Lue keskustelun säännöt.
En minä pärjää aikuisena aikuisten maailmassa.
loppuun kulunut
15.12.2020 |
Ei aivot toimi, ei ole koskaan toimineet eivätkä tule toimimaan. Ylä-asteelle kun siirtyi niin vaativuustaso nousi ja sosiaaliset kanssakäymiset vaikeutuivat, oppiminen alkoi hankaloitua, ammattikoulussa kaikki vaikeutua vielä enemmän ja sen jälkeen kaikki on ollut vaikeata. Minulla ei yksinkertaisesti ole aivot koskaan kehittyneet mihinkään, jäänneet johonkin vaiheeseen.
Todella mukavaa tapella tuulimyllyjä vastaan kehittymättömillä ja rikkonaisilla aivoilla ja vielä muutenkin mielenterveysongelmaisena tässä yhteiskunnassa jossa pitäisi osata itse kaikki hoitaa. Ja vaikka apuja olisi niin hyöty olematon koska muisti huono ja kaikki pitää melkein aina uudestaan kerrata minulle moneen kertaan.
Ei aikuisena ole kiva olla, menisin mieluummin takaisin lapsuuteen vaikkei sielläkään kaikki ollut kohdillaan niin nykyisyydessä kaikki on pielessä.
En jaksa.
Kommentit (90)
Vierailija kirjoitti:
Tarvitset puolisoksi jonkun, joka huolehtii sinusta ja hoitaa nuo sinulle liian vaikeat asiat.
Puoliso ei ole mikää hoitaja tai henkilökohtainen avustaja. Kuka tuollaiseen rooliin edes alistuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarvitset puolisoksi jonkun, joka huolehtii sinusta ja hoitaa nuo sinulle liian vaikeat asiat.
Puoliso ei ole mikää hoitaja tai henkilökohtainen avustaja. Kuka tuollaiseen rooliin edes alistuu?
Siksi yhteiskunnan kuuluisi pitää huolta niistä jotka eivät pärjää, mutta kun ei pidä.
Miksi täällä monet sanoo, että kyllä sinä pärjäät? Jos on kerran itse huomannut ettei pärjää, niin ei pärjää ja tarvitsee apua. Kuulostaa ihan mun äidiltä:
- En jaksa enää
- Kyllä sä jaksat
- En ole vaan pystynyt tekemään asiaa x
- Kyllä sä pystyt!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarvitset puolisoksi jonkun, joka huolehtii sinusta ja hoitaa nuo sinulle liian vaikeat asiat.
Puoliso ei ole mikää hoitaja tai henkilökohtainen avustaja. Kuka tuollaiseen rooliin edes alistuu?
Alistuu? Kaikissa suhteissa on kyse tietynlaisesta vaihtokaupasta. Jos esim Ap havittelee kumppania, niin pakkohan sen kumppanin on hyväksyä toisen puutteet ja toivottavasti kompensoida niitä.
On ihan moniakin ihmisiä, joilla esimerkiksi toinen "alistuu" käymään töissä niin paljon, että huomattavasti yli puolet rahasta tulee hänen työstään. Jompikumpi kumppani voi vaikka "alistua" imuroimaan joka viikko kun taas toinen ei tee sitä juuri koskaan. Ihan normaaleja ja sopimuksenvaraisia juttuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarvitset puolisoksi jonkun, joka huolehtii sinusta ja hoitaa nuo sinulle liian vaikeat asiat.
Puoliso ei ole mikää hoitaja tai henkilökohtainen avustaja. Kuka tuollaiseen rooliin edes alistuu?
Siksi yhteiskunnan kuuluisi pitää huolta niistä jotka eivät pärjää, mutta kun ei pidä.
Näin. Usein kuulee sanottavan et hae apua, mutta ei sitä apua kumminkaan välttämättä ole. Ja sosiaalityöntekijät usein inttää, että eikö sulla ole ketään sukulaista tai lähipiirissä jotakuta, joka auttaisi. Eli viimeiseen asti yrittävät saada avun ilmaiseksi ja niin, että yhteiskunnan panostus olisi mahdollisimman vähäinen. Myös jos avun tarvitsija ei osaa tarpeeksi aggressiivisesti vaatia, niin jää ilman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarvitset puolisoksi jonkun, joka huolehtii sinusta ja hoitaa nuo sinulle liian vaikeat asiat.
Puoliso ei ole mikää hoitaja tai henkilökohtainen avustaja. Kuka tuollaiseen rooliin edes alistuu?
Alistuu? Kaikissa suhteissa on kyse tietynlaisesta vaihtokaupasta. Jos esim Ap havittelee kumppania, niin pakkohan sen kumppanin on hyväksyä toisen puutteet ja toivottavasti kompensoida niitä.
On ihan moniakin ihmisiä, joilla esimerkiksi toinen "alistuu" käymään töissä niin paljon, että huomattavasti yli puolet rahasta tulee hänen työstään. Jompikumpi kumppani voi vaikka "alistua" imuroimaan joka viikko kun taas toinen ei tee sitä juuri koskaan. Ihan normaaleja ja sopimuksenvaraisia juttuja.
Kyllä! 👍 Missä kohtaa on ihmisten käsitys parisuhteesta kasvanut niin kieroon että ei ymmärretä asian ydintä: Toisistaan pidetään huolta, toistensa heikkoudet hyväksyen. Jos pelkää hyväksikäyttöä, sellaisen ihmisen tunnistaa siitä että ei tuo suhteeseen mitään toiselle. Ei ole alistumista tukea rakasta ihmistä, molempien on tuotava yhteiseen kekoon parhaansa, toistensa hyväksi. Yhteinen elämä on yhteinen taistelu.
Samoja ajatuksia minulla. Olen liian herkkä ja ujo tähän maailmaan. Tarkoitan siis sitä etten kestä niin paljon ja pärjää monissakaan ammateissa. Tämä korostuu juuri siinä, kun pitäisi olla rohkea ja sosiaalinen. Pitäisi löytää niin itsenäinen ammatti etten tapaisi ihmisiä melkein lainkaan. Lukio oli vielä kohtuullisen mukava käydä ja sopi minulle. Kärsin tosin lukioon asti kiusaamisesta ja en tiedä tuleeko minusta koskaan enää "normaalia" kaiken tämän jälkeen. Olen ollut niin yksin muutenkin.
Yliopistoon olen aina halunnut ja ehkä se voisi sopia minulle, mutta en ole sinne päässyt ja ymmärrän sen kuinka vaikeaa varmaan siellä tulisi olemaan. Samoin mietin välillä olisiko sekin turhaa jos en opintojen jälkeen pääsisi töihin tai pärjäisi siellä tai sitten työ olisi niin "vääränlaista" etten jaksaisi sitä kauaa esim sosiaalisuutta vaativien juttujen vuoksi. Kamalaa olisi opiskella pitkään ja todeta sen turhaksi. Kaipaan niin paljon ammattia missä ei tarvisi "pelata" ihmisten kanssa. Luonto, musiikki, liikunta sekä sellainen pohjaluonteeni joka yrittää pitää toivoa yllä auttaa jaksamaan.
Muuten koen olevani epäonnistunut. En kestä enää paljon ja en koe olevani samanlainen kuin moni muu. Ihmisten kanssa tulen jotenkin toimeen, mutta se vaatii voimia ja liian usein en pysty tai uskalla olla oma itseni. Omaan vähän ADD piirteitä. Tuntuu monesti, että nyt pitäisi jo pärjätä hyvin, kun ikä alkaa lähentyä 30 vuotta. Järkeä minulla varmaan on, mutta muuten olen aika hukassa. Jos saisin elää metsänvartijana tai asua luonnon keskellä ilman pakkoa tulla muiden kanssa toimeen niin pärjäisin. Tähän vaikuttaa myös raha ja voisin elää vaatimatonta elämää jos ei tarvisi kuitenkaan miettiä miten pärjää. Jos tulevaisuus olisi turvatumpi ja pitäisi jännätä miten käy esim työkkärin kanssa. Nyt täytyy kuitenkin muistaa se, että ei ole varallisuutta joten pitää yrittää pystyä olemaan osa yhteiskuntaa.
En tiedä edes mitä enää kirjoitan ja itsekin yritän tällä tavalla purkaa aina ajatuksia. Yksinäiselle hyvä keino. Tosin omakaan lähipiiri ei ymmärrä minun olevan erilainen kuin he. He ovat niitä joita mikään ei hetkauta ja ovat vahvoja ihmisiä. Aivan vastakohta minulle. Sen vuoksi en saa ymmärrystä sieltä. Moni ehkä sanoo, että käänny työkkärin puoleen, mutta itse taas mieluummin menisin entistä kauemmas heistä ja olisin omavaraisempi jos vaan vuosin. Ei tässä enää ole helppoa töihin päästä ja syytän itseäni vuosien aukoista. Kiusaaminen vei minulta myös paljon, mutta muutenkin olisi varmaan vaikeaa pystyä siihen mihin moni muu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samoja ajatuksia minulla. Olen liian herkkä ja ujo tähän maailmaan. Tarkoitan siis sitä etten kestä niin paljon ja pärjää monissakaan ammateissa. Tämä korostuu juuri siinä, kun pitäisi olla rohkea ja sosiaalinen. Pitäisi löytää niin itsenäinen ammatti etten tapaisi ihmisiä melkein lainkaan. Lukio oli vielä kohtuullisen mukava käydä ja sopi minulle. Kärsin tosin lukioon asti kiusaamisesta ja en tiedä tuleeko minusta koskaan enää "normaalia" kaiken tämän jälkeen. Olen ollut niin yksin muutenkin.
Yliopistoon olen aina halunnut ja ehkä se voisi sopia minulle, mutta en ole sinne päässyt ja ymmärrän sen kuinka vaikeaa varmaan siellä tulisi olemaan. Samoin mietin välillä olisiko sekin turhaa jos en opintojen jälkeen pääsisi töihin tai pärjäisi siellä tai sitten työ olisi niin "vääränlaista" etten jaksaisi sitä kauaa esim sosiaalisuutta vaativien juttujen vuoksi. Kamalaa olisi opiskella pitkään ja todeta sen turhaksi. Kaipaan niin paljon ammattia missä ei tarvisi "pelata" ihmisten kanssa. Luonto, musiikki, liikunta sekä sellainen pohjaluonteeni joka yrittää pitää toivoa yllä auttaa jaksamaan.
Muuten koen olevani epäonnistunut. En kestä enää paljon ja en koe olevani samanlainen kuin moni muu. Ihmisten kanssa tulen jotenkin toimeen, mutta se vaatii voimia ja liian usein en pysty tai uskalla olla oma itseni. Omaan vähän ADD piirteitä. Tuntuu monesti, että nyt pitäisi jo pärjätä hyvin, kun ikä alkaa lähentyä 30 vuotta. Järkeä minulla varmaan on, mutta muuten olen aika hukassa. Jos saisin elää metsänvartijana tai asua luonnon keskellä ilman pakkoa tulla muiden kanssa toimeen niin pärjäisin. Tähän vaikuttaa myös raha ja voisin elää vaatimatonta elämää jos ei tarvisi kuitenkaan miettiä miten pärjää. Jos tulevaisuus olisi turvatumpi ja pitäisi jännätä miten käy esim työkkärin kanssa. Nyt täytyy kuitenkin muistaa se, että ei ole varallisuutta joten pitää yrittää pystyä olemaan osa yhteiskuntaa.
En tiedä edes mitä enää kirjoitan ja itsekin yritän tällä tavalla purkaa aina ajatuksia. Yksinäiselle hyvä keino. Tosin omakaan lähipiiri ei ymmärrä minun olevan erilainen kuin he. He ovat niitä joita mikään ei hetkauta ja ovat vahvoja ihmisiä. Aivan vastakohta minulle. Sen vuoksi en saa ymmärrystä sieltä. Moni ehkä sanoo, että käänny työkkärin puoleen, mutta itse taas mieluummin menisin entistä kauemmas heistä ja olisin omavaraisempi jos vaan vuosin. Ei tässä enää ole helppoa töihin päästä ja syytän itseäni vuosien aukoista. Kiusaaminen vei minulta myös paljon, mutta muutenkin olisi varmaan vaikeaa pystyä siihen mihin moni muu.
Minäkin tahtoisin päästä mahdollisimman irti yhteiskunnasta.. Meitä on käsitykseni mukaan paljon, jotka haaveilevat vaatimattomasta ja luonnonläheisestä elämästä, nimittäin tämä nykymeininki on sairastuttava, näkeehän sen. Kumpa olisikin mahdollista muuttaa omaan "muumilaaksoon" asumaan.. 🏞️
Et ole yksin, meitä muitakin on, samoissa aatoksissa. Ainakin voimme olla kaikki samassa hengessä mukana ja sitä kautta tukea toisiamme, vaikka emme toisistamme mitään tietäisikään. Voimia sinulle, ja kaikille! 💜
Erittäin samaistuttava ketju. Tuli vähän surullinen olo..
Toivon että te kaikki jotain omaa. Suunnan. Kivaa tekemistä ja kokemuksia joilla jaksaisi pysyä tässä synkässä maailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerrankin joku sanoo ääneen sen, että aikuisen elämä nyky-Suomessa on pskaa. Ennen ja ei niin kauaa sitten ennen riitti kun haki jotain yksinkertaista tehdas- tai varastohommaa. Otettiin linjastolle, pakkaamaan tai keräämään, kuusi-kahdeksan tuntia töitä ja himaan.
Ei älyttömiä suorituspaineita, ok lomat ja työkavereita. Vapaa-ajalla kauppaan ja kotiin kokkaamaan jotain yksinkertaista, lenkille ja nukkumaan. Vapaa-ajalla jaksoi käydä kursseilla ja lukea kirjoja.
Nykyään en näe oikein missään enää noita duuneja. Logistiikasta on suljettu varastoja ja jos noihin hommiin hakee niin saa paikan ehkä jostain kauempaa joka vaatisi oman auton ja ajokortin.
Itselleni autokoulukin oli vaikeaa ja jouduin jättämään kesken aivan kuten avoimen yliopiston opinnot. Joihinkin asioihin ei vain "pysty" ja jos itsensä pakottaisi niin en tiedä olisiko siinä mitään järkeä muiden turvallisuutta ajatellen liikenteessä. Työkoneita olen jostain syystä oppinut ajamaan...
Aina sanotaan, että pitää kouluttautua, mutta itselläni abstrakti teoriatieto tuottaa jostain syystä suunnattomia vaikeuksia. Tai etten osaa keskittyä liikenteeseen.
En edes VOI olla tyhmä, koska opin kieliä, olen hyvä hahmottamaan kokonaisuuksia, taloudenhoito toimii (esim. laskujen maksu ajallaan), osaan laittaa hyvää ruokaa ja hoitaa monet aikuiselämän hommat.
Tuntuu silti siltä, että olen aivan käsi asioissa jotka ovat muille yksinkertaisia ja fiksu kaikessa sellaisessa josta monet eivät ymmärrä mitään. Entisessä maailmassa tarvittiin monenlaisia ihmisiä eri tehtäviin ja tässä nykyisessä enemmän erikoisosaamista ja taloudellisia menestystarinoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yksinäinen ja joudun leikkaukseen jaei ole ketään kuka auttaa..... On ihan mahdoton tehdä ystäviä ujona ja arkana. Kun kaikllla tuntuu olevan jo sosiaalinen elämä
Ennen oli paljon helpompaa, kun oli yhteisöt. Vaikka ainahan niihinkin ongelmansa liittyy, mutta jos et osannut tehdä jotain, toinen osasi, ja sinä vastavuoroisesti autoit häntä jotenkin. Nykyisin kaikki pitää osata itse tai sitten olla tosi rikas, jotta voi ostaa kaiken palveluina. Itse olen käynyt yliopistonkin, mutta en ole osannut hakea työelämään, kun ei ollut selvää ammattia. En osaa verkostoitua, en käsitä miten se tapahtuu. Yritän kirjoittaa ja sitä kautta saada jotain tienestiä joskus. Nyt puoliso elättää, ei ole herkkua hänelle. Minulle olisi hyvin sopinut joku Anni Polvan kuvaama maailma konekirjoittajattarineen, sillä olen kyllä tunnollinen, mutta ei sellaisella nykyisin tee mitään. Nyt olen alkanut miettiä sitäkin, että kun äitini joskus kuolee, on siis jo iäkäs, minä joudun satojen kilometrien päästä hoitamaan kaikki asiat. En käsitä ollenkaan miten ne paperihommat hoidetaan ym. Ennen ei varmaan kenenkään tarvinnut tällaisia yksin miettiä, aina oli joku tuki ja turva, joku jonka kanssa tehdä yhdessä. Mutta nykyisin pitää esittää, että kaikki on ihan helppoa ja että osaa tehdä kaiken itsenäisesti ja on vieläpä iloinen ja ylpeä siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kerrankin joku sanoo ääneen sen, että aikuisen elämä nyky-Suomessa on pskaa. Ennen ja ei niin kauaa sitten ennen riitti kun haki jotain yksinkertaista tehdas- tai varastohommaa. Otettiin linjastolle, pakkaamaan tai keräämään, kuusi-kahdeksan tuntia töitä ja himaan.
Ei älyttömiä suorituspaineita, ok lomat ja työkavereita. Vapaa-ajalla kauppaan ja kotiin kokkaamaan jotain yksinkertaista, lenkille ja nukkumaan. Vapaa-ajalla jaksoi käydä kursseilla ja lukea kirjoja.
Nykyään en näe oikein missään enää noita duuneja. Logistiikasta on suljettu varastoja ja jos noihin hommiin hakee niin saa paikan ehkä jostain kauempaa joka vaatisi oman auton ja ajokortin.
Itselleni autokoulukin oli vaikeaa ja jouduin jättämään kesken aivan kuten avoimen yliopiston opinnot. Joihinkin asioihin ei vain "pysty" ja jos itsensä pakottaisi niin en tiedä olisiko siinä mitään järkeä muiden turvallisuutta ajatellen liikenteessä. Työkoneita olen jostain syystä oppinut ajamaan...
Aina sanotaan, että pitää kouluttautua, mutta itselläni abstrakti teoriatieto tuottaa jostain syystä suunnattomia vaikeuksia. Tai etten osaa keskittyä liikenteeseen.
En edes VOI olla tyhmä, koska opin kieliä, olen hyvä hahmottamaan kokonaisuuksia, taloudenhoito toimii (esim. laskujen maksu ajallaan), osaan laittaa hyvää ruokaa ja hoitaa monet aikuiselämän hommat.
Tuntuu silti siltä, että olen aivan käsi asioissa jotka ovat muille yksinkertaisia ja fiksu kaikessa sellaisessa josta monet eivät ymmärrä mitään. Entisessä maailmassa tarvittiin monenlaisia ihmisiä eri tehtäviin ja tässä nykyisessä enemmän erikoisosaamista ja taloudellisia menestystarinoita.
Näistä asioista pitäisi puhua enemmän ja kuuluvammin. Suomalainen mentaliteetti ei meinaa enää tunnistaa lähimmäisenrakkauden merkitystä. Täällä pitäisi pärjätä muka yksilönä, täysin yksin, avun pyytäminen on hävettävä asia, olet rasite, jos tarvitset apua. Työttömät tuomitaan ja heikot lytätään lopullisesti.. Ei löydy enää sitä vanhaa talkoohenkeä.. On vaan kuppikunnat joiden kermoihin ei muut koske! Paljon on yksinäisyyttä ja pahoinvointia..
Pallo olisi ihmisten itsensä käsissä, ollako vai eikö olla, hyvä-vai pahantekijä?
Viestiin 48 lisäys ja varmuuden vuoksi pätkä tekstiä etten omi toisen viestiä.
"Samoja ajatuksia minulla. Olen liian herkkä ja ujo tähän maailmaan. Tarkoitan siis sitä etten kestä niin paljon ja pärjää monissakaan ammateissa. Tämä korostuu juuri siinä, kun pitäisi olla rohkea ja sosiaalinen"
Pitää tähän vielä kirjoittaa, että itsellä suuri päätös edessä, että pitäisi päättää mitä teen koulutuksen kanssa. Olen käynyt amiksessa alaa johon pieni kiinnostus. Oikeastaan pitkän ajan jälkeinen valinta ja pakko, että saisin ammatin. Tiesin jo sinne hakiessa, että pitäisi pystyä esiintymään, ohjaamaan ja olemaan sosiaalinen. Ajattelin kuitenkin, että voin järjestellä opintoja tai valita sopivia niin, ettei tarvisi niin paljon keskittyä siihen. Alku on mennytkin hyvin ja on saanut paljon itse tehdä myös paljon etänä ja etäopetus käytössä. Tosin koulutus sellainen, että kaikki tuki ja ohjaus melkein puuttuu ja jää omilleen. Nyt kaiken tämän lisäksi aletaan painostaa esiintymään ja ohjaamaan muita. Pitäisi pitää ryhmiä ja kaiken maailman "hetkiä" sekä osata näyttää muille mallia.
Alaa en viitsi sanoa, mutta jokainen voi jotain päätellä. Ei kuitenkaan lähihoitaja tai mikään ns terveysalan ammatti. Nyt tämä valinta kaduttaa ja olen lähellä sitä, että lopetan koulun. En pysty välttämättä itseäni pakottamaan esiintymään. En vaikka haluaisin sen koulun loppuun käydä. Näyttöihin liittyy paljon ohjaamista ja esillä oloa. Samalla harjoittelupaikassa olisi jo sama homma. En tahtoisi olla "heikko" antaa periksi, mutta en tiedä miten kestän ja jaksan. Oli jo vaikein talvi aiemmin. Kukaan ei ymmärrä ja vähät läheiset sitä mieltä, että valitan turhasta ja eivät ymmärrä. Ikävää on se kuinka sain lukion vielä hyvin käytyä ja esiintymiset sovittua melkein aina. Nyt taas jään nalkkiin heti. Samalla ihminen tietysti pystyy melkein mihin vaan, että en haluaisi stressata itseäni ja panikoida sentään joka päivä niin paljon. Olen myös pettymys jo läheisille ja häpeän sitä.
Jos joku lukee tämän ja haluaa antaa minulle vinkkejä tai muuten jakaa omat ajatuksensa niin olen kiitollinen. Kysynkin mitä itse tekisit. Sori myös, kun nyt kirjoitan tähän jo liikaakin itsestäni.
Jotenkin ymmärrän tuon ja oon pahoillani että noin joudut kokemaan.
Aikuisten maailmassa mua on vihastuttanut, että hyvyyttä ei aina palkita hyvyydellä. Sitä voi vain toivoa, mutta kylmä kohtelu on yleistä.
M36.
Kyllähän tässä on yritetty aikuisten maailmassa olla ja elää. Mutta ei minusta taida olla tähän maailmaan. Saan aina nenilleni ja turpaani tein mitä tahansa työelämässä tai vapaa-ajalla.
Nykyään olen lähestulkoon aina vaan yksin kotona, aina kun on mahdollista. Vielä kun löytäisi työn, jossa ei tarvitsisi nähdä yhtään ihmistä.
Vierailija kirjoitti:
Viestiin 48 lisäys ja varmuuden vuoksi pätkä tekstiä etten omi toisen viestiä.
"Samoja ajatuksia minulla. Olen liian herkkä ja ujo tähän maailmaan. Tarkoitan siis sitä etten kestä niin paljon ja pärjää monissakaan ammateissa. Tämä korostuu juuri siinä, kun pitäisi olla rohkea ja sosiaalinen"Pitää tähän vielä kirjoittaa, että itsellä suuri päätös edessä, että pitäisi päättää mitä teen koulutuksen kanssa. Olen käynyt amiksessa alaa johon pieni kiinnostus. Oikeastaan pitkän ajan jälkeinen valinta ja pakko, että saisin ammatin. Tiesin jo sinne hakiessa, että pitäisi pystyä esiintymään, ohjaamaan ja olemaan sosiaalinen. Ajattelin kuitenkin, että voin järjestellä opintoja tai valita sopivia niin, ettei tarvisi niin paljon keskittyä siihen. Alku on mennytkin hyvin ja on saanut paljon itse tehdä myös paljon etänä ja etäopetus käytössä. Tosin koulutus sellainen, että kaikki tuki ja ohjaus melkein puuttuu ja jää omilleen. Nyt kaiken tämän lisäksi aletaan painostaa esiintymään ja ohjaamaan muita. Pitäisi pitää ryhmiä ja kaiken maailman "hetkiä" sekä osata näyttää muille mallia.
Alaa en viitsi sanoa, mutta jokainen voi jotain päätellä. Ei kuitenkaan lähihoitaja tai mikään ns terveysalan ammatti. Nyt tämä valinta kaduttaa ja olen lähellä sitä, että lopetan koulun. En pysty välttämättä itseäni pakottamaan esiintymään. En vaikka haluaisin sen koulun loppuun käydä. Näyttöihin liittyy paljon ohjaamista ja esillä oloa. Samalla harjoittelupaikassa olisi jo sama homma. En tahtoisi olla "heikko" antaa periksi, mutta en tiedä miten kestän ja jaksan. Oli jo vaikein talvi aiemmin. Kukaan ei ymmärrä ja vähät läheiset sitä mieltä, että valitan turhasta ja eivät ymmärrä. Ikävää on se kuinka sain lukion vielä hyvin käytyä ja esiintymiset sovittua melkein aina. Nyt taas jään nalkkiin heti. Samalla ihminen tietysti pystyy melkein mihin vaan, että en haluaisi stressata itseäni ja panikoida sentään joka päivä niin paljon. Olen myös pettymys jo läheisille ja häpeän sitä.
Jos joku lukee tämän ja haluaa antaa minulle vinkkejä tai muuten jakaa omat ajatuksensa niin olen kiitollinen. Kysynkin mitä itse tekisit. Sori myös, kun nyt kirjoitan tähän jo liikaakin itsestäni.
Huomaan, että lähipiirisi asettaa sinulle vaateita, vaikka kysymys on sinun elämästäsi. Tiedän miten raskasta ja mahdotontakin on tehdä valintoja muiden odotusten pohjalta.. Minä tein nuoruudessani suoraan sanottuna monta selvää virhevalintaa, joista ei seurannut mitään muuta kuin stressiä ja traumoja. Vaikka järki huusi että "ei, en ole halukas enkä valmis tähän", silti menin painostettuna niihin tilanteisiin ja olen edelleen itselleni hieman vihainen siitä kun en kyennyt sanomaan painostajille "ei" ja kysymään itseltäni, mitä minä itse haluan ja miltä minusta tuntuu..
Nyt sanon saman sinulle: Kuulostele omia tunteitasi elämäsi suhteen, omiin tunteisiini voit luottaa. Kysymys on SINUN elämästäsi. Ei vanhempiesi, sukulaistesi, ystäviesi, tuttaviesi elämästä. Ympäristön on aina niin kovin helppoa sanella säännöt, kun eivät itse lopulta joudu vastaamaan lopputuloksesta. Sinä kannat ne seuraamukset, joten sinulla on oikeus valita mitä tahdot tehdä. Kuuntele ensisijaisesti itseäsi, aina!
Jos koet kykeneväsi suorittamaan näytöt ja koulun loppuun, ja jos itse tahdot sitä, niin sitten teet sen. Jos teet sen ainoastaan velvollisuudentunnosta toisille, ota aikalisä ja mieti MITÄ SINÄ TAHDOT.
Onnea ratkaisuihisi, toivon että löydät sinulle sopivan tien! 😊 Voi hyvin! 🧡
Aloittajaa vaivaa 70-luvulta alkaen syntyneiden väärät kasvatus- ja koulutusmetodit. Näiden avulla suomalaisista on koulutettu liian kilttejä ja empaattisia. Tästä sittten aiheutuu syyllisyydentuntoa omaa iloa ja menestymistä kohtaan. Se tuottaa tuskaa. Vain epäitsekkyys on sallittua, vaikka se olisikin omien etujesi vastaista.
Kyllä pärjäät, sujuvasti ilmaiset itseäsi kirjallisesti, en usko, että aivoissasi mitään vikaa. Tsemppiä ja itseluottamusta.