Mä luovutan miesten suhteen

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 09:42"]

Jotain vikaa teissäkin on jos ette kenellekään miehelle kelpaa..

[/quote]

Voi olla. Mutta kaikki parisuhteessa olevathan ovat täydellisiä? Naisiaan hakkaavat miehet, narsistit, pettävät, "kun en saa muutakaan" -suhteissa olevat, miestään vihaavat naiset, lasten takia parisuhteessa roikkuvat, mäkättävät ämmät... Täydellisiä?

Mä olen luovuttanut jo 10 vuotta sitten, ikää nyt jo 39. En ole edes kovin ruma (ihan tavallinen), enkä mt-ongelmainen, mutta olen kyllä hyvin ujo mikä tekee tutustumisesta vaikeaa. En ole koskaan seurustellut, mutta onneksi sentään tuli neitsyydestä hankkiuduttua nuorena eroon baarikertapanolla, muuten menisin neitsyenäkin hautaan.

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 09:20"]

AP, samassa veneessä ollaan. Tosin mä en luovuta, en vaan viitsi/jaksa enää katsella ympärilleni. Tulee vastaan jos tulee... Elämäni rakkauden tapasin joskus nuorena kun istuin yksin veljeni olohuoneessa, joten mitä vaan voi tapahtua. 

[/quote]

Aina kannattaa katsella ympärilleen, muuten tuijottaa vaan varpaitaan, näköalattomasti eteenpäni tai mikä pahinta, taaksepäin. Mutta se, että katselee ympärilleen, ei tarkoita sitä että pitää ottaa ensimmäisenä vastaan tuleva joka kiinnostuu. Ei laisinkaan. Jos on miehessä jotain vikaa, niin sen kanssa ei ruveta tekemään väkisellä sitä ikävää tulevaisuutta. Hymyä huuleen, pilkettä silmäkulmaan ja rohkeasti valkkaamaan. :)

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 09:48"][quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 09:42"]

Jotain vikaa teissäkin on jos ette kenellekään miehelle kelpaa..

[/quote]

Voi olla. Mutta kaikki parisuhteessa olevathan ovat täydellisiä? Naisiaan hakkaavat miehet, narsistit, pettävät, "kun en saa muutakaan" -suhteissa olevat, miestään vihaavat naiset, lasten takia parisuhteessa roikkuvat, mäkättävät ämmät... Täydellisiä?

[/quote]

Niinpä! Puhut asiaa. Se etten ole suhteessa ei tarkoita, että mussa joku vika on. En vaan näe syytä olla suhteessa, jossa on paha olla. Jos alkaisin suhteeseen vaan sen suhteen takia niin äkkiäkös mä jonkun miehen tosta nappaisin, mutta terve itsekunnioitus kun löytyy en kenenkään mt-ongelmaisen tai vaimonhakkaajan kanssa aio olla. Nykymaailmassa tuntuu olevan vaikea löytää nykyään kunnollista ihmistä muutenkaan. Maailma täynnä omaan napaan tuijottelijoita, itsekkyyttä, näitä jotka kokee oikeudekseen kohdella muita huonosti ja sanoa mitä sylki suuhun tuo, vähän näin kärjistäen.

-Ap

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 08:59"][quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 01:11"]

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 01:06"]

Mistä tiedät että tapaamasi miehet ovat mt ingelmaisia? Ovatko näyttäneet lääkärin lausunnot? Montako näitä tapauksia on kohdallesi sattunut? Pidätkö itseäsi ylivertaisena muihin nähden?

[/quote]
Nyt oli niin provosoivat kysymykset, etten vaivaudu edes vastaamaan. :D

-Ap

[/quote]

Miehiä sopii leimata sekopäiksi ja mielenterveysongelmaisiksi - mutta kun joku kysyy perusteluja niin se onkin jo provosointia johon ei tarvitse edes vastata.

Alamme ilmeisesti tullakin ongelmasi ytimeen.

[/quote]

Tänäkin ketjun on vaan nyt joku provoilija ottanut leikkikentäkseen kuten tällä palstalla on tapana. En aio vastata provoon ja lyödä lisää bensaa liekkeihin. Muutenkin näköjään vaikea saada kunnon keskustelua aikaiseksi, nää ketjut menee aina melkoiseksi syyttelyksi aloittajaa kohtaan, turha siihen on mitään vastata, kun ei sillä voita mitään. Enkä kyllä ole edes velvollinen selittelemään itseäni ja elämääni kenellekään.

