakaan ilman rahaa saatavaa apua löydy. Itseasiassa sinua pidetään törkeänä hyväksikäyttäjänä, jos edes haikailet tavanomaisesta auttamisesta ihmissuhteista.
Meille ei löytynyt lastenhoitajaa edes hääyöksi, ja kun vuosia myöhemmin appivanhemmat tarjoutuivat ottamaan lapset viikoksi hoitoon että päästäisiin häämatkalle, kateus matkakohteesta (kun ei oltaisi lähdetty Viroon vaan Jenkkeihin tai Italiaan) sai aikaan sen, että suostuivat ottamaan lapset vain kahdeksi päiväksi. No käytiin siinä sitten kääntymässä Englannissa ja matka kului hotellihuoneessa nukkuessa, kun mitään ei tuona aikana ehtinyt.
Normisettiä.
[/quote]
Onko se tosiaan tänäpäivänä tavallista ettei isovanhempia kiinnosta? En ole ikinä törmännyt tällaiseen ilmiöön missään muualla kuin täällä palstalla...Ja minulla on iso ystävä ja tuttavapiiri, en elä tynnyrissä..Todella kummallista...
[/quote]
Minulla ei ole isovanhempiakaan ainakaan tukena, tässä tapauksessa lapsen isän vanhemmat asuu ulkomailla (kuten mies itsekin) ja omat vanhempani katkaisivat minuun välit jo viitisentoista vuotta sitten syntisen elämän kuten aviottoman lapsen saamisen takia. Ovat tiukkoja uskovaisia, kuuluvat helluntaiseurakuntaan.
Ei minulla myös ole mitään ystäviä tai tuttavia. Minun on pitänyt muuttaa aikoinaan Helsinkiin kotipaikkakunnaltani töiden perässä, ja siinä ne kaikki ystävyydet katkesivat vähitellen. Täältä ei ole uusia löytynyt, enkä oikeastaan niin kaipaakaan, olen ujo erakkoluonne. Työkin on sellaista ettei siinä tarvi olla ihmisten kanssa juuri tekemisissä. Hyvin on lapset kuitenkin pärjänneet esim. päiväkodissa ja koulussa, vaikka "oudon erakkoäidin" lapsina ovatkin kasvaneet.
t. 13
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakko kommentoida välinpitämättömistä isovanhemmista että niitä kyllä on. Meillä miehen vanhemmat ja ystävälläni myös. Se on todella kurjaa kun lapsi jää ilman suhdetta isovanhempaan vain siksi, että isovanhempaa ei kiinnosta. Itselleni mummut oli ja on edelleen suunnattoman tärkeitä ja rakkaita.
Tsemppiä ap!! Olet saanut jo paljon vinkkejä harrastuksista ja tukiperheistä yms. Nyt vain tartut toimeen!
[quote author="Vierailija" time="03.06.2014 klo 11:55"]
[quote author="Vierailija" time="03.06.2014 klo 11:37"]
[quote author="Vierailija" time="03.06.2014 klo 10:59"]
Monilla perheillä on tuollainen tukiverkko, monilla ei. Tänä päivänä on erittäin tavallista, että isovanhempia ei yksinkertaisesti kiinnosta auttaa edes vähääkään eikä muutakaan ilman rahaa saatavaa apua löydy. Itseasiassa sinua pidetään törkeänä hyväksikäyttäjänä, jos edes haikailet tavanomaisesta auttamisesta ihmissuhteista.
Meille ei löytynyt lastenhoitajaa edes hääyöksi, ja kun vuosia myöhemmin appivanhemmat tarjoutuivat ottamaan lapset viikoksi hoitoon että päästäisiin häämatkalle, kateus matkakohteesta (kun ei oltaisi lähdetty Viroon vaan Jenkkeihin tai Italiaan) sai aikaan sen, että suostuivat ottamaan lapset vain kahdeksi päiväksi. No käytiin siinä sitten kääntymässä Englannissa ja matka kului hotellihuoneessa nukkuessa, kun mitään ei tuona aikana ehtinyt.
Normisettiä.
[/quote]
Onko se tosiaan tänäpäivänä tavallista ettei isovanhempia kiinnosta? En ole ikinä törmännyt tällaiseen ilmiöön missään muualla kuin täällä palstalla...Ja minulla on iso ystävä ja tuttavapiiri, en elä tynnyrissä..Todella kummallista...
[/quote]
Minulla ei ole isovanhempiakaan ainakaan tukena, tässä tapauksessa lapsen isän vanhemmat asuu ulkomailla (kuten mies itsekin) ja omat vanhempani katkaisivat minuun välit jo viitisentoista vuotta sitten syntisen elämän kuten aviottoman lapsen saamisen takia. Ovat tiukkoja uskovaisia, kuuluvat helluntaiseurakuntaan.
Ei minulla myös ole mitään ystäviä tai tuttavia. Minun on pitänyt muuttaa aikoinaan Helsinkiin kotipaikkakunnaltani töiden perässä, ja siinä ne kaikki ystävyydet katkesivat vähitellen. Täältä ei ole uusia löytynyt, enkä oikeastaan niin kaipaakaan, olen ujo erakkoluonne. Työkin on sellaista ettei siinä tarvi olla ihmisten kanssa juuri tekemisissä. Hyvin on lapset kuitenkin pärjänneet esim. päiväkodissa ja koulussa, vaikka "oudon erakkoäidin" lapsina ovatkin kasvaneet.
t. 13
[/quote]
En ole ap, mutta samassa tilanteessa. Voi kun lohdutti tuo kirjoituksesi. Olen itsekkin se "outo erakkoäiti".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän ap mistä puhut. Olen ajatellut miten onnekkaita nuoremmat lapseni ovat kun heillä on kuitenkin isä puolisoineen ja isän puolen vanhemmat jotka puuhaavat paljon lasten kanssa. Minun vanhempiani ei taasen kiinnosta. Esikoisellani ei ole ollut samanlaista. Mutta myös ystävistä voi saada tukiverkkoa ja lapset uusia näkökulmia ja asioita elämään. Meillä esim ystävälläni oli maatila perheensä kanssa ja paljon eläimiä, siellä tuli vietettyä aikaa. Toinen ystävä taas on kova menemään ja käymään eri tapahtumissa lasten kanssa, tekee käsitöitä Ym. Meillä oli ennen paljon lemmikkejä mikä oli vieraista lapsista jännää kun olisi eläintarhaan tullut. Olen pitänyt myös lastenjuhlia ja meillä käynyt paljon lapsia yökylässä. Yksi ystävä oli sirkustaiteilija ja lapset pääsivät kanssaan sirkukseen useasti jne. Tukiverkkoja voi itse rakentaa, voit puuhata teidän perheelle ominaisia juttuja ottaen jonkun toisen lapset mukaan ja joku toinen voi taas ottaa sun lapset.
kato netistä yhden vanhemman perhe, niillä on toimintaa ainakin isommilla paikkakunnilla.sun vanhemmat on karseita, mulla ois vanhemmat mutta en halua olla heidän kans tekemisissä lapsuuden kokemusten takia, mutta tukiverkkoa löytyy muuten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ymmärrän ap:n tunteet, mutten puhuisi katkeruudesta vaan surusta. Itse en ole yh edes, mutta suren välillä paljon sitä, miten pieni lähipiiri lapsillani on. Mun äiti ei koskaan ollut tekemisissä lasteni kanssa, oli sen luokan rapajuoppo ettei olisi voinutkaan edes lähelle päästää, ja nykyään on kuollut. Isäni on myös alkoholisti, joskus pitkiä aikoja selvänä mutta sitten taas välillä on putki päällä. Hän käy kerran, kaksi vuodessa tapaamassa meitä (matka on pitkä, sekä hän että me julkisten varassa), minä en uskalla hänen luokseen matkustaa. Paikkakunta jolla asuu, on sellainen, ettei sieltä pääse saman vuorokauden aikana pois, joten jos siellä olisikin känninen ukki vastassa, sitä pitäisi sitten seuraavaan päivään asti katsella. Muut sukulaiset asuu myös kaukana, eivätkä usein vaivaudu edes soittelemaan, saati käymään, eikä heitä tosiaan tunnu kiinnostavan. Miehen isän luona käydään joskus, ja lapset kyllä tykkää siellä käydä, mutta ei tuo kovin kummoisia ole toistaiseksi lasten kanssa tehnyt. Ensimmäisen kerran viime kesänä vietti kahden isomman kanssa oikeasti aikaa, kun halusi viedä heidät ajelulle kesäautollaan. Johan sitäkin ajelua oli noin neljä vuotta lupailtu. Mutta tiedän, että on selkäongelmainen, ja pelkää itsekin että jos selkä yllättäen pettää ja joutuu sen kanssa sairaalaan, niin ei halua sitä riskiä lasten kanssa ollessa ottaa. Miehen äiti taas kyllä touhuilee lasten kanssa silloin pari kertaa vuodessa kun meillä käy, mutta harmittaa kun kaiken maailman harrastus- ja huvireissut menee ohi. Lapsille lupailee sitä ja tätä, ja yhdeksän kymmenestä peruu, kun jossain onkin joku tanssitapahtuma tai työkaveri keksii lähteä Tallinnaan ja pyytää mukaan.
Niin, tässä kun katselen naapureiden lapsia ja kavereiden lapsia, joilla mummit, kummit, tädit ja sedät, kaverit ja muu lähipiiri on harva se viikko järjestämässä kalareissuja, opettamassa kukkaseppeleen tekoa, hyppimässä narua, viemässä kesäteatteriin, hoploppiin, jätskille tai hampurilaiselle, niin joo, surettaa kun omien lasten lähipiiri on niin pieni. Mies on pari vuotta sitten ostanut mato-onkitarvikkeet, muttei ole kertaakaan vienyt lapsia onkimaan, ja muutenkin tuo on niin aikaansaamaton kun pitäisi jotain extraa lapsille järjestää.
Juttu ei edes ole se, että joku tekisi jotain lasten kanssa eikä mun tarvitsisi. Ongelma on nimenomaan se, että lasteni läheisten, heille rakkaiden ja heitä rakastavien ihmisten piiri on niin olematon. Mä olisin onnellinen jo siitä, että joku haluaisi tulla meille kotiin viettämään aikaa ja tapaamaan lapsia, kyselisi kuulumisia ja välittäisi heistä. Että tietäisin jonkun välittävän mun lapsistani, eikä asia olisi niin, että lapseni jäisivät täysin osattomiksi rakkaudesta ja välittämisestä, jos mulle vaikka kävisi jotain, auto-onnettomuus tai sairaskohtaus tai vastaavaa.
Kun olin kahden pienen lapsen totaaliyh, menimme aina lauantai-aamuisin uimahalliin uimaan. Sen jälkeen syötiin lounas, jonka jälkeen sai vähän herkkuja. Kummasti siitäkin tuli viikonloppuun ohjelmaa. Sunnuntaisin lähdimme retkelle vähän kauempana olevaan leikkipuistoon. Isompi polki jo pyörällä mukana kun työnsin pienempää rattaissa. Kävimme myös kerran viikossa ohjatussa telinevoimisteluun valmistavassa leikkijumpassa, jossa aikuiset jumppasivat lasten kanssa. Mukavaa sekin.
Kun lapset kasvoivat, päättäväisesti ohjasin heidät musiikin pariin. Musiikkiopiston opettajista ja orkesterinjohtajista tuli lapsilleni idoleita - aikuisia, jotka jaksoivat ja osasivat. Koin, että minun vajavaisuuteni kasvattajana ei enää haitannut. Lasten elämänpiiri laajeni huimasti, ja minun tehtäväni oli vain olla se tuki ja turva arjen asioissa.
Nyt molemmat ovat jo peruskoulunsa päättäneitä nuoria, joilla menee tosi hyvin. Suosittelen harrastuksia eritoten yksinhuoltajien lapsille.
Kiitos kaikista viesteistänne! Etenkin numero 29 kuvasi niitä tunteita hyvin, mitä itsekin käyn läpi. ja muitakin hyviä vinkkejä on tullut.
Joku ehdotti miehen isän lähestymistä. Hän on todella vaikea luonne, johon en ole saanut ennenkään juuri mitään kontaktia. On omissa oloissaan ja juo myös jonkun verran. Eläessään vaimonsa piti suhteita sukuun ja muihin, mutta nyt hänestä ei kuulu enää juuri mitään. Soitin hänelle noin vuosi sitten ja puhelimen päässä oli lähes hiljaista, pari murahdusta kun kysyin miten voi. Ystäviä koen vaikeaksi pyytää auttamaan, jos he eivät itse tarjoa apuaan. Ja vaikka tilanteeni on heidän tiedossaan, ei kukaan ole tarjoutunut auttamaan. Heillä on omat ruuhkavuotensa, tytö, lapset, suvut jne. Naapurin lasta joskus olen hoitanut, kun on esikoiseni kaveri muutenkin. Otin kerran jopa lasteni kanssa nukketeatteriin mukaan. Mutta vanhempansa eivät ole ehdottaneet vastaavaa, vaikka hehkuttivatkin kuinka kivaa oli viettää kahden aikaa ja kertoivat tehneensä sushia jne. Ihmiset tuntuvat kokevan auttamisen rasittavaksi velvollisuudeksi tänä päivänä ja jos sattuu joutumaan sellaiseen tilanteeseen kuin minä, voi pyyteettömän avun saaminen osoittautua yllättävän vaikeaksi. Toki sitten on lapsenvahtej ja leirejä rahalla, mutta eiväthän ne sellaista aitoa suhdetta korvaa, mutta toki auttavat minua jaksamaan paremmin. Tukiperhetoimintaan pitääkin tutustua - sen verran olen siitä kuullut, että kunnassani tukiperheitä ohjataan enaisijaisesti päihde- ja mt-ongelmaisten lapsille ja että jono on pitkä.
ap
Partio voisi aikanaan olla ap:n lapsille kiva, miksei muillekin.
Olen samassa tilanteessa, lasteni isä myös kuollut. Omat vanhempani ovat isovanhempina juuri yhtä välinpitämättömiä kuin olivat aikoinaan vanhempina. Nykyisin heille on tärkeintä se että saavat elää uutta nuoruuttaan kun ovat juuri päässeet eläkkeelle. Tämä tarkoittaa yhtä kuin järjetön viinankittaaminen ja karaokepaikoissa käyminen. Lasteni isän äiti on tasapainoton ja arvaamaton, hänelle en uskaltaisi lapsia hoitoon jättää. Olen miettinyt että jos sairastun vakavasti ja joutuisin sairaalaan, ainoa mahdollisuus olisi antaa lapset sijoitukseen. Hiukan on ankeaa juu, onneksi nuorempikin tulee jo kouluikään joten elämä muuttuu helpommaksi koko ajan ja omaa aikaa tulee enempi. Ehkä voin jo kolmen vuoden päästä harrastaa jotain kuten käydä kuntosalilla. Tuttavia on jonkin verran mutta jotenkin tuntuu että ihmiset alkavat karttaa kun kuulevat tilanteestani, pelkäävät varmaan että pyydän lapsenvahdiksi...Toki kaiken korvaavat ne huikeat yksinhuoltajatuet joista aina silloin tällöin täälläkin puhutaan ;) Tsemppiä kaikille totaaliyksinhuoltajille jotka ovat vailla tukiverkostoja. Olisipa mukavaa verkostoitua samassa tilanteessa olevien kanssa!
Voisiko kaikki ystäviä ja tukiverkkoa kaipaavat kehitellä jonkun yhteisen jutun? Jos ensin tällä tavalla anonyymisti koottaisiin ihmisiä yhteen ja sitten sähköpostejä vaihtelemaan? Voihan ne sähköpostitkin olla anonyymeja ja eikun puistotreffejä tekemään?
Samaistuin. Samaa olen minäkin surrut, täytyisi olla kaikkea. Kaikki vastuu on itsellä kaikesta ja kun ei ole täydellinen tuntuu tämä musertavalta.
Nykyään lapsilta odotetaan enemmän, heidän täytysi olla oppinut ja nähnyt asioita ennen koulua.
Koen jatkuvasti hirveää riittämättömyyttä kun en jaksa opettaa kaikkea, hyvä kun perusasiat jaksan lapsille antaa.
Minäkin olen katkera ja ihan syystä. Mietä ap on muitakin.