Eipä ole ammatillisen open työssä enää mitään järkeä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tähän on varmasti monta syytä. Epäilemättä yksi on tuo vapaa kasvatus, eli kun lapselta ei ole koskaan vaadittu mitään, hän ei osaa itsekään vaatia itseltään mitään.

Toinen syy on mielenterveysongelmat ja monenlaiset neurologiset ongelmat. Miksi niitä on nykyisin niin paljon? Niitetäänkö tässä 90-luvun laman satoa? Silloinko tuhon siemenet kylvettiin? Itselläni esim. on aivan selvästi pahoja ongelmia pääkopassa. En kestä yhtään stressiä ja olen nukkunut huonosti jo 15 vuotta. Ja minä en ole vapaan kasvatuksen tuotos, päinvastoin. Jostain syystä hermostoni käy ilmeisesti täysin ylikierroksilla, enkä saa sitä rauhoittumaan. Olen käynyt töissä vuosikausia, mutta se on äärimmäisen raskasta. Pelkkää suossa tarpomista, väsymystä, itkeskelyä, unettomuutta, uupumusta joka tuntuu jo fyysisenäkin kipuna. En ole työkuntoinen, mutta en tiedä miksen ole ja mitä sille asialle voi tehdä!?

N29

Mitä sinä olet kokeillut sille tehdä? Kun minulle iski vaihdevuosioireet 43-vuotiaana, luulin tulevani hulluksi. Olin koko ajan ylikierroksilla, valvoin öisin, heräsin aamuyöstä hikisenä, itkin ilman syytä ja tiuskin työkavereille. En suostunut hormonikorvaushoitoon, koska äitini kuoli rintasyöpään, ja hormonikorvaus nostaa syöpäriskiä.

Jäin saikulle, kun lääkäri sanoi, että aloitetaan psyykelääke ja aloituksen aikana oireet voivat voimistua. Onneksi sain samalla lähetteen työterveyspsykologille. Pääsin käymään siellä 5 kertaa ja auttoi ihan todella. Lähdettiin miettimään perusasioita: mitä minä odotan työn antavan minulle ja mitkä asiat nykyisessä työssä vastaavat odotuksiini ja mitkä eivät. Saatiin tavoitteet, mille asioille pitäisi tehdä jotain. Viimeiselle kerralle pyydettiin lähiesimies mukaan. Sain tehtyä sopimuksia hänen kanssaan työterveyspsykologin rohkaisemana. Yksi ehdoton oli, että minulle ei voi tarjota ylityötä, koska olen ylitunnollinen persoona, enkä siksi pysty kieltäytymään, mutta menetetty vapaa-aika harmittaa minua niin, että vedän oman mieleni ihan solmulle. Toinen sopimus liittyi siihen, että saan laittaa työpuhelimen pois päältä silloin kun teen pikkutarkkaa, keskittymistä vaativaa työtä. Sekin johtuu minun persoonastani, koska syytän itseäni, jos työ keskeytyy, enkä pääse enää mukaan siihen, mitä olin ennen puhelua tekemässä. Kerään siitä syyllisyydestä kiukkua itseeni, mikä purkautuu joko ulospäin tiuskimisena tai sisään päin, jolloin koen epäonnistumista ja turhaudun itseeni.

Pieniä asioita lopulta vain vaadittiin, että opin ymmärtämään, mikä mättää pääkopassa. Vaihdevuosioireet eivät olleet syy millekään, vaan ne vain pahensivat olemassa olevia pettymyksen ja turhautumisen tunteita.

Olen jatkanut matkaa itsetutkiskelun tiellä myös työterveyspsykologin käyntien jälkeen. Kävin mindfulness-kurssin viime talvena. Perjantaisin yritän aloittaa aamun lempeällä joogalla. Se oikeasti auttaa siihen, etten ole niin puhki, kun työviikon viimeinen päivä loppuu. Perjantaisin alan myös siivota työpöytää jo puoli tuntia ennen työajan loppumista, myös täällä kotona etätöissä koronarajoitteiden aikaan. On helpompi aloittaa taas maanantaina työpäivä, kun on mielikuva, mitkä asiat ovat kesken ja mitkä kannattaa priorisoida tehtävälistan kärkeen.

Suosittelen muillekin, että jos mahdollista, käykää työterveyspsykologilla ajoissa. Pieniä ongelmia on helpompi purkaa, eikä kannata odottaa siihen asti, että on loppuunpalanut.

Hyvä, että olet saanut apua!

Olen käynyt lääkäreillä monta kertaa. Ovat määränneet eri lääkkeitä (nukahtamis- ja mielialalääkkeitä), joista ei ole ollut hyötyä. Nukahtamislääkkeistä oikeastaan on vain haittaa, koska ne tekevät olon tokkuraiseksi. Melatoniinit yms. on myös kokeiltu. Niillä ei ollut mitään vaikutusta. Olen käynyt myös psykologien juttusilla, muttei siitäkään ole ollut apua. Kaikillehan keskusteluapu ei tuo helpotusta, tai sitten minun kohdallani ei vain olla päästy käsittelemään sitä ongelmien juurisyytä, mikä se sitten onkaan.

Päätin, että joulun jälkeen varaan vielä yhden lääkäriajan. Ehkä minulla on ADD tai joku muu neurologinen häikkä? Mutta jos sekään ei ole oikea diagnoosi tai nekään lääkkeet eivät auta, niin mitä ihmettä tässä sitten enää voi tehdä. En jaksa enää mitään muuta kuin käydä töissä, ja sitäkin hädin tuskin. Ei ole harrastuksia, kavereita jne. Poistun kotoa vain töihin ja kauppaan.

Vierailija kirjoitti:

Hieman ohi aiheen, mutta täällä on maikkoja kommentoimassa.

Pitääkö paikkaansa, että esim Itä-Helsingissä päästetään sellaisia S2-lapsia jatkoon, joiden pitäisi ehdottomasti jäädä luokalle?

En onneksi opeta siellä päinkään, mutta uskon kyllä että näin taatusti on. Meinaan ei niitä kantiksiakaan jätetä luokalle, vaikka ehdottomasti pitäisi. Kiva kun tänne yläkouluun saapuu sitten lähes luku- ja kirjoitustaidottomia oppilaita, jotka eivät tajua mistään tiedollisesta mitään...