-Ap

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 10:56"]

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 08:59"][quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 01:11"]

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 01:06"]

Mistä tiedät että tapaamasi miehet ovat mt ingelmaisia? Ovatko näyttäneet lääkärin lausunnot? Montako näitä tapauksia on kohdallesi sattunut? Pidätkö itseäsi ylivertaisena muihin nähden?

[/quote]
Nyt oli niin provosoivat kysymykset, etten vaivaudu edes vastaamaan. :D

-Ap

[/quote]

Miehiä sopii leimata sekopäiksi ja mielenterveysongelmaisiksi - mutta kun joku kysyy perusteluja niin se onkin jo provosointia johon ei tarvitse edes vastata.

Alamme ilmeisesti tullakin ongelmasi ytimeen.

[/quote]

Tänäkin ketjun on vaan nyt joku provoilija ottanut leikkikentäkseen kuten tällä palstalla on tapana. En aio vastata provoon ja lyödä lisää bensaa liekkeihin. Muutenkin näköjään vaikea saada kunnon keskustelua aikaiseksi, nää ketjut menee aina melkoiseksi syyttelyksi aloittajaa kohtaan, turha siihen on mitään vastata, kun ei sillä voita mitään. Enkä kyllä ole edes velvollinen selittelemään itseäni ja elämääni kenellekään.

-Ap

[/quote]

Jotenkin tämä viesti viimeistään selittää asiaa.

Olen sinua muutaman vuoden vanhempi, ja kun erosin pitkästä suhteesta, olen löytänyt miehiä todella helposti, ihan jopa sieltä baarista ja lisäksi esim. työkuvioista. Kaiken lisäksi minulla on ollut tosi kovat kriteerit, mutta ainakaan vielä niistä ei ole tarvinnut tinkiä. Kaikki miehet, keiden kanssa olen nyt eron jälkeen käynyt ulkona, ovat olleet korkeasti koulutettuja, hyvissä työpaikoissa (väh. manager-tasoa) ja komeita. En edes ole mitenkään älyttömän ulkonäkökeskeinen, toki pidän huolta itsestäni ja näytän naiselliselta, olen oma itseni.

Millaisista paikoista olet etsinyt miestä ja minkätyylisen miehen haluaisit löytää?

Minäkin olen täydellinen, mutta vika on niissä muissa.  ;)

urt71

[quote author="Vierailija" time="26.05.2014 klo 23:59"]

En tapaa kuin jotain kummajaisia, mielenterveysongelmaisia ja sekopäitä. Olen ihan normaali, fiksu ja nätti nainen, mutta jostain syystä vedän noita puoleeni. Tai sitten niitä hyviä miehiä ei enää löydy.. Mennyt usko koko miessukupuoleen. Parempi olla yksin.

En edes oota mitään kuuta taivaalta tai jotain tossun alla olevaa. Ihan tavallista, tasapainoista suhdetta, jossa toisesta välitetään aidosti.

[/quote]

Älä viitti lässyttää. Aivan lapsellista juttua koko avaus.

Luen myötätunnolla aloittajan ajatuksia. Tosin itse olin jo noin 30-vuotias, kun heräsin siihen, että haluaisin parisuhteen ja rakkautta. Sain huomata, ettei asia ollut kovinkaan helposti ratkaistu. Olin kait aika kaunis, yksikin ihminen oli todennut minusta, että siinä on niin kaunis nainen, ettei löydy mitään virheitä. En nyt itse allekirjoita ihan tuota, mutta sen tiesin, että vartaloni oli aivan unelma, olen pitkä, hoikka tiimalasi. Lisäksi oli hankkinut itselleni yliopistokoulutuksen ja hyvän työn. Mutta jotenkin en vain löytänyt sopivaa miestä. Muistankin ajatelleeni, että miehet ovat kuin saippuapaloja, heistä ei saa otetta. Hui, vieläkin tulee kurja olo, kun muistelen Helsingin iltaelämää ja sitä sivullisuuden tunnetta, mitä koin. 

Kaikki miehet on kummajaisia, sekopäitä ja friikkejä. Jos ennakkoasenne on tuo, niin ehkä sitä kannattaakin luovuttaa? Tai sitten tuosta on tullut itseään toteuttava profetia....

Ihan ensimmäiseksi, 23 -vuotias on vielä todella nuori, mitään kiirettä parisuhteeseen ei ole. Sen kun nautit elämästä niin kyllä sieltä tulee niitä mielenkiintoisia tapauksia vastaan ennemmin tai myöhemmin.

Toinen joka tässä ketjussa pisti silmään, oli ne mielenterveysongelmat. Onko mielenterveysongelmat jotenkin sallitumpia naisille kuin miehille?

Itse olen ollut kohta kymmenen vuotta parisuhteessa, jonka alkumetreillä jo kerroin miehelle, että rankan lapsuuteni vuoksi minulla on paljon ongelmia ratkottavana eikä minun kanssa tule joka päivä helppoa olemaan. Silti ei heittänyt minua jämälaatikkoon, vaan halusi rakastaa ja auttaa.

Eli olemmeko me mt-ongelmaiset todella niin b-luokkaa, ettei edes haluta yrittää. Vai koskeeko tämä vain miehiä, miehet eivät saa sairastua henkisesti, pitää vain jaksaa? 

Tietenkin on erikseen tapaukset, joista todellakin kannattaa pysyä kaukana, sitä en kiistä, ja suhteesta jossa kärsii pitää lähteä heti. Mutta missä menee se raja? Masennuksessa? Paniikkihäiriössä? Skitsofreniassa? Entä jos kertoo sitoutuneensa hoitoon? Kuka on rakkauden ja yrittämisen arvoinen?

Jotenkin surullinen olen aloittajan puolesta, mutta tavallaan tyytyväinen siitä, että joku nainenkin kärsii asiasta joka on varmasti paljon useammalle miehelle tuttu juttu.

Itse olen tällainen luuseri, ne tähänastiset suhteeni ovat olleet kaikki jollakin tasolla mt-ongelmaisten kanssa, olen täydellinen idioottimagneetti.

En ymmärrä miten ja miksi vedän puoleeni naisia joilla ei ole kaikki palikat kohdallaan, itsekeskeisiä, pettureita jne.

Olen antanut jo periksi, en jaksa sitä paskaa uudelleen ja uudelleen. Niin, lisättäköön tähän, että en ole mitenkään poikkeavan ruma, olen jopa kuullut usemman kehuvan ulkonäköäni, mutta siltikään en vaan kelpaa. Pituutta on yli 180, vartalo kunnossa ihan sixpack kondiksessa. Joku sanoi joskus, että jos en olisi niin timmissä kunnossa olisi vientiä, liian hyvässä kunnossa olen kuulemma "pelimies", en ymmärrä? Pitäisi ilmeisesti olla vatsaa ja muutenkin heikkohappisen oloinen niin ei olisi ongelmaa, niinkö se menee?

Mutta ap:lle sanoisin, koska olet vasta niin nuori, ei sinulla ole vielä asian kanssa ongelmaa, mutta muista myös se, että elämä on lyhyt ja parhaita vuosia ei riitä kovin pitkään. Lykkyä sulle kaikkeen!

Jos odotukset ovat epärealistisia niin eihän missään asiassa silloin voi onnistua. Lähtökohtaisesti ongelmat on aina omien korvien välissä. Suomi
neito on aika kolkko tapaus melkein kaikkiin muihin kansallisuuksiin verrattuna. Osa perimää, osa kulttuuria. Ei tuota homogeenisessä Suomessa oikein huomaakaan mutta matkoilla asia hyppää silmille kun pääsee vertailemaan.

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 11:54"]

Ihan ensimmäiseksi, 23 -vuotias on vielä todella nuori, mitään kiirettä parisuhteeseen ei ole. Sen kun nautit elämästä niin kyllä sieltä tulee niitä mielenkiintoisia tapauksia vastaan ennemmin tai myöhemmin.

Toinen joka tässä ketjussa pisti silmään, oli ne mielenterveysongelmat. Onko mielenterveysongelmat jotenkin sallitumpia naisille kuin miehille?

Itse olen ollut kohta kymmenen vuotta parisuhteessa, jonka alkumetreillä jo kerroin miehelle, että rankan lapsuuteni vuoksi minulla on paljon ongelmia ratkottavana eikä minun kanssa tule joka päivä helppoa olemaan. Silti ei heittänyt minua jämälaatikkoon, vaan halusi rakastaa ja auttaa.

Eli olemmeko me mt-ongelmaiset todella niin b-luokkaa, ettei edes haluta yrittää. Vai koskeeko tämä vain miehiä, miehet eivät saa sairastua henkisesti, pitää vain jaksaa? 

Tietenkin on erikseen tapaukset, joista todellakin kannattaa pysyä kaukana, sitä en kiistä, ja suhteesta jossa kärsii pitää lähteä heti. Mutta missä menee se raja? Masennuksessa? Paniikkihäiriössä? Skitsofreniassa? Entä jos kertoo sitoutuneensa hoitoon? Kuka on rakkauden ja yrittämisen arvoinen?

[/quote]

Hyvä ja mielenkiintoinen kommentti. Jos mies kertoo mielenterveysongelmistaan niin hänelle tulee samalla stigma arvaamattomuudesta ja vaarallisuudesta - vaikka mitään syytä ei olisikaan. Nuoruuden aikainen tyttöystäväni sai sätkyn kun kuuli minun olleen masennuslääkityksessä jokunen vuosi aikaisemmin - no, nyt asia naurattaa, mutta silloin ei. Tällainen demonisoiva ja leimaava suhtautuminen mielenterveysongelmista kärsiviin - olivat nyt sitten miehiä tai naisia - ei taatusti edistä kenenkään paranemista. Kenenkään ei tarvitse lähteä suhteeseen fyysisesti tai henkisesti sairastuneen kanssa, mutta kaiken ylenmääräisen kohkaamisen asian tiimoilta voisi aikuistuneesti jättää vähemmälle.

Ap tuntuu olevan vielä keskenkasvuinen pentu - joten on syytä laittaakin ne vakavammat seurustelutavoitteet muutamaksi vuodeksi hyllylle.

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 12:11"][quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 11:54"]

Ihan ensimmäiseksi, 23 -vuotias on vielä todella nuori, mitään kiirettä parisuhteeseen ei ole. Sen kun nautit elämästä niin kyllä sieltä tulee niitä mielenkiintoisia tapauksia vastaan ennemmin tai myöhemmin.

Toinen joka tässä ketjussa pisti silmään, oli ne mielenterveysongelmat. Onko mielenterveysongelmat jotenkin sallitumpia naisille kuin miehille?

Itse olen ollut kohta kymmenen vuotta parisuhteessa, jonka alkumetreillä jo kerroin miehelle, että rankan lapsuuteni vuoksi minulla on paljon ongelmia ratkottavana eikä minun kanssa tule joka päivä helppoa olemaan. Silti ei heittänyt minua jämälaatikkoon, vaan halusi rakastaa ja auttaa.

Eli olemmeko me mt-ongelmaiset todella niin b-luokkaa, ettei edes haluta yrittää. Vai koskeeko tämä vain miehiä, miehet eivät saa sairastua henkisesti, pitää vain jaksaa? 

Tietenkin on erikseen tapaukset, joista todellakin kannattaa pysyä kaukana, sitä en kiistä, ja suhteesta jossa kärsii pitää lähteä heti. Mutta missä menee se raja? Masennuksessa? Paniikkihäiriössä? Skitsofreniassa? Entä jos kertoo sitoutuneensa hoitoon? Kuka on rakkauden ja yrittämisen arvoinen?

[/quote]

Hyvä ja mielenkiintoinen kommentti. Jos mies kertoo mielenterveysongelmistaan niin hänelle tulee samalla stigma arvaamattomuudesta ja vaarallisuudesta - vaikka mitään syytä ei olisikaan. Nuoruuden aikainen tyttöystäväni sai sätkyn kun kuuli minun olleen masennuslääkityksessä jokunen vuosi aikaisemmin - no, nyt asia naurattaa, mutta silloin ei. Tällainen demonisoiva ja leimaava suhtautuminen mielenterveysongelmista kärsiviin - olivat nyt sitten miehiä tai naisia - ei taatusti edistä kenenkään paranemista. Kenenkään ei tarvitse lähteä suhteeseen fyysisesti tai henkisesti sairastuneen kanssa, mutta kaiken ylenmääräisen kohkaamisen asian tiimoilta voisi aikuistuneesti jättää vähemmälle.

Ap tuntuu olevan vielä keskenkasvuinen pentu - joten on syytä laittaakin ne vakavammat seurustelutavoitteet muutamaksi vuodeksi hyllylle.

[/quote]

Perustele miksi keskenkasvuinen pentu? Siksi koska ei suostu huonoon suhteeseen?

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 11:54"]

Ihan ensimmäiseksi, 23 -vuotias on vielä todella nuori, mitään kiirettä parisuhteeseen ei ole. Sen kun nautit elämästä niin kyllä sieltä tulee niitä mielenkiintoisia tapauksia vastaan ennemmin tai myöhemmin.

Toinen joka tässä ketjussa pisti silmään, oli ne mielenterveysongelmat. Onko mielenterveysongelmat jotenkin sallitumpia naisille kuin miehille?

Itse olen ollut kohta kymmenen vuotta parisuhteessa, jonka alkumetreillä jo kerroin miehelle, että rankan lapsuuteni vuoksi minulla on paljon ongelmia ratkottavana eikä minun kanssa tule joka päivä helppoa olemaan. Silti ei heittänyt minua jämälaatikkoon, vaan halusi rakastaa ja auttaa.

Eli olemmeko me mt-ongelmaiset todella niin b-luokkaa, ettei edes haluta yrittää. Vai koskeeko tämä vain miehiä, miehet eivät saa sairastua henkisesti, pitää vain jaksaa? 

Tietenkin on erikseen tapaukset, joista todellakin kannattaa pysyä kaukana, sitä en kiistä, ja suhteesta jossa kärsii pitää lähteä heti. Mutta missä menee se raja? Masennuksessa? Paniikkihäiriössä? Skitsofreniassa? Entä jos kertoo sitoutuneensa hoitoon? Kuka on rakkauden ja yrittämisen arvoinen?

[/quote]

Käytin sanaa mielenterveys hieman löyhästi. Lähinnä viittasin siis näihin hankalampiin tapauksiin, näihin joiden mt-ongelmat vaikuttavat jo persoonallisuuteen aika rajusti eivätkä siksi kykene edes toimimaan yleisten normien mukaan tai käsitä omaa tilannettaan. Olen tällaisen kanssa ollut suhteessa, aluksi sitä ei edes huomannut, koska oli myös patologinen valehtelija, mutta kun jäi kiinni valheistaan ja laitoin suhteen poikki selvisi melkoisia juttuja. Ja kun sai samalla etäisyyttä suhteeseen huomasi miten moni asia exän käytöksessä oli ihan vinksallaan ja kaukana normaaleista toimintamalleista. Ehkä olen niin kiltti ja empaattinen niin siksi vedän näitä puoleeni, mutta ainakin oon oppinut pitämään puoleni ja pysymään kaukana niistä, jotka ei edes yritä hakea itselleen apua.

-Ap

En ole no.55, mutta itselle tulee hieman sellainen olo näistä mt-kommenteista, että aika kärkkäästi ollaan liikkeellä leimaamassa porukkaa. Suomessa kuitenkin niin monella ihmisellä on jos jonkin tasoisia ongelmia psyykkisesti, että kannattaa valmistautua siihen ettei sitä "täydellistä", tasapainoista ja rakastavaa miestä löydykään. Monella on taustalla jonkinasteista masennusta, ahdistusta jne jne. Eli hieman lisää ikää ja elämänkokemusta, niin voi alkaa ehkä nähdä maailman ja muut ihmiset yksilöinä, joilla jokaisella on omat taakkansa. Täytyy vain oppia erottamaan ne, joiden vuoksi kannattaa nähdä vaivaa. Tuli vain sellainen olo, että tuskin ap nyt suoranaisesti mistään  väkivallasta parisuhteessa on kärsinyt, vaan ongelmana on ollut enemmänkin keskenkasvuisuus ja perseily. 

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 00:52"]

Jos vetää puoleensa mt-ongelmaisia on yleensä itsessäkin jotain vinksallaan, katsoppa ap peiliin ja mieti missähän se vika voisi olla.

[/quote]

Toisessa keskustelussa juuri äsken kirjoitin naisista, jotka aina tapaavat vain väkivaltaisia miehiä:

http://www.vauva.fi/keskustelu/3990107/ketju/jenkkilassukka_ampui_seitseman_ihmista/viesti/480#480

Jos kyse ei ole omasta toistuvasta virhevalinnasta niin sitten kannattaa laajentaa tuttavapiiriä ja etsiä uudet tuttavuudet aivan toisella tavalla kuin tähän asti. Mikäli itse ei ole ollut aktiivinen niin nyt olisi aika olla sitä.

Jos pilkkii viemäriojaan tehdyn avannon ääressä niin koukkuun tarttuva saalis haisee pahalta. Vaihda kalastusmenetelmää ja -paikkaa.

Tuollaista ruikuttavaa huomionkerjääjää kukaan jaksa.

Minä ole yh ja löysin upean, urheilullisen, erittäin korkeasti koulutetun ja hyvässä virassa olevan raittiin ja kunnollisen miehen  joka on erinomainen kokki ja loistava rakastaja.