Apua, haluaisin että kuopus muuttaisi omilleen!

Olemme eläneet lapsiperheen elämää kohta 30 vuotta. Meillä on kolme lasta, josta kaksi vanhempaa asuvat jo tukevasti omillaan, molemmat seurustelevat ja vanhimmalla on jo kaksi lastakin. Elämämme on kaikin puolin hyvää ja onnellista, tienaamme ihan riittävästi (emme kuitenkaan ole suurituloisia), parisuhde voi hyvin, viihdymme työpaikoissamme, lasten elämät ovat kulkeneet onnellisesti ja terveyttä riittää.

"Ongelma" on 20-vuotias kuopustyttäremme, joka on viettänyt nyt kaksi välivuotta ja tänä keväänä on hakenut tosissaan opiskelemaan, vahva usko siihen että pääsee haluamaansa paikkaan. On ollut valmennuskurssilla ja tehnyt ihailtavan paljon töitä sisäänpääsyn eteen. Omilleen muutosta tytär ei kuitenkaan ole puhunut. Eilen mieheni otti asian varovaisesti "kautta rantain" puheeksi hänen kanssaan, ja selvisi, että tytär aikoo asua kanssamme valmistumiseensa saakka, eli siis ainakin viisi vuotta.

Jotenkin tuntui latistavalta tuo tieto. Olin jo niin kovasti odottanut sitä, että pääsisimme elämään miehen kanssa kahdestaan, että kaikessa ei tarvitsisi enää ottaa huomioon lapsen hyvinvointia. Toki olemme lopettaneet täysihoidon jo ajat sitten, mutta edelleen huolehdimme siitä, että tyttärelle on mieleistä ruokaa jääkaapissa, vastaamme hänen vaatehuollosta jne. Eikä tämä ole se ainoa syy, vaan jollain selittämättömällä tavalla olisi ihanaa, että talo olisi viimein "tyhjä". Sitä on vaikea pukea sanoiksi niin, että kuulostaisi järkevältä ja epäitsekkäältä. 

Yhdeksi syyksi tytär oli nostanut taloudelliset syyt. En tietenkään ole lapseni rahoista kateellinen, mutta tiedän, että hän on tienannut ja säästänyt rahaa useita tonneja työskennellessään nämä kaksi vuotta aktiivisesti. Hän on siis jopa paremmassa tilanteessa kuin missä kaksi vanhempaa lastamme olivat kotoa muuttaessaan. Toki tuimme heitä taloudellisesti jonkun verran ja annoimme heille pienen pesämunan, mutta tuo tuki oli aivan toisella tasolla verrattuna siihen, että nuorin asuisi ja söisi täällä ilmaiseksi